11. huhtikuuta 2017

My Day, Tuesday, Doora's birthday

Heissansaa kaikki!
En ole pitkiin aikoihin tehnyt my dayta, joten ajattelin että nyt voisi olla sen vuoro :)
Eli millainen on ollut tämä tiistai, sekä mitä mulle kuuluu?
Tämä tiistai on merkityksellinen siksi, että se on Doora Unelman syntymäpäivä! Pikkuneiti täytti neljä vuotta, eli joka tassulle on oma vuotensa :D


Mulla oli kello herättämässä kasilta mutta sain itseni ylös varttia myöhemmin. Tiistait ovat aina pyhitetty kokemusasiantuntijan koulutukselle, useimmiten myös torstait, mutta tällä viikolla oli vain tänään tiistaina ryhmätapaaminen. Inhoan sitä, että pitää valmistautua kamalassa kiireessä, se tekee niin hermostuneeksi ja laittaa hermostonkin ihan ylikierroksille, joten mä ennemmin herään aikaisin ja teen aamustani rauhallisen ja mukavan :)
Lauloin totta kai Dooralle paljon onnea vaan, vaikka sen ilme olikin kuin tyypillisellä teinillä: mamma mitä sä oikeen tee-eet?! :D Kunnon halipusukohtauksen jälkeen käväisin suihkussa ja pyöräytin itselleni smoothien aamupalaksi.


Tänään smoothie koostui mustikkarahkasta, mustikoista, banaanista, kananmunan valkuaisesta sekä ainakin neljästä ruokalusikallisesta maapähkinävoita. Oikeasti, banaani ja maapähkinävoi tekee smoothieista vaan niin paljon parempia! Lisäksi se ei turvota samalla tavalla kuin viljatuotteet.
Laitoin Dooralle synttäripäivän päivällisen jo heti kuppiin: uusia nappuloita, kananmunan keltuainen, vähän karkkia, märkäruokaa, ruokaöljyä ja merilevää. Kyllä mä olin miettinyt tekeväni sille koirien synttärikakun, mutta se koira on niin älyttömän pieniruokainen, että sille on välillä oman kupin tyhjäksi syöminenkin haastavaa :D

Söin aamupalan, laittauduin valmiiksi ja käytin Dooran aamulenkillä, ja lopulta lähdin yhdentoista bussille kaupan kautta, sillä suklaavarasto tarvitsi täydennystä.

tän päivän #ootd
Päästyäni Törnävän sairaala-alueelle menin pariksikymmeneksi minuutiksi kirjastoon. Meillä ryhmätapaamiset ja luennot alkavat aina klo 12 mutta kiitos Seinäjoen lievästi puutteellisesti kulkevan paikallisliikenteen, joudun lähtemään tilanteisiin aina tuntia aiemmin, koska muuten mä myöhästyisin. Ja mä vihaan myöhästelyä.

Mä tykkään ehkä eniten just näistä ryhmätapaamisista. Kyllä mä tykkään luennoistakin mutta ryhmätapaamisiset ovat jotenkin paljon intiimimpiä, ollaan vain omalla porukalla, päästään kuulemaan muiden omia elämäkertoja ja muutenkin näissä kuullaan mitä muille kuuluu.
Just tänään mietin sitä, että mä en vuosi sitten uskaltanut edes unelmoida tästä. Kokemusasiantuntijan koulutus oli jotain, josta olin kuullut terapian kautta ja joka mua kiehtoi ja jota mä arvostin paljon, mutta en mä uskaltanut edes omalle psykologille myöntää miten paljon mä sitä halusin. Mä pidin sitä yli-ihmisten asiana, en sellaisena että minun kaltaisella surkimuksella olisi sinne asiaa. Mutta niinpä sinne tällainen minunkin kaltainen surkimus pääsi sisään.. ;)


Meille tarjotaan aina sairaanhoitopiirin puolesta tarjottavat ja yleensä se on jotain leipää. Mun leipä oli tänään hyvin perus juusto-kasvisleipä ilman tomaattia, ja mukana mulla oli smoothie kyytipojaksi, ja jälkkäriksi pupelsin Fazerin Pectus -pastilleja, ai vitsit mä olen niihin ihan koukussa! :D

Ryhmä päättyi neljältä ja sain jälleen kyydin kotiin eräältä ryhmäläiseltä.
Kotona Doora oli niin ylitsepursuavan riemuissaan vastassa ja päästin sen hetkeksi ulos pikapissalle. Mulla oli Dooran lahja vielä antamatta, joten kun tultiin takaisin sisälle oli Dooran päättämän leikkituokion aika. Olin eilen puolihädissäni ostanut kaupasta kissalle tarkoitettuja pehmeitä palloja, sillä enhän mä muistanut viikonloppuna hankkia Dooralle mitään muuta. Mutta se on niin rakastunut kaikkiin palloihin, ja nämä on pieniä ja pehmeitä ja kevyitä kantaa. Olisittepa nähneet Dooran ilmeen, kun se sai yhtäkkiä kolme uutta palloa, ja raukka näytti menevän sekaisin jahdatessaan niitä! :D
Riehuttiin siinä hetken aikaa, kunnes oli aika istua alas Netflixin ääreen. Pari päivää sitten aloitin katsomaan sitä 13 syytä miksi -sarjaa, ja sitä jatkettiin tänäänkin. Doora torkkui sohvan selkänojalla mun niskan takana ja mä söin suklaata.
Päivällä ryhmässä syöty leipä aiheutti (taas) niin jäätävän turvotuksen ja vatsakivun, ettei minkään yhtään täyttävämmän ruoan syöminen ollut mahdollista. Sitä paitsi mitäpä väliä sillä on kunhan vaan saa tarpeeksi energiaa :)

Höpö synttärisikari suupielessään ja kissanpallot edessä :'D

Lähdettiin sitten kuuden aikaan lenkille ja tehtiin meidän (tai ainakin mun) lempilenkki joen rantaan ja sitä pitkin pellolle. Fasaaneja ei tällä kertaa näkynyt mutta yksi iso koira tuli vähän turhan lähelle ja kolhaisi Dooran tassua niin että kiljaisu pääsi. Mutta mitään vakavempaa ei näyttänyt sattuneen, sillä intoa piisasi ja keppien perässä juostiin häntä suorana.
Kotiin tultiin vähän ennen puolta kasia, Doora tassupesun kautta, ja kun neito riehui Poikaystävän kanssa niin mä rupesin kirjoittamaan tätä :)


Mutta tähän loppuun vielä pikaiset kuulumiset, eli mitä mulle kuuluu?
Pientä vääntöä ja kamppailua ovat olleet nämä pari viimeisintä viikkoa vähän kaikilla tapaa. Kivut ovat olleet harvinaisen pahat, sekä oma triggeröitymispiste on ollut harvinaisen alhaalla ja se on vaikuttanut käyttäytymiseen. Ruokia on välillä jäänyt vähemmälle ja usein pelkää syödä enemmän, koska pitää jäädä se jonkinlainen pieni nälkä ruokailun jälkeen. Kesä on tulossa kovaa vauhtia ja se ahdistaa ihan pirusti, sillä en ole herra ties kuin moniin vuosiin viettänyt tervettä kesää, en ainakaan 7-8 vuoteen :/ En ole selvinnyt kesistä kunnossa vaan joko on relapsi tullut aiemmin tai sitten kesällä. Kesä on mulle paha triggeri ja se myös ahdistaa. Inhoan jatkuvaa valoa, aurinkoa, lämpöä, ne tekee kivuista aina paljon pahemmat. Kun selkää polttaa hermokivut, niin auringonpaahte vaan lisää niitä, tekee olosta sietämättömän. Viime viikolla yritin puhua tästä sh-polin hoitsun kanssa, mutta sieltä tuli vaan mitätöintiä. "No hyvä että sä asut Suomessa, eihän täällä mikään kuuma kesä ole!" "Sä et siis ole valmis muuttamaan omaa ajatusmalliasi kesästä."
Wtf?! Etkö sä kuullut mua? Vai etkö sä vaan ymmärrä? En juuri uskalla sanoa polilla enää hoitsulle paljon mitään, koska se mitätöinti ja tuomitsevuus siellä on niin yleistä ja sitä saa siellä lähes joka kerta osakseen.
Mutta kun kerran tähän aiheeseen päästiin, niin sellaisia hyviä uutisia mä sain, että mun osteoporoosi on vaikea-asteisesta parantunut normaalille osteoporoosin tasolle, jess!! Tämä oli mulle älyttömän iso yllätys, sillä vuoden 2013 jälkeen on ollut yhteensä noin vuosi terveempää aikaa, mutta jälleen mun kroppa osoitti sen sitkeytensä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä mun eka reaktio oli pettymys. En ole ollut koskaan sairas, olen vaan kuvitellut tämän kaiken, olen luuseri syömishäiriöiseksi, koska mun luustontiheys on parantunut vaikka olen ollut sairas. Eli en ole ollut sairas.
Tiedän nyt, että tämä oli ihan puhtaasti sh:n ajatusta eikä mun, sillä nyt mä pystyn jo vähän iloitsemaan tästä uutisesta, koska oikeasti tää on ihan mahtava juttu!!
Mutta ei se sh vaan niin äkkiä häivy.

mun uus kesätakki

Mutta ei tässä sitten ihmeempiä! Pääsiäistä lähden viettämään Haapikselle vaikkakaan en riemumielin, mutta joskus sekin pitää kohdata, Dainan poissaolo. Joten hyvää pääsiäistä en toivota koska siihen en usko, mutta hyvää loppuviikkoa ja huhtikuun alkua mä toivotan sen sijaan! :)

Olen aktivoinut mun ask.fm -tilin (@hhheidijohanna) taas toistaiseksi koska sitä pyydettiin, joten sinne voi taas käydä heittelemässä kysymyiksiä! 

27. maaliskuuta 2017

From sickled to winged


Heippa kaikille ja hyvää uutta alkanutta viikkoa!
Viime postauksen kommenteista sain idean tehdä postaus siitä miten olen itse saanut banaaninilkasta - siis sickled - enemmän suoremman ja myös löytänyt sen pienen wingin (engl. winged). Mä en yhtään tiedä näiden termien suomenkielisiä vastineita, joten antakaa anteeksi mahdolliset ihmetystä aiheuttavat sanat, joita käytän tässä tekstissä!
Mutta asiaan!


Mä omaan todella matalakaariset jalat, jotka pronatoivat vahvasti.
Ylläolevassa kuvassa teen plién kuten ennen tein, eli kuvasta näkee miten mun koko jalka painui kasaan ja pahimmassa tapauksessa jalan koko ulkosyrjä liftasi.
Jonkinlaisen ahaa-elämyksen koin ihan kokeilun kautta, kun jalkojen rasitusvammat johtuivat aika pitkälti pronaatiosta ja rupesin miettimään miten mä saan pliéssä pidettyä jalan suht. suorassa.
Tajusin, että mun pitää tehdä päin vastoin kuin ennen, eli kiinnittää huomio jalan ulkosyrjään.


Eli kun teen plién mä siirrän painon enemmän jalan ulkosyrjälle. Alussa mun oli vaikea hahmottaa tätä, joten mä tein kuten jalkaterapeutti neuvoi: nostin varpaat ilmaan, jolloin mun jalan kaari nousi ja nilkka suoristui, ja sitten laskin varpaat rentoina takaisin lattiaan. Juju on nimenomaan se, että varpaat pysyvät rentoina, sillä jalka jännittyy ja voi krampata mikäli varpaat tarraavat lattiaan.
Jos et ole vielä vilkaissut aiempaa postausta latuskaisen jalan vahvistamisesta, niin tee se nyt täältä.
Tämä siksi, että muun muassa tämän plién tekeminen pronatoimatta pohjautuu näihin harjoituksiin.

Itselleni helpoin on plié toisessa asennossa, neljäs on kaikkein vaikein eikä viideskään ihan ongelmitta suju. Mutta ongelman tiedostaminen on jo puoli voittoa :)


Relevessä olen syyllistynyt siihen, että paino menee liikaa ulkosyrjälle ja sisäsyrjä liftaa. Kun normaalisti painon pitäisi olla jakautunut tasaisesti pikkuvarpaan ja isovarpaan kohdalle niin, että päkiä on tasaisesti ja tukevasti maassa, niin tässä painopiste on lähinnä pikkuvarpaalla tehden jalasta huteran ja nyrjähdyksille todella alttiin.


Tässä taas näet korjatun tilanteen.
Paino on nyt myös isovarpaan puolella ja koko päkiä on tasaisesti lattiassa kiinni. Jalan kaari on matalampi mutta nilkka on suora ja jalka on tukeva. Varpaat makaavat rennosti ja pystyn niitä jopa hiukkasen nostamaan ylöspäin, ja tasapaino pysyy.
Eli mikäli huomaat itselläsi samankaltaisia seikkoja, niin kiinnitä tässä huomiota isovarpaan puoleiseen päkiään: sen pitää olla kiinni lattiassa! Kokeile vaikka paperin palasella tai käyntikortilla: mikäli saat paperin ujutettua päkiän alle niin silloin se liftaa. Korjausliike on se, että tuot painoa eteenpäin ja saat nilkan suoraksi.


Sitten niiden jalan ulkosyrjän lihasten harjoittamiseen, jotta banaaniefektiltä ruvetaan välttymään ja se nilkan kaunis siipimäinen kaari alkaa muodostua.
Eli istu lattialla jalat ojennettuna suoraan eteesi nilkat ojennettuina mutta varpaat fleksattuina. Nyt mieti kurkottavasi pikkuvarvasta alaspäin, jolloin nilkka automaattisesti tekee pienen liikkeen ulospäin. Pidä jännitys hetki ja palaa alkuperäiseen asentoon. Ole varovainen, ettei nilkka vahingossakaan tee liikettä sisäänpäin vaan se pysyy suoraan edessä ja samassa linjassa polven kanssa.
Kun tämä harjoitus onnistuu jalat lattiassa, voit nostaa harjoitettavan jalan ilmaan (kts. kuva) ja tehdä saman harjoituksen ilmassa.
Voit totta kai myös harjoittaa näitä ulkosyrjän lihaksia thera-bandia apuna käyttäen mutta itse huomasin sen, että vastuksen kanssa nilkka pääsee liikkumaan liikaa sisäänpäin, jolloin treenistä ei hirveästi koidu tehoa. Kun taas harjoittaa ilman vastusta, joutuu enemmän keskittymään itse liikkeeseen ja sen puhtaasti tekemiseen, jolloin myös työstää lihasmuistia ja se nilkan uusi muoto on helpompi säilyttää ja siirtää vaikka tenduihin.

Itselläni suurimmat vaikeudet ovat nykyisin lähinnä piruetteja tai vastaavia tehdessä. Kun työjalka nousee vaikka passéhen ja itse keskittyy piruettiin, niin silloin nilkka menee helposti banaanille. Olen tätä lähtenyt työstämään tangolla niin, että olen hakenut kantapäätä. Mulla ei toimi ajatus "nilkka suoraksi" vaan "kantapää eteen", ja olen pikkuhiljaa saanut kehitystä aikaiseksi ihan päin vastaisella liikkeellä, kuten kierretyllä nilkalla. Tällä tarkoitan nyt sitä, että mä mietin esimerkiksi piqueissa tuovani työjalan nilkan kierrettynä, jolloin se vähän väkisinkin suoristuu. Jos taas mietin pitäväni nilkan suorana, niin yhtä banaanilla se on kuin ennenkin.
Mutta jokaisen pitää itse löytää itselleen se toimiva juttu, ja tämä toimii itselläni.

en tiedä mitä ihmettä mun naama oikein puuhaa..! :D :'D
Mutta verrattuna aikaisempaan niin olen jo jokin aika sitten löytänyt tämän nilkan siiven (millä muulla nimellä winged-termiin voi viitata?) ja esimerkiksi tänään grand jetéitä tehdessäni mun takajalka pysyy huomattavasti paremmin aukikierrossa kun mietin nilkkaa. Toisaalta se vaarahan tässä on, että jalka menee helposti flexatuksi mutta ainakin itseni kohdalla veikkaan, että siihen on niin paljon matkaa, ettei se kovin helposti käy.

Mikä on teidän pahin jalkaongelma tanssissa? Löytyykö mulle kohtalontovereita? :)

18. maaliskuuta 2017

Astetta pienempi spring rage


Ensi kuun perästä on jo toukokuu; niin se aika vierii.
Vuosi sitten tähän aikaan kärsin todella valtaisasta spring ragesta, kevätraivosta, enkä tänäkään vuonna ole siltä täysin voinut välttyä. Mutta onneksi spring rage on laantunut spring disgusting -tasolle.


Vähän häpeillen, nolostellen ja alistuneena tulen tänne blogiin antamaan teille tilannepäivitystä, koska tässä on taas lähes kuukausi mennyt. Päivät ja viikot menevät niin uskomattomalla vauhdilla, etten oikein itse meinaa perässä pysyä. Lisäksi vertaistukityöt ja KAT-koulutus vievät todella paljon energiaa, puhumattakaan omasta toipumisesta, että jostain on pakko karsia. Näin taisin kirjoittaa myös edelliseen postaukseen. Ja varmaan sitäkin edelliseen...
Toivon, että ymmärrätte. En mä teitä ole unohtanut, tämä blogi on (lähes) joka päivä mielessäni, uskokaa tai älkää. Mutta kiire ja oma jaksaminen vievät paljon aikaa, ja myönnän myös hatersien ilkeiden kommenttien taas vetävän mua maan alle ja vierittävän vielä kiven siihen päälle.
Itse asiassa vasta eilen tajusin, että miten paljon mä olen taas ruvennut pyytämään anteeksi omaa olemassaoloani. Pyytämään anteeksi tekemisiäni. Selittämään ihmisille tekemisiäni. Selittämään oikeuttaakseni olemassaoloni.
Rupesin vihaamaan itseäni siitä, miten en pysy mielipiteiden takana. Kuvasin sitä selkärankana: mä olen selkäranka, josta lähtee nikamia ja nämä nikamat ovat mun mielipiteitä ja periaatteita. Aina kun mä kerron oman mielipiteeni/kannanottoni asiaan ja vieressä oleva toinen selkäranka vastaa eri tavalla, mä huomaan muuttavani omaa mielipidettäni ja mun selkärangasta lähtee yksi nikama toiselle, jolloin mä vinksahdan kasaan.
Toisin sanoen mun tuomitsevuus itseäni kohtaan on taas salakavalasti noussut lähes hälyttävälle tasolle.
Mun psykologi eilen sai mut tajuamaan, että mä tuomitsen itseäni dialektisuudesta. Jos mun mielipide asiasta A perustuu vain tosi hataralle pohjalle ja mä muutan sitä siksi, että toinen ihminen kertoo siitä paljon faktoja, niin silloinhan tämä on ihan ok! Mutta jos mä kerron omista luonteenpiirteistäni - olen introvertti, tykkään seurata ihmisiä ensin oman aikani ennen kuin osallistun - ja toinen kertoo tykkäävänsä olla ihmisten ilmoilla ja olla sosiaalinen, niin silloin mä myönnän olevani samanlainen. Voiko sosiaalisuus sulkea pois introverttiyden? Ei, vaan ne ovat toisiaan täydentäviä asioita.
Rupesin sitten tarkemmin miettimään näitä asioita, niin kyllähän mä seison mielipiteiden ja periaatteideni takana. Jos puhutaan vaikka parantumisesta ja MinnieMaudista, niin en mä mielipidettäni siitä muuta siksi, että joku sanoo MM:n olleen hänen kohdallaan toimimaton. Ymmärrän, ettei se toimi kaikilla, and that's fine. Mun mielipide perustuu vankkaan omaan kaksinkertaiseen kokemukseen sekä suoraan fakta- ja tutkimustietoon, joita olen selvitellyt jo lähes kahden vuoden ajan.

Mikä olisi huolestuttavaa niin se, että mä hyvin ahdasmielisesti pitäisin kiinni mielipiteistä, jotka eivät välttämättä perustu mihinkään muuhun kuin satunnaisiin Iltalehden artikkeleihin ja somejuoruihin, enkä suostuisi niitä muuttamaan.
Ehkä mun selkärangan nikamat taitaa olla kaikki tallella. Ne ovat vaan nuupahtaneet.


Mutta mitä mulle sitten kuuluu?
Vakiovastaus: ei ihmeempiä. Kiirettä on pitänyt eikä vammoiltakaan olla säästytty, sillä molempien säärien penikat ovat tulleet visiitille. Olen päivittäin hieronut pohkeita auki jopa kolmesti päivässä eikä jalkaterä enää ole ihan tunnoton. Mutta en oikein tiedä mitä näille enää voi tehdä. Juoksemaan en ole pystynyt kuin kerran pari viikossa ja muutenkin lenkit ovat aina pysyneet täsmälleen samanlaisena. Kylmägeelillä valelen iltaisin; ehkä pitäisi kokeilla sitä kylmäkuumahoitoa?

Viime viikon perjantaina kävin elämäni ensimmäistä kertaa klubikeikalla!
Ronja pyysi mut mukaan katsomaan Michael Monroeta ja seurankipeänä mä sinne sitten lähdin. Mulla ei ole oikeastaan minkäänlaista tietoa Monroesta, en tiedä onko hänellä bändi vai onko hän vain artisti. Voitte vaan arvata mun hämmästyksen, kun Michael veti sellaisen sähköjäniskeikan että oksat pois! Tyyppi on 55-vuotias - vai täyttääkö 55? - ja taipu spagaatteihin varsin vaivattoman näköisesti! Mistä se tyyppi repii sitä energiaa?! Istuuko se jossain jättiläismäisessä patterinlatauskoneessa ennen keikkaa ja sen jälkeen? Vai veteleekö se kofeiinin yliannostuksia?
Huh!


Mutta olihan se tosi hyvä keikka, ja kiitos Ronjan sain hillua ihan eturivin tuntumassa! Michaelin hikipisarat siellä vaan lenteli ja muistoksi sain biisilistan :D
Keikan jälkeen odoteltiin puolitoista tuntia siltä varalta, että Michael olisi tullut antamaan nimmareita, ja ulkona vielä odotettiin niiden bussin kyljessä kiinni. Mutta vain yksi bändin jäsen meni meidän ohi ja samalla bussi ajoikin suoraan meidän edestä :D :'D Oi näitä nuoruuden iloja! :D
Tämä oli tosiaan mun eka klubikeikka. Joskus 12 vuotta sitten olin Qstockissa festareilla mutta mua ei ole koskaan kovin valtavasti kiinnostanut ravata festareilla ja keikoilla, ja toisekseen eipä siihen paljon edes ole rahaakaan, kun kaiken joko syön tai puen päälleni.


Tanssirintamalla tilanne on täsmälleen sama kuin vuosi sitten: ei mahdollisuutta tanssitunteihin. Ainoa mahdollisuus tanssia on käydä salilla itsekseen ja sitä mä olen hyödyntänyt. Eihän se koskaan korvaa opettajan ohjausta mutta kaikki tanssifanaatikot kyllä tietävät sen, että tanssimatta oleminen jopa useamman vuoden ajan ei vaan ole mahdollista.
Huolimatta siitä mä olen havainnut pientä kehittymistä. Olen pidättäytynyt ihan perusasioissa, harjoitellut piruetteja neljännestä, koska ne ovat mun heikkous. Jostain syystä viidennestä tehtävät piruetit ovat mulle huomattavasti helpompia, mutta neljäs asento... eii!
Toinen mihin olen tosi paljon kiinnittänyt huomiota on mun nilkat ja etenkin sen oikean linjan säilyttäminen. Mun nilkat lähtee tosi helposti taipumaan sisälle - englanniksi sickling, en tiedä mitä se suomeksi on - joten olen pyrkinyt vahvistamaan nilkan ulkosyrjän lihaksia sekä tekemään jokaisen liikkeen niin, että ennemmin jätän nilkan ojennuksen vajaammaksi kunhan vaan se säilyy suorana. Ongelma korostuu esimerkiksi pique-pirueteissa, kun jalan nostaa passéhen ja keskittyy lähinnä piruettiin. Mutta tässä mä olen soveltanut omaa kehittämääni kantapää-ajattelua: kantapää ensimmäisenä, ja vähän sama kuin kiertävä nilkka frappeissa. Olen huomannut, että ajatus "pidä nilkka suorana" ei mulle toimi vaan mun pitää saada neutraloitua se jollakin täysin päin vastaisella liikkeellä. Onhan tässä vielä matkaa, mutta onneksi tulosta on alkanut tulemaan!
Kolmas juttu sitten oli vähän vahingossa huomaamani harjoitus developpén kehittämiseen. Tein kotona paljon sitä, että toin työjalan passéhen ja sitten nostin vaan polvea ylös ja laskin taas takaisin. Toistin näin uudelleen ja uudelleen, ja yhtäkkiä huomasin miten mun developpé nousikin korkeammalle, ja kun ennen 90 astetta oli mulle jo todellinen haaste niin nyt se nousee aika keveästi jopa 30 astetta korkeammalle!
Jos jotakuta kiinnostaa tietää enemmän tuosta harjoitteesta, niin se löytyy mun henk.kohtaiselta instatililtä :)

Näin loppuun mulla on video.
Tämä tanssi on tehty jo reilusti yli kuukausi sitten, varmaan lähemmäs kaksi kuukautta sitten, mutta julkaisen sen vasta nyt.
Tanssin nimi on Broken, ja se kertoo siitä miten sen oikean asian tekeminen voi tuntua ihan äärettömän pahalta ja rikkoa palasiksi.
Kappale on Madison Baileyn cover Amy Leen originellistä.



Hyvää viikonloppua ja alkanutta kevättä kaikille! :)


23. helmikuuta 2017

The feeling of freedom


Heippatirallaa ihmiset!
Päivää vaille kolme viikkoa on kulunut edellisestä postauksesta, joten nyt on kaiketi se kuuluisa korkea aika päivittää kuulumisia!
Paljon on näiden kuluneiden viikkojen aikana tapahtunut ja omat voimavarat ovat olleet välillä aika hukassa. Mutta onneksi jokaisen kerran jälkeen on aina helpompi ja helpompi kasata itsensä ja päästä matkalla vähän etiäpäin.


Kaikkein suurin ja pahin tapahtuma on ollut Dainan kuolema.
Daina - mun ensimmäinen oma koira - menehtyi ystävänpäivän iltana ja se oli tosi kova paikka. Toki se oli tiedossa koko ajan, ettei Dainalla ole enää paljoa aikaa jäljellä, mutta siltikin sen tiedon saaminen veti ihan shokkiin. Muistan, että lähdin sinä iltana Dooran kanssa ulos mistään mitään tajuamatta. Luulin jo ensin lähteneeni lenkille ilman housuja - tuulisellaisia - ja pitkän aikaa vain kannoin Dooraa sylissä. Se vilkuili mua aika ihmeissään, että miksi ei mamma laske alas pissille. Lopulta itsekin havahduin missä olin ja laskin koiran alas sylistä.
Toisina päivinä taas oli kuin mitään ei koskaan olisi sattunutkaan: olin aivan ylipirteä ja -touhukas, mutta sitten ollessani kaupan maitohyllyllä alkoi kuulumaan jokin vähän haikeampi suomalainen biisi, ja romahdin samalla hetkellä. En tiedä miten sain itseni siitä kasattua, en edes tiedä mitä mä sieltä kaupasta ostin, koska kaikki oli niin sumua. Mulla oli pitkään epäusko ja kieltovaihe päällä: ei tätä ole tapahtunut, Daina on edelleen elossa. Oli kuin mun aivot yksinkertaisesti vain hylkivät tätä asiaa ja se bongahti bumerangina takaisin aina osuessaan mun tietoisuuteen.
Daina haudattiin viime lauantaina pienten menojen kera ja sen jälkeen asia tuntuu todellisemmalta. Ei se suru mihinkään ole mennyt mutta olen myös helpottunut, sillä nyt on Dainalla kaikki hyvin, enää sillä ei ole kipuja.

oih mitä pikselimössöä!! mutta mut löytää nykyisin myös snäpistä, @hhheidijohanna
Dainan poismenon lisäksi tässä on sattunut pari loukkaantumista, eli ei siis mitään uutta. KAT-koulutus sujuu yhä paremmin nyt kun siihen on päässyt kiinni, ja toissapäivänä tiistaina oli mun tarinankerronnan vuoro.
En ole ikinä aiemmin kertonut mun koko tarinaa missään ja kenellekään, en ole sitä koskaan edes kirjoittanut tai käynyt itse läpi näin järjestelmällisesti, joten ne kolme viikkoa, jotka mä tarinaa kirjoitin, olivat uskomattoman tunteellista aikaa. Ensin tuli epäusko, että onko ihan oikeasti käynyt näin? Voiko tää olla totta? Sitten tuli suru, ja lopulta tuli kiitollisuus omasta selviytymisestä.
Mikä ehkä kaikkein merkillisintä niin tuo otsikossa mainittu vapaus, the feeling of freedom. Mulla on ollut hirveä tarve tuntea olevani vapaa, ja puhuin siitä ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Tunsin olevani kuin vapaa lintu lukittuna pieneen häkkiin; halusin olla vapaa!!
Viime viikolla mulle yhtäkkiä tuli se tunne; mä olen vapaa. Olin laittanut ranskikset ja kalapuikot uuniin, olin ottamassa tablettia Netflix-tuokiota varten, ja samalla tuli se yllättävä vapauden tunne.
Lisäksi mä olen ruvennut tuntemaan niin, että eihän mun elämä suinkaan ole ohi, vaan nyt on uusi kappale alkamassa. Yli vuosikymmeneen en nähnyt mitään elämää 29. ikävuoden jälkeen; kolmenkympin kohdalla alkoi pelkkä musta, pimeys.
Se, että mä näen elämää edessäni, tunnen iloa ja vapautta ja toivoa, tuntuu todella hämmentävältä ja ajoittain myös tosi pelottavalta! Mutta tämä surkeinkin hetki on sata kertaa parempi olotila kuin sairauden parhaimmat hetket yhteensä: tiedän pääseväni aina eteenpäin.

Palatakseni vielä tuohon omaan tarinaan, niin olin tosi yllättynyt muiden reaktiosta. Olin varautunut siihen, että saan vaivautuneet taputukset eikä kukaan kysy mitään, että muiden olo on todella tylsistynyt ja epämukava. En ollut odottanut mitään halauksia saatika kyyneleitä, joten olin ihan ällikällä lyötynä!
En ole koskaan ollut hyväksytty omana itsenäni ilman mitään roolia, kuten vaikka ylioppilaan tai BBA:n rooli oli aina valmistujaisissa ja minua onniteltiin jostakin suorituksesta. Osaksi pelkään, että tässäkin käy samalla tavalla kuin aina ennenkin, että se kiusaaminen alkaa taas jossain vaiheessa ja olen taas hyljeksitty. Koska miksikäs se kierre mihinkään muuttuisi? Miksi mua kukaan hyväksyisi, koska niin ei ole koskaan ennenkään tapahtunut?
En voi sitä tietää mutta en halua enkä jaksa enää maalailla piruja seinille. Mulla on kuitenkin hyvä tunne tästä, varsin hyvä tunne, ja nyt musta tuntuu myös siltä, että minut on hyväksytty puhtaasti omana itsenäni. Mun ei tarvitse esittää mitään, vetää jotain roolia, yrittää olla enemmän äänekäs ekstrovertti vaikka oikeasti olen sarkastinen introvertti. Voin olla minä itse.

#throwbackthursday, Pikku-Heidi kaksvee :D
En nyt tee tästä postauksesta tämän pidempää, koska olen jotenkin kasvattanut tämän blogin päivittämisestä liian ison asian, ja osaksi tämä kasvanut kynnys myös tekee blogista epämiellyttävän :/ Tosi paljon menee aikaa recovery-blogin päivittämiseen, ja nyt on blogilla myös Facebook-ryhmä! Välillä tulee olo, että nyt on vaan pakko ottaa aikaa itselleni, koska muuten ei seuraa mitään hyvää. Tänään pääsin juoksemaan ensimmäistä kertaa viikkoon (kiitos pääkallokelit, en halua murtaa enää yhtäkään luutani hiekoittamattomien jääteiden takia, terveisiä vaan Seinäjoen kunnossapitoyksikölle...) ja kyllä vaan lumessa juokseminen on rankempaa! Toisaalta se myös auttaa mua tässä juoksutekniikassa ja siirtymään pois kantapääjuoksusta, koska ei sieltä hangesta (Seinäjoen lumihanki on sen 2 cm paksu, joo-o..) voi oikein kunnolla ponnistaa eteenpäin mikäli sinne askeltaa kantapää edellä. Olen muutenkin huomannut, että mitä enemmän löydän sitä luonnollista juoksutyyliä niin sitä eteenpäin menevämpää se on ja samalla vähän kevyempää. Joten nyt odotellaan niitä vähemmän tappoliukkaita kelejä, jotta pääsee pinkomaan metsiin tai ainakin vähintään joen rantaa pitkin paremmin :)



Näihin lumisiin tunnelmiin - jotka saisivat kestää vielä toiset kolme kuukautta lisää! :D - tällä kertaa, ja oikein hyvää alkavaa viikonloppua kaikille! :)

3. helmikuuta 2017

Ja taas mennään!


Hyvää helmikuun alkua kaikille! Kamala miten nopeasti aika menee, sillä tuntuu että ihan vastahan oli joulu ja uusivuosi, ja nyt on jo helmikuu, kääks!
Anonyymeiltä on tullut kyselyä mitä mulle kuuluu ja on pyydetty kuulumispostausta, joten tässä se tulee :)



Nämä pari kulunutta viikkoa ovat olleet todella hektisiä!
KAT-koulutuspäiviä on ollut kahdesti viikkoon ja niiden lisäksi on vielä muutkin asiat, esimerkiksi psykologin ja sh-polin käynnit, joten kyllä on kalenteri harvinaisen täynnä.
Viime viikolla kävin näyttämässä kirurgille olkapäätä ja hän määräsi otettavaksi magneettikuvat varjoaineella, sillä röntgenkuvat eivät kertoneet juuri mitään. Mikäli magneettikuvat ovat puhtaat niin silloin pitää vaan yrittää vahvistaa lihaksia ja oppia elämään löysien ja luksoituvien olkapäiden kanssa. Viimeksi viime yönä putosi olkapää sijoiltaan, kun olin unissani nostanut käden pään päälle, joten oli taas mukava herätys. Mutta näillä mennään, ja olen jo tavannut fysioterapeuttia, joka antoi samat jumppaohjeet, jotka sain jo 15 vuotta sitten.
Jos mennään vielä tällä fysiikan linjalla niin olkapään lisäksi toinen lonkka on ruvennut näyttämään vähän tulehduksen merkkejä ja penikoita saa hieroa auki useamman kerran viikossa. Eli ei siis mitään uutta mulle :D
En aina tiedä itkeäkö vai nauraa tälle mun kropan heikkoudelle ja herkkyydelle, koska mulla on aina joku paikka rikki. Tässä havahduin miettimään sitä, että voiko tämä liittyä myös erityisherkkyyteen? Koska muistelin, että olen lapsesta lähtien joutunut olemaan varovainen, jotta en rikkoisi itseäni. Toki nuorempana piti paljon varoa käsiä, jotta pystyisin soittamaan mutta mun kädet olivat oikeastaan ensimmäiset, jotka saivat jonkinlaisia rasitusvammoja, ja siitä lähtien rasitusvammat ja kivut ovat olleet jatkuvasti läsnä. Tottahan toki fibro myös sotkee kuvioita, mutta olisi mielenkiintoista tietää voiko erityisherkkyys näkyä myös näin.

elokuu vs tammikuu
KAT-koulutus on ollut huomattavasti rankempi kuin mitä alunperin kuvittelin. Ei se siis itsessään ole rankka mutta kuten viime postauksessa kerroin, niin se tuo pintaan niitä muistoja ja käsittelemättömiä tunteita ja asioita. On monien vuosien edestä asioita, joita en ole käsitellyt mitenkään muuten kuin sh:lla, joten nyt näiden asioiden uudelleen eläminen ja käsitteleminen on ollut tosi rankkaa. Välillä tunteet ovat olleet niin rajuja, että olen oikeasti pelännyt selviytymiseni puolesta. Toki tiedän tunteiden olevan vain tunteita eikä ne tapa, mutta mieleen nousee muistot niistä menneisyyden idioottimaisista ylilyönneistä, joita teki kun tunteet kävivät ylivoimaiseksi. Toisaalta mulla on nyt keinot säädellä tunteita, mulla on taitoja, joten miksi nyt kävisi näin? Ei historian tarvitse toistaa itseään!

Näiden asioiden lisäksi ihmissuhderintaman pienet tuulet yltyi omaksi myrskykseen, ja kun päällekkäin oli niin jumalattomasti asioita, niin se alkoi näkyä ja tuntua. Joka päivä viikon ajan olin koko ajan, siis _koko_ajan_ jännittynyt. Kun heräsin aamulla vatsassa kiersi perhoset ja jännitin; kun illalla menin nukkumaan, jännitin. Stressihormonit olivat korkealla ja esimerkiksi adrenaliini sai mut tärisemään, ja kädet vapisivat vaikkei ollut mitään näkyvää syytä siihen.
Tokihan tämä sitten vaikutti ruokahaluun negatiivisesti enkä ollut tarpeeksi valppaana, sillä mun huomio oli kokonaan tunteissa ja tunteiden säätelyssä. Söin aamupalan mutta muutamina päivinä se jäikin siihen, joten eipä ollut paljon energiaakaan käsitellä asioita, ja se alkoi näkyä.
Onneksi tilanne on nyt eri. Selvitin asiat, jotka pystyin itse heti selvittämään, ja sillä oli ihan valtava vaikutus! Mun kestojännitys lähti pois ja ettekä ikinä arvaa miten uskomattoman helpottavalta tuntui herätä aamulla, kun ei jännittänyt!! Mun ruokahalu heräsi ja kroppa on oikein huutanut ruokaa, joten nämä pari viimeistä päivää on mennyt pitkälti syödessä. Eilen koulutuksessa söin mulle varatun sämpylän, join pullon smoothieta ja aivan tunsin miten verensokerit rupesivat nousemaan, energiatasot nousivat ja pystyin keskittymään aiheeseen täysin ilman mitään nuokahduksia tai huomion herpaantumista.

tuorepuuro yhdeltä aamulta

Laitoin taas mielenkiinnolla merkille miten edes lyhyt ajanjakso vähemmällä ruoalla vaikuttaa mun toipumiseen ja syömishäiriöön. Aloin taas pelätä lihomista ja mietin, etten mä voi syödä yhtään enempää, koska mun paino nousee. En uskalla mennä vaa'alle nyt enkä todellakaan uskalla mennä vaa'alle jos syön enemmän, koska olen jo nyt liikaa. Aloin taas kiinnostua ylenpalttisesti oman kropan koosta, aloin kehittämään pakkomielteitä tietyistä kehon osista ja yritin saada itseni näyttämään pienemmältä esimerkiksi vaatetuksella.
Eli todellakin mulle nälkä on todella suuri triggeri, koska se vaikuttaa suoraan mun ajatusmaailmaan ja aktivoi sh:n. Ja mikä hulluinta, niin en heti pystynyt ottamaan näitä ajatuksia vain ajatuksina, vaan menin sen imussa ja hetken aikaa tunsin taas sitä samaa epätoivoa miten paskaa mun elämä on, miten en halua tätä samaa enää!

Mutta tähänkin voi suhtautua kahdella eri tavalla: joko jää siihen vellomaan kiinni ja syyttää itseään, tai sitten ottaa siitä opiksi ja pitää sen muistutuksena siitä mitä ei halua ja mitä haluaa. Kieltämättä välillä käy mielessä se, että eikö olisi mukavaa yrittää vaivihkaa laihduttaa ja syödä vähemmän, mutta ei, ei todellakaan olisi! En halua enää tuntea sitä toivottomuutta, surua ja tuskaa, joita sh aiheuttaa. En halua enää itkeä itseni uneen peläten sitä, etten herää aamulla. En halua enää elää siinä nälkiintymisen ja pakkoliikunnan kierteessä, en!!
Vaikka sh yrittää aina välillä tiukentaa otettaan niin olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että olen päässyt tähän pisteeseen. Olen iloinen siitä, ettei mun tarvitse enää yrittää normalisoida painoa, ettei mun tarvitse enää ahdistella nesteturvotusta ja trunk adiposea, vaan mun paino on jakautunut ja näytän jo ihmiseltä. En tiedä olenko koskaan ollut siitä tyytyväinen, mutta kerta se on ensimmäinenkin :)


Mitä liikkumiseen tulee, niin viime viikolla en päässyt tanssimaan kertaakaan aikatauluongelmien takia, mutta tällä viikolla kävin kahdesti. Liikkuminen tuntuu nyt huomattavasti paremmalta, kun olen saanut anemiaa vähän korjattua: en enää puuskuta puolikuolleena portaiden yläpäässä enkä meinaa pyörtyä joka kerta kun nousen seisomaan. Vieläkään mun kroppa ei tuota punasoluja kunnolla, mutta kunnon tujulla rautalisällä on saanut ainakin hemoglobiinia hitusen korkeammalle :)

Mulle tanssi on äärettömän terapeuttista, etenkin improvisointi. Tiedän, että niissä ei paljon eroa toisiinsa näy koreografian puolesta mutta eipä se ole mulla ensimmäisenä mielessäkään. Tänään kävin viimeksi tanssimassa ja sainkin hyvin purettua tunteita; aloitin eilen mun elämäntarinan kirjoittamista, koska esitän sen parin viikon päästä, joten menin salille pää pyörällä ja tulin rättiväsyneenä mutta tyytyväisenä. Jotenkin koen, että fyysinen liike helpottaa tunteiden purkamista, koska onhan liikunta yksi tippitaidoista ja se tuottaa jatkuvalla syötöllä keholle päinvastaista tunnetta. Ja niin pitkään kun lepo on mulle yhtä normaalia kuin liikkuminen, tämä ei ole mikään ongelma ja se voi jatkua näin :)
Olen kokeillut muitakin keinoja, ja esimerkiksi maanantaina joogasin ja meditoin tunnin ja sain niskani armottoman jumiin :D Mutta vaikka olo oli aika rauhallinen sen jälkeen, niin mun läsnäolot eivät meinanneet millään pysyä vaan mieli harhaili kaikkialla, ja se sitten rupesi mua ärsyttämään.

Mulla on teille video (jälleen, pyydän anteeksi jos jotakuta se ärsyttää). Tämän tanssin kanssa kävi samoin kuin edellisenkin, eli se alkoi improna mutta rupesin sitten kehittämään siihen koreota. Puolet on siis koreoitu ja puolet on puhtaasti improa, ja pahoittelen muuten etukäteen videon tönkköä loppua. Mulla loppui puhelimesta tallennustila kesken kaiken, joten puhelin pätkäisi nauhotuksen poikki :/ En oikein käsitä miten ihmeessä tästä puhelimesta loppuu noin vaan tallennustila kesken kaiken, sillä tässä puhelimessa on rutkasti enemmän tilaa kuin edellisessä, olen poistanut kaikki turhat sovellukset ja pelit, ja puhelimessa on myös muistikortti!

Mutta asiaan. Biisi on La Valse d'Amelie, ja se tässä alla. Enjoy!


Hyvää viikonloppua kaikille! :)


18. tammikuuta 2017

System overload


Heippa kaikille!
Ajattelin tulla päivittelemään vähän blogia ja kertomaan kuulumisia, kun nyt on siihen sopiva hetki :) Oman jaksamisen kanssa on ollut viime aikoina vähän puurtamista, sillä nyt onkin paljon asioita menossa ja välillä tuntuu, ettei tunnu vuorokaudessa tunnit riittävän eikä viikossa päivät, mikä on mulle pitkästä aikaa sekä miellyttävä että epämiellyttävä tilanne!

eilisen #ootd

Tosiaan toka kouluviikko on nyt pärähtänyt käyntiin. En osannut kuvitellakaan, että pelkkä neljä tuntia viikossa voi olla emotionaalisesti niin rankkaa ja jo näin alussa, mutta toivon mukaan kyse on sopeutumisesta. Vaikka oman tarinan kerrontaan on vielä viikkoja niin kyllä se mielessä pyörii jo nyt ja yhtäkkiä muistaa asioita, joita ei ole ennen muistanut, tai jotkut muistot vaan selkiytyy.
Eilen oli luento siitä mitä on kokemusasiantuntijuus ja vaikka siellä ei omaa suutaan avannutkaan muuten kuin ruokatauolla, niin valmiiden kokemusasiantuntijoiden kuunteleminen toi vähän väliä liikutuksen ja ihan kyynelet silmiin, kun eläytyi niin voimakkaasti toisen asemaan ja kokemuksiin, ja samalla muisti niitä omia kokemuksiaan sieltä kaikkein rankimmasta päästä. Ehkä just tästä syystä olin aivan rättipoikki kun kotiin pääsin, leikin Dooran kanssa hetken ja sitten vaan makasin selälläni lattialla yrittäen saada jostakin vähän voimia. Söin edellisenä päivänä tekemääni tonnikala-aurajuustopastaa ja katsoin Netflixiä, mutta koko ajan oli sellainen epämääräisen levoton ja ahdistunut olo.
Lähdin sitten Dooran kanssa lenkille ja koetin saada sitä koko ajan voimistuvaa tunnetilaa laantumaan erilaisilla mindfulness-harjoituksilla - keskityin esimerkiksi kuuloaistiin, keskityin tunnustelemaan miltä jaloissa tuntuu, yritin skannata kroppaa läpi - mutta siitä ei vaan tullut yhtään mitään. Tiesin, että mun on nyt pakko tuottaa niin päinvastainen reaktio kroppaan saadakseni jotain rotia ja lähdin juoksemaan. Juoksin ison ylämäen ihan täysillä ja mäen laella pidättelin itkua ja yritin saada henkeä, ja vähäksi aikaa olo helpotti. Doora oli innosta piukeana, kun kerrankin pääsi juoksemaan niin lujaa kuin ikinä jaksoi, ja sitten mentiinkin joen rannalle laiturille. Siellä tein aika pitkään lisää mindulness-harjoituksia mutta tunne rupesi taas voimistumaan, joten lähdettiin jatkamaan matkaa ja juostiin lisää ylämäkiä. Doora muuten on ihan käsittämättömän nopea koira ja vaikka itse juoksen niin kovaa kuin jaksan, niin aika lailla tuli meille tasapeli mäen päällä, näin by the way :D
Vasta kun päästiin yhdelle tutulle pellolle annoin periksi ja vaan rojahdin maahan ja päästin kunnon itkut. En edes oikein tiedä mistä syystä se tuli, ei siihen ollut mitään yksittäistä syytä. Kamala psyykkinen uupumus, recovery-blogin blogikumppanin menetys ja tsiljoona asiaa ja muistoa mielessä, joten eipä tuo kyllä mikään ihme ollut. Mutta se toimi! Jo parin kolmen minuutin jälkeen tunsin miten akut rupesivat latautumaan ja olo oli jo huomattavasti parempi. Joten note to self: älä patoa tunteita sisälle! :D



Tänään sitten olo oli aamusta ihan hyvä mutta pikkuhiljaa päivän mittaan alkoi tulla se sama epämääräinen ahdistus takaisin. Kävin tanssimassa mutta mulla mielessä toistui vain ilkeät sanat, joita olen viime päivinä saanut kuulla (tai lukea ehkä pikemminkin) aivan liikaa, ja haavoittuvuustekijöiden ollessa päällä mä otin ne liian tosissani. Eilen illalla ennen nukkumaan menoa tosiaan mietin sitä, että mun on vaan parempi tappaa itseni, koska olen niin saakelinmoinen taakka kaikille, ja oikeasti kaikkien olisi vaan parempi olla ilman mua.
Onneksi ihan samaan ajatusmalliin en päätynyt tänään, ja 84 minuuttia sain lepoa oman pään sisällöstä, kun syödessä katsoin Netflixistä murhaoikeudenkäyntejä. Mutta heti sen päätyttyä tunne iski. Olin just lähdössä Dooran kanssa ulos ja käveli tuota käytävää pitkin, kun satuin vilkaisemaan yhden asunnon ikkunasta sisään, ja näin kaksi likkaa nauravan keskenään ja heistä toinen vilkaisi mua, jolloin mä heti tulkitsin heidän nauravan mulle (joo-o, i know i know..). Tämä tunne ja ajatus oli niin uskomattoman todellisia, että mä säikähdin saavani jonkun psykoosin tai että mulle on kehittymässä kaksisuuntainen tai jotain muuta vastaavaa, ja yritin samoin keinoin kuin eilen saada päätä rauhoittumaan.
Sitten mulle iski tajuntaan, että mun koko elimistö käy niin ylikierroksilla, että nyt tippitaidoista ei koidu muuta kuin haittaa, eli nyt pitää ottaa lempeämmät keinot käyttöön. Vaihdoin juoksun kävelyksi ja menin Dooran ehtojen mukaan. Kuuntelin oloa: mitä mun kroppa nyt viestittää, mitä mun tekee mieli? Mun teki mieli hölkätä, joten juostiin muutama rauhallinen pätkä ja keskityin vaan askellukseen ja Dooran viipottamiseen. Viimeistään sen koiran täydellinen keskittyminen hetkeen juurrutti mua itseä ja auttoi tajuamaan, ettei tässä nyt mitään ole käynyt. Mä hoksasin hyvässä vaiheessa mitä on meneillään ja mikä on tähän korjausliike, koska tämä tilanne on mulle uusi.


Mulla on teille yksi video mun kehittelemästä soolosta.
Se alkoi ihan puhtaasti improna viikko sitten ja silloin se oli äärimmäisen terapeuttinen kokemus! Mutta pikkuhiljaa mulle tuli toistuvasti se impro mieleen ja huomasin suunnittelevani siihen jatkoa. Tänään sitten kävinkin salilla ja sain tämän soolon tosi nopeasti valmiiksi, mikä oli mulle äärettömän suuri yllätys! Mähän räpelsin kesällä mun ekan koreon ja siihen meni viikko, koska en vaan muistanut liikesarjoja ja mun keskittyminen oli tosi surkeaa.
Nyt kun katsoin tämän tanssin läpi (okei, useamman kerran) niin huomaan sen kertovan ihan täysin mun tunnelmista kuluneen viikon ajalta: paljon muistoja, paljon tajuamisia, paljon niiden muistojen ja tajuamisten kipuilua ja arvontaa siitä selviytyykö vai ei. Periaatteessa tämä voisi olla vain untakin, painajaista, josta on herännyt ja jota muistelee ja johon jälleen illalla nukahtaa, tai se on siinä painajaisessa elämistä. Kukin saa tulkita sen omalla tavallaan ja se hienous tanssissa onkin: vaikka liikkeet voivat olla universaaleja, niin jokainen ne kuitenkin tulkitsee hieman eri tavalla :)
Itselleni tämä edustaa myös hyväksyntää, tai ensin sitä järkytystä, shokkia, vastaan taistelua, epätoivoa, ja lopulta hyväksyntää ja itselleen anteeksi antamista.

En tätä nimennyt sen kummemmin kuin käytetyn biisin perusteella, River flows in you.


Mutta ei tässä muuta kuin uuteen nousuun!

Näihin tunnelmiin hyvää alkanutta/loppuvaa viikkoa kaikille! <3

11. tammikuuta 2017

Pitkästä aikaa!


Tervehdys vaan kaikille ja hyvää uutta vuotta!
Tämä blogipostaus on vähän venähtänyt, tiedän, ja se on painanut mielen perukoilla jo pitkään. Väsymys on vaivannut, joten otin ihan tietoisesti lomaa tästä blogista.
Mutta nyt on vasta tammikuun alku, joten en usko tämän olevan kovin myöhäistä, right? :)

Mennään nyt vähän ajassa sen verran taaksepäin, että kertoilen mun joulun ja uudenvuoden kuulumisista, joskin mun insta-seuraajat saattavat niistä olla jonkin verran perillä.
Mutta me tosiaan vietettiin joulu mun vanhimman siskon luona Oulussa, tai no, Jäälissä, ja näin pienenä spolerina sanottakoon että joulu meni tosi hyvin! Meidän porukka oli yhtä siskoa vaille koolla ja jopa kaikki koiratkin olivat mukana :D Jäälissä oli aivan ihana keli: melko paljon lunta ja kevyt pakkanen, joten siskojen ja koirien ja siskontytön kanssa viihdyttiin ulkona paljonkin.
Mun 6-vuotias siskontyttö oli ehkä kaikkein suloisin asia koko joulussa, koska tähän saakka hän on vähän vierastanut mua mutta nyt katsottiin yhdessä Joulupukkia ja Taikarumpua, ilveiltiin ja ilmeiltiin ja pirpana sai aina kamalan kikatuskohtauksen ;D Sitten se hyvin spontaanisti kävi kuiskuttamassa jotain mun siskon korvaan ja sisko välitti mulle viestin: pirpana rakastaa mua. Mä menin ihan sanattomaksi tuollaisesta, koska en mä ole tottunut kuulla sellaista! Hetken jouduin miettimään vastausta, sitten kiitin ja lähetin samat sanat takaisin. Vaikka en olekaan mikään lapsi-ihminen, niin siskontyttö on kyllä niin suloinen tapaus, ettei toista olekaan, tai no ehkä Doora! :D

jouluna näytin tältä :'D
Joulupukki kävi perinteisesti - mun 29. joulupukki btw.. - ja sain lahjaksi muunmuassa rannekellon, surprise surprise. Sen toivomani puhelimen päädyin sitten hankkimaan itse viime viikolla ja pikkuveli fiksasi läppärin kuntoon, että eiköhän näillä mennä nyt toistaiseksi.. :)
Kaikkia kuitenkin kiinnostaa tietää ruokapuoli, joten siitä seuraavaksi!
Mun ehdotuksesta pöydän uusi tulokas oli bataattilaatikko, ja se oli kyllä todella hyvää! Ruokailut menivät hyvin, ei mitään ongelmaa sen puolesta, ja vaikken enää mikään lihansyöjä olekaan niin palan kinkkua söin. Olen edelleen altistanut itseäni liharuoille saadakseni selville johtuuko tämä mun omista mieltymyksistä vai onko se jotenkin kytkyssä sh:hon, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu mun mieltymyksistä. Kalaa saatan syödä mutten enää kanaa. Tonnikala on mulle luontaisin, koska mulle tonnikala on aina edustanut sitä tölkkiä: en siis tiedä miltä tonnikala edes näyttää! Mutta olen nähnyt eläviä kanoja, possuja, lehmiä, kaloja jne, joten mua jotenkin kuvottaa ajatus siitä eläimestä märehtimässä mun suussa. En kuitenkaan missään nimessä halua luokitella itseäni vegeksi, koska siitä on tosi lyhyt matka uuteen väärään kontrolliin, koska olipa se kontrolli sitten sitä että vaahtoaa mehiläisvahasta kurkkupastilleissa niin esimerkiksi pitkän syömishäiriötaustan omaavalle se voi vallan erinomaisesti olla vääränlaista kontrollia. Mutta toisaalta, jos siellä joku vaahtoaa munkin edestä näistä asioista, niin hyvä se on mun kannalta! :D

Joulupäivänä lähdettiin takaisin Haapikselle kotiin ja nyt sai Dainakin vähän stressitasoja alas. Se ei ole yhtään tottunut matkustaja ja uudessa paikassa edes yhden yön visiitti oli sen herkille hermoille vähän liikaa.
Muuten meni joulunpyhät hyvin. Ilmat olivat hienot, joten TuplaD:n kanssa käytiin lenkkeilemässä ja vähän kokeilemassa jäitä. Viime talven läheltä piti -tilanne oli tosin mielessä, joten en rantaa pidemmälle uskaltanut mennä :D
Joulun ja uudenvuoden välillä tapahtui sellainen upea tilanne, että Doora pääsi näkemään biologisen siskonsa!! Dooran sisko tuli perheineen Kokkolaan ja me päätettiin tehdä visiitti sinne, koska pitäähän näiden kahden nyt toisensa tavata :) Dooran sisko oli kyllä ihan ylisöpö ja sisaruksissa oli niin paljon samanlaisuuksia: molemmat vähän arkoja ja varautuneita, kovaäänisiä ja jopa samanlainen haukku! Kaikki eleet ja liikkeet olivat tosi paljon samanlaisia, ja molemmat ovat tosi kiintyneitä omaan porukkaansa. Doora on ehkä vähän aktiivisempi, koska se tykkää pelmuta lumessa ja tehdä lenkkejä mun kanssa, mutta yllätyksenä tuli se tieto, että Doora oli koko pentueen kääpiö, kaikkein pienin! Että jotain pientä eroavaisuutta näissä kuitenkin oli. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään näiden siskosten veljet, oikein family reunite! :D

Mitään ihmeempiä ei sitten loppulomalla sattunut. Tai no, Daina sai ilmeisesti epileptisen kohtauksen uudenvuoden aattona monen tekijän summana. Se on kerran säikähtänyt todella pahasti ukonilmaa ja se on sitten jättänyt siihen lähtemättömän kammon kaikkia kovia ääniä kohtaan, ja uusivuosi on painajainen, itsekin inhoan sitä. Lisäksi Dainalla on rasitteena ne omat hammasongelmat ja lisäksi se on koko syksyn ajan ollut kortisonikuurilla toisen silmän ja sieraimen vuodon takia. Tutkittu sitä koiraa on enemmän kuin varmaan ketään meidän muista koirista mutta loppu sillä on todella lähellä. Tämähän se on kaikkein rankin, kaikkein HIRVEIN kohta lemmikin omistamisessa, kun siitä pitää luopua. Lemmikki kun ei ole mikään lemmikki vaan se on ihan oikea perheenjäsen ja sellaisena niitä kohdellaan ja hoidetaan.
Mutta kukaan ei täältä hengissä selviä, joten olen vain kiitollinen siitä, että pääsin viettämään Dainan kanssa enemmän aikaa ja tekemään sen olosta niin mukavan kun vaan mahdollista.


Mitäs muuta sitten?
Arkeen paluu koitti ja se tarkoitti myös kokemusasiantuntijan koulutuksen alkamista, ja se tosiaan tapahtui eilen! Paljon on sitä odotettu ja nyt musta tuntuu, että olen saattanut löytää sen paikan, johon mäkin ehkä kuulun. Että tälle munkin historialle on syy ja merkitys, ettei mun tarvitse hävetä sitä kuten mulle on sanottu.
Mun oma project bodypositivity on lähtenyt tosi hyvin käyntiin, ja vaikka tunsin jonkinlaista rauhaa viime keväänä, niin nyt se on ihan erilaista. Mun itsetunto ei ole enää riippuvainen siitä miten lihaksikkaat mun käsivarret tai jalat on. Olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen, vaikka ei se helppoa ole ollut! Viime aikoina ihmisten pahat sanat ovat tunkeutuneet pakolla mieleen, ja niiden kanssa on ollut sitten eniten vääntämistä. Mutta toisaalta se on helpotus, sillä nyt mä teen töitä niiden syvimpien ydinuskomusten kanssa.
Muuten sitten ei mitään ihmeempiä! Parin viikon päästä pääsen näyttämään tuota olkapäätä kirurgille ja hän päättänee pitääkö sitä leikata. Huonossa kunnossa se on ja vaikkei ole nyt muutamaan viikkoon pudonnut paikoiltaan niin se rajoittaa paljon tekemisiä, ja esimerkiksi tanssissa mun vasemman käden ja olkapään liikeradat ovat supistuneet, koska pelkään sen luksoituvan. Olen kovasti tehnyt siihen treeniä vahvistaakseni lihaksia, että kun lääkäri siitä kysyy niin voin sanoa sen olevan nyt lihaskunnon puolesta parhaassa kunnossa vuosiin.
Mutta se päätös nähdään sitten :)

Pitkästä aikaa mulla on teille video, jonka sain aikaiseksi tänään peilisalilla. Nämä on näitä mun räpellyksiä jälleen, ja mulla on noussut melkoinen kammo niiden julkaisemiseen, koska saan osakseni niin paljon ilkeitä kommentteja, että toisin kuin mun pitäisi tehdä niin mä vältän sitä :/ Mutta nyt fyysinen kunto tuntuu aika ihmeen paljon paremmalta; veikkaan, että viimeinkin mun kroppa pystyy tuottamaan paremmin punasoluja, koska en enää meinaa pyörtyä portaita kävellessäni ja puhtia löytyy pitkästä levosta huolimatta :) Se tuskin näkyy tanssissa, jossa muuten näkyy mun kömpelyys ja kankeus lattiatyöskentelyä kohtaan, mutta se nyt on mulle ihan normaalia fibron takia.
Mutta en nyt alaspuhu sitä enempää, tehkää tuomionne sen jälkeen :D
Kyseessä on biisi nimeltä Hurts like Hell by Fleurie, ja itse asiassa tajusin taas vasta illalla, että olen jotenkin alitajuntaisesti improvisoinut koreon vastaamaan biisin sanomaa. Jokainen päättäköön itse mistä se kertoo, tietty rakkaan luopumisesta, mutta tarkoittaako se jotain toista ihmistä tai itseä, se on jokaisen oma päätös :)



Hyvää uutta alkanutta vuotta kaikille! :)