14. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2.0.: Neljästoista luukku

if you don't have jewels, you make them
Mä olen todella kusemassa oman elämäni. Olen todella kusemassa kokemusasiantuntijuuden. Haku on nyt ja marraskuussa on haastattelut, mutta pahalta näyttää. Vituttaa, mutta itsepä olen soppani keittänyt. Tuntuu vaan äärettömän pahalta ja tyhjältä, se haku oli ainoa motivaattori, ainoa syy pitämään mut näinkin pinnalla, joten enää mulla ei ole mitään syytä yrittää. Mä oon niin s*tanan pettynyt itseeni, niin helvetin vihainen itselleni! Mulla on niin luovuttajafiilis, miksi enää edes yrittää? Toki voi paperit laittaa menemään mutta pahalta näyttää.
Mulla ei ole enää mitään syytä. Ei mitään syytä yrittää.


Tuo ote on kirjoitettu tasan kolme kuukautta sitten, jolloin viimein heräsin siihen todellisuuteen ja jolloin päätin lyödä hanskat tiskiin. En kokenut omaavani minkäänlaisia mahdollisuuksia saada tilannetta kahdessa kuukaudessa muutettua dramaattisesti, joten päätin luovuttaa. Noin puolen tunnin ajaksi.
Sitten mut valtasi se kiukku: ei jumalauta, tähänkö kaikki päättyy? Tähänkö mä annan asioiden päättyä? Missä on se mun kuuluisa sisu ja äkäisyys? Ne nousivat hetkeksi pinnalle ja mä tartuin niihin kuin hukkuva. Ei saakeli, en todellakaan luovuta! Ja siitä hetkestä lähtien mä taistelin joka ikisenä päivänä enemmän kuin koskaan ennen, enkä yhtenäkään päivänä päästänyt itseäni helpolla.
Tekikö mieli luovuttaa? Kyllä, mutta yhtenäkään kertana en antanut sille ajatukselle periksi. Mun unelma kokemusasiantuntijuudesta on ollut ainoa unelma vuosikausiin, ja se piru vie on taistelemisen arvoinen!


En uskonut voivani tehdä niin suurta muutosta niin lyhyessä ajassa, mutta mä tein sen. Aluksi mulle iski jäätävä paniikki siitä miten hirveän nopeasti mun paino normalisoitui ja overshoottasi ja silloin mä soimin itseäni rankasti, mutta nyt olen vain äärettömän iloinen ja kiitollinen siitä, että se oli mahdollista; aivan kuin mun kroppa olisi tiennyt mitä on pelissä ja se mahdollisti sen omalla tavallaan. Mind-body connection, kyllä mä siihen uskon. Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Kokemusasiantuntijan koulutuspaikan lisäksi olen saanut ison osan terveyttäni takaisin, ja se on yksi parhaimmista lahjoista, jonka koskaan voi saada! Sain nimittäin tänään kuulla, että maksa- ja munuaisarvot ovat täydelliset ja toimivat paremmin kuin vuosikausiin! Lääkäri oli aivan ihana ja hän oli itsekin yllättynyt noista arvoista ja sanoi, että olen todella pitänyt itsestäni hyvää huolta ja hoitanut itseni kuntoon :) Luusto ja sydän ovat kaiketi vahingoittuneet iäksi mutta onneksi mulla on vielä aika puolellani ja voin pysäyttää niiden huonontumisen. Lisäksi varmasti anemiaa hoitamalla saattaa saada vähän sydämen tilaa parannettua, ja se ihan varmasti vaikuttaa positiivisesti jaksamiseen muutenkin. Tällä hetkellä puuskutan kuin pieni norsu, jalat on hapoilla parin kerroksen portaiden jälkeen, ja puuskuttamisen lisäksi haukon henkeä ja jopa haukottelen saadakseni tarpeeksi happea.
Olen ollut rautakuurilla mutta ne tablettimuotoiset ei imeydy eikä kropan punasolujen muodostus ole kovinkaan hyvä vaikka kuinka yritän saada rautaa ruoasta. Noh, pitää vaan jatkaa sopivan rautalisän etsimistä, eiköhän sieltä joku sentään löydy :)


Olen miettinyt sitä, että olisinko voinut saavuttaa nykyisen mentaliteettini ilman tätä viimeisintä relapsia? En usko. Olen kertonut miten paljon mulla oli kaikkia pelkoruokia, en pystynyt lepäämään ja sh-ajatukset rellestivät kuten apinat viidakossa. Mutta mulla ei yksinkertaisesti ollut kyvykkyyttä kohdata pelkojani, ei ennen kuin nyt syksyllä. MinnieMaud oli mulle uusi ja ihmeellinen ja valtaosa mun resursseista meni siihen, että selvisin jotenkin päivästä toiseen ja ne loput resurssit MinnieMaudin tutkimiseen.
Joten kadunko mä relapsia? En. Kadunko sitä, etten hoitanut hommaa viime vuonna? En, koska en olisi pystynyt siihen. Kadunko sitä miten nopeasti muutos tapahtui? En helvetissä! Mä kadun monia asioita mutta en yhtäkään mun terveyteen ja tulevaisuuteen positiivisesti liittyvää!

Mutta miten tämä jouluun liittyy niin aika pitkälti samalla tavalla kuin vuosi sitten. Mä odotan joulua, koska tiedän pystyväni nauttimaan siitä, mutta ennen kaikkea mä odotan joulua myös siksi, että joulun loppumisen jälkeen alkaa KAS-koulutus!
Muistan sen, että vuosi sitten sanoin haluavani voida pyrkiä tuohon koulutukseen mutten olisi koskaan uskonut voivani päästä siihen. Ajattelin aina, että ne ihmiset ovat huomattavasti erilaisia, kunnon voimanaisia ja -miehiä, poikkeuksellisia yksilöitä, fiksuja ja filmaattisia, ÄÖ:ltään mensan tasoa, eli kaikkea muuta kuin minä; mä olen vain mä.
Mutta mun valtti onkin just se: mä olen mä, ja mulla on todella, TODELLA paljon kokemusta ja tietoa syömishäiriöistä, todennäköisesti enemmän kuin keskiverto sairaanhoitajalla tai lääkärillä.
Ja olisinko mä vuosi sitten kuvitella, että voisin ruveta tekemään tätä työkseni, vertaistukitöitä? Ehen, en todellakaan!
Taisin sanoa vuosi sitten, että olen sulkemassa tiettyä kappaletta kirjassani ja niin mä teinkin: hoidin puolet siitä koko hommasta mikä on enemmän kuin koskaan ennen olen tehnyt, ja siihen aiempaan verrattuna mä todella päätin yhden kappaleen. Mutta muutamia huomautuksia marginaaliin piti käydä tekemässä, katsomassa viittaukset ja lähteet oikein ja kirjata vielä yksi kappale, ennen kuin se osa kirjasta on käsitelty täysin. Näin kuvaannollisesti puhuen :D


Mutta jotta ei ihan runolliseksi tämä mene, niin pikaiset kuulumiset lopuksi (haha, tämän piti olla kuulumis- eikä runoilupostaus :D).
Pääsin piilolinssien testausryhmään eli saan kertakäyttöpiilareita testattavaksi joulun ja uudenvuoden yli, ja teen niistä sitten videota tmv. Doora on saanut päätökseensä oman testinsä noista Purina DentaLife-puruluista, ja video siitä on tässä lopuksi!
Kävin tänään peilisalilla treenailemassa ja saatiin Ronjan kanssa koreo valmiiksi - tai Ronjan koreo :D - ja taidan sen julkaista vasta ihan kalenterin loppupuolella :) Vähän harmittaa se, etten pysty tekemään sellaista lattiatyöskentelyä, jossa tulisi paljon painoa käsivarsille tuon olkapään takia, ja siksi jäi muutamia hyviä ideoita toteuttamatta. Olkapään teippasi fyssari maanantaina, koska se putosi kolmesti viime viikon aikana sijoiltaan, oli todella kipeä ja hervoton eikä se enää tahtonut pysyä aloillaan. Nyt teipit yrittää pitää sitä olkaluuta aloillaan, mutta koko ajan se tuntuu siltä että luksoituminen on enää ajan kysymys. Perjantaina onneksi näen lääkäriä seuraavan kerran ja hänelle todellakin aion kertoa tästä, ja hän tehköön päätöksen lähettääkö ortopedille vai ei.

Mutta jotta tämä ei romaanin mittaiseksi veny niin liitän nyt sen Dooran videon :)
Tiedän, ei se nyt ihan mestaritasoa ole koska siis puhelimella näitä värkkään (kiitos ihanan eläkeläppärini...) mutta saa kelvata!
Tässä siis Doora Unelman tuomio noista puruluista! :D


Ja päivät sen kuin vähenee: enää kahden käden sormien verran päiviä jouluun!

3 kommenttia:

  1. Mahtava juttu noi munuais- ym. arvot! Oon tosi ilonen sun puolesta :) Tuli vaan mieleen että ootko kokeillut nestemäistä rautaa? Mulla ei imeytynyt oikeen mikään ja lääkäri sitten suositteli tuota kalleinta ja epämukavinta vaihtoehtoa. Ei nyt kyllä ole muistikuvaa kuinka se toimi, tai ostinko sitä ylipäätään.

    <3 Rinna

    VastaaPoista
  2. Kannattaa kokeilla kräuterplutsaft nimistä rautavalmistetta(pahoittelen mahdollista kirjoitusvirhettäXD). Ymmärtääkseni se on luontaistuotteen kaltainen "mehu" jonka vuoksi se imeytyy hyvin ja on vatsaystävällistä. Se on kyllä omasta mielestäni ihan hemmetin pahan makuista mutta toimiva!:)

    VastaaPoista
  3. Vitsit oot kyllä semmonen voimapakkaus!! Niin hienoa kuinka oot saanut hurjan tsempin päälle ja näät asiat nyt selvästi niiden oikeassa valossa! Oot mahtava inspiraation lähde, kaunis ja viisas ihminen! Tanssin- ja etenkin elämän riemua sinulle Heidi! Tekstiäsi oli kiva lukea :) Ihanaa joulua myös! T. Vilkku

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta