27. maaliskuuta 2017

From sickled to winged


Heippa kaikille ja hyvää uutta alkanutta viikkoa!
Viime postauksen kommenteista sain idean tehdä postaus siitä miten olen itse saanut banaaninilkasta - siis sickled - enemmän suoremman ja myös löytänyt sen pienen wingin (engl. winged). Mä en yhtään tiedä näiden termien suomenkielisiä vastineita, joten antakaa anteeksi mahdolliset ihmetystä aiheuttavat sanat, joita käytän tässä tekstissä!
Mutta asiaan!


Mä omaan todella matalakaariset jalat, jotka pronatoivat vahvasti.
Ylläolevassa kuvassa teen plién kuten ennen tein, eli kuvasta näkee miten mun koko jalka painui kasaan ja pahimmassa tapauksessa jalan koko ulkosyrjä liftasi.
Jonkinlaisen ahaa-elämyksen koin ihan kokeilun kautta, kun jalkojen rasitusvammat johtuivat aika pitkälti pronaatiosta ja rupesin miettimään miten mä saan pliéssä pidettyä jalan suht. suorassa.
Tajusin, että mun pitää tehdä päin vastoin kuin ennen, eli kiinnittää huomio jalan ulkosyrjään.


Eli kun teen plién mä siirrän painon enemmän jalan ulkosyrjälle. Alussa mun oli vaikea hahmottaa tätä, joten mä tein kuten jalkaterapeutti neuvoi: nostin varpaat ilmaan, jolloin mun jalan kaari nousi ja nilkka suoristui, ja sitten laskin varpaat rentoina takaisin lattiaan. Juju on nimenomaan se, että varpaat pysyvät rentoina, sillä jalka jännittyy ja voi krampata mikäli varpaat tarraavat lattiaan.
Jos et ole vielä vilkaissut aiempaa postausta latuskaisen jalan vahvistamisesta, niin tee se nyt täältä.
Tämä siksi, että muun muassa tämän plién tekeminen pronatoimatta pohjautuu näihin harjoituksiin.

Itselleni helpoin on plié toisessa asennossa, neljäs on kaikkein vaikein eikä viideskään ihan ongelmitta suju. Mutta ongelman tiedostaminen on jo puoli voittoa :)


Relevessä olen syyllistynyt siihen, että paino menee liikaa ulkosyrjälle ja sisäsyrjä liftaa. Kun normaalisti painon pitäisi olla jakautunut tasaisesti pikkuvarpaan ja isovarpaan kohdalle niin, että päkiä on tasaisesti ja tukevasti maassa, niin tässä painopiste on lähinnä pikkuvarpaalla tehden jalasta huteran ja nyrjähdyksille todella alttiin.


Tässä taas näet korjatun tilanteen.
Paino on nyt myös isovarpaan puolella ja koko päkiä on tasaisesti lattiassa kiinni. Jalan kaari on matalampi mutta nilkka on suora ja jalka on tukeva. Varpaat makaavat rennosti ja pystyn niitä jopa hiukkasen nostamaan ylöspäin, ja tasapaino pysyy.
Eli mikäli huomaat itselläsi samankaltaisia seikkoja, niin kiinnitä tässä huomiota isovarpaan puoleiseen päkiään: sen pitää olla kiinni lattiassa! Kokeile vaikka paperin palasella tai käyntikortilla: mikäli saat paperin ujutettua päkiän alle niin silloin se liftaa. Korjausliike on se, että tuot painoa eteenpäin ja saat nilkan suoraksi.


Sitten niiden jalan ulkosyrjän lihasten harjoittamiseen, jotta banaaniefektiltä ruvetaan välttymään ja se nilkan kaunis siipimäinen kaari alkaa muodostua.
Eli istu lattialla jalat ojennettuna suoraan eteesi nilkat ojennettuina mutta varpaat fleksattuina. Nyt mieti kurkottavasi pikkuvarvasta alaspäin, jolloin nilkka automaattisesti tekee pienen liikkeen ulospäin. Pidä jännitys hetki ja palaa alkuperäiseen asentoon. Ole varovainen, ettei nilkka vahingossakaan tee liikettä sisäänpäin vaan se pysyy suoraan edessä ja samassa linjassa polven kanssa.
Kun tämä harjoitus onnistuu jalat lattiassa, voit nostaa harjoitettavan jalan ilmaan (kts. kuva) ja tehdä saman harjoituksen ilmassa.
Voit totta kai myös harjoittaa näitä ulkosyrjän lihaksia thera-bandia apuna käyttäen mutta itse huomasin sen, että vastuksen kanssa nilkka pääsee liikkumaan liikaa sisäänpäin, jolloin treenistä ei hirveästi koidu tehoa. Kun taas harjoittaa ilman vastusta, joutuu enemmän keskittymään itse liikkeeseen ja sen puhtaasti tekemiseen, jolloin myös työstää lihasmuistia ja se nilkan uusi muoto on helpompi säilyttää ja siirtää vaikka tenduihin.

Itselläni suurimmat vaikeudet ovat nykyisin lähinnä piruetteja tai vastaavia tehdessä. Kun työjalka nousee vaikka passéhen ja itse keskittyy piruettiin, niin silloin nilkka menee helposti banaanille. Olen tätä lähtenyt työstämään tangolla niin, että olen hakenut kantapäätä. Mulla ei toimi ajatus "nilkka suoraksi" vaan "kantapää eteen", ja olen pikkuhiljaa saanut kehitystä aikaiseksi ihan päin vastaisella liikkeellä, kuten kierretyllä nilkalla. Tällä tarkoitan nyt sitä, että mä mietin esimerkiksi piqueissa tuovani työjalan nilkan kierrettynä, jolloin se vähän väkisinkin suoristuu. Jos taas mietin pitäväni nilkan suorana, niin yhtä banaanilla se on kuin ennenkin.
Mutta jokaisen pitää itse löytää itselleen se toimiva juttu, ja tämä toimii itselläni.

en tiedä mitä ihmettä mun naama oikein puuhaa..! :D :'D
Mutta verrattuna aikaisempaan niin olen jo jokin aika sitten löytänyt tämän nilkan siiven (millä muulla nimellä winged-termiin voi viitata?) ja esimerkiksi tänään grand jetéitä tehdessäni mun takajalka pysyy huomattavasti paremmin aukikierrossa kun mietin nilkkaa. Toisaalta se vaarahan tässä on, että jalka menee helposti flexatuksi mutta ainakin itseni kohdalla veikkaan, että siihen on niin paljon matkaa, ettei se kovin helposti käy.

Mikä on teidän pahin jalkaongelma tanssissa? Löytyykö mulle kohtalontovereita? :)

18. maaliskuuta 2017

Astetta pienempi spring rage


Ensi kuun perästä on jo toukokuu; niin se aika vierii.
Vuosi sitten tähän aikaan kärsin todella valtaisasta spring ragesta, kevätraivosta, enkä tänäkään vuonna ole siltä täysin voinut välttyä. Mutta onneksi spring rage on laantunut spring disgusting -tasolle.


Vähän häpeillen, nolostellen ja alistuneena tulen tänne blogiin antamaan teille tilannepäivitystä, koska tässä on taas lähes kuukausi mennyt. Päivät ja viikot menevät niin uskomattomalla vauhdilla, etten oikein itse meinaa perässä pysyä. Lisäksi vertaistukityöt ja KAT-koulutus vievät todella paljon energiaa, puhumattakaan omasta toipumisesta, että jostain on pakko karsia. Näin taisin kirjoittaa myös edelliseen postaukseen. Ja varmaan sitäkin edelliseen...
Toivon, että ymmärrätte. En mä teitä ole unohtanut, tämä blogi on (lähes) joka päivä mielessäni, uskokaa tai älkää. Mutta kiire ja oma jaksaminen vievät paljon aikaa, ja myönnän myös hatersien ilkeiden kommenttien taas vetävän mua maan alle ja vierittävän vielä kiven siihen päälle.
Itse asiassa vasta eilen tajusin, että miten paljon mä olen taas ruvennut pyytämään anteeksi omaa olemassaoloani. Pyytämään anteeksi tekemisiäni. Selittämään ihmisille tekemisiäni. Selittämään oikeuttaakseni olemassaoloni.
Rupesin vihaamaan itseäni siitä, miten en pysy mielipiteiden takana. Kuvasin sitä selkärankana: mä olen selkäranka, josta lähtee nikamia ja nämä nikamat ovat mun mielipiteitä ja periaatteita. Aina kun mä kerron oman mielipiteeni/kannanottoni asiaan ja vieressä oleva toinen selkäranka vastaa eri tavalla, mä huomaan muuttavani omaa mielipidettäni ja mun selkärangasta lähtee yksi nikama toiselle, jolloin mä vinksahdan kasaan.
Toisin sanoen mun tuomitsevuus itseäni kohtaan on taas salakavalasti noussut lähes hälyttävälle tasolle.
Mun psykologi eilen sai mut tajuamaan, että mä tuomitsen itseäni dialektisuudesta. Jos mun mielipide asiasta A perustuu vain tosi hataralle pohjalle ja mä muutan sitä siksi, että toinen ihminen kertoo siitä paljon faktoja, niin silloinhan tämä on ihan ok! Mutta jos mä kerron omista luonteenpiirteistäni - olen introvertti, tykkään seurata ihmisiä ensin oman aikani ennen kuin osallistun - ja toinen kertoo tykkäävänsä olla ihmisten ilmoilla ja olla sosiaalinen, niin silloin mä myönnän olevani samanlainen. Voiko sosiaalisuus sulkea pois introverttiyden? Ei, vaan ne ovat toisiaan täydentäviä asioita.
Rupesin sitten tarkemmin miettimään näitä asioita, niin kyllähän mä seison mielipiteiden ja periaatteideni takana. Jos puhutaan vaikka parantumisesta ja MinnieMaudista, niin en mä mielipidettäni siitä muuta siksi, että joku sanoo MM:n olleen hänen kohdallaan toimimaton. Ymmärrän, ettei se toimi kaikilla, and that's fine. Mun mielipide perustuu vankkaan omaan kaksinkertaiseen kokemukseen sekä suoraan fakta- ja tutkimustietoon, joita olen selvitellyt jo lähes kahden vuoden ajan.

Mikä olisi huolestuttavaa niin se, että mä hyvin ahdasmielisesti pitäisin kiinni mielipiteistä, jotka eivät välttämättä perustu mihinkään muuhun kuin satunnaisiin Iltalehden artikkeleihin ja somejuoruihin, enkä suostuisi niitä muuttamaan.
Ehkä mun selkärangan nikamat taitaa olla kaikki tallella. Ne ovat vaan nuupahtaneet.


Mutta mitä mulle sitten kuuluu?
Vakiovastaus: ei ihmeempiä. Kiirettä on pitänyt eikä vammoiltakaan olla säästytty, sillä molempien säärien penikat ovat tulleet visiitille. Olen päivittäin hieronut pohkeita auki jopa kolmesti päivässä eikä jalkaterä enää ole ihan tunnoton. Mutta en oikein tiedä mitä näille enää voi tehdä. Juoksemaan en ole pystynyt kuin kerran pari viikossa ja muutenkin lenkit ovat aina pysyneet täsmälleen samanlaisena. Kylmägeelillä valelen iltaisin; ehkä pitäisi kokeilla sitä kylmäkuumahoitoa?

Viime viikon perjantaina kävin elämäni ensimmäistä kertaa klubikeikalla!
Ronja pyysi mut mukaan katsomaan Michael Monroeta ja seurankipeänä mä sinne sitten lähdin. Mulla ei ole oikeastaan minkäänlaista tietoa Monroesta, en tiedä onko hänellä bändi vai onko hän vain artisti. Voitte vaan arvata mun hämmästyksen, kun Michael veti sellaisen sähköjäniskeikan että oksat pois! Tyyppi on 55-vuotias - vai täyttääkö 55? - ja taipu spagaatteihin varsin vaivattoman näköisesti! Mistä se tyyppi repii sitä energiaa?! Istuuko se jossain jättiläismäisessä patterinlatauskoneessa ennen keikkaa ja sen jälkeen? Vai veteleekö se kofeiinin yliannostuksia?
Huh!


Mutta olihan se tosi hyvä keikka, ja kiitos Ronjan sain hillua ihan eturivin tuntumassa! Michaelin hikipisarat siellä vaan lenteli ja muistoksi sain biisilistan :D
Keikan jälkeen odoteltiin puolitoista tuntia siltä varalta, että Michael olisi tullut antamaan nimmareita, ja ulkona vielä odotettiin niiden bussin kyljessä kiinni. Mutta vain yksi bändin jäsen meni meidän ohi ja samalla bussi ajoikin suoraan meidän edestä :D :'D Oi näitä nuoruuden iloja! :D
Tämä oli tosiaan mun eka klubikeikka. Joskus 12 vuotta sitten olin Qstockissa festareilla mutta mua ei ole koskaan kovin valtavasti kiinnostanut ravata festareilla ja keikoilla, ja toisekseen eipä siihen paljon edes ole rahaakaan, kun kaiken joko syön tai puen päälleni.


Tanssirintamalla tilanne on täsmälleen sama kuin vuosi sitten: ei mahdollisuutta tanssitunteihin. Ainoa mahdollisuus tanssia on käydä salilla itsekseen ja sitä mä olen hyödyntänyt. Eihän se koskaan korvaa opettajan ohjausta mutta kaikki tanssifanaatikot kyllä tietävät sen, että tanssimatta oleminen jopa useamman vuoden ajan ei vaan ole mahdollista.
Huolimatta siitä mä olen havainnut pientä kehittymistä. Olen pidättäytynyt ihan perusasioissa, harjoitellut piruetteja neljännestä, koska ne ovat mun heikkous. Jostain syystä viidennestä tehtävät piruetit ovat mulle huomattavasti helpompia, mutta neljäs asento... eii!
Toinen mihin olen tosi paljon kiinnittänyt huomiota on mun nilkat ja etenkin sen oikean linjan säilyttäminen. Mun nilkat lähtee tosi helposti taipumaan sisälle - englanniksi sickling, en tiedä mitä se suomeksi on - joten olen pyrkinyt vahvistamaan nilkan ulkosyrjän lihaksia sekä tekemään jokaisen liikkeen niin, että ennemmin jätän nilkan ojennuksen vajaammaksi kunhan vaan se säilyy suorana. Ongelma korostuu esimerkiksi pique-pirueteissa, kun jalan nostaa passéhen ja keskittyy lähinnä piruettiin. Mutta tässä mä olen soveltanut omaa kehittämääni kantapää-ajattelua: kantapää ensimmäisenä, ja vähän sama kuin kiertävä nilkka frappeissa. Olen huomannut, että ajatus "pidä nilkka suorana" ei mulle toimi vaan mun pitää saada neutraloitua se jollakin täysin päin vastaisella liikkeellä. Onhan tässä vielä matkaa, mutta onneksi tulosta on alkanut tulemaan!
Kolmas juttu sitten oli vähän vahingossa huomaamani harjoitus developpén kehittämiseen. Tein kotona paljon sitä, että toin työjalan passéhen ja sitten nostin vaan polvea ylös ja laskin taas takaisin. Toistin näin uudelleen ja uudelleen, ja yhtäkkiä huomasin miten mun developpé nousikin korkeammalle, ja kun ennen 90 astetta oli mulle jo todellinen haaste niin nyt se nousee aika keveästi jopa 30 astetta korkeammalle!
Jos jotakuta kiinnostaa tietää enemmän tuosta harjoitteesta, niin se löytyy mun henk.kohtaiselta instatililtä :)

Näin loppuun mulla on video.
Tämä tanssi on tehty jo reilusti yli kuukausi sitten, varmaan lähemmäs kaksi kuukautta sitten, mutta julkaisen sen vasta nyt.
Tanssin nimi on Broken, ja se kertoo siitä miten sen oikean asian tekeminen voi tuntua ihan äärettömän pahalta ja rikkoa palasiksi.
Kappale on Madison Baileyn cover Amy Leen originellistä.



Hyvää viikonloppua ja alkanutta kevättä kaikille! :)