18. maaliskuuta 2017

Astetta pienempi spring rage


Ensi kuun perästä on jo toukokuu; niin se aika vierii.
Vuosi sitten tähän aikaan kärsin todella valtaisasta spring ragesta, kevätraivosta, enkä tänäkään vuonna ole siltä täysin voinut välttyä. Mutta onneksi spring rage on laantunut spring disgusting -tasolle.


Vähän häpeillen, nolostellen ja alistuneena tulen tänne blogiin antamaan teille tilannepäivitystä, koska tässä on taas lähes kuukausi mennyt. Päivät ja viikot menevät niin uskomattomalla vauhdilla, etten oikein itse meinaa perässä pysyä. Lisäksi vertaistukityöt ja KAT-koulutus vievät todella paljon energiaa, puhumattakaan omasta toipumisesta, että jostain on pakko karsia. Näin taisin kirjoittaa myös edelliseen postaukseen. Ja varmaan sitäkin edelliseen...
Toivon, että ymmärrätte. En mä teitä ole unohtanut, tämä blogi on (lähes) joka päivä mielessäni, uskokaa tai älkää. Mutta kiire ja oma jaksaminen vievät paljon aikaa, ja myönnän myös hatersien ilkeiden kommenttien taas vetävän mua maan alle ja vierittävän vielä kiven siihen päälle.
Itse asiassa vasta eilen tajusin, että miten paljon mä olen taas ruvennut pyytämään anteeksi omaa olemassaoloani. Pyytämään anteeksi tekemisiäni. Selittämään ihmisille tekemisiäni. Selittämään oikeuttaakseni olemassaoloni.
Rupesin vihaamaan itseäni siitä, miten en pysy mielipiteiden takana. Kuvasin sitä selkärankana: mä olen selkäranka, josta lähtee nikamia ja nämä nikamat ovat mun mielipiteitä ja periaatteita. Aina kun mä kerron oman mielipiteeni/kannanottoni asiaan ja vieressä oleva toinen selkäranka vastaa eri tavalla, mä huomaan muuttavani omaa mielipidettäni ja mun selkärangasta lähtee yksi nikama toiselle, jolloin mä vinksahdan kasaan.
Toisin sanoen mun tuomitsevuus itseäni kohtaan on taas salakavalasti noussut lähes hälyttävälle tasolle.
Mun psykologi eilen sai mut tajuamaan, että mä tuomitsen itseäni dialektisuudesta. Jos mun mielipide asiasta A perustuu vain tosi hataralle pohjalle ja mä muutan sitä siksi, että toinen ihminen kertoo siitä paljon faktoja, niin silloinhan tämä on ihan ok! Mutta jos mä kerron omista luonteenpiirteistäni - olen introvertti, tykkään seurata ihmisiä ensin oman aikani ennen kuin osallistun - ja toinen kertoo tykkäävänsä olla ihmisten ilmoilla ja olla sosiaalinen, niin silloin mä myönnän olevani samanlainen. Voiko sosiaalisuus sulkea pois introverttiyden? Ei, vaan ne ovat toisiaan täydentäviä asioita.
Rupesin sitten tarkemmin miettimään näitä asioita, niin kyllähän mä seison mielipiteiden ja periaatteideni takana. Jos puhutaan vaikka parantumisesta ja MinnieMaudista, niin en mä mielipidettäni siitä muuta siksi, että joku sanoo MM:n olleen hänen kohdallaan toimimaton. Ymmärrän, ettei se toimi kaikilla, and that's fine. Mun mielipide perustuu vankkaan omaan kaksinkertaiseen kokemukseen sekä suoraan fakta- ja tutkimustietoon, joita olen selvitellyt jo lähes kahden vuoden ajan.

Mikä olisi huolestuttavaa niin se, että mä hyvin ahdasmielisesti pitäisin kiinni mielipiteistä, jotka eivät välttämättä perustu mihinkään muuhun kuin satunnaisiin Iltalehden artikkeleihin ja somejuoruihin, enkä suostuisi niitä muuttamaan.
Ehkä mun selkärangan nikamat taitaa olla kaikki tallella. Ne ovat vaan nuupahtaneet.


Mutta mitä mulle sitten kuuluu?
Vakiovastaus: ei ihmeempiä. Kiirettä on pitänyt eikä vammoiltakaan olla säästytty, sillä molempien säärien penikat ovat tulleet visiitille. Olen päivittäin hieronut pohkeita auki jopa kolmesti päivässä eikä jalkaterä enää ole ihan tunnoton. Mutta en oikein tiedä mitä näille enää voi tehdä. Juoksemaan en ole pystynyt kuin kerran pari viikossa ja muutenkin lenkit ovat aina pysyneet täsmälleen samanlaisena. Kylmägeelillä valelen iltaisin; ehkä pitäisi kokeilla sitä kylmäkuumahoitoa?

Viime viikon perjantaina kävin elämäni ensimmäistä kertaa klubikeikalla!
Ronja pyysi mut mukaan katsomaan Michael Monroeta ja seurankipeänä mä sinne sitten lähdin. Mulla ei ole oikeastaan minkäänlaista tietoa Monroesta, en tiedä onko hänellä bändi vai onko hän vain artisti. Voitte vaan arvata mun hämmästyksen, kun Michael veti sellaisen sähköjäniskeikan että oksat pois! Tyyppi on 55-vuotias - vai täyttääkö 55? - ja taipu spagaatteihin varsin vaivattoman näköisesti! Mistä se tyyppi repii sitä energiaa?! Istuuko se jossain jättiläismäisessä patterinlatauskoneessa ennen keikkaa ja sen jälkeen? Vai veteleekö se kofeiinin yliannostuksia?
Huh!


Mutta olihan se tosi hyvä keikka, ja kiitos Ronjan sain hillua ihan eturivin tuntumassa! Michaelin hikipisarat siellä vaan lenteli ja muistoksi sain biisilistan :D
Keikan jälkeen odoteltiin puolitoista tuntia siltä varalta, että Michael olisi tullut antamaan nimmareita, ja ulkona vielä odotettiin niiden bussin kyljessä kiinni. Mutta vain yksi bändin jäsen meni meidän ohi ja samalla bussi ajoikin suoraan meidän edestä :D :'D Oi näitä nuoruuden iloja! :D
Tämä oli tosiaan mun eka klubikeikka. Joskus 12 vuotta sitten olin Qstockissa festareilla mutta mua ei ole koskaan kovin valtavasti kiinnostanut ravata festareilla ja keikoilla, ja toisekseen eipä siihen paljon edes ole rahaakaan, kun kaiken joko syön tai puen päälleni.


Tanssirintamalla tilanne on täsmälleen sama kuin vuosi sitten: ei mahdollisuutta tanssitunteihin. Ainoa mahdollisuus tanssia on käydä salilla itsekseen ja sitä mä olen hyödyntänyt. Eihän se koskaan korvaa opettajan ohjausta mutta kaikki tanssifanaatikot kyllä tietävät sen, että tanssimatta oleminen jopa useamman vuoden ajan ei vaan ole mahdollista.
Huolimatta siitä mä olen havainnut pientä kehittymistä. Olen pidättäytynyt ihan perusasioissa, harjoitellut piruetteja neljännestä, koska ne ovat mun heikkous. Jostain syystä viidennestä tehtävät piruetit ovat mulle huomattavasti helpompia, mutta neljäs asento... eii!
Toinen mihin olen tosi paljon kiinnittänyt huomiota on mun nilkat ja etenkin sen oikean linjan säilyttäminen. Mun nilkat lähtee tosi helposti taipumaan sisälle - englanniksi sickling, en tiedä mitä se suomeksi on - joten olen pyrkinyt vahvistamaan nilkan ulkosyrjän lihaksia sekä tekemään jokaisen liikkeen niin, että ennemmin jätän nilkan ojennuksen vajaammaksi kunhan vaan se säilyy suorana. Ongelma korostuu esimerkiksi pique-pirueteissa, kun jalan nostaa passéhen ja keskittyy lähinnä piruettiin. Mutta tässä mä olen soveltanut omaa kehittämääni kantapää-ajattelua: kantapää ensimmäisenä, ja vähän sama kuin kiertävä nilkka frappeissa. Olen huomannut, että ajatus "pidä nilkka suorana" ei mulle toimi vaan mun pitää saada neutraloitua se jollakin täysin päin vastaisella liikkeellä. Onhan tässä vielä matkaa, mutta onneksi tulosta on alkanut tulemaan!
Kolmas juttu sitten oli vähän vahingossa huomaamani harjoitus developpén kehittämiseen. Tein kotona paljon sitä, että toin työjalan passéhen ja sitten nostin vaan polvea ylös ja laskin taas takaisin. Toistin näin uudelleen ja uudelleen, ja yhtäkkiä huomasin miten mun developpé nousikin korkeammalle, ja kun ennen 90 astetta oli mulle jo todellinen haaste niin nyt se nousee aika keveästi jopa 30 astetta korkeammalle!
Jos jotakuta kiinnostaa tietää enemmän tuosta harjoitteesta, niin se löytyy mun henk.kohtaiselta instatililtä :)

Näin loppuun mulla on video.
Tämä tanssi on tehty jo reilusti yli kuukausi sitten, varmaan lähemmäs kaksi kuukautta sitten, mutta julkaisen sen vasta nyt.
Tanssin nimi on Broken, ja se kertoo siitä miten sen oikean asian tekeminen voi tuntua ihan äärettömän pahalta ja rikkoa palasiksi.
Kappale on Madison Baileyn cover Amy Leen originellistä.



Hyvää viikonloppua ja alkanutta kevättä kaikille! :)


10 kommenttia:

  1. Ah, Michael Monroe! Kantaa artistin nimeä myös bändin nimenä, Dregenin ollessa kitaristina juoksin 2012-2013 tuli muutamat keikat juostua niin klubeilla kuin festareillakin ja oli mageeta :D Yhdessä vaiheessa mul oli kaikki levyt, yks tais olla japanipainoksenakin ja jostain syystä heitin nimmaroidun nahkarotsin rodeen muuttaessani pois Turusta.. Tosin en ole sitä katunut että ehkä sillä sitten joku merkitys oli ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä infopläjäyksestä! :D

      Poista
  2. Moi Heidi!
    Mulla on ihan sama juttu tossa jalkaterän sisäänkiertymisessä, banaaninilkassa vai miksi sitä haluaakaan kutsua. Erityisesti cou de pied /passé -jutuissa huomaa miten nilkka menee ihan vinkuralle. Mun nilkat on aina ollu vähän tällaset, ihan vaan kun istun lattialla jalat suorana jännittämättä jalkoja mihinkään suuntaan mun jalkaterät sillee lerpsahtaa sisäänpäin, ja myös relévéssä helposti painoa menee liikaa ulkosyrjälle. Olen vahvistanut paljon mun nilkkoja viime kuukausien aikana, mutta tähän ongelmaan en ole löytänyt erityistä ratkaisua. Siksi osittain ajattelenkin että ehkä sitten vain olen tällainen, eikä sille kauheesti mitään voi :s Kiva lukea sun tanssikuulumisista! Harmi ettei ole mitään tunteja, mihin pääsisit open ohjaukseen. Mulla on itse asiassa muutto kesällä edessä ja tanssikuviot menee aivan solmuun, pelkään kauheasti että joudun olemaan vieraassa kaupungissa yksin ja vielä ilman TANSSIA! Tarkitus olisi kuitenkin pyrkiä edes johonkin balettitunneille, ihan sama minkä tasoisia (tai tasottomia) tunteja on tarjolla. Mutta tästä teemasta teen varmaan oman postauksen sitten, kun aletaan olla lähempänä kesää.

    T. Yksisarvinen, en jaksanut kirjautua :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mulla on just sama juttu! Rentona nilkat kääntyy sisäänpäin ja mä kans relevessä laitan liikaa painoa ulkosyrjälle, jolloin isovarvas ja sen puolen päkiä liftaa. Olen tässä palautellut mieleen niitä jalkaterapeutin ohjeita, ja sitten juostessa olen hakenut suoraa nilkkaa nostamalla varpaat kokonaan ilmaan.
      Plieissä mä taas muistutan itseäni siitä, että enemmän painoa jalan ulkosyrjälle, koska muuten mun jalka pronatoi tosi pahasti. Aaargh...
      Pitäisköhän mun tehdä postaus tästä aiheesta, siis tanssiminen matalan kaaren jalalla ja banaaninilkalla?

      Mä olen kans joutunut miettimään tuota balettituntien kohtaloa mikäli käy niin onnekkaasti, että lähitulevaisuudessa pääsen kouluun. Mutta mitäpä tuota vielä murehtimaan, sen aika koittaa varmasti joskus :D

      Poista
  3. Moikka! Oon seurannut sua instassa jonkin aikaa, ja nyt vasta havahduin että sulla on blogikin! Jes! Hei tosi huippu video, pidin ihan oikeasti! Olet muutenkin tosi inspiroiva tyyppi, itse olen siis 12 vuotiaana alkanut huvikseni harrastaa tanssia, sen enenpää siihen panostamatta, mutta sitten lukiossa päätin että haluan tehdä siitä ammatin. Ja niin pitkään olin varma että olen liian vanha, olisi pienestä pitäen pitänyt tanssia balettia ja venytellä ja treenata ja äh ei musta oo enää mihinkään. Mutta tässä sitä ollaan, 22 vuotiaana ja opiskelen ensimmäistä vuotta tanssijan opintoja! Unelmat toteutuu, ja rankka duuni palkitaan! Joten sinä ihana, jatka tuolla samalla innolla, ja jatka myös upean sanoman levittämistä! Ei tarvitse sopia mihinkään stereotyyppiseen muottiin että voi tanssia, ja kehittyä ja nauttia! Kaikenlaiset tanssijat esiin ja näkyviin, me ollaan hyviä just näin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Eeva, kiitos paljon!
      Tuosta videosta näkee miten paljon edelleen varon käyttämästä käsiä, ojennukset jää vajaaksi kun ne voi saada olkapäät sijoiltaan, ja meni tuo kuppari "vähän" olkapään kautta mutta on the other hand en ole sitä ennen tehnytkään :)

      Ja siis ihan mahtavaa lukea sun unelmien käyvän toteen!! Ihan huippua! Tanssi on meille kaikille ja me ollaan siitä onnekkaita, että me saadaan tanssia :)

      Poista
  4. Hei! Kiva kun postasit, odotan aina innolla tekstejäsi. Älä ota stressiä postauksista, ei niiden tarvi aina olla syvällisiä ja kolme sivua pitkiä. On kiva lukea postauksiasi aina, vaikka sitten vaan vähän lyhyempiäkin tai pari kuvaa päivästäsi. En ole instagrammissa, joten siellä ei tule seurattua kuviasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, kiitos!
      Mä olen tainnut itse laittaa itselleni liikaa paineita enkä ole ajatellut yhtään sitä, ettei kaikkien postausten tarvitse olla syvällisiä romaaneja.

      Joten kiitos ihana kun muistutit tästä, ja ihanaa loppuviikkoa sinulle! :)

      Poista
  5. Oletko muuten Heidi katsonut sen Inhimillisen tekijän jakson "Millaista on jäädä mielenterveyssyistä eläkkeelle jo parikymppisenä?"? Löytyy Yle Areenasta ja on esitetty 23.11. Siinä on yksi haastateltavista kokemusasiantuntijana toimiva nainen, joka on kärsinyt anoreksiasta ja masennuksesta. Suosittelen, jos et ole nähnyt!

    :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En olekaan katsonut, kiitos tästä vinkistä! :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta