18. tammikuuta 2017

System overload


Heippa kaikille!
Ajattelin tulla päivittelemään vähän blogia ja kertomaan kuulumisia, kun nyt on siihen sopiva hetki :) Oman jaksamisen kanssa on ollut viime aikoina vähän puurtamista, sillä nyt onkin paljon asioita menossa ja välillä tuntuu, ettei tunnu vuorokaudessa tunnit riittävän eikä viikossa päivät, mikä on mulle pitkästä aikaa sekä miellyttävä että epämiellyttävä tilanne!

eilisen #ootd

Tosiaan toka kouluviikko on nyt pärähtänyt käyntiin. En osannut kuvitellakaan, että pelkkä neljä tuntia viikossa voi olla emotionaalisesti niin rankkaa ja jo näin alussa, mutta toivon mukaan kyse on sopeutumisesta. Vaikka oman tarinan kerrontaan on vielä viikkoja niin kyllä se mielessä pyörii jo nyt ja yhtäkkiä muistaa asioita, joita ei ole ennen muistanut, tai jotkut muistot vaan selkiytyy.
Eilen oli luento siitä mitä on kokemusasiantuntijuus ja vaikka siellä ei omaa suutaan avannutkaan muuten kuin ruokatauolla, niin valmiiden kokemusasiantuntijoiden kuunteleminen toi vähän väliä liikutuksen ja ihan kyynelet silmiin, kun eläytyi niin voimakkaasti toisen asemaan ja kokemuksiin, ja samalla muisti niitä omia kokemuksiaan sieltä kaikkein rankimmasta päästä. Ehkä just tästä syystä olin aivan rättipoikki kun kotiin pääsin, leikin Dooran kanssa hetken ja sitten vaan makasin selälläni lattialla yrittäen saada jostakin vähän voimia. Söin edellisenä päivänä tekemääni tonnikala-aurajuustopastaa ja katsoin Netflixiä, mutta koko ajan oli sellainen epämääräisen levoton ja ahdistunut olo.
Lähdin sitten Dooran kanssa lenkille ja koetin saada sitä koko ajan voimistuvaa tunnetilaa laantumaan erilaisilla mindfulness-harjoituksilla - keskityin esimerkiksi kuuloaistiin, keskityin tunnustelemaan miltä jaloissa tuntuu, yritin skannata kroppaa läpi - mutta siitä ei vaan tullut yhtään mitään. Tiesin, että mun on nyt pakko tuottaa niin päinvastainen reaktio kroppaan saadakseni jotain rotia ja lähdin juoksemaan. Juoksin ison ylämäen ihan täysillä ja mäen laella pidättelin itkua ja yritin saada henkeä, ja vähäksi aikaa olo helpotti. Doora oli innosta piukeana, kun kerrankin pääsi juoksemaan niin lujaa kuin ikinä jaksoi, ja sitten mentiinkin joen rannalle laiturille. Siellä tein aika pitkään lisää mindulness-harjoituksia mutta tunne rupesi taas voimistumaan, joten lähdettiin jatkamaan matkaa ja juostiin lisää ylämäkiä. Doora muuten on ihan käsittämättömän nopea koira ja vaikka itse juoksen niin kovaa kuin jaksan, niin aika lailla tuli meille tasapeli mäen päällä, näin by the way :D
Vasta kun päästiin yhdelle tutulle pellolle annoin periksi ja vaan rojahdin maahan ja päästin kunnon itkut. En edes oikein tiedä mistä syystä se tuli, ei siihen ollut mitään yksittäistä syytä. Kamala psyykkinen uupumus, recovery-blogin blogikumppanin menetys ja tsiljoona asiaa ja muistoa mielessä, joten eipä tuo kyllä mikään ihme ollut. Mutta se toimi! Jo parin kolmen minuutin jälkeen tunsin miten akut rupesivat latautumaan ja olo oli jo huomattavasti parempi. Joten note to self: älä patoa tunteita sisälle! :D



Tänään sitten olo oli aamusta ihan hyvä mutta pikkuhiljaa päivän mittaan alkoi tulla se sama epämääräinen ahdistus takaisin. Kävin tanssimassa mutta mulla mielessä toistui vain ilkeät sanat, joita olen viime päivinä saanut kuulla (tai lukea ehkä pikemminkin) aivan liikaa, ja haavoittuvuustekijöiden ollessa päällä mä otin ne liian tosissani. Eilen illalla ennen nukkumaan menoa tosiaan mietin sitä, että mun on vaan parempi tappaa itseni, koska olen niin saakelinmoinen taakka kaikille, ja oikeasti kaikkien olisi vaan parempi olla ilman mua.
Onneksi ihan samaan ajatusmalliin en päätynyt tänään, ja 84 minuuttia sain lepoa oman pään sisällöstä, kun syödessä katsoin Netflixistä murhaoikeudenkäyntejä. Mutta heti sen päätyttyä tunne iski. Olin just lähdössä Dooran kanssa ulos ja käveli tuota käytävää pitkin, kun satuin vilkaisemaan yhden asunnon ikkunasta sisään, ja näin kaksi likkaa nauravan keskenään ja heistä toinen vilkaisi mua, jolloin mä heti tulkitsin heidän nauravan mulle (joo-o, i know i know..). Tämä tunne ja ajatus oli niin uskomattoman todellisia, että mä säikähdin saavani jonkun psykoosin tai että mulle on kehittymässä kaksisuuntainen tai jotain muuta vastaavaa, ja yritin samoin keinoin kuin eilen saada päätä rauhoittumaan.
Sitten mulle iski tajuntaan, että mun koko elimistö käy niin ylikierroksilla, että nyt tippitaidoista ei koidu muuta kuin haittaa, eli nyt pitää ottaa lempeämmät keinot käyttöön. Vaihdoin juoksun kävelyksi ja menin Dooran ehtojen mukaan. Kuuntelin oloa: mitä mun kroppa nyt viestittää, mitä mun tekee mieli? Mun teki mieli hölkätä, joten juostiin muutama rauhallinen pätkä ja keskityin vaan askellukseen ja Dooran viipottamiseen. Viimeistään sen koiran täydellinen keskittyminen hetkeen juurrutti mua itseä ja auttoi tajuamaan, ettei tässä nyt mitään ole käynyt. Mä hoksasin hyvässä vaiheessa mitä on meneillään ja mikä on tähän korjausliike, koska tämä tilanne on mulle uusi.


Mulla on teille yksi video mun kehittelemästä soolosta.
Se alkoi ihan puhtaasti improna viikko sitten ja silloin se oli äärimmäisen terapeuttinen kokemus! Mutta pikkuhiljaa mulle tuli toistuvasti se impro mieleen ja huomasin suunnittelevani siihen jatkoa. Tänään sitten kävinkin salilla ja sain tämän soolon tosi nopeasti valmiiksi, mikä oli mulle äärettömän suuri yllätys! Mähän räpelsin kesällä mun ekan koreon ja siihen meni viikko, koska en vaan muistanut liikesarjoja ja mun keskittyminen oli tosi surkeaa.
Nyt kun katsoin tämän tanssin läpi (okei, useamman kerran) niin huomaan sen kertovan ihan täysin mun tunnelmista kuluneen viikon ajalta: paljon muistoja, paljon tajuamisia, paljon niiden muistojen ja tajuamisten kipuilua ja arvontaa siitä selviytyykö vai ei. Periaatteessa tämä voisi olla vain untakin, painajaista, josta on herännyt ja jota muistelee ja johon jälleen illalla nukahtaa, tai se on siinä painajaisessa elämistä. Kukin saa tulkita sen omalla tavallaan ja se hienous tanssissa onkin: vaikka liikkeet voivat olla universaaleja, niin jokainen ne kuitenkin tulkitsee hieman eri tavalla :)
Itselleni tämä edustaa myös hyväksyntää, tai ensin sitä järkytystä, shokkia, vastaan taistelua, epätoivoa, ja lopulta hyväksyntää ja itselleen anteeksi antamista.

En tätä nimennyt sen kummemmin kuin käytetyn biisin perusteella, River flows in you.


Mutta ei tässä muuta kuin uuteen nousuun!

Näihin tunnelmiin hyvää alkanutta/loppuvaa viikkoa kaikille! <3

23 kommenttia:

  1. Uskomattoman kaunista tanssia ja niin kaunis koreo! Itse River flows in you on kappaleena minulle tärkeä, mutta tanssisi oli niin suloista katseltavaa! Erityisesti pidin isoista hypyistä, laajoista pirueteista ja siitä kuinka käytit lattiaa ja hiuksiasi tehokeinona. Mutta koko koreo ja eläytymisesi avasi tanssin tarinaa minulle elävämmin kuin koskaan ja voi että! Mulle tuli kyyneleet silmiin! Tanssin tarina muistutti mua niin paljon omastakin ahdistuksesta ja mielen syövereistä. Kiitos Heidi!

    Uskomatonta myös miten julmia kommentteja saat kuulla edelleen. Ansaitset niin paljon parempaa. Ota aikaa nyt myös itsellesi ja levolle, älä murehdi liikaa blogeja, sillä ethän voisikaan auttaa muita ennen kuin olet auttanut itseäsi! Me jaksamme kyllä odottaa <3

    Voimia ja parempaa huomista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, kiitos ihan mielettömästi! Sun kommentti oli niin ihana, että mulle tuli ihan itku silmään kun sitä luin! <3

      Itse tykkään myös todella paljon tästä biisistä vaikkei se mulle edustakaan mitään suurta asiaa menneisyydestä. Vähän noloa myöntää, mutta mä löysin sen vasta ihan äsken :D Tosin ehkä näin on parempikin, sillä voin saada sen merkitsemään itselleni jotain positiivista, terveempää; monet tosi tärkeät kappaleet menneisyydestä tuo ikävästi mieleen vain ne tietyt tilanteet, ja se sitten lisää ahdinkoa :/

      Kyllä, eiköhän nyt ole korkea aika laittaa taas oma hyvinvointi etusijalle ja oikeasti kuulostella omaa oloaan. Huomaan, että helposti tulee laitettua sellainen autopilotti päälle ja menee vaan eteenpäin piittaamatta vaikka väsymyksestä. Mutta nyt on pakko ottaa se pois päältä, koska ensi viikosta lähtien koulutuspäivät tuplaantuu viikossa, joten ei voi enää mennä vähän sinne päin -tyylillä :)

      Kiitos sinulle vielä aivan ihanista sanoistasi, et tiedäkään miten paljon ne mulle merkitsee! <3

      Poista
  2. Oikein kovasti voimia sulle Heidi. Sä olet tosi tärkeä monille ihmisille ja tää sun blogi auttaa meitä muitakin jaksamaan. Joillakin on itsellään niin ahdistunut, katkera ja paha olla, että heidän pitää haukkua ja lannistaa muita, jotta vois itse kokea olevansa ylempänä. Mut ei anneta niitten pilata meidän elämää ja fiiliksiä, vaan kun huono hetki iskee, niin muistetaan, et meitä on koko joukko hyviä ja herkkiäkin ihmisiä olemassa, jotka haluaa jakaa sitä hyvää maailmaan. Kun itselleni on tullut vastaavanlainen tilanne kohdalle, että joku halveksii tms. niin kuvittelen ympärilleni panssarilasikehikon, jonka läpi pahat asiat eivät pääse, vaan kimpoutuvat takaisin lähettäjälleen ja hymyilen vähintäänkin mielessäni. Älä missään nimessä luovuta. Myös yksinäisyys ja tunteiden sisään patoaminen saa aikaan hulluksi tulemisen tunteita, mutta jos oikeasti tulisit hulluksi, et itse tietäisi sitä (näin minulle on sanottu). Varmasti noi muiden kokemukset nostaa nyt pintaan kaiken läpikäymäsi, mutta kun annat niiden tulla ja hyväksyt lopulta ne osana elämääsi, niin ne eivät enää satuta sinua, vaan saat tehtyä noista vaikeista kokemuksistasi aarteen, josta voit ammentaa viisautta ja sitäkautta auttaa muitakin.
    Jaksamista Heidi sulle.
    -Maikku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maikku, tuo sinun vertauskuva panssarilasikehikosta on itse asiassa sama, jota oma psykologini neuvoo. Pitää rakentaa sitä teflon-pintaa, johon ei tartu kaikki ikävät kommentit kiinni ja jota ei voi rikkoa. Yhteen aikaan mun teflonkerros oli vallan mainio, etenkin viime keväänä, mutta syyskesällä revin sen itse alas enkä ole antanut itselleni lupaa rakentaa sitä takaisin. Olen jotenkin kokenut, että se mun oikea oma persoonallisuus on vaan liikaa, liiallista, joten mun pitää kutistaa sitä, ja kaiketi se on sitten syynä siihen miksi teflon ei ole tarttunut :/
      Mutta miksi kuunnella muiden mielipiteitä omasta persoonasta? En voi miellyttää kaikkia, se on fakta, ja jos yritän niin itseäni mä satutan.
      Joten nyt pitää työstää tätä asiaa enemmän!

      Tiedätkö, tuo sun kommentti hulluksi tulemisesta helpotti mun oloa niin paljon! Tajusin sen samalla itsekin, että jos oikeasti olisin tulossa hulluksi (mitä se hulluksi tuleminen muuten edes on??), niin en mä sitä tiedostaisi.
      Ja mitä tuohon hulluuden tunteeseen tulee, niin onneksi se on nyt jäänyt pois! Kunnon yöunet, rauhoittuminen ja lepo on auttanut paljon, samoin noiden tunteiden purkaminen, joten alkaa taas tuntua siltä, että on valmis seuraavaan taistoon ;)

      Kiitos sinulle kommentistasi, ja jaksamisia! :)

      Poista
  3. Toi kuvaamasi tilanne missä tytöt nauroivat sisällä jollekkin omalle jutulleen sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja sydämen hakkaamaan. Pystyin niin voimakkaasti samaistumaan tunteeseen. Mulle käy ihan samalla tavalla, enkä oikein vielä osaa ajatuksia sellaisina hetkinä selkiyttää. Kauheeta kulkea kaupungilla, kun tuntee sata silmäparia niskassa eikä pääse karkuun :/ Toivottavasti sekin taas helpottaisi jos masennus alkaisi laantumaan, yleensä torikammo pahenee aina vaikeina kausina.

    Tosi kaunista tanssia tossa videolla :) En vaan pysty käsittämään miten voit tanssia hiukset auki. Mulla palaisi käpy jos ne olisi koko ajan naamalla heilumassa. :D

    Paljon voimia ja tsemppiä sinulle <3 Koulun aloittaminen on aina raskasta, etenkin vielä kun koulutusalasi liittyy voimakkaasti raskaisiin muistoihin, niin on ymmärrettävää jos vähän (enemmänkin) alkaa ahdistamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin hirveä tilanne!!
      Järjellähän sen tietää, ettei ne nyt mulle naura (ja entäs sitten jos nauraisivatkin?!) mutta itselleni se on yksi suurimmista triggereistä ja epävarmuustekijöistä, joten kyllä on muuten tekemistä tän kanssa! Mikä vielä kummallisempaa, niin ihmisten iällä on merkitystä: jos kyseessä on vaikka keski-ikäisiä tai vanhuksia keskenään nauramassa, niin ei mitään ongelmaa, mutta auta armias jos sattuu olemaan nuorta porukkaa, niin johan niskakarvat nousee pystyyn... :/
      Lisäksi mua ahdistaa ihmisten katseet. Ollessani tosi huonossa kunnossa sain osakseni pitkiä, kauhistuneita ja sääliviä katseita, mutta mä ajattelin heidän kauhistuvan mun lihavuutta. Nyt sitten en tiedä mitä ajattelen. Välillä voi olla, että otan katseet täysin neutraalisti - no problem! - mutta taas riippuen tekijöistä saatan tulkita katseet pilkallisiksi ja halveksuviksi siitä minkä kokoinen ja näköinen olen. Niin, oliko mulla jotain skeemoja asioista...? :D

      Hehe, kyllä mullakin hermot herkästi menee, jos hiukset roikkuu silmillä ja varsinkin jos näin käy tekniikkatunnilla! Mutta jostain syystä en koe sitä näin improillessa, sillä voin saada oikein kunnon buustin vapaista hiuksista :D

      Kiitos sinulle! <3

      Poista
  4. Heidi, on ihan sallittua, että välillä menee vähän huonommin. Tunteiden pidättely ei ole koskaan ok, mutta muistathan, ettet ala pakenemaan ahdistusta liikaa liikuntaan.

    Varmasti tämän hetkinen ajanjakso on rankka, koska elämässäsi tapahtuu paljon. Vie varmasti voimia palata miettimään sairauttaan koulutuksen aikana, mutta anna itsellesi aikaa hyväksyä ja käydä kokemuksiasi läpi.

    Hurjasti tsemppiä tulevaan! <3 Olet jo pitkällä, älä anna periksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hyvä saada muistutuksia siitä, että kaikenlaiset olotilat on sallittuja, koska lähden itse herkästi sille itsemitätöinnin tielle, ja toisaalta ajattelen, että mulla ei saa mennä huonosti, koska näytän monelle esimerkkiä. Mutta taas jos miettii, että miten kukaan voisi samaistua sellaiseen henkilöön, jolle aina kuuluu yksisarvisia ja sateenkaaria, ja lusikat on kaikki kultaa? Mä en ainakaan jaksaisi olla sellaisen ihmisen seurassa saatika edes seurata sellaista henkilöä! :D

      Aiemmin mä olisin liikuntaan paennut kaikkea mutta nyt on onneksi sekin koettu ja saatu oppia. Tiedän, että on tilanteita, jolloin esimerkiksi rankka liikunta on ainoa keino saada raju tunnereaktio hallintaan (eli just näitä tippitaitoja), koska esimerkiksi mindfulness ei onnistu, jos tunnereaktio on liian voimakas. Mutta nyt onneksi tiedostan myös sellaiset hetket, jolloin keho tarvitsee vaan rauhallista kävelyä jo ihan hermoston rauhoittamiseksi.

      Tosiaan mainitsemasi hyväksyntä on täysin avainasemassa tässä prosessissa. Eilen kävin ensimmäistä kertaa koskaan noita jopa kymmenen vuotta vanhoja epikriisejä läpi ja mietin vaan, että jumalauta mä oon ollut ihan hirveä! Mä oon tehnyt hirveitä asioita, paljon virheitä, ja mun läheiset... en voi edes tietää miten paljon tuskaa mä oon niille aiheuttanut.
      Laskin myös, että neljän vuoden sisällä olin 21 kertaa sairaalahoidossa, ja todennäköisesti jaksoja on enemmänkin, koska paljon papereita puuttuu. Mutta tuo luku oli aika pysäyttävä.

      Kiitos sinulle paljon, ei tästä muuta kuin eteenpäin! <3

      Poista
  5. Siis en pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka heittelevät ilkeitä kommentteja toisille. Oli se sitten tosielämässä tai netissä. Jostain syystä jotkut tuntuvat saavan suurta tyydytystä siitä, kun onnistuvat pahoittamaan - itselleen tuntemattoman!- ihmisen mielen. Käsittämätöntä.

    Näytät todella kauniilta ja terveeltä ja säteilevältä. Suorastaan elinvoimaiselta. Olet tehnyt upeaa työtä, jatka samaan malliin.

    Yksi asia minua vaivaa, ja minun on pakko mainita (enkä tarkoita pahaa, olen vain utelias): Olen huomannut videoissasi, ettet spottaa piruetteja tehdessäsi... Se hämmentää, koska käsittääkseni olet tanssinut jo vuosia?

    Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joillakin vaan se katkeruus, kateus ja ahdistus vaan on niin ylivoimaisia, etteivät sitä osaa muuten kuin purkamalla niitä muihin mikä on anteeksiantamatonta.

      Hehe, huomasin nyt tuon spottausjutun! Vilkaisin eilen kuvaamaani tekniikkavideota ja siinä spottasin pirueteissa, joten olisiko sitten niin, että improtessa keskittyminen on ihan jossain muualla kuin spotissa :D Jotenkin mä välillä koen, että liika teknisiin seikkoihin keskittyminen häiritsee ja joskus jopa ahdistaa. Mutta mä yritän muistaa seuraavalla kerralla ja katson miten sujuu :)
      Kiitos sinulle!

      Poista
  6. Hei Heidi!
    Olen lueskellut blogiasi jonkin aikaa. En voi kuin ihailla sitkeyttäsi taistella syömishäiriöstä. Olet todella kaunis ja tanssistasi välittyy se, kuinka nautit siitä. Hienoa, miten avoimesti kerrot tunteistasi ja ajatuksistasi. Onneksi olkoon KAS- koulutukseen pääsystä! Olet ihan oikeassa paikassa:)Itse olen 36-vuotias ja minulla on pitkä sh-sairaushistoria. Keväällä kuvioihin tuli vielä erityisesti masennus ja ahdistuneisuus. Olen lukenut myös MM:sta ja kirjoittamaasi blogia siitä. Tsemppiä sinulle ja yritän itsekin mennä eteenpäin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon!
      Olen välillä miettinyt kerronko liiankin paljon, mutta mielestäni sh:t ovat niin monimutkaisia ja samalla äärettömän mielenkiintoisia sairauksia jo puhtaasti neurobiologialtaan, eikä tätä sairautta ymmärrä muut kuin sen itse kokeneet. Joten jos mun avoimuus tästä sairaudesta auttaa edes yhtä ihmistä, niin silloin mä teen sitä mielelläni :)

      Kiitos sulle vielä kommentista, ja hirmuisesti sulle tsemppiä ja voimia! Sh on hirveä sairaus, eikä masennus ja ahdistuneisuus kyllä tee sitä tippaakaan siedettävämmäksi. Mulle voi aina laittaa viestiä jos siltä tuntuu :)

      Poista
  7. Sä olet Heidi avoimuudessasi ja taistelutahdossasi ihan mieletön mimmi!

    VastaaPoista
  8. Olet hyvin urhea ja rohkea, voimia sinulle! Olisiko mahdollista löytää vaikka sieltä koulutuksesta uusi pari blogia pitämään? Nimittäin aika hurja homma ja henkinen kuorma hoitaa sitä ihan yksin, kaiken muun lisäksi.

    Koulutuksen aiheuttamasta asioiden mieleen muistumisesta puheen ollen, itsellä oli aikoinaan suuri käännekohta opiskeluihini kuulunut harjoittelujakso lastensuojelussa. Hirveä romahdus mutta siitä se eteneminen alkoi. Tavallaan muistin äkisti koko lapsuuteni ja löysin ikään kuin avaimet tajuta niitä syitä, jotka olivat johtaneet tilanteeseeni. Mieli oli vain aiemmin lakaissut ne asiat piiloon. Toivottavasti on jokin henkilö jonka kanssa voit käydä läpi koulutuksessa esiin nousevia fiiliksiä!

    Nuo tietoisen läsnäolon menetelmät ovat kyllä mahtavia. Ihan pelastus. Pitäisi opettaa aivan kaikille koulussa :)

    <3 Rinna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuden blogikumppanin löytäminen on tässä sikäli haastavaa, että henkilön pitäisi tuntea MinnieMaud ja hänellä pitäisi olla myös omakohtaista kokemusta siitä, ja Suomessa tämä ei ole vielä niin tunnettu. Joten siksi ei pysty siihen ottamaan toveriksi ihan ketä tahansa ja se on kyllä harmillista :/
      Mutta onneksi lukijat ovat aivan ihania ja ymmärtäväisiä ja oikeasti ymmärtävät sen, että näitä verta istu kiteitä tehdään oma jaksaminen etusijalla. Mutta eiköhän se tästä :)

      Olen kuullut sellaisen lausahduksen, että ne vaikeimmat hetket ovat niitä käännekohtia, aivan kuten itsekin kerroit tuon esimerkkisi. Ei se sillä hetkellä siltä tunnu mutta aika usein ne tärkeimmät oivallukset tekee myös kaikkein kipeintä. On mulla psykologi tässä projektissa mukana ja onneksi on, koska tuo purkaminen on niin tärkeää!! Tää koulutus myös pakottaa mut altistamaan itseni tunnereaktioille, ja se siinä tällä hetkellä on myös vaikeaa. Mä edelleen koen sekundääristä häpeää omien tunteiden näyttämisestä mutta nyt joutuu kohtaamaan nekin. Voi apua...! :D

      Kiitos Rinna sulle! <3

      Poista
  9. Moikka, löysin tänne jokin aika sitten, kun etsin balettiin liittyviä blogeja. Itse olen 35-vuotias ja aloitin vasta aikuisbaletin täällä Helsingissä. Olen lukenut kaikki tekstisi läpi tässä parin päivän aikana, kirjoitat todella hyvin. Ihailen suuresti, miten olet perehtynyt balettiin niin monipuolisesti. Kirjoitat muutenkin niin avoimesti, olen tässä välillä itkenyt ja välillä nauranut, kirjoitukset ovat niin kaunista, todellista ja välillä raakaa.
    Minullakin on suunnitelmissa mennä katsomaan balettia joku päivä!
    Toivon sinulle mahtavaa vuoden alkua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos aivan ihanasta kommentista! <3

      Tosiaan on siitä mun loputtomasta uteliaisuudesta edes joskus hyötyä ihan vaikka vaan tanssissa, koska tykkään etsiä tietoa ja kehittää itseäni, vaikkakin viime aikoina on kehitetty enemmän tuota oman kroppansa kuuntelua :)

      Oih, mitä balettia meinaat mennä katsomaan? Mä haaveilen Joutsenlammen näkemisestä vaikka olen sen kertaalleen nähnyt. Mutta toiset baletit on vaan niin ikuisia klassikoita, ettei ne vaan vanhene tai kyllästytä koskaan :D

      Kiitos sulle vielä ja ihanaa vuoden alkua! <3

      Poista
    2. Joutsenlampi on itsellänikin haaveena, mutta en ole vielä nähnyt yhtään livenä, niin melkein mikä vaan kelpaisi :-D

      Poista
  10. Hei!

    Olen seuraillut sinun Instagramiasi ja aamupalasi "messybowl" näyttää herkulliselta! Mitä kaikkea siinä on ja osaatko sanoa määriä miten paljon kaikkea on? Täytyy itsekin kokeilla kun olen nyt niin monta kertaa kuolannut kuviesi perään! :>

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, messybowlit on parhaita! :D
      Mun sotkukulhon sisältö vaihtelee mut tän hetkinen suosikki koostuu banaanijogurtista (muutama desi), neljästä reilusta kourallisesta cornflakeseja, hedelmistä, pähkinöistä ja maapähkinävoista (vähintään 3 rkl, mitä enemmän sen parempi). Mutta tarkemmin en osaa noita määriä sanoa, kun en enää mittaile ruokiani :)

      Poista
  11. Miten menee syömisten kanssa? Rehellinen kuulumispostaus olisi kiva!

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta