22. joulukuuta 2016

Joulukalenteri 2.0: Luukku kaksikaksi

Näin kalenterin lopun häämöttäessä on hyvä tehdä pientä yhteenvetoa kuluneesta vuodesta ja siitä, että miten on asetettujen tavoitteiden saavutus onnistunut :)

Kansallisbaletissa
Vuosi alkoi mulla hyvin, ja pääsin todella näkemään Svetlana Zakharovan esiintyvän Bajadeerissa! Kokemus oli uskomaton ja Zakharovan taituruus tuli ilmi viimeisintä sormenpäätä myöten. En ole henkilökohtaisesti Zakharovan suuri fani mutta pakko häntä on kunnioittaa, ja onhan hän erinomainen tanssija!

Muuten kevät mulla meni tanssiin paluussa ja omaa toipumista työstäessä. Silloinen olotila oli aika pirunmoinen ihmetys, koska en ollut koskaan ennen voinut sillä tavalla ja niinkin hyvin! Toki muuttunut kroppa ahdisti ja välillä oli hetkiä, jolloin sh houkutteli takaisin. Nämä ajat olivat henkisesti kaikkein rankimmat, sillä isosti tuntevana ihmisenä tunteet saattavat joskus viedä voiton järjestä ja vaikkei veisikään, niin silti iso osa resursseja on sitoutuneet noihin tunteisiin ja niitä vastaan tappeluun.

valmistujaiskuva heinäkuulta

Kevään aikana mun kolmas iso projekti (tai ehkä juuri projekti numero 1) oli opinnäytetyön valmiiksi saaminen ja valmistuminen. Tuntui todella ihmeelliseltä saada valmiin tradenomin paperit kouraan 10.6., ja samalla iski pieni tyhjyys. Onneksi kesäkuun lopussa satuin pääsemään pienelle tanssikurssille, joka tarjosi mulle mahdollisuuden esiintyä Odettena. Lisäksi heinäkuun alussa pidetyt juhlat pitivät vähän kiireisenä, joten oli jotakin mietittävää. Juhlien jälkeen suuntasinkin Helsinkiin ja Tallinnaan Sinin kanssa, ja tämä reissu oli yksi vuoden parhaimmista!


Mutta ehkä kuitenkin tämä syksy on ollut tästä vuodesta kaikkein mieleenpainuvin sen relapsin takia. Kuten olen kertonut niin keväällä lämpimien ilmojen takia mun ruokahalu hävisi enkä mä ollut tarpeeksi hereillä, vaan menin sen mukana. Aktiivisena liikkujana ja anoreksiasta toipuvana mun energiantarve on varsin suuri, ja paino lähti aika nopeasti laskuun. Ensimmäiset viisi kiloa putosi niin, etten itse sitä oikeastaan huomannutkaan; seuraavat viisi herättivät jo sh:n Ruususen unestaan ja siitä alkoi alamäki. Kun liikunta oli tähän saakka ollut kivaa ja pitänyt krooniset kivut suht hallinnassa, niin nyt kivut lisääntyivät. Päivittäiset lenkit pitenivät kerta kerralta ja Dooran jätin kotiin voidakseni hiitata ylämäet täysillä. Sitten hain Dooran ja tein sen kanssa vielä usean kilometrin mittaisen lenkin, ja kotona lopuksi jumppaa ja hiittejä. Näillä liikuntamäärillä mun kulutus oli useiden tuhansien kaloreiden luokkaa, mutta sain vain noin neljänneksen tarvittavasta määrästä.


elokuuta
En tarkaalleen enää tiedä missä kohtaa kaikki lähti täydellisesti päin seiniä - ehkä sellaista kohtaa ei olekaan - vaan kaikki tapahtui niin salavihkaa mutta niin nopeasti. Aliravitsemus yhdistettynä rankkaan pakkoliikuntaan aiheutti sen, että mä tulin entistä pakkomielteisemmäksi ruoasta, liikunnasta ja laihduttamisesta. Kehonkuva oli todella pahasti sekaisin, näin läskiä siinä missä oli vain nahkaa, ja kroppa ilmoitteli vetelevänsä viimeisiään.
Lopulta pääsin takaisin sh-polille, sillä kinusin sinne lähetettä avun toivossa, ja kun monen viikon odottamisen jälkeen pääsin sinne niin se tapahtui viimeisellä hetkellä ja pian löysinkin itseni ensiavusta kytkettynä sydänmonitoriin ja kaliumtippaan. Rytmihäiriöitä oli koko ajan, T-aallot olivat laskeneet aika reippaasti ja sydän oli takykardinen koko ajan. En tajunnut sitä miten lähellä oli lähtö, kirosin vain sitä tippapussista saatua nesteen määrää ja miten paljon mun paino nousi siitä. Tappelin vastaan enkä suostunut edes puhumaan osastovaihtoehdosta. Toisin sanoen, sairaus sai paniikkikohtauksen.
En tiedä kuin pitkälle olisi tämä tilanne mennyt - kuolemaan kaiketi - ellei psykologini olisi sanonut etten pysty hakemaan KAS-koulutukseen, ja se oli käänne. Olin juossut toisen jalkani rikki mutta kivusta huolimatta tehokävelin paikasta toiseen. Nyt oli muutosten aika, ja ensimmäiset lepohetket menikin rauhoittavien voimalla, koska olisin muuten tehnyt itselleni jotain peruuttamatonta.
Aloin nostamaan ruokamääriä enkä antanut periksi, vaikka kuinka teki mieli. Mulla oli pari kuukautta aikaa tehdä täysi suunnanmuutos, saada itseni kuntoon ja vakuuttavasti vielä. Muistan melkein itkeneeni, etten koskaan saa itseäni kuntoon ajoissa, sillä viimeksi meni puoli vuotta painon normalisoitumiseen, ja jos nyt menee niin pitkään niin ei mua hyväksytä sinne koulutukseen.
Mutta mä onneksi olin väärässä, ja aivan kuin mun kroppa olisi tiennyt tilanteen se teki sen mahdolliseksi. Paino nousi vauhdilla, kerrytin lähes kuuden kilon nesteturvotuksen yhden viikon aikana ja kehonkuvakriiseilin päivät pitkät. Mutta mulla oli tavoite ja sitä kohti mä menin.


Tavoitetta kohti menin ja sen tavoitteen saavutin!
Kun kuulin päässeeni sinne koulutukseen multa melkein pääsi itku siinä paikassa, ja pari päivää vain tuijottelin eteeni ja mietin päässeeni sisään ja samalla itkin ja nauroin. Mun yksi suurimmista unelmista kävi toteen!!

Vuosi sitten tähän aikaan mä asetin itselleni kolme tavoitetta: valmistua koulusta, hakea KAS-koulutukseen ja bulkata mun itsetyytyväisyyslihakset, ja voin tyytyväisin mielin kuitata ruksit kaikkien kohdalle! En paitsi saanut fysiikkaani kuntoon mutta mä hoidin myös toipumisen psyykkisen puolen kuntoon: kohtasin kaikki pelkoni, lopetin liikunnan ja annoin kroppani levätä, söin extreme hungerin aikana jopa 5000 kcal päivässä ilman yhtään mitään kompensaatiokäyttäytymistä, ja kaikki ne nyt maksavat sen vaivanpalkan. Opin suhtautumaan tähän sairauteen ihan uudella tavalla, joka itseänikin on hämmästyttänyt. Kun keväällä pääsin siihen vaiheeseen, että halusin elää ilman sh:ta mutta silti oli korjattavia asioita, niin nyt olen paitsi hyväksynyt tapahtuneet, tullut saamarin vihaiseksi tälle sairaudelle niin opin myös kunnioittamaan sitä. Tämä on todella pirullinen ja fiksu sairaus, jota ei pidä mennä aliarvioimaan. Sairauden kunnioittaminen ei tarkoita sitä, että mä silittelen sitä hellästi ja puhun mukavia, vaan se päin vastoin tarkoittaa sitä, että tiedän mihin se pystyy enkä mä mene koskaan sitä aliarvioimaan. Koen, että tämä myös auttaa mua muiden auttamisessa :)

En voi sanoa, että tämä kirja päättyy koskaan mutta sen kappaleet vaihtuvat. Välillä pitää palata taaksepäin tarkistamaan, että faktat menivät oikein mutta suunta on koko ajan eteenpäin.
Jos lyhyesti pitää tiivistää tämän vuoden ja viime vuoden välistä eroa, niin tämä vuosi on ollut kuitenkin ehdottomasti positiivinen. Paljon on tapahtunut, mutta tämä on vasta alkua! :)



Joulu on ylihuomenna!!!

2 kommenttia:

  1. Heidi, saat olla ylpeä itsestäsi. <3 Onneksi olkoon tavotteidesi saavuttamisesta! :)

    Toimit ihailtavana esimerkkinä siitä, kuinka muutos on saatavissa, mikäli on ihan oikeasti valmis tekemään sen eteen töitä. Kukaan kun ei voi parantua toisen puolesta.

    Toivon kovasti, että muistat huolehtia itsestäsi myös jatkossa, etkä anna minkään tekijän ajaa sinua lähtötilanteeseen, sillä olet upea ja riittävä juuri sellaisena kuin olet! <3

    VastaaPoista
  2. Sä olet ihan huippu!! <3 Oon susta niin ylpeä ja saat olla kyllä itsekkin itsestäsi ylpeä!!

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta