15. marraskuuta 2016

Kun olo on onnellinen


Moikka vaan kaikille!
Ajattelin tulla vähän kertomaan kuulumisia, sillä eilen tuli tasan kaksi kuukautta siitä kun aloitin tän mun viimeisimmän #realcoveryn ja lopullisesti sh:sta eroon pääsemisen, tai no, niin lopullisesti kuin se vaan on mahdollista!

täsmälleen kahden kk ero; vas. 14.9.; oik. 14.11.
Kun mä katson tuota vasemman puolimmaista kuvaa en tunnista siinä olevaa henkilöä. Mulla ei rehellisesti sanoen ollut hajuakaan siitä miltä mä näytin; mun mielestä mun kasvot oli todella, TODELLA pyöreät, jaloissa oli valtavat läskikerrostumat eikä käsivarsissakaan ollut muuta kuin läskiä. Välillä näin kyllä itseni vilaukselta realistisesti mutta se tunne oli niin voimakas. Ja mä uskoin sitä satasella. Olin muka menossa kokemusasiantuntijan koulutukseen mutta todellisuudessa mä vaan työnsin sitä pois. Mitään iloa mun elämässä ei ollut, ei mitään toivoa. Pakkoliikunta ajoi mut niin voimattomaksi, että kun käytin Dooraa kävelyllä en jaksanut edes kannatella käsivarsiani vaan joko työnsin ne taskuihin tai laitoin puuskaan.
Mä en nauranut, en hymyillyt. Itkin joka päivä ja joka päivä yritin joutua auton alle, jotta se tuska päättyisi. En nukkunut, koska kivut oli niin kovat; mulla ei ollut kehossa enää minkäänlaista pehmustetta, joten luita särki niin paljon, että ne menivät turraksi ja SE se vasta sattui! Kivuista huolimatta yritin nukkua niin paljon kuin mahdollista, jotta hereillä vietetty aika olisi lyhyt eikä näin ollen tarvitsisi koko ajan tuntea sitä pahaa oloa ja ruoka-ajatuksia. Suutuin todella mitättömistä asioista. Kehitin pakkomielteitä jopa oikeanlaisesta lusikasta ja lautasesta, eikä edes kaksi täsmälleen samanlaista lautasta olleet saman arvoisia mulle.
Henkilö vasemmassa kuvassa ei ole minä, vaan se on onneton kuori ilman mitään sisusta.

Oikeanpuoleisen kuvan henkilö on täysi vastakohta ja voin vaan sanoa, että ne viisitoista kiloa on todella kaikkein pienin ero! Mä olen saanut oman elämäni takaisin plus mahdollisuuden päästä kokemusasiantuntijan koulutukseen. Olen saanut Dooran takaisin, sillä mun huono vointi heijastui myös Dooraan, ja se tuntui kulkevan koko ajan häntä koipien välissä, raukkaparka.
Olen saanut sellaisen vapauden, jota mulla ei ole koskaan ennen ollut, ei edes viime talvena, kiitos saakelinmoisen altistamisen :D Pystyn paitsi syömään mitä ikinä haluan, niin pystyn myös syömään tietoisesti, keskittymään makuihin ja todella nauttimaan siitä ruoasta! Kun ennen ruokahetket olivat painajaista, niin nyt ne on mun lempihetkiä. Aamuisin herääminen on mukavaa, kun tiedän pääseväni syömään. Oi kyllä, mä rakastan ruokaa! ;) :D
Mun mieliala on tasainen, enkä mä enää pelkää sitä miten tulee päivä päättymään. En jossittele menneisyyttä enkä pelkää tulevaisuutta, koska mä tiedän tehneeni ihan kaiken sen tulevaisuuden eteen. Hyväksyn itseni ja sairauteni just sellaisina kuin ne on, ja jos joku ei niitä pysty käsittelemään, niin so what, se ei ole mun ongelma!
Yksi todella merkittävä asia on se, että mä en enää juuri triggeröidy. Kun näen sairaan ihmisen (tai somessa luen sairaan ihmisen tekstejä) niin enää mulle ei tule sitä järjetöntä ahdistusta ja kateutta ja himoa päästä samaan kuntoon, vaan mä tunnen sääliä tätä ihmistä kohtaan, ja surua, koska tällä ihmisellä on niin pitkä matka edessään ja hän on todella hukassa. Mutta samalla mun terve puoli saa buustia ja tunnen iloa siitä, etten mä ole enää samassa tilanteessa. En ole koskaan pystynyt suhtautumaan triggereihin neutraalisti vaan ne todella ovat olleet triggereitä ja vältettäviä sellaisia.
Mutta lyhyesti totean sen, että henkilö oikeanpuoleisessa kuvassa on onnellinen.

tän aamun tuorepuuro
Toki kehonkuvan kanssa on vielä vääntämistä mutta mä alan jo tottua omaan ulkomuotooni. En enää järkyty katsoessani peiliin, ja kasvotkin alkavat näyttää tutuilta. Mun eka ajatus oli, että nyt se nesteturvotus on ruvennut laskemaan kasvoista mutta todennäköisempää on se, että mun pää on saavuttanut pikkuhiljaa nykyisyyden ja hypännyt kyytiin.
Kehossa olen huomannut hienoisia muutoksia. Nesteturvotus on todella ruvennut laskemaan eikä keho enää hoordaa kaikkea nestemäärää. Trunk adipose olla jollottaa edelleen, mutta hieman on sekin ruvennut ehkä tasoittumaan. Lihasmassa on tullut takaisin, ja jälleen kerran olen kiitollinen siitä miten helppo mun on kasvattaa lihasmassaa. Olen parisen viikkoa liikkunut aktiivisemmin: tanssinut kerran viikossa, tehnyt reippaita kävelylenkkejä ja muutamaan otteeseen kokeillut juoksemista, tehnyt blogilatesta ja nostellut todella kevyitä käsipainoja, ja käsivarsissa on jo havaittavissa muutosta. Ruokaa menee edelleen se yli 3000 kcal päivässä, mutta muutosta siihen(kin) on tullut niin, että mun tekee nykyisin mieli enemmän proteiinipitoista sapuskaa ja vähemmän kaikkea karkkia ja suklaata ja leivoksia. Eli ne mielihalut kyllä tasoittuu ja muuttuvat ns. normaaleimmaksi, ja keho kyllä kertoo siitä. Keho on niin fiksu, että se tietää mitä se tarvitsee, joten luota siihen! Syö mitä oikeasti tekee mieli ja voit olla varma siitä, että sillä tavalla sä syöt just oikeita ruokia. On turhaa kyseenalaistaa niitä mielihaluja, koska ei sun keho sulle valehtele, miksi valehtelisi? Eihän se huijaa sinua vessahädästäkään, joten miksi ruoasta? Mikä tekee ne ruokaan ja lepoon kohdistuvat viestit niin erilaisiksi kuin vaikka happeen liittyvät viestit?
Ei mikään. Vain sun sairaus yrittää vakuutella muuta, mutta se on nimenomaan sairaus!


Puhuin tänään isäni kanssa puhelimessa ja hänen sanansa toi kyyneleet silmiin.
Kävin kotona viimeksi syyskuun alussa, ja silloin oli kunto se mikä oli. Mulle ei kukaan silloin kotona sanonut suoraan mun tilanteesta mitään mutta jälkeenpäin olen saanut kuulla vanhempien järkytyksestä. Isä viimein myönsi tänään miten paha olo hänelle tuli ja miten se kaikki näytti todella lopun alulta: tähänkö kaikki päättyy?
En pysty kuvittelemaankaan miltä omista vanhemmista on katsoa lapsensa näännyttävän itseään kuoliaaksi. Jos Doora on päivänkin huonommalla syömisellä, niin mulle tulee pieni paniikki, ja aina kehun sitä vuolaasti kun se käy syömässä. Joten ajatuskin siitä, että se päättäisi ruveta paastolle ja pudottamaan painoa... huh! Onneksi se on "vain" koira ja sillä on koiran ongelmat, jotka eivät ole mitenkään sh-related. Tai mistä mä sen tiedän? Tuo koira kun on pelottavan paljon samanlainen mun kans.. :D
Mutta pointtina siis se, että oma lähipiiri joutuu ihan yhtä lailla sen sairauden uhriksi sinun lisäksesi. Omalle tilanteelleen sitä on aika sokea eikä mieleen mahdu mitään muuta kuin se järjetön surkeus, toivottomuus, pakkoajatukset ja jatkuvat ruoka-ajatukset. Nälkiintyneet aivot yrittävät ruoka-ajatuksilla ohjata sua ruoan etsintään, mutta sen sijaan sitä kehittää niistä sairaita käyttäytymis- ja ajatusmalleja.
Jos nyt vielä miettii tuota kahden kuukauden takaista aikaa, niin toipumisen alussa muistan sen epätoivon siitä, että multa loppuu aika kesken; en ikinä ehdi toipua kokemusasiantuntijan haun loppuun mennessä! Mutta nyt voin oikeasti sanoa, että luojan kiitos fyysinen toipuminen tapahtui varsin nopeasti ja nopeastihan se tapahtuikin! Kun rupesin viimein pääsemään sen kroppa-ahdistuksen yli niin siinä kiinniolleet resurssit ovat vapautuneet ja päässeet työstämään itsensä hyväksymistä. En toki edelleenkään lue noita peilissä olevia post-it-lappuja mutta en enää sulje niitä pois näkökentästä. Edistymistä sekin.. :D
En olisi uskonut voivani olla tyytyväinen tästä nopeasta edistymisestä, mutta nyt mä olen. Mun keho on ollut niin loppu, että se tarttui viimeisenä oljenkortenaan siihen ruokaan mitä se rupesi saamaan eikä se vieläkään luota muhun täysin. Mutta yhteistyön alkuun on päästy, ja tästä on pirun hyvä jatkaa eteenpäin :)

Doora Unelman ongelma... :'D
Näin loppuun vielä semmoinen, että sain kutsun sinne kokemusasiantuntijan koulutuksen ryhmähaastatteluun!!

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! <3

29 kommenttia:

  1. Voi Heidi, onnea tuhannesti ryhmähaastatteluun pääsemisestä ja tsemppiä sinne! <3 olet niin suuri apu, tuki ja inspiraation lähde jo blogiteksteilläsikin meille muille että nekin jo tekevät sinusta asiantuntijan meille! :) kirpeitä pakkasaamuja ja ihanaa joulunodotusta sulle ja Doora Unelmalle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, kiitos ihan mielettömän ihanasta kommentista! <3

      Poista
  2. Ihanaa Heidi <3 Sä olet tullut takaisin!!
    Sun kroppa on oikeasti upea ja mahtava kun se pelasti sut vielä tältäkin romahdukselta ja olet päässyt parempaan kuntoon. Ja nyt pääset tavoittelemaan unelmiasi ja etenet ryhmähaastatteluun, hienoa!!
    Sä olet huippu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, pakko kyllä antaa kropalle kredittiä siitä miten sitkeä se on! :) En ikinä uskonut, että voisin joku päivä saavuttaa näinkin tasapainoisen ja tyytyväisen olotilan mutta niin se vaan on mahdollista :)
      Pinja, kiitos <3

      Poista
  3. ❤❤❤❤❤ laitan viestiä sulle!!

    VastaaPoista
  4. Näytät upealta nykyään! Ihanaa että voit paremmin :)

    VastaaPoista
  5. Ihanaa kuulla, että olet onnellinen <3 Aivan huippua :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No välillä kyllä tää tuntuu vähän hämmentävältä,koska ei ole tottunut tällaiseen olotilaan :D
      Mutta kiitos! <3

      Poista
  6. Ihana postaus. Sun onnellisuus näkyy kuvista, ja siitä tulee niin hyvä mieli sun puolesta.

    Hirmuisesti onnea sinne haastatteluun.

    VastaaPoista
  7. Sun kroppa on nykypäivänä #goals!

    VastaaPoista
  8. Oot vaan niin upea! Tuossa syyskuun kuvassa paistaa sellainen "lapsenruumis" ja sairaus- todella hienoa että olet ottanut ohjia omiin käsiin. Tsemppiä jatkoon ihan hurjasti!

    VastaaPoista
  9. Onnea hurjasti haastatteluun pääsystä! Toivon hartaasti, että pääset siihen kokemusasiantintijan koulutukseen, sillä sulla on paljon annettavaa muille tästä kamalasta sairaudesta.

    Ihan huikeaa työtä olet tehnyt paranemisen eteen. Ihailen saavutuksiasi. <3
    Omalla kohdalla parantuminen näyttää jumittuneen ja sh vetää vahvasti puoleensa. Blogisi toimii hyvänä paikkana saada potkua paranemiseen.

    Sairastaessa unohtaa ja mitätöi helposti sen läheisten huolen, mutta olet täysin oikeassa, että se on esim. vanhemmille tosi rankkaa, kun lapsi sairastaa.

    VastaaPoista
  10. Oon vaan niin onnellinen sun puolesta, etten tiedä mitä sanoa! En tiedä miksi, mutta oon jotenkin elänyt nämä viimeiset melkeimpä neljä vuotta sun kanssa niin voimakkaasti, että oon tullut älyttömän onnelliseksi sekä silloin viime talvena kun tulit parempaan kuntoon, että nyt uudelleen. Se mitä sanoit, että vasemman puoleisessa kuvassa on vaan kuori on mielestäni niin totta. Musta on näinä molempina kertoina kun olet ollut paremmassa kunnossa tuntunut tekstin välityksellä todella siltä, että se oikea Heidi on tullut takaisin. Jotenkin siinä tekstissäkin on huonoina aikoina tuntunut olevan vain se kuori. Ja toivon todella että pääset sinne koulutukseen! Muistathan mainita blogin siellä haastattelussa, niin ne vakuuttuvat vielä entisestään lisää :)Kaikkea hyvää! - Ida

    VastaaPoista
  11. Oon niin onnellinen Sun puolesta! Tsemppiä vielä kaikkeen. Mutta Hei Saanko kysyä; ilmenikö sulle lanugoa? Jos Sulla on/on ollu sitä, miten kauan se kestää ja miten sen saisi pois ilman sheivaaamista .? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mulla on ollut lanugoa mutta se on hävinnyt syömisen ja painon normalisoitumisen myötä. Ei sitä saa sheivaamalla poies vaan vain ja ainoastaan syömällä ja normalisoimalla painon, sillä lanugo on kehon yritys pitää itsensä lämpimänä.

      Kiitos paljon! :)

      Poista
  12. Kannattas varmaan alkaa vähän kattomaan mitä syöt...näyttää uusimmis Insta kuvis et alat olla ylipainon rajalla jo . Sitähän toi shit ruokavalio aiheuttaa . Olet mitä syöt..suklaata nutellaa karkkia leivoksia..ei pahalla mut menee jo yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi rakkaus sinua! :D
      Luuletko todella loukkaavasi tuolla kommentilla? Sä vain ja ainoastaan osoitat oman idioottimaisuutesi, et yhtään mitään muuta.

      Ja entäs sitten vaikka mun bmi olis 30? Luuletko että mun maailma siitä romahtaa? Ei, vaan sun persettäs se kutittaa. Mä olen kuule sata kertaa ennemmin ylipainoinen ja terve kuin langanlaiha ja helvetin onneton!

      Sinuna hankkisin apua.

      Poista
    2. Anonyymi on tainnut katsella väärää Instaa. Itse ainakin näen siellä motivoivia kuvia erittäin kauniista tanssijasta ja taistelijasta. Joillakuilla vaan ne silmillä keikkuvat anoreksialasit vääristää niin paljon, että näkee kaikissa ja kaikkialla vaan ylipainoa ja sen uhkaa. Toki on silkkaa ilkeyttä, että niitä vääristyneitä ajatuksiaan tulee tänne jakamaan, kun toinen on keskellä herkkää paranemisprosessia.

      -Rinna <3

      Poista
    3. Kaikkea hyvää elämääsi anonyymi 1. <3 Toivottavasti saat muita keinoja käsitellä pahaa oloasi, kuin muiden arvostelun. Onko sulla ystäviä tai muita läheisiä, joiden kanssa voit jutella?

      Se on vaan aina yhtä pysäyttävää, kuinka jollain on niin paha olla...

      Mitä sitten jos Heidi syö x:ää ja y:tä? Onko se joltain jotain pois? Ilmeisesti on.

      Ihailen Heidi sun asennettasi kovasti, kun annat näiden pahanilmanlintujen jäädä omaan arvoonsa. Anonyymi 2: Mahtava kielikuva "anoreksialaseista". :)

      Poista
    4. Voi sinua anonyymi 1. Toivottavasti saat apua ongelmiisi. Kuulostaa nimittäin siltä että uit todella syvissä vesissä kun täytyy tulla toisia haukkumaan vai pahan mielen aiheuttamisen toivossa.

      En tiedä mitä sinä kuvittelet näjeväsi mutta me muut näemme kauniin, vahvan ja muita arvostavan Heidin, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Me arvostamme Heidiä ja ihailemme hänen taitoaan kohdata myös sinunkaltaisesi korppikotkat.

      Heidi, me seistään sun takana kun tuollaiset typerykset tulee tuuppimaan.

      - E

      Poista
  13. Ah mitä puolustelua �� tsiikasin vaan et jos et haluu tulla todella ylipainoseks niin kantsii oikeest vähentää tuota ruoka määrää ! Mut oma valinta. Itsehän katsot omii läskeis. Kantsii tottuu siihen et sua varoitellaan ylipainon haitoista ja kehotetaan syömään vähemmän ��

    Varoittelin vaan �� kaikil meist ei oo Tota shta nähdään vaan se totuus muuten. Alipainost ylipainoon �� olis kantsinu oikeest kattoo mitä syö ja miten paljon. Ei tsiisus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih raukkaparka, on sulla sit ongelma!
      Luuletko sä todella, että lihavaksi haukkuminen on pahin loukkaus jonka maa päällään kantaa? Kultaseni, todella hakeudu sinne hoitoon, sillä veikkaan että sun olo kohenisi siellä ja saattaisit tajuta miksi toisen menestyminen on sulle loukkaus.
      Sä se et vaan tajua miten idiootin sä teet itsestäsi piiloutumalla anonymiteetin taakse, kun et uskalla päin kasvoja tulla sanomaan. Mua säälittää, oikeasti tunnen sääliä sua kohtaan.

      Ja minä todellakin katson omiin läskeihi! Omiin, upeisiin, täydellisiin, vitunmoisesta helvetistä selvinneisiin läskeihin, joissa ei ole millinkään vertaa epätäydellisyyttä ja joiden ansiosta mulla on onnellinen elämä! <3

      Poista
    2. Anonyymi: Kiitos "huolenpidostasi", mutta onnittelut tahdittomuudestasi. Sait varmasti aikaan sen, mitä toivoit? Pahaa mieltä ja vastaasi meidät muut.

      Toivoisin kovasti, että mietit, mikä oikeuttaa sinut arvostelemaan upean Heidin ulkonäköä ja painoa.

      Kiitos kovasti vinkeistäsi, mutta oletko ihan tosissasi ehdottamassa syömishäiriöstä paranemassa olevalle henkilölle sekä ruoan vähentämistä, että kevyempiin tuotteisiin palaamista?  Mihin luulet sen johtavan? Onko se sinulta jotenkin pois, kun Heidi voi paremmin ja voi olla taas onnellinen ja nauttia elämästä?

      Anonyymi, ilmauksesi "itsehän katsot omii läskeis" tekee minut surulliseksi, sillä viestistäsi huokuu vahvasti se, ettet ehkä itse ole hyväksynyt itseäsi täysin sellaisena kuin olet. Miķsi sinun on vaikea olla kun muilla menee paremmin? Miten voisit parantaa oloasi, jotta voisit itse hyvin ja tuntisit onnentunteita?

      Toiveikasta torstaita! :)

      Poista
  14. Ton anon täytyy olla provo, mitä suurimmalla todennäköisyydellä jollain tasolla pahoinvoiva yksilö joka etsii just tällaista alustaa itsensä värikkääseen ilmaisuun. Sillä ei oo nyt kaikki muumit laaksossa, nutellat purkissa, prezelit pussissa jne. Voimia hälle.

    Ja Heidi, musta tuntuu että näen sut nyt ekaa kertaa ikinä. Ennen olen nähnyt anoreksian, mutta nyt näen sut. Ja oot muuten ihan mielettömän kaunis ilmestys kasvoista kärkitossujen päihin saakka.

    VastaaPoista
  15. Heidi, näytät nyt niin hyvinvoivalta ja kauniilta! :)

    Ja tuo anonyymi joka sanoi "näyttää uusimmis Insta kuvis et alat olla ylipainon rajalla jo". ...Ei Todellakaan pidä paikkaansa!! Näihin julkisiin blogeihin tulee tosi monesti kaikenlaisia trollaajia hölisemään asiattomuuksia. Ei kukaan terve, järkevä ihminen tunne tarvetta tulla sanomaan tuollaisia tökeryyksiä vakavasta sairaudesta parantumassa olevalle ihmiselle. Ja eihän se tosiaan muille kuulu vaikka menisitkin ylipainon rajalle tai ylipainoiseksikin. Tärkeintä on, että sulla on hyvä ja terve olo! :)

    VastaaPoista
  16. Haluaisin kertoa oman kokemukseni asiasta. Sairastin aikoinani anoreksiaa muutamia vuosia, mutta sitten en vain kestänyt nälkiintymistä ja sairastuin BED.iin. Tai oikeastaan voisi sanoa, että joinakin päivinä onnistuin syömään minimaalisesti ja tein paljon pakkoliikuntaa ja sitten taas pian ratkesin syömään. Lihoin oikeasti ylipainoiseksi ja olen sitä vieläkin. Nyt olen vuoden verran antanut itselleni luvan oikeasti syödä, mikä on ahmimiskohtaukset saanutkin aisoihin. Kun kroppa saa tarpeeksi kaloreita ja ruokaa, eikä sitä yritä kompensoida, niin se alkaa toipumaan, kuten Heidikin on kirjoittanut. PÄÄPOINTTI tässä on se, että en voinut fyysisesti enkä psyykkisesti hyvin sh.n aikana. En milloinkaan. Jopa ylipainoisena keho ei ollut päässyt korjaamaan vahinkoja, sillä kokoajan oli laihduttaminen mielessä ja aina olin kompensoimassa syömisiäni tavalla tai toisella, joka lopulta vain siis johti pahempaan ahmimiseen ja painonnousuun. Olisinpa tajunnut sen jo aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen saanut kuulla nyt jopa lääkäreiltäkin, että pitäisi laihduttaa, mutta annan ne jutut mennä ohi. He eivät tiedä missä helvetissä olen ollut. Tiedän itse milloin voin oikeasti hyvin. Laihana en voinut, sain rytmihäiriöt ja luustokin alkoi haurastumaan, minulla oli särkyjä enkä pystynyt nukkumaan. Nyt kropassa tuntuu hyvältä ja nukun hyvin ja myös itseluottamukseni sekä kaikki muukin psyykkinen vointi on parempi kuin koskaan. Sanon ihan oikeasti sydämestäni että mielumin olen vaikka "läski", koska hyvinvointi on ensisijaista. Se on turha ulkopuolisten huudella mitään, kun eivät elä nahoissani.
    Heidi ei ole todellakaan läskiä nähnytkään, hän on edelleen hoikka nainen ja erittäin upea ihminen. Hän oikeasti välittää toisista, koska kertoo miten voi parantua, eikä halua sairastuttaa ketään. Jatka Heidi samaan malliin! Ja vielä lisäisin anonyymille, että jos et ole huomannut, niin Heidi kyllä syö paljon muutakin kuin suklaata, hän vain haluaa tuoda nuo herkuttelut enemmän esiin, jotta muutkin uskaltautuisivat siihen.
    Ei kukaan ulkopuolinen voi tietää, mitä toinen tarvitsee, jokainen on itse oman terveytensä mestari jos haluaa. Sanoisin että liikaa hehkutetaan laihuutta terveyden esikuvana, kun se ei edes oikeasti sitä ole.
    -Maikku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maikku todella loistavasta kommentistasi ja siitä, että jaoit tarinaasi!
      On todella loistavaa miten pystyt antamaan noiden lääkäreiden painokommentit mennä toisesta korvasta ulos, koska se ei takuulla ole helppoa. Mutta ei se painolukema kerro onnellisuutta ja laihuus ei sitä onnea ainakaan tuo.
      Samaa mieltä olen kanssasi: ennemmin olen "läski", onnellinen ja terve kuin luurangonlaiha, sairas, onneton ja joka päivä itsemurhaa suunnittelemassa.

      Kiitos sinulla hurjasti, ja ihanaa joulunodotusta! <3

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta