8. toukokuuta 2017

Toukokuulumisia


Heippatirallaa kaunokaiset!
Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta vaikkakaan ei oikein siltä tunnu. Olen tätä ennenkin päivitellyt ja tulen jatkossakin päivittelemään, mutta aika menee niin älyttömän nopeasti!!
Mutta mitä on tapahtunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja mitä nykyisin kuuluu?


No mitään erityistä ei ole tapahtunut... tai ainakaan en muista.
Ehkä ne suurimmat tapahtuneet asiat ovat oman pään sisäisiä seikkoja liittyen tulevaisuudensuunnitelmiin. Olen tajunnut sen, ettei tradenomi ole mun unelma-ammatti enkä mä kestäisi kovinkaan pitkään tehdä ko alan töitä. Rahoitussuunnitelmia, liiketoimintasuunnitelmia, markkinointisuunnitelmia... no thanks!
Edelleen mua pelottaa aika julmetusti edes puhua ääneen näistä asioista, koska 100% asioista voi mennä totaalisen perseelleen ja sitten hävettää. Mutta enemmän mä tulen katumaan sitä, etten mä yrittänyt. Joten kyllä mä aion yrittää, meni se sitten miten päin seiniä hyvänsä. Aloitan avoimen yliopiston kurssitarjottimella. Valmistuttuani teen kokemusasiantuntijan töitä ja luen pääsykokeisiin.
Huh! Mutta interesting huh! :D

Anniina Ballerinan kaksi hiirtä :D
Anonyymi multa pyyteli tekstiä liittyen omaan kehonkuvaan ja miten sen kanssa menee, joten tässä vähän recovery päivitystä.
Sanotaanko, että todella vaihtelevaa menee sillä saralla. Mun kehonkuva on nähnyt parempiakin päiviä ja sh on ollut harvinaisen äänekäs. Syyllisyys syömisestä ja ruoasta on tullut takaisin - enhän mä näin paljoa saa syödä kun en painoakaan enää yritä normalisoida ja muuta shaissea - mutta onneksi ne ei ole ihan käyttäytymisen asteelle edenneet. Mutta ei se mitään herkkua ole kun jatkuvasti päässä nakuttaa se ilkeä ääni omasta lihavuudesta, löysyydestä, paksuudesta, rumuudesta, huonoudesta... Vähän kuin joku seuraisi sua koko ajan, tökkisi sua etusormellaan ja muistuttaisi sua sun heikkouksista koko ajan. Onkohan mun loppuelämä tätä? Välillä voi paremmin, ehkä 30% koko ajasta,  ja loppu on täyttä paskaa? Muistan lukeneeni jostakin, että sh:sta toipumiseen menee 6 vuotta. Eli mulla olisi viisi vuotta tätä samaa shittiä jäljellä.. Mitä järkeä?
Mitä hiton järkeä on vaan nousta joka aamu ylös ja aloittaa tappelu täsmälleen samasta ja päättää se täsmälleen samaan? Milloin tapahtuu jotakin muuta?!
En ole edelleenkään täysin päässyt yli tästä kevätmasennuksesta. En ole tainnut siitä paljon hoitotiimille edes puhuakaan, mitä nyt kertonut kivuista. En jotenkin miellä tätä "oikeaksi" masennukseksi, koska välillä mulla on ihan ok olo. Välillä mä jopa nauran, joka päivä kuitenkin hymyilen, yritän ylläpitää sitä positiivisuuden kulissia enkä anna tunteen vetää sinne maan tasolle, koska sieltä on vaikea nousta ylös. Eihän se masennus tällaista ollut? Silloin kun mä ekan kerran masennuin 12 vuotta sitten, niin mulla oli ihan eri olo. Ei tämä ole sitä... right? Tämä olo vielä pahentaa kipuja mutta milloinnkas kivut olisi mulle uusi juttu? Se on kuin ärsyttävä alivuokralainen, josta ei eroon pääse.
Kuoleman ajatukset ja pelko ovat olleet ihan hirveät Dainan kuolemasta lähtien. Dooran yksin jättäminen kotiin ei ole sen pentuaikojen jälkeen ollut näin kamalaa, koska mä pelkään ettei se koira ole enää hengissä parin tunnin päästä. Että se tukehtuu juomaveteensä tai vetää nappulan väärään kurkkuun. Tai kirjahylly putoaa seinältä ja tappaa sen. Tai joku rikollisjengi tulee ryöstämään kämpän ja tappaa sen. Tai se jää auton alle ulkona, vihainen fasaani nokkii sen kuoliaaksi, oravajoukko ajaa sen jokeen. Eli toisin sanoen, että se koira kuolee ja hyvinkin pian.
Oon enemmän kuin yrittänyt hokea niitä faktoja ja kumota niitä luuloja. Doora ei ole vapaana autojen lähettyvillä, en ole nähnyt kuin yhden oravan tänä vuonna, fasaanille mä ehdin antaa selkää, Doora on terve ja sillä on rokotukset jne jne. Joo-o...


Onneksi sentään tanssi on hitusen lähtenyt rullaamaan eteenpäin.
Olen todella keskittynyt harjoittelemaan piruetteja, ja kärjillä olen hankkinut lisää voimaa. Pari viikkoa sitten aloitin oman releve challengen kärjillä, ja yllätyin tosi paljon siitä miten paljon voimaa mun jalkoihin on oikein tullut! Saan kevyesti tehtyä sellaiset 40 yhden jalan relevetä ja jopa heikompi jalka alkaa pikkuhiljaa yltämään samoihin määriin :)
Keskilattialla en ole paljoa uskaltanut tehdä mutta pari viikkoa sitten mä rupesin vaan tekemään yhden jalan releveitä viidennestä, ikään kuin piruettipreppausta (vai valmisteluja, mikä se oikea termi onkaan?!) ja viime viikolla kokeilin piruetteja. Piquet ovat edelleen vielä vähän hakusessa mutta oikeasti suurin yllätys oli se, että mä pystyin ja osasin tehdä piruetteja viidennestä ja kärjillä! En ole koskaan, en koskaan edes uskaltanut tunneilla kokeilla sillä mä olen niin huono ja aina mulle on myös sanottu niin. Mutta nyt mulle vaan tuli sellainen olo, että noh, kokeillaan ja katsotaan. Pahinta mitä voi tapahtua on kaatua. Ja se onnistui!
Jostain syystä mulle viidennestä tehtävät piruetit ovat hitusen helpompia kuin neljännestä, ja mun oikea jalka on näissä dominoiva. Aivan liikaa mä keskityn tekemään vahvemmalla puolella, joten tänään mä puutuin tähän. Rupesin tekemään pelkkiä piqueita vasemmalla jalalla, keskityin pelkkään tasapainoon ja kyllä ne pirtsat alkaa sieltä aavistuksen verran tulla... :)
Sen sijaan tuplat neljännestä ja viidennestä... miten ihmeessä ne oikein tapahtuu?! Piqueissa tuplia tulee jo ihan suht ok mutta neljännestä ja viidennestä en dehorsit ovat kyllä iso haaste.
Noh, eipähän työ lopu kesken ;)

Pitkästä aikaa mä sain suunniteltua uuden oman koreon. Aiheena tässä on yksinäisyys ja epävarmuus. Kun hetken aikaa oikeasti luulet sulla olevan seurana joku ja sitten tajuat olleesi yksin koko ajan. Eipä siinä juuri päätä eikä häntää näy olevan kuten ei muutenkaan mun touhuissa... Biisi on nimeltään Chasing cars ja sen esittää Snow Patrol.




Mukavaa toukokuun alkua kaikille! :)


15 kommenttia:

  1. Hei Heidi,

    Haluaisin kertoa, että vaikka toipuminen kestää monta vuotta, niin se ei silti ole koko ajan yhtä rankkaa kuin aluksi. Ja se todella on sen arvoista! Esimerkiksi kuusi vuotta on lyhyt aika, kun vertaa siihen kärsimykseen mitä sh aiheuttaa ja miten monta vuotta sitä kärsimystä saisi kestää jos nyt luovuttaisi toipumisen suhteen.

    Itse sairastin 10 vuotta. Koen että olen parantunut 90%. Se 10 % sairautta, joka todennnäköisesti tulee aina olemaan mukana, tulee pinnalle aina stressin mukana ja vaikeissa elämäntilanteissa. Mutta ero entiseen on se, että tiedostan ne vääristyneet ajatukset, jotka tulee pintaan vaikeina hetkinä. Ja osaan vastustaa niitä ja pääsen niistä aina yli. Vaikka tuo 10% sairautta on mun elämässä läsnä, se ei tee elämästäni huonompaa. Jokaisella on oma heikko kohta ja sen kanssa on vain elettävä. Mutta voin sanoa, että ne sairauden "äänet" vaimenee, ne ei oo yhtä voimakkaita kuin ennen. Ne llaimenee sitä mukaa kun toipuminen edistyy tai ts. niitä osaa kumota helpommin.

    Mä uskon että sun kropassa on vieläkin jollain tasolla energiavaje/vitamiinien puutosta. Menee kauan et esim rauta- ja vitamiini "varastot" täyttyvät. Mä koin että mulla meni täydelliseen fyysiseen korjaantumiseen aikaa n.2-3 vuotta. Siis että aloin voimaan kropassani fyysisesti paremmin ja että en jokaisesta kolhusta aina saa mustelmaa ja että en sairastu jokaiseen flunssan ja vatsatautiin. Älä luovuta nyt,kun olet päässyt hyvää vauhtiin, ethän tahdo alkaa kaikkea alusta?

    Mä en oo mikään kokemusasiantuntija enkä oo varma osaanko sanoa asiat just oikein. Itellä vain autto se, et joku, joka on kokenut saman ja on parantunut, kertoo sen miten oikeesti kaikki voi helpottua eikä se oo mitään utopistista huttua jota lääkärit ja hoitajat jauhaa.

    Kaikkea hyvää sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi tiedätkö, kiitos paljon tästä!
      Aina helpottaa kuulla muiden suusta, että tästä toipuminen on mahdollista ja ettei se ole sellaista jatkuvaa kädenvääntöä. Vaikka sen tiedostaa miten oikeasti toipuminen vie vuosia, niin liian helposti erehtyy luulemaan, että mä olen nyt toipunut kun paino on normaali. Mutta sehän ei tarkoita mitään muuta kuin just sitä: normaalia painoa. Kaikki muu tuntuukin sitten olevan epänormaalia.. :/
      Olisiko tätä sitten helpompi käsitellä, jos mä vitkuttelisin fyysisen toipumisen kanssa, en usko. Nälkiintyminen kuitenkin vaikuttaa niin radikaalisti psyykeeseen, että se vaan lykkäisi toipumista eteenpäin.

      En mä halua aloittaa kaikkea alusta. Mulla on nyt (toivottavasti!) asioita, joita haluan saavuttaa enkä mä saavuta niitä sairastamalla. Kärsivällisyys ei kuulu mun taitoihin mutta kaiketi sitä on vaan _pakko_ opetella. Hyväksyä se, että tämä nyt on tällaista ja on vaan pakko yrittää jotenkin sitkutella läpi.
      Hyvä vielä kun toit esille tuon täydellisen fyysisen toipumisen, koska näinhän se on. Mä en edelleenkään sairastu mihinkään kulkutauteihin, mikä on aika poikkeuksellista. Viimeksi kun sairastin jonkin kunnon flunssan tai mahataudin, se oli kaks vuotta sitten. Mä veikkaan tän olevan mun kropan puolustuskeino: se ei voi sairastua kun ei ole kunnossakaan.

      Kiitos paljon sinulle, tämä sun kommentti tuli täsmälleen oikeaan aikaan! <3

      Poista
    2. Tuota samaa oon miettinyt. Silloin kun itse olin fyysisesti huonossa kunnossa mä en ikinä tullut sairaaksi. Toisaalta nykyään kun olen harvinaisen hyvässä kunnossa en myöskään tule kovin helposti sairaaksi. :)

      Poista
  2. Ihana kuulla, että pitkä sepustukseni tuli oikeaan aikaan!

    Pakko vielä sanoa, että mullakaan sitä kärsivällisyyttä ei edelleenkään kauheasti ole :D, mut silti oon toipunut. Eli sekään ei ole este. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä siihen on siedättynyt, oppinut kärsivällisyyttä vähän työn ohessa :D

      Poista
  3. Ensimmäinen anonyymi kuvasi toipumista ihan hirveän hyvin. Mulla on melkein täsmälleen samanlaiset kokemuksen ja sairastin itse myös 10 vuotta. Osa anoreksiaa, osa enemmän bulimiaa/ epätyypillistä syömishäiriötä. Tein päätöksen, että haluan syömishäiriöstäni eroon reilu 8 vuotta sitten. Toipumisen alku oli takkuista ja takapakkeja tuli paljon, vaikka olin silloin jo hyvin varma, että todellakin haluan elämältäni jotain muuta kuin syömishäiriötä. Kropan kunnollinen toipuminen vei paljon kauemmin kuin normaalipainon saavuttaminen (mulla kävi myös valtava oveshoot painon kanssa, en tiedä, johtuiko siitä, etten kyennyt ihan täysillä olemaan kompensoimatta extreme hunger -puuskiani). Nälkälän/kylläisyyden ja verensokerin säätelyn normalisoitumisessa meni monta vuotta, samoin siinä, että paino löysi minulle sopivaa biologiseen normaaliin. Sh-ajatukset laimeni vähitellen. Sanoisin, että kohtuuhyvin toipuminen kesti n. 3 vuotta. Mutta tuostakin ajasta alku oli pahinta. Vähitellen olen tullut yhä vahvemmin tilaan, jossa en koe enää sairastavani syömishäiriötä. Olen sinut normaalipainoisen kroppani kanssa, nälkä- ja kylläisyys toimii normaalisti ja kuuntelen niitä, nautin ruoasta, en ahmi enkä kompensoi. Voin rehellisesti sanoa, että parasta, mitä elämässäni on tapahtunut, on ollut syömishäiriöstä eroon pääseminen. Toivon samaa sinulle. Älä anna periksi, vaikka nyt tuntuu pahalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi tiedätkö, sinä ja tämä toinen anonyymi olette molemmat auttaneet mua näillä kommenteilla tosi paljon, kiitos ihan mielettömästi! <3

      Olen ajatellut, että mun elämä on tätä, on-off syömishäiriötä ja mun on vaan hyväksyttävä se. Mutta en mä sitä aio hyväksyä, vaan mä haluan elää muuta kuin tätä sairautta.
      Todellakin tää eka vuosi on rankka, ja nyt mun on vaan pakko kituuttaa kesä läpi ilman relapsia, tai muuten tää rajapyykki senkun pahenee vaan.

      Mä en aio antaa periksi vaikka välillä kaadutaankin. Mutta sitten vaan ylös, puistellaan tomut polvista ja laastaroidaan haavat, ja taistelua jatketaan entistä ehompina ja vahvempina :)

      Sä valoit muhun lisää uskoa ja toivoa, että kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu.
      Vielä kerran, kiitos! <3

      Poista
  4. Ja taas mennään...ei kestänyt tämäkään äkki tsemppi kauaa. Forever sick !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mitäs se sun persettä kutittaa?
      Ei sua jaksa enää edes sääliä.

      Poista
  5. Sun meikatut kulmat ja hiukset on GOALS! Miten teet kulmista niin tuuhean näköiset? Ja voitko kertoa miten oot onnistunut kasvattamaan niin pitkät ja paksut hiukset? Syötkö jotain vitamiinilisää vai onko ne luontaisesti noin hyväkuntoiset? Omat hiukset muistuttavat lähinnä harakanpesää :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, musta kun taas tuntuu siltä etten ikinä onnistu tekemään kulmista hyviä! :D
      Mutta niin, mulla on molempien, hiusten ja kulmien kasvatusprosessi meneillään. Kulmiin käytän ekana jotain ikivanhaa Rimmelin kulmakynää. Hahmottelen sillä rajat ja täytän koloja, ja loput teen NYX:n Tame & Frame Brow Pomadella. Lopuksi siistin vielä peitevärillä kulmien alta ja päältä.

      Hiukset on vaan tullut tähän kuntoon. Oon tosi laiska parturilla kävijä, rahareikiä löytyy sata muuta ennen parturia. Mutta aloitin taas joku aika sitten syömään biotiini+sinkkilisää, ja sit toisekseen mä syön paljon rasvoja. Käytän tosi harvoin mitään muotoilurautoja, ehkä max kerran kuussa jos sitäkään, ja sama muotoilutuotteoiden kans.
      Eniten mä hoidan niitä ravinnolla, ja maapähkinävoi lienee mun salainen ase ;)

      Sitä mä oon miettinyt päivästä toiseen, että miksi toinen kulma on se trouble child, joka ei millään meinaa onnistua? :D

      Poista
    2. Vau! Miten usein värjäät sun hiukset? Ootko koskaan aatellu kasvattaa omaa väriä takaisin? Sit vielä yksi kysymys liittyen meikkiisi eli oisko sulla mitään vinkkiä noihin silmien vesirajassa/alareunan sisärajalla (En osaa selittää paremmin...) oleviin rajauksiin? Tai siis teetkö ne kajalilla ja miten ne sais koko päivän pidettyä siisteinä?

      Poista
    3. Värjään vaan muutaman kerran vuodessa, mutta en ainakaan toistaiseksi ole halunnut kasvattaa omaa väriä takaisin.
      Tarkoitatko sisäluomen rajausta? Siihen en osaa antaa vinkkiä kun en ole sitten teinivuosien kajalia sinne sotkenut. Mutta yläripsien tyveen käytän sellaista pehmeää silmänrajauskynää, en kajalia enkä tod nestemäistä eye lineriä kun se ei pysy sitten millään. Alaripsidn tyveen en käytä mitään, vaan vähän ripsaria.
      Kannattaa pohjustaa hyvin ja tehdä rajaus mahdollisimman lähelle ripsien tyveä, silloin se pysyy vähän paremmin. Toki päivän mittaan voi ja kannattaa korjailla jos tarvis :)

      Poista
    4. Hei, Ihana kuulla että sinulla on uusia suunnitelmia opiskelujen ja työelämän suhteen. Kuuntele sydäntäsi ja hakeudu alalle, joka tuntuu oikealta. Omaat sellaista elämänkokemusta, näkemystä ja aitoa auttamisen halua, että harmi jos se menisi hukkaan. Saanko kysyä minne olet hakemassa ja mihin pääsykokeisiin luet? Hyvää kesää ja toivottavasti jaksa kirjoittaa blogia jatkossakin vähintään nykyisellä aktiivisuudella.

      Poista
    5. Voi kiitos paljon! <3

      Tällä hetkellä en lue tai hae mihinkään, mutta psykologiaa olen vähän pyöritellyt mielessäni. Tätä saa miettiä paljon, onko tarpeeksi energiaa siihen luku-urakkaan, mutta mä luotan omaan vaistoon ja toimin sen pohjalta.
      Eiköhän se oma polku kirkastu kuitenkin jossain vaiheessa :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta