23. helmikuuta 2017

The feeling of freedom


Heippatirallaa ihmiset!
Päivää vaille kolme viikkoa on kulunut edellisestä postauksesta, joten nyt on kaiketi se kuuluisa korkea aika päivittää kuulumisia!
Paljon on näiden kuluneiden viikkojen aikana tapahtunut ja omat voimavarat ovat olleet välillä aika hukassa. Mutta onneksi jokaisen kerran jälkeen on aina helpompi ja helpompi kasata itsensä ja päästä matkalla vähän etiäpäin.


Kaikkein suurin ja pahin tapahtuma on ollut Dainan kuolema.
Daina - mun ensimmäinen oma koira - menehtyi ystävänpäivän iltana ja se oli tosi kova paikka. Toki se oli tiedossa koko ajan, ettei Dainalla ole enää paljoa aikaa jäljellä, mutta siltikin sen tiedon saaminen veti ihan shokkiin. Muistan, että lähdin sinä iltana Dooran kanssa ulos mistään mitään tajuamatta. Luulin jo ensin lähteneeni lenkille ilman housuja - tuulisellaisia - ja pitkän aikaa vain kannoin Dooraa sylissä. Se vilkuili mua aika ihmeissään, että miksi ei mamma laske alas pissille. Lopulta itsekin havahduin missä olin ja laskin koiran alas sylistä.
Toisina päivinä taas oli kuin mitään ei koskaan olisi sattunutkaan: olin aivan ylipirteä ja -touhukas, mutta sitten ollessani kaupan maitohyllyllä alkoi kuulumaan jokin vähän haikeampi suomalainen biisi, ja romahdin samalla hetkellä. En tiedä miten sain itseni siitä kasattua, en edes tiedä mitä mä sieltä kaupasta ostin, koska kaikki oli niin sumua. Mulla oli pitkään epäusko ja kieltovaihe päällä: ei tätä ole tapahtunut, Daina on edelleen elossa. Oli kuin mun aivot yksinkertaisesti vain hylkivät tätä asiaa ja se bongahti bumerangina takaisin aina osuessaan mun tietoisuuteen.
Daina haudattiin viime lauantaina pienten menojen kera ja sen jälkeen asia tuntuu todellisemmalta. Ei se suru mihinkään ole mennyt mutta olen myös helpottunut, sillä nyt on Dainalla kaikki hyvin, enää sillä ei ole kipuja.

oih mitä pikselimössöä!! mutta mut löytää nykyisin myös snäpistä, @hhheidijohanna
Dainan poismenon lisäksi tässä on sattunut pari loukkaantumista, eli ei siis mitään uutta. KAT-koulutus sujuu yhä paremmin nyt kun siihen on päässyt kiinni, ja toissapäivänä tiistaina oli mun tarinankerronnan vuoro.
En ole ikinä aiemmin kertonut mun koko tarinaa missään ja kenellekään, en ole sitä koskaan edes kirjoittanut tai käynyt itse läpi näin järjestelmällisesti, joten ne kolme viikkoa, jotka mä tarinaa kirjoitin, olivat uskomattoman tunteellista aikaa. Ensin tuli epäusko, että onko ihan oikeasti käynyt näin? Voiko tää olla totta? Sitten tuli suru, ja lopulta tuli kiitollisuus omasta selviytymisestä.
Mikä ehkä kaikkein merkillisintä niin tuo otsikossa mainittu vapaus, the feeling of freedom. Mulla on ollut hirveä tarve tuntea olevani vapaa, ja puhuin siitä ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Tunsin olevani kuin vapaa lintu lukittuna pieneen häkkiin; halusin olla vapaa!!
Viime viikolla mulle yhtäkkiä tuli se tunne; mä olen vapaa. Olin laittanut ranskikset ja kalapuikot uuniin, olin ottamassa tablettia Netflix-tuokiota varten, ja samalla tuli se yllättävä vapauden tunne.
Lisäksi mä olen ruvennut tuntemaan niin, että eihän mun elämä suinkaan ole ohi, vaan nyt on uusi kappale alkamassa. Yli vuosikymmeneen en nähnyt mitään elämää 29. ikävuoden jälkeen; kolmenkympin kohdalla alkoi pelkkä musta, pimeys.
Se, että mä näen elämää edessäni, tunnen iloa ja vapautta ja toivoa, tuntuu todella hämmentävältä ja ajoittain myös tosi pelottavalta! Mutta tämä surkeinkin hetki on sata kertaa parempi olotila kuin sairauden parhaimmat hetket yhteensä: tiedän pääseväni aina eteenpäin.

Palatakseni vielä tuohon omaan tarinaan, niin olin tosi yllättynyt muiden reaktiosta. Olin varautunut siihen, että saan vaivautuneet taputukset eikä kukaan kysy mitään, että muiden olo on todella tylsistynyt ja epämukava. En ollut odottanut mitään halauksia saatika kyyneleitä, joten olin ihan ällikällä lyötynä!
En ole koskaan ollut hyväksytty omana itsenäni ilman mitään roolia, kuten vaikka ylioppilaan tai BBA:n rooli oli aina valmistujaisissa ja minua onniteltiin jostakin suorituksesta. Osaksi pelkään, että tässäkin käy samalla tavalla kuin aina ennenkin, että se kiusaaminen alkaa taas jossain vaiheessa ja olen taas hyljeksitty. Koska miksikäs se kierre mihinkään muuttuisi? Miksi mua kukaan hyväksyisi, koska niin ei ole koskaan ennenkään tapahtunut?
En voi sitä tietää mutta en halua enkä jaksa enää maalailla piruja seinille. Mulla on kuitenkin hyvä tunne tästä, varsin hyvä tunne, ja nyt musta tuntuu myös siltä, että minut on hyväksytty puhtaasti omana itsenäni. Mun ei tarvitse esittää mitään, vetää jotain roolia, yrittää olla enemmän äänekäs ekstrovertti vaikka oikeasti olen sarkastinen introvertti. Voin olla minä itse.

#throwbackthursday, Pikku-Heidi kaksvee :D
En nyt tee tästä postauksesta tämän pidempää, koska olen jotenkin kasvattanut tämän blogin päivittämisestä liian ison asian, ja osaksi tämä kasvanut kynnys myös tekee blogista epämiellyttävän :/ Tosi paljon menee aikaa recovery-blogin päivittämiseen, ja nyt on blogilla myös Facebook-ryhmä! Välillä tulee olo, että nyt on vaan pakko ottaa aikaa itselleni, koska muuten ei seuraa mitään hyvää. Tänään pääsin juoksemaan ensimmäistä kertaa viikkoon (kiitos pääkallokelit, en halua murtaa enää yhtäkään luutani hiekoittamattomien jääteiden takia, terveisiä vaan Seinäjoen kunnossapitoyksikölle...) ja kyllä vaan lumessa juokseminen on rankempaa! Toisaalta se myös auttaa mua tässä juoksutekniikassa ja siirtymään pois kantapääjuoksusta, koska ei sieltä hangesta (Seinäjoen lumihanki on sen 2 cm paksu, joo-o..) voi oikein kunnolla ponnistaa eteenpäin mikäli sinne askeltaa kantapää edellä. Olen muutenkin huomannut, että mitä enemmän löydän sitä luonnollista juoksutyyliä niin sitä eteenpäin menevämpää se on ja samalla vähän kevyempää. Joten nyt odotellaan niitä vähemmän tappoliukkaita kelejä, jotta pääsee pinkomaan metsiin tai ainakin vähintään joen rantaa pitkin paremmin :)



Näihin lumisiin tunnelmiin - jotka saisivat kestää vielä toiset kolme kuukautta lisää! :D - tällä kertaa, ja oikein hyvää alkavaa viikonloppua kaikille! :)

3. helmikuuta 2017

Ja taas mennään!


Hyvää helmikuun alkua kaikille! Kamala miten nopeasti aika menee, sillä tuntuu että ihan vastahan oli joulu ja uusivuosi, ja nyt on jo helmikuu, kääks!
Anonyymeiltä on tullut kyselyä mitä mulle kuuluu ja on pyydetty kuulumispostausta, joten tässä se tulee :)



Nämä pari kulunutta viikkoa ovat olleet todella hektisiä!
KAT-koulutuspäiviä on ollut kahdesti viikkoon ja niiden lisäksi on vielä muutkin asiat, esimerkiksi psykologin ja sh-polin käynnit, joten kyllä on kalenteri harvinaisen täynnä.
Viime viikolla kävin näyttämässä kirurgille olkapäätä ja hän määräsi otettavaksi magneettikuvat varjoaineella, sillä röntgenkuvat eivät kertoneet juuri mitään. Mikäli magneettikuvat ovat puhtaat niin silloin pitää vaan yrittää vahvistaa lihaksia ja oppia elämään löysien ja luksoituvien olkapäiden kanssa. Viimeksi viime yönä putosi olkapää sijoiltaan, kun olin unissani nostanut käden pään päälle, joten oli taas mukava herätys. Mutta näillä mennään, ja olen jo tavannut fysioterapeuttia, joka antoi samat jumppaohjeet, jotka sain jo 15 vuotta sitten.
Jos mennään vielä tällä fysiikan linjalla niin olkapään lisäksi toinen lonkka on ruvennut näyttämään vähän tulehduksen merkkejä ja penikoita saa hieroa auki useamman kerran viikossa. Eli ei siis mitään uutta mulle :D
En aina tiedä itkeäkö vai nauraa tälle mun kropan heikkoudelle ja herkkyydelle, koska mulla on aina joku paikka rikki. Tässä havahduin miettimään sitä, että voiko tämä liittyä myös erityisherkkyyteen? Koska muistelin, että olen lapsesta lähtien joutunut olemaan varovainen, jotta en rikkoisi itseäni. Toki nuorempana piti paljon varoa käsiä, jotta pystyisin soittamaan mutta mun kädet olivat oikeastaan ensimmäiset, jotka saivat jonkinlaisia rasitusvammoja, ja siitä lähtien rasitusvammat ja kivut ovat olleet jatkuvasti läsnä. Tottahan toki fibro myös sotkee kuvioita, mutta olisi mielenkiintoista tietää voiko erityisherkkyys näkyä myös näin.

elokuu vs tammikuu
KAT-koulutus on ollut huomattavasti rankempi kuin mitä alunperin kuvittelin. Ei se siis itsessään ole rankka mutta kuten viime postauksessa kerroin, niin se tuo pintaan niitä muistoja ja käsittelemättömiä tunteita ja asioita. On monien vuosien edestä asioita, joita en ole käsitellyt mitenkään muuten kuin sh:lla, joten nyt näiden asioiden uudelleen eläminen ja käsitteleminen on ollut tosi rankkaa. Välillä tunteet ovat olleet niin rajuja, että olen oikeasti pelännyt selviytymiseni puolesta. Toki tiedän tunteiden olevan vain tunteita eikä ne tapa, mutta mieleen nousee muistot niistä menneisyyden idioottimaisista ylilyönneistä, joita teki kun tunteet kävivät ylivoimaiseksi. Toisaalta mulla on nyt keinot säädellä tunteita, mulla on taitoja, joten miksi nyt kävisi näin? Ei historian tarvitse toistaa itseään!

Näiden asioiden lisäksi ihmissuhderintaman pienet tuulet yltyi omaksi myrskykseen, ja kun päällekkäin oli niin jumalattomasti asioita, niin se alkoi näkyä ja tuntua. Joka päivä viikon ajan olin koko ajan, siis _koko_ajan_ jännittynyt. Kun heräsin aamulla vatsassa kiersi perhoset ja jännitin; kun illalla menin nukkumaan, jännitin. Stressihormonit olivat korkealla ja esimerkiksi adrenaliini sai mut tärisemään, ja kädet vapisivat vaikkei ollut mitään näkyvää syytä siihen.
Tokihan tämä sitten vaikutti ruokahaluun negatiivisesti enkä ollut tarpeeksi valppaana, sillä mun huomio oli kokonaan tunteissa ja tunteiden säätelyssä. Söin aamupalan mutta muutamina päivinä se jäikin siihen, joten eipä ollut paljon energiaakaan käsitellä asioita, ja se alkoi näkyä.
Onneksi tilanne on nyt eri. Selvitin asiat, jotka pystyin itse heti selvittämään, ja sillä oli ihan valtava vaikutus! Mun kestojännitys lähti pois ja ettekä ikinä arvaa miten uskomattoman helpottavalta tuntui herätä aamulla, kun ei jännittänyt!! Mun ruokahalu heräsi ja kroppa on oikein huutanut ruokaa, joten nämä pari viimeistä päivää on mennyt pitkälti syödessä. Eilen koulutuksessa söin mulle varatun sämpylän, join pullon smoothieta ja aivan tunsin miten verensokerit rupesivat nousemaan, energiatasot nousivat ja pystyin keskittymään aiheeseen täysin ilman mitään nuokahduksia tai huomion herpaantumista.

tuorepuuro yhdeltä aamulta

Laitoin taas mielenkiinnolla merkille miten edes lyhyt ajanjakso vähemmällä ruoalla vaikuttaa mun toipumiseen ja syömishäiriöön. Aloin taas pelätä lihomista ja mietin, etten mä voi syödä yhtään enempää, koska mun paino nousee. En uskalla mennä vaa'alle nyt enkä todellakaan uskalla mennä vaa'alle jos syön enemmän, koska olen jo nyt liikaa. Aloin taas kiinnostua ylenpalttisesti oman kropan koosta, aloin kehittämään pakkomielteitä tietyistä kehon osista ja yritin saada itseni näyttämään pienemmältä esimerkiksi vaatetuksella.
Eli todellakin mulle nälkä on todella suuri triggeri, koska se vaikuttaa suoraan mun ajatusmaailmaan ja aktivoi sh:n. Ja mikä hulluinta, niin en heti pystynyt ottamaan näitä ajatuksia vain ajatuksina, vaan menin sen imussa ja hetken aikaa tunsin taas sitä samaa epätoivoa miten paskaa mun elämä on, miten en halua tätä samaa enää!

Mutta tähänkin voi suhtautua kahdella eri tavalla: joko jää siihen vellomaan kiinni ja syyttää itseään, tai sitten ottaa siitä opiksi ja pitää sen muistutuksena siitä mitä ei halua ja mitä haluaa. Kieltämättä välillä käy mielessä se, että eikö olisi mukavaa yrittää vaivihkaa laihduttaa ja syödä vähemmän, mutta ei, ei todellakaan olisi! En halua enää tuntea sitä toivottomuutta, surua ja tuskaa, joita sh aiheuttaa. En halua enää itkeä itseni uneen peläten sitä, etten herää aamulla. En halua enää elää siinä nälkiintymisen ja pakkoliikunnan kierteessä, en!!
Vaikka sh yrittää aina välillä tiukentaa otettaan niin olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että olen päässyt tähän pisteeseen. Olen iloinen siitä, ettei mun tarvitse enää yrittää normalisoida painoa, ettei mun tarvitse enää ahdistella nesteturvotusta ja trunk adiposea, vaan mun paino on jakautunut ja näytän jo ihmiseltä. En tiedä olenko koskaan ollut siitä tyytyväinen, mutta kerta se on ensimmäinenkin :)


Mitä liikkumiseen tulee, niin viime viikolla en päässyt tanssimaan kertaakaan aikatauluongelmien takia, mutta tällä viikolla kävin kahdesti. Liikkuminen tuntuu nyt huomattavasti paremmalta, kun olen saanut anemiaa vähän korjattua: en enää puuskuta puolikuolleena portaiden yläpäässä enkä meinaa pyörtyä joka kerta kun nousen seisomaan. Vieläkään mun kroppa ei tuota punasoluja kunnolla, mutta kunnon tujulla rautalisällä on saanut ainakin hemoglobiinia hitusen korkeammalle :)

Mulle tanssi on äärettömän terapeuttista, etenkin improvisointi. Tiedän, että niissä ei paljon eroa toisiinsa näy koreografian puolesta mutta eipä se ole mulla ensimmäisenä mielessäkään. Tänään kävin viimeksi tanssimassa ja sainkin hyvin purettua tunteita; aloitin eilen mun elämäntarinan kirjoittamista, koska esitän sen parin viikon päästä, joten menin salille pää pyörällä ja tulin rättiväsyneenä mutta tyytyväisenä. Jotenkin koen, että fyysinen liike helpottaa tunteiden purkamista, koska onhan liikunta yksi tippitaidoista ja se tuottaa jatkuvalla syötöllä keholle päinvastaista tunnetta. Ja niin pitkään kun lepo on mulle yhtä normaalia kuin liikkuminen, tämä ei ole mikään ongelma ja se voi jatkua näin :)
Olen kokeillut muitakin keinoja, ja esimerkiksi maanantaina joogasin ja meditoin tunnin ja sain niskani armottoman jumiin :D Mutta vaikka olo oli aika rauhallinen sen jälkeen, niin mun läsnäolot eivät meinanneet millään pysyä vaan mieli harhaili kaikkialla, ja se sitten rupesi mua ärsyttämään.

Mulla on teille video (jälleen, pyydän anteeksi jos jotakuta se ärsyttää). Tämän tanssin kanssa kävi samoin kuin edellisenkin, eli se alkoi improna mutta rupesin sitten kehittämään siihen koreota. Puolet on siis koreoitu ja puolet on puhtaasti improa, ja pahoittelen muuten etukäteen videon tönkköä loppua. Mulla loppui puhelimesta tallennustila kesken kaiken, joten puhelin pätkäisi nauhotuksen poikki :/ En oikein käsitä miten ihmeessä tästä puhelimesta loppuu noin vaan tallennustila kesken kaiken, sillä tässä puhelimessa on rutkasti enemmän tilaa kuin edellisessä, olen poistanut kaikki turhat sovellukset ja pelit, ja puhelimessa on myös muistikortti!

Mutta asiaan. Biisi on La Valse d'Amelie, ja se tässä alla. Enjoy!


Hyvää viikonloppua kaikille! :)