23. helmikuuta 2017

The feeling of freedom


Heippatirallaa ihmiset!
Päivää vaille kolme viikkoa on kulunut edellisestä postauksesta, joten nyt on kaiketi se kuuluisa korkea aika päivittää kuulumisia!
Paljon on näiden kuluneiden viikkojen aikana tapahtunut ja omat voimavarat ovat olleet välillä aika hukassa. Mutta onneksi jokaisen kerran jälkeen on aina helpompi ja helpompi kasata itsensä ja päästä matkalla vähän etiäpäin.


Kaikkein suurin ja pahin tapahtuma on ollut Dainan kuolema.
Daina - mun ensimmäinen oma koira - menehtyi ystävänpäivän iltana ja se oli tosi kova paikka. Toki se oli tiedossa koko ajan, ettei Dainalla ole enää paljoa aikaa jäljellä, mutta siltikin sen tiedon saaminen veti ihan shokkiin. Muistan, että lähdin sinä iltana Dooran kanssa ulos mistään mitään tajuamatta. Luulin jo ensin lähteneeni lenkille ilman housuja - tuulisellaisia - ja pitkän aikaa vain kannoin Dooraa sylissä. Se vilkuili mua aika ihmeissään, että miksi ei mamma laske alas pissille. Lopulta itsekin havahduin missä olin ja laskin koiran alas sylistä.
Toisina päivinä taas oli kuin mitään ei koskaan olisi sattunutkaan: olin aivan ylipirteä ja -touhukas, mutta sitten ollessani kaupan maitohyllyllä alkoi kuulumaan jokin vähän haikeampi suomalainen biisi, ja romahdin samalla hetkellä. En tiedä miten sain itseni siitä kasattua, en edes tiedä mitä mä sieltä kaupasta ostin, koska kaikki oli niin sumua. Mulla oli pitkään epäusko ja kieltovaihe päällä: ei tätä ole tapahtunut, Daina on edelleen elossa. Oli kuin mun aivot yksinkertaisesti vain hylkivät tätä asiaa ja se bongahti bumerangina takaisin aina osuessaan mun tietoisuuteen.
Daina haudattiin viime lauantaina pienten menojen kera ja sen jälkeen asia tuntuu todellisemmalta. Ei se suru mihinkään ole mennyt mutta olen myös helpottunut, sillä nyt on Dainalla kaikki hyvin, enää sillä ei ole kipuja.

oih mitä pikselimössöä!! mutta mut löytää nykyisin myös snäpistä, @hhheidijohanna
Dainan poismenon lisäksi tässä on sattunut pari loukkaantumista, eli ei siis mitään uutta. KAT-koulutus sujuu yhä paremmin nyt kun siihen on päässyt kiinni, ja toissapäivänä tiistaina oli mun tarinankerronnan vuoro.
En ole ikinä aiemmin kertonut mun koko tarinaa missään ja kenellekään, en ole sitä koskaan edes kirjoittanut tai käynyt itse läpi näin järjestelmällisesti, joten ne kolme viikkoa, jotka mä tarinaa kirjoitin, olivat uskomattoman tunteellista aikaa. Ensin tuli epäusko, että onko ihan oikeasti käynyt näin? Voiko tää olla totta? Sitten tuli suru, ja lopulta tuli kiitollisuus omasta selviytymisestä.
Mikä ehkä kaikkein merkillisintä niin tuo otsikossa mainittu vapaus, the feeling of freedom. Mulla on ollut hirveä tarve tuntea olevani vapaa, ja puhuin siitä ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Tunsin olevani kuin vapaa lintu lukittuna pieneen häkkiin; halusin olla vapaa!!
Viime viikolla mulle yhtäkkiä tuli se tunne; mä olen vapaa. Olin laittanut ranskikset ja kalapuikot uuniin, olin ottamassa tablettia Netflix-tuokiota varten, ja samalla tuli se yllättävä vapauden tunne.
Lisäksi mä olen ruvennut tuntemaan niin, että eihän mun elämä suinkaan ole ohi, vaan nyt on uusi kappale alkamassa. Yli vuosikymmeneen en nähnyt mitään elämää 29. ikävuoden jälkeen; kolmenkympin kohdalla alkoi pelkkä musta, pimeys.
Se, että mä näen elämää edessäni, tunnen iloa ja vapautta ja toivoa, tuntuu todella hämmentävältä ja ajoittain myös tosi pelottavalta! Mutta tämä surkeinkin hetki on sata kertaa parempi olotila kuin sairauden parhaimmat hetket yhteensä: tiedän pääseväni aina eteenpäin.

Palatakseni vielä tuohon omaan tarinaan, niin olin tosi yllättynyt muiden reaktiosta. Olin varautunut siihen, että saan vaivautuneet taputukset eikä kukaan kysy mitään, että muiden olo on todella tylsistynyt ja epämukava. En ollut odottanut mitään halauksia saatika kyyneleitä, joten olin ihan ällikällä lyötynä!
En ole koskaan ollut hyväksytty omana itsenäni ilman mitään roolia, kuten vaikka ylioppilaan tai BBA:n rooli oli aina valmistujaisissa ja minua onniteltiin jostakin suorituksesta. Osaksi pelkään, että tässäkin käy samalla tavalla kuin aina ennenkin, että se kiusaaminen alkaa taas jossain vaiheessa ja olen taas hyljeksitty. Koska miksikäs se kierre mihinkään muuttuisi? Miksi mua kukaan hyväksyisi, koska niin ei ole koskaan ennenkään tapahtunut?
En voi sitä tietää mutta en halua enkä jaksa enää maalailla piruja seinille. Mulla on kuitenkin hyvä tunne tästä, varsin hyvä tunne, ja nyt musta tuntuu myös siltä, että minut on hyväksytty puhtaasti omana itsenäni. Mun ei tarvitse esittää mitään, vetää jotain roolia, yrittää olla enemmän äänekäs ekstrovertti vaikka oikeasti olen sarkastinen introvertti. Voin olla minä itse.

#throwbackthursday, Pikku-Heidi kaksvee :D
En nyt tee tästä postauksesta tämän pidempää, koska olen jotenkin kasvattanut tämän blogin päivittämisestä liian ison asian, ja osaksi tämä kasvanut kynnys myös tekee blogista epämiellyttävän :/ Tosi paljon menee aikaa recovery-blogin päivittämiseen, ja nyt on blogilla myös Facebook-ryhmä! Välillä tulee olo, että nyt on vaan pakko ottaa aikaa itselleni, koska muuten ei seuraa mitään hyvää. Tänään pääsin juoksemaan ensimmäistä kertaa viikkoon (kiitos pääkallokelit, en halua murtaa enää yhtäkään luutani hiekoittamattomien jääteiden takia, terveisiä vaan Seinäjoen kunnossapitoyksikölle...) ja kyllä vaan lumessa juokseminen on rankempaa! Toisaalta se myös auttaa mua tässä juoksutekniikassa ja siirtymään pois kantapääjuoksusta, koska ei sieltä hangesta (Seinäjoen lumihanki on sen 2 cm paksu, joo-o..) voi oikein kunnolla ponnistaa eteenpäin mikäli sinne askeltaa kantapää edellä. Olen muutenkin huomannut, että mitä enemmän löydän sitä luonnollista juoksutyyliä niin sitä eteenpäin menevämpää se on ja samalla vähän kevyempää. Joten nyt odotellaan niitä vähemmän tappoliukkaita kelejä, jotta pääsee pinkomaan metsiin tai ainakin vähintään joen rantaa pitkin paremmin :)



Näihin lumisiin tunnelmiin - jotka saisivat kestää vielä toiset kolme kuukautta lisää! :D - tällä kertaa, ja oikein hyvää alkavaa viikonloppua kaikille! :)

2 kommenttia:

  1. voimia sulle kamalasti sinne, itsekin pelkään päivää jolloin tuota Misaa ei ole.. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mira! <3
      Dainan menettämisen myötä on tullut hirveä pelko Dooran menettämisestä. Pelkään, että Dooralla on joku kasvain tai että se kuolee yöllä nukkuessaan tai se syö jotain myrkyllistä ja kuolee. Välillä on tosi vaikeaa yrittää pitää ne vain ajatuksina ja palata todellisuuteen, koska huomaan tekeväni jonkinlaista selviytymissuunitelmaa siitä miten selviytyä Dooran menettämisestä. Juu-u... Ja välillä mä kadun sitä, että edes hankin Dooran, koska en kestä edes ajatusta sen menettämisestä.

      Mutta eipä tässä voi muuta kuin pakata nykyhetkeen ja nauttia siitä yhteisestä ajasta :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta