30. marraskuuta 2016

Joulukalenteri 2.0: Eka luukku


Tervetuloa joulukuu, ja tervetuloa Joulukalenteri 2.0!
Viime vuoden joulukalenteri oli niin mukava tehdä, että päätin tehdä saman tänä vuonna. Toki hitusen jänskättää se, että ehdinkö tehdä kaikki 24 luukkua ajallaan mutta toisaalta sama mua pelotti viime vuonnakin ja hyvin se sujui :)
En paljasta etukäteen mitä kaikkea tästä kalenterista löytyy jännityksen säilymiseksi, mutta sen sanon, että monipuolisempi tämä tulee olemaan JA otan tähän mukaan myös Instagramin seuraavalla tavalla.
Joka adventtisunnuntai teen shoutoutin tai parikin, ja tähän sinulla on mahdollisuus päästä mukaan niinkin yksinkertaisella tavalla kuin joko kommentoimalla blogin kommenttiboksiin oman Ig-nickisi tai kommentoimalla mulle suoraan instassa. Mun henkilökohtainen insta löytyy nickillä @hhheidijohanna joten sinne siis :)

Mutta tämän kalenterin avaan ruokareseptillä, ja tarkemmin sanoen maapähkinävoikeksien reseptillä. Tämä resepti on todella, TODELLA helppo ja yksinkertainen, sillä se sisältää vain kolme ainesosaa. Itse käytin Lidlistä saatavaa smoothia maapähkinävoita ja totesin vaan, ettei se ollut todellakaan paras maapähkinävoi näihin kekseihin. Seuraavalla kerralla käytän Pirkan Crunchy peanutbutteria, koska siinä vaan on paras maku ja koostumus!

Maapähkinävoikeksit

2,5 dl maapähkinävoita
2 dl sokeria
1 kananmuna

1. Sekoita ainekset keskenään kulhossa huolellisesti sekaisin. Kannattaa antaa maapähkinävoin notkistua huoneenlämmössä ennen leipomista, niin taikinan sekoittaminen on huomattavasti helpompaa.
2. Nostele taikinasta pieniä palloja leivinpaperille about 5 cm välein, ja paina niitä kevyesti haarukalla, jotta taikinapallot litistyvät hitusen.
3. Paista 175 asteessa n. 8-10 minuuttia, ja anna jäähtyä hetki ennen tarjoilua.


Halutessasi voit lisätä keksien päälle pähkinöitä, rusinoita, suklaata tmv, ja voit myös korvata osan sokerista vaniljasokerilla. Itselläni kävi pieni kämmi noiden keksien kanssa, sillä mulla loppui sokeri kesken puolen desin jälkeen ja jouduin käyttämään purkin vaniljasokeria :D Ei siinä mitään, vähän hitusen turhan vaniljaisia tuli näistä ja tämä käyttämäni Lidlin maapähkinävoi ei todellakaan ole paras näitä keksiä ajatellen, sillä se on melkoisen mautonta. Veikkaan, että crunchy maapähkinävoi olisi tähän tarkoitukseen kaikkein paras, ja kekseistä saa vähän suklaisempia käyttämällä kaakaojauhetta.
Eli ei kun kokeilemaan! :)

No se on vasta eka päivä joulukuuta, joten vielä 23 päivää aikaa laittaa joulu valmiiksi!

26. marraskuuta 2016

Fatigue in the air


Moi vaan kaikille pitkästä aikaa!
Pahoittelen tätä pientä hiljaisuutta, joka on mun mittapuulla jo aika pitkä. Mutta tällä hetkellä mulla menee tosi iso osa ajasta vertaistukihommiin, sillä saan todella paljon yhteydenottoja ympäri maailmaa liittyen toipumiseen ja etenkin MinnieMaudiin. Koska todella nautin auttamisesta niin totta kai (vähän turhan kunnianhimoisesti) vastaan joka viestiin, sillä mä arvostan joka ikistä saamaani viestiä! Lisäksi myös recovery-blogi (klik!) vaatii yhä enemmän ja enemmän aikaa, sillä mitä enemmän se tulee ihmisten tietouteen niin sitä enemmän tulee kommentteja.
Koska oman voinnin kustannuksella ei vertaistukitöitä tehdä niin jostakin pitää karsia, ja se jokin on valitettavasti ollut tämä blogi.
Joten tässä syy siihen miksi olen ollut niin epäaktiivinen tämän blogin suhteen ja miksi esimerkiksi kommentteihin vastaaminen viipyy. Jokaikinen kommentti on luettu huolella ja arvostan ihan mielettömästi teitä, jotka lukee tätä blogia ja jotka näkevät vaivaa kirjoittaakseen toinen toistaan ihanampia kommentteja, joten iso kiitos teille! <3
elokuu vs marraskuu
Pientä väsymystä on ollut ilmassa, samoin ns. recovery-väsymystä. Osaksi syy on mun sillä olen hamunnut tekemistä vähän liikaakin huomioiden sen faktan, että olen edelleen toipilas ja mun voimat ovat aika rajalliset. Mutta aika paljon syytä on myös noissa jatkuvissa poli-, labra- ja tk-käynneissä, koska ne ovat lähes poikkeuksetta aamulla, jolloin mun unet häiriintyy. Olen sellainen ihminen, etten vaan tule toimeen alle 10-12 tunnin yöunilla, etenkään nyt. Kun näitä tapaamisia on useampi viikossa, niin se tarkoittaa sitä, että loppuviikkoa kohden univaje lisääntyy ja se sitten triggeröi myös kipuja ja ahdistusta. Lisäksi mulle iski viikko sitten flunssa uudemman kerran (haha, sadannen kerran varmaan tänä vuonna..) ja se vei ruokahalun oikeastaan täysin. Tähän kun vielä yhdistetään se ryhmähaastattelun aiheuttama jännitys niin ennen, aikaan kuin jälkeenkin, niin huh..!

Tosiaan, se ryhmähaastattelu tuli ja meni enkä oikein vielä tänä päivänäkään tiedä menikö se hyvin. Mulle iski ihmeellisen kova jännitys päälle, ehkä siksi että se on mulle niin tärkeä asia, ja se aiheutti omia vaikeuksiaan. En ole koskaan osannut suhtautua jännittämiseen edes neutraalisti vaan se on aina ollut mulle negatiivinen asia. Suuri ihmetys ja helpotus oli se, että parisen vuotta sitten mä lakkasin jännittämästä: en jännittänyt koulussa presentaatioita enkä tanssikoulun näytöksissä. Mutta mitäpä tuota vatvomaan, jännitys on hyvin luonnollinen reaktio vähänkään uhkaavissa (tai "uhkaavissa") tilanteissa, ja kaikki se adrenaliini on siellä siksi, että oltaisiin valmiita taistelemaan tai pakenemaan.
En enää mene lukkoon jännitystilanteissa vaan mun aivot toimii, mutta näin ei käynyt haastattelussa: mun aivotoiminta tuntui lakkaavan ja toimi vielä huonommin kuin normaalisti näiden muutamien kuukausien aikana. Unohdin kysymykset enkä ymmärtänyt niiden tarkoitusta, unohdin ihan täysin sanoja ja omat suunnitellut vastaukset, joten päädyin kuuntelemaan muiden vastauksia saadakseni selville että mitä nyt halutaan tietää. Juu-u... Mutta en mä ollut ainoa jännittäjä siellä ja uskon, että haastattelijatkin tietävät ja ymmärtävät tilanteen haastavuuden hakijoille. Kyllä mä sitten pikkuhiljaa aloin päästä vauhtiin enkä enää sönköttänyt sanoissani (voi luoja...) mutta se, että mä tuomitsin itseni jännittämisestä ei kyllä helpottanut tilannetta yhtään.
Tieto hyväksymisestä tai hylkäämisestä saadaan joko ensi viikolla tai sitä seuraavan viikon alussa, joskin mä oikeasti rukoilen, että puhelu tulisi ensi viikolla ihan jo tämän jatkuvan jännityksen takia. En yhtään tiedä mikä tulee olemaan tuomio, sillä hakijoita oli ennätysmäärä ja sisälle otetaan vain 14. Toki etenkin syömishäiriöisillä on eräänlainen etuoikeus, sillä niitä hakee koulutukseen ilmeisesti aika vähän ja sen problematiikan edustajia kaivattaisiin kipeästi. Mutta koska mä menin kesällä sössimään oman toipumiseni ja olen ollut vasta kaksi kuukautta oikealla polulla, niin pahaa tekee. Mä koetan koko ajan muistuttaa itselleni sitä, etteivät he etsi täydellistä ihmistä sinne vaan jokainen on ns. hiomaton timantti, jossa on omanlaista särmää. Mulla on hyvä suosittelija, joka on suositellut mua sataprosenttisesti, mutta silti mä edustan aika saakelinmoista riskiä, ja halutaanko sellaista ottaa? Enpä tiedä.
Joten mä valmistaudun pahimpaan. En enää juuri edes ajattele pääseväni sisälle vaan mä valmistaudun siihen hylkäykseen, koska se on kuitenkin todennäköisempää. Teen selviytymissuunnitelmaa, sillä mä tiedän sen 150-prosenttisesti, että SE on todella suuri vaaranpaikka romahtamiselle.
Tiedän vallan mainiosti, että mä olen nyt tehnyt kaikkeni enkä voi vaikuttaa lopputulokseen, joten on kaikkein järkevintä, että vain lopettaisin tämän manaamisen. Välillä se onnistuu, ja esimerkiksi keskiviikkona tanssitreeneissä sain vedettyä etenkin improjen muodossa todella loistavat treenit! Tänään kävelylenkillä tein mindfullness-harjoituksia ja näin erään auton tuulilasissa pelästyneen haamun (se ikkuna oli huurussa, joka teki sen pelästyneen haamun hahmon ikkunaan :D). Sain huomion siirrettyä pois siitä vellomisesta musiikilla mutta äkkiä sitä palaa sinne samaan.
Missä on mun taidot?!


Toinen (tai kymmenes) mikä on mieltä painanut on siivottomat kommentit, joita somessa aina välillä saan. Anonyymit nyt on anonyymejä, jotka aina välillä yrittää provota ja purkaa omaa paskaansa toisten niskaan ja niistä mä kyllä selviän. Mutta jostakin syystä Instassa saamani kommentit ovat syöpyneet mun mieleen ja olen antanut niille aivan liian ison vallan.
Ensin oli yksi privaatin profiilin taakse piiloutunut shitness-tyyppi (mies), joka hyvin siivosti heitti yhden läskikommentin mun kuvaan. Se lähinnä nauratti, mutta seuraava venäläinen esiteini-ikäinen likka lähes kymmenen kommentin verran dissasi mut maan alimpaan rakoon siitä miten lihava mä olen, miten lihavat mun jalat on (tuo ylin tendu-kuva), miten rumat mun jalat on eikä mulla ole ikimaailmassa mitään mahdollisuuksia etenkään venäläisen baletin parissa (what the fuck, kuka sanoo että mä olen sinne menossa? :'D) ja miten mun olis kaikken parasta vaan laihduttaa.
Totta kai ilmiannoin ja blokkasin tämän mini-bitchin, mutta mikä on huolestuttavaa niin se, että kyseinen likka ei voinut olla 13-14 vuotta vanhempi, ja niin pahasti vinoon kasvanut. Ei minkään valtakunnan tapoja, ei mitään inhimillisyyttä, ei puhettakaan siitä että olisi tajunnut lopettaa sen vihapuheen edes sen kolmannen läski- ja mitättömyyskommentin jälkeen puhumattakaan anteeksipyynnöstä.
Mitä on tapahtunut ihmisrodulle, että netti ja some jotenkin "oikeuttaa" tuollaiset helvetilliset kommentit? Onko todella niin, että yhden menestys on toisen turmio, ja jos pikkuisenkaan sattuu olemaan omia ongelmia niin se antaa oikeuden morkata muita ja yrittää parantaa omaa oloaan sillä vittuilulla?
Ensinnäkin, me ei somessa nähdä kuin ~25% ihmisen elämästä, jos edes sitä. Kuvia otetaan kymmeniä ja nekin poistetaan, kunnes yksi viidestäkymmenestä onnistuu puoliksi ja se muokataan lähes tuntemattomaksi. Katsokaa niitä shitnesstyyppejä: jokainen poseeraa perse pitkällä ja selkä notkolla, jotta se takapuoli näyttäisi isommalta. Tai vatsa on vedetty sisään ja jännitetty, jotta se näyttäisi oh-niin-treenatulta mutta oikeasti kaksi sekuntia kuvan oton jälkeen se vatsa on samanlainen kuin kaikilla muillakin: normaali ja 100% on niitä kuuluisia makkaroita näillä shitness-tyypeilläkin. Kaikilla meillä on ja mulla nyt ainakin! Mutta se on elämää. Ja jos menettää 95% elämästään siksi, että saisi yhdenkin makkaran vähemmälle niin se ei todellakaan ole sen arvoista!

Mä haastan teidät miettimään sitä, että miksi toisen tukeminen ja kehuminen on niin vaikeaa? Onko se kulttuurista kiinni? Luonteesta? Tavasta?
Oli mistä oli mutta mä haluan rikkoa tätä. Vahva ihminen on sellainen ihminen, joka pystyy kehumaan ja tukemaan muita aidosti eikä koskaan polje muita alas vahvistaakseen omaa statustaan.
Instassa olen usein bopo-piireissä törmännyt siihen, että kommenttiketjussa kehutaan yllä olevaa henkilöä ja mun mielestä se on todella loistava idea! Joten mä haluan tehdä saman tässä blogissa.
Eli kommentoi sinua edeltävästä kommentoijasta jotain kivaa! Ei haittaa vaikket tuntisi henkilöä/kyseessä anonyymi, koska se haastaa sinut löytämään esimerkiksi henkilön kirjoitustyylistä jotain henkilökohtaista. Se voi olla positiivisuus, huumorintajuisuus, sarkasmi (oih, ihana sarkasmi! :D), toisen tukeminen, jotain henkilön ulkoiseen habitukseen liittyvää, tai vaikka somekanaviin liittyvää. Samalla voisitte myös liittää kommenttiin oman Ig- ja/tai blogin nimen!
Joten nyt unohdetaan se iänikuinen kauna ja kateellisuus ja keskitytään positiivisuuteen ja ystävällisyyteen, sillä sitä ei ole tässä maailmassa koskaan liikaa JA se tuo myös itselle hyvän mielen! :)


Mainitsin tuossa ylempänä käyneeni viime keskiviikkona treeneissä, ja ne todella olivat hyvät treenit! Ekaa kertaa pitkästä aikaa pystyin tekemään kärjillä keskilattialla, sillä mun jalka on jo aika hyvässä kunnossa :) Toki kärkityöhön vaadittavaa voimaa puuttuu tosi paljon ja tähän voiman hankkimiseen mulla ovat treenit pääosin keskittyneetkin, mutta tuntui hyvältä pystyä oikeasti improamaan kärjillä!
Instaan olen postaillut muutamia videoita niin klassisesta improsta kuin tankotyöskentelystä, ja vaikka tämä todennäköisesti on täysin itsestään selvää suurimmalle osalle teistä, niin sain pehmeillä tossuilla tehtäviin releve-sarjaan ihan uutta potkua, kun tein ne relevet toisen jalan ollessa arabeskissä eikä coupéssa. Kiinnitin erityistä huomiota siihen, että mun isovarpaat eivät liftanneet vaan kaikki viisi varvasta pysyivät lattiassa ja nilkka suorana. Mulla on erityisesti jalat varsin yliliikkuvat, joten niitä on välillä aika hankala hallita ilman riittävää voimaa. Vasen jalka on vielä huonompi koska se on heikompi, ja siksi etenkin vasen jalka ns. siklaa (eng. termi sickle, mitä se on suomeksi?). Vasenta jalkaa olen myös treenannut paljon vähemmän jännetulehduksen takia mutta koska se alkaa olla jo aika hyvässä mallissa (pystyn jo tekemään lähes kaikkea normaalisti, wuhuu!) niin voiman kasvatus alkakoon sekin vasemman jalan kohdalla :) Mutta varovaisesti pitää aloittaa, koska kroppa on edelleen kovassa stressitilassa ja sydän oireilee yhä. Näin btw aiheesta kukkaruukkuun, mulla on Holter ensi viikolla, joten nyt noita oireita tutkitaan tarkemmin.

Mutta jotta tästä postauksesta ei romaania tulisi, niin siirryn improihin.
Mulla on aika poikkeuksellisesti kaksi videota ja kävin pitkän kamppailun itseni kanssa, että voinko julkaista kahta videota samaan aikaan. Mutta tee toisin kuin tunne edellyttää, sillä tuo pelko ei ole adekvaattia vaan se on mun itsemitätöintiä parhaimmillaan.
Kutsun tätä "Infra"-sarjaksi hyvin mielikuvituksettomasti siksi, että nämä kappaleet ovat nimeltään Infra nro. Säveltäjä/esittäjä on nimeltään Max Richter, jolla on todella uskomatonta musiikkia!
En tiedä onko näillä improilla mitään viestiä - tuskin - koska lähdin tanssimaan ilman mitään juonta mielessä ja ainoa tarkoitus oli vaan saada ajatusta muualle siitä tulevasta haastattelusta. Pääsin aika loistavaan flow'hun jälleen kerran ja ainakin mun mielestä nämä ovat aika onnistuneita ottaen huomioon se seikka, että musiikki on klassista eikä siinä siis ole samanlaista rytmiä kuin pop-musiikissa.
Mutta eka näistä on nimeltään "Infra 4" ja jälkimmäinen on "Infra 8".



Ja vielä näin loppuun Dooran varsin vahva mielipide uudesta toppatakista :D :'D


Hyvää viikonloppua kaikille, ja mielenkiinnolla seuraan millaisia kommentteja te keksitte! <3

15. marraskuuta 2016

Kun olo on onnellinen


Moikka vaan kaikille!
Ajattelin tulla vähän kertomaan kuulumisia, sillä eilen tuli tasan kaksi kuukautta siitä kun aloitin tän mun viimeisimmän #realcoveryn ja lopullisesti sh:sta eroon pääsemisen, tai no, niin lopullisesti kuin se vaan on mahdollista!

täsmälleen kahden kk ero; vas. 14.9.; oik. 14.11.
Kun mä katson tuota vasemman puolimmaista kuvaa en tunnista siinä olevaa henkilöä. Mulla ei rehellisesti sanoen ollut hajuakaan siitä miltä mä näytin; mun mielestä mun kasvot oli todella, TODELLA pyöreät, jaloissa oli valtavat läskikerrostumat eikä käsivarsissakaan ollut muuta kuin läskiä. Välillä näin kyllä itseni vilaukselta realistisesti mutta se tunne oli niin voimakas. Ja mä uskoin sitä satasella. Olin muka menossa kokemusasiantuntijan koulutukseen mutta todellisuudessa mä vaan työnsin sitä pois. Mitään iloa mun elämässä ei ollut, ei mitään toivoa. Pakkoliikunta ajoi mut niin voimattomaksi, että kun käytin Dooraa kävelyllä en jaksanut edes kannatella käsivarsiani vaan joko työnsin ne taskuihin tai laitoin puuskaan.
Mä en nauranut, en hymyillyt. Itkin joka päivä ja joka päivä yritin joutua auton alle, jotta se tuska päättyisi. En nukkunut, koska kivut oli niin kovat; mulla ei ollut kehossa enää minkäänlaista pehmustetta, joten luita särki niin paljon, että ne menivät turraksi ja SE se vasta sattui! Kivuista huolimatta yritin nukkua niin paljon kuin mahdollista, jotta hereillä vietetty aika olisi lyhyt eikä näin ollen tarvitsisi koko ajan tuntea sitä pahaa oloa ja ruoka-ajatuksia. Suutuin todella mitättömistä asioista. Kehitin pakkomielteitä jopa oikeanlaisesta lusikasta ja lautasesta, eikä edes kaksi täsmälleen samanlaista lautasta olleet saman arvoisia mulle.
Henkilö vasemmassa kuvassa ei ole minä, vaan se on onneton kuori ilman mitään sisusta.

Oikeanpuoleisen kuvan henkilö on täysi vastakohta ja voin vaan sanoa, että ne viisitoista kiloa on todella kaikkein pienin ero! Mä olen saanut oman elämäni takaisin plus mahdollisuuden päästä kokemusasiantuntijan koulutukseen. Olen saanut Dooran takaisin, sillä mun huono vointi heijastui myös Dooraan, ja se tuntui kulkevan koko ajan häntä koipien välissä, raukkaparka.
Olen saanut sellaisen vapauden, jota mulla ei ole koskaan ennen ollut, ei edes viime talvena, kiitos saakelinmoisen altistamisen :D Pystyn paitsi syömään mitä ikinä haluan, niin pystyn myös syömään tietoisesti, keskittymään makuihin ja todella nauttimaan siitä ruoasta! Kun ennen ruokahetket olivat painajaista, niin nyt ne on mun lempihetkiä. Aamuisin herääminen on mukavaa, kun tiedän pääseväni syömään. Oi kyllä, mä rakastan ruokaa! ;) :D
Mun mieliala on tasainen, enkä mä enää pelkää sitä miten tulee päivä päättymään. En jossittele menneisyyttä enkä pelkää tulevaisuutta, koska mä tiedän tehneeni ihan kaiken sen tulevaisuuden eteen. Hyväksyn itseni ja sairauteni just sellaisina kuin ne on, ja jos joku ei niitä pysty käsittelemään, niin so what, se ei ole mun ongelma!
Yksi todella merkittävä asia on se, että mä en enää juuri triggeröidy. Kun näen sairaan ihmisen (tai somessa luen sairaan ihmisen tekstejä) niin enää mulle ei tule sitä järjetöntä ahdistusta ja kateutta ja himoa päästä samaan kuntoon, vaan mä tunnen sääliä tätä ihmistä kohtaan, ja surua, koska tällä ihmisellä on niin pitkä matka edessään ja hän on todella hukassa. Mutta samalla mun terve puoli saa buustia ja tunnen iloa siitä, etten mä ole enää samassa tilanteessa. En ole koskaan pystynyt suhtautumaan triggereihin neutraalisti vaan ne todella ovat olleet triggereitä ja vältettäviä sellaisia.
Mutta lyhyesti totean sen, että henkilö oikeanpuoleisessa kuvassa on onnellinen.

tän aamun tuorepuuro
Toki kehonkuvan kanssa on vielä vääntämistä mutta mä alan jo tottua omaan ulkomuotooni. En enää järkyty katsoessani peiliin, ja kasvotkin alkavat näyttää tutuilta. Mun eka ajatus oli, että nyt se nesteturvotus on ruvennut laskemaan kasvoista mutta todennäköisempää on se, että mun pää on saavuttanut pikkuhiljaa nykyisyyden ja hypännyt kyytiin.
Kehossa olen huomannut hienoisia muutoksia. Nesteturvotus on todella ruvennut laskemaan eikä keho enää hoordaa kaikkea nestemäärää. Trunk adipose olla jollottaa edelleen, mutta hieman on sekin ruvennut ehkä tasoittumaan. Lihasmassa on tullut takaisin, ja jälleen kerran olen kiitollinen siitä miten helppo mun on kasvattaa lihasmassaa. Olen parisen viikkoa liikkunut aktiivisemmin: tanssinut kerran viikossa, tehnyt reippaita kävelylenkkejä ja muutamaan otteeseen kokeillut juoksemista, tehnyt blogilatesta ja nostellut todella kevyitä käsipainoja, ja käsivarsissa on jo havaittavissa muutosta. Ruokaa menee edelleen se yli 3000 kcal päivässä, mutta muutosta siihen(kin) on tullut niin, että mun tekee nykyisin mieli enemmän proteiinipitoista sapuskaa ja vähemmän kaikkea karkkia ja suklaata ja leivoksia. Eli ne mielihalut kyllä tasoittuu ja muuttuvat ns. normaaleimmaksi, ja keho kyllä kertoo siitä. Keho on niin fiksu, että se tietää mitä se tarvitsee, joten luota siihen! Syö mitä oikeasti tekee mieli ja voit olla varma siitä, että sillä tavalla sä syöt just oikeita ruokia. On turhaa kyseenalaistaa niitä mielihaluja, koska ei sun keho sulle valehtele, miksi valehtelisi? Eihän se huijaa sinua vessahädästäkään, joten miksi ruoasta? Mikä tekee ne ruokaan ja lepoon kohdistuvat viestit niin erilaisiksi kuin vaikka happeen liittyvät viestit?
Ei mikään. Vain sun sairaus yrittää vakuutella muuta, mutta se on nimenomaan sairaus!


Puhuin tänään isäni kanssa puhelimessa ja hänen sanansa toi kyyneleet silmiin.
Kävin kotona viimeksi syyskuun alussa, ja silloin oli kunto se mikä oli. Mulle ei kukaan silloin kotona sanonut suoraan mun tilanteesta mitään mutta jälkeenpäin olen saanut kuulla vanhempien järkytyksestä. Isä viimein myönsi tänään miten paha olo hänelle tuli ja miten se kaikki näytti todella lopun alulta: tähänkö kaikki päättyy?
En pysty kuvittelemaankaan miltä omista vanhemmista on katsoa lapsensa näännyttävän itseään kuoliaaksi. Jos Doora on päivänkin huonommalla syömisellä, niin mulle tulee pieni paniikki, ja aina kehun sitä vuolaasti kun se käy syömässä. Joten ajatuskin siitä, että se päättäisi ruveta paastolle ja pudottamaan painoa... huh! Onneksi se on "vain" koira ja sillä on koiran ongelmat, jotka eivät ole mitenkään sh-related. Tai mistä mä sen tiedän? Tuo koira kun on pelottavan paljon samanlainen mun kans.. :D
Mutta pointtina siis se, että oma lähipiiri joutuu ihan yhtä lailla sen sairauden uhriksi sinun lisäksesi. Omalle tilanteelleen sitä on aika sokea eikä mieleen mahdu mitään muuta kuin se järjetön surkeus, toivottomuus, pakkoajatukset ja jatkuvat ruoka-ajatukset. Nälkiintyneet aivot yrittävät ruoka-ajatuksilla ohjata sua ruoan etsintään, mutta sen sijaan sitä kehittää niistä sairaita käyttäytymis- ja ajatusmalleja.
Jos nyt vielä miettii tuota kahden kuukauden takaista aikaa, niin toipumisen alussa muistan sen epätoivon siitä, että multa loppuu aika kesken; en ikinä ehdi toipua kokemusasiantuntijan haun loppuun mennessä! Mutta nyt voin oikeasti sanoa, että luojan kiitos fyysinen toipuminen tapahtui varsin nopeasti ja nopeastihan se tapahtuikin! Kun rupesin viimein pääsemään sen kroppa-ahdistuksen yli niin siinä kiinniolleet resurssit ovat vapautuneet ja päässeet työstämään itsensä hyväksymistä. En toki edelleenkään lue noita peilissä olevia post-it-lappuja mutta en enää sulje niitä pois näkökentästä. Edistymistä sekin.. :D
En olisi uskonut voivani olla tyytyväinen tästä nopeasta edistymisestä, mutta nyt mä olen. Mun keho on ollut niin loppu, että se tarttui viimeisenä oljenkortenaan siihen ruokaan mitä se rupesi saamaan eikä se vieläkään luota muhun täysin. Mutta yhteistyön alkuun on päästy, ja tästä on pirun hyvä jatkaa eteenpäin :)

Doora Unelman ongelma... :'D
Näin loppuun vielä semmoinen, että sain kutsun sinne kokemusasiantuntijan koulutuksen ryhmähaastatteluun!!

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! <3

11. marraskuuta 2016

Up and down and in the between


Heippa vaan kaikille!
Tässä mietin, että milloin olen viimeksi tehnyt kuulumispostauksen, jossa olen vain kertonut tapahtumista ja omista kuulumisista? Olen viime aikoina keskittynyt kertomaan pitkälti vain parantumiseen liittyvistä asioista, ja toisaalta mun elämä on ollut aika tylsää, koska esityslistalla on ollut vain ne samat asiat: ruoka ja lepo :D
Joten mitä mulle on tapahtunut viimeisen viikon aikana?


Ensinnäkin siunattu talvi tuli, joten pääsin talvitakkiostoksille!
Kolusin kaikki keskustan liikkeet läpi, sillä hakusessa mulla oli klassinen kamelinvärinen villakangastakki. Mutta joko mä en vaan löydä oikeaa yksilöä, sillä kaikki kokeilemani villakangastakit ovat tuntuneet todella heppoisilta eivätkä takuulla pidä lämpimänä pakkasasteilla. Ja Seinäjoella kun on se saamarin tuuli joka ikinen hetki joka ikisestä ilmansuunnasta, niin en kyllä tulisi pärjäämään millään ohkaisella takilla. Sääli, sillä mun garderoobi sitä todella kaipaisi...
Mutta henkkamaukan valikoima oli aika kiitettävän laaja ja siellä iskin silmäni tuohon kermanväriseen paksuun villakangastakkiin. Löysin sen jo viikko sitten, mutta jätin sen mietintään viikonlopun ajaksi, sillä hintaa sillä oli sen verran enemmän. Kun se takki pyöri mielessä koko viikonlopun ajan, niin maanantaina säntäsin heti aamusta kauppaan ja ostin sen :D
Jännä miten uusi takki voi saada aikaan sellaisen täpinän, että tekisi mieli olla menossa kaikkialle, että voisi käyttää tuota :'D Mutta tykkään todella paljon ja se on myös malliltaan sellainen, ettei se kinnaa mistään vaikka olisi villapaita alla. Ostin viime talvena henkkamaukasta mustan toppiksen, ja vaikka se on saman kokoinen kuin tuo villis, niin huomattavasti kittanampi malliltaan. Lienee tarpeetonta sanoa miten paljon mä VIHAAN vaatteita, jotka kinnaa yhtään mistään :/


Olen kohdannut uusia pelkoruokia, sillä vähään aikaan en ole sitä tehnyt johtuen siitä, että mulla ei ole ollut vähään aikaan enää niitä pelkoruokia.
Tuo kuvassa näkyvä iso suklaamuffinssi oli aika maittava ja siellä sisällä oli jonkinlaista suklaata vielä erikseen. En kyllä ole mikään hirveän suuri muffinsien ystävä, koska mun mielestä ne ovat vaan vähän mauttomia; enemmän olen donitsien perään :D
Sh-ajatukset ovat tulleet aika voimakkaana takaisin. Olen koko viikon taistellut niitä jatkuvia laihdutusajatuksia vastaan, koska sh:n mielestä mulla ei ole enää mitään oikeutta syödä ja levätä, koska olen saavuttanut normaalipainon ja olen myös overshootannut. Olen lihava, läski, kuvottava sika, löysä lehmä, ruma, oksettava, löllö, läskikasa, ihralehmä ja mitä kaikkea vielä. Tämä trunk adipose on todella, todella ahdistavaa ja olen vaikka kuinka monesti leikitellyt ajatuksella, että tartun veitseen ja vaan leikkaan ne irti minusta.
Mutta ratkaisu asiaan ei ole sh:n noudattaminen. Oli taistelu saada tuo koko muffinsi syötyä, koska koko ajan vaan teki mieli jättää siitä osa syömättä, mutta toimin toisin kuin tunne edellytti ja annoin sh:lle turpaan. Toinen oli sitten neljän juuston täytteiset raviolit, sillä se täyte itsessään teki niistä niin kamalan kammottavia. Oli suuri houkutus jättää pasta-annos puolet pienemmäksi mutta se olisi palvellut vain sh:ta eikä mua, joten kiltisti söin koko annoksen ja jälkikäteen vaan mietin, että mikä siitä teki muka niin kamalan pelottavaa.
Mutta vaikka nyt on ollut ajatusten ja tunteiden kanssa taistelua, niin periksi en todella ole antanut tuumaakaan! Maanantaina huomasin taas sen, miten helposti mä rupean käyttämään liikuntaa rangaistuksena ja se laittoi jälleen miettimään asioita. Mun maanantai oli vähän poikkeuksellinen sikäli, että mun piti viedä yhdet uudet farkut lyhennettäväksi eräälle ompelijalle ja näin sitten mun päivärutiini sotkeutui. En päässyt Dooran kanssa vakikävelylle kuudelta illalla, vaan vasta kahdeksan aikoihin kun kotiuduin. Meidän kävelylenkistä tuli vain puolen tunnin mittainen ja puolet siitä ajasta meni ajatusten kanssa vääntämiseen. Sh yritti saada mut treenaamaan kotona muka korvatakseni päivän rutiinien rikkomiset ja ensin mulle tuli siitä se hirveä toivottomuus ja suorastaan fyysinen pahoinvointi mikä alkusyksystä liittyi liikkumiseen: en mä halua! Onko mun pakko? Tajusin siinä sitten, että tämä on mun taistelu enkä voi antaa periksi missään vaiheessa, joten sen sijaan että tein kuten sh yritti pakottaa, niin söin suklaata ja leikin Dooran kanssa pallolla.


#pastaqueen
Muuten mulla on suurimpana asiana ollut kehonkuvan käsittely ja oman kropan hyväksyminen. Alan pikkuhiljaa tottua mun kasvojen muutokseen, mutta kroppa on vielä kovempi pala. Joten tein sitten niin, että kirjoitin post-it-lapuille erilaisia tsemppilauseita ("olet hyvä"; "olet riittävä"; "olet warrior"; "you can do it" etc) ja liimasin laput peiliin, niin että aina kun katson peiliin näen väkisinkin ne lauseet. Idea ihan hyvä kymmenen mutta ei oikein toimi, sillä kun mä tiedän niiden lappujen olemassaolon mä en edes katso niitä lukemisesta puhumattakaan, kun katson peiliin... :D Tämä on ehkä vähän turhan korkealentoista bopoa itselleni mun itseäni kohdistuvan tuomitsevuuden takia, joten olen ottanut takaisin käyttöön vanhan hyvän positiivisuushaasteen: kuvaan itseäni muussa kuin tanssiyhteydessä ja etsin positiivisia seikkoja. Niitä positiivisuuksia todella saa etsiä, koska nyt en voi keskittyä ulkonäköseikkoihin, kuten litteään vatsaan ja treenattuihin käsivarsiin. Mutta ehkä näin on vaan hyvä: joudun todella töihin.


Mutta pari ikävämpää tapausta on sattunut myös.
Ensinnäkin Doora Unelma sai viime maanantaina hyvin myöhään illlalla jonkinlaisen kohtauksen. Oltiin jo nukkumamoodissa mun sängyssä ja mä tunsin, että Doora rupesi liikuskelemaan. Ensin ajattelin sen etsivän parempaa asentoa nukahtaakseen, mutta kun sen pää rupesi tekemään edestakaista liikettä mun jalkaa vasten mä käännyin katsomaan mitä se puuhasi. Doora kouristeli, joten sieppasin sen syliin ja laskin lattialle, mutta sen vasen puoli ei pitänyt yhtään päällä vaan se kaatui koko ajan vasemmalle. Hetken näytti siltä kuin se olisi ollut tukehtumaisillaan, sillä se yritti etutassuillaan raapia kuonoaan ja yritin katsoa sen suuhun, mutta leuat olivat puristuneet tiukasti kiinni. Mä rupesin menemään ihan paniikkiin, koska se koiraparka näytti olevan kuolemaisillaan siihen ja viimeisenä keinona tartuin yöpöydällä olevaan vesipulloon ja kaadoin sen sisällön Dooran päälle. Pikkuhiljaa se rupesi virkoamaan, silmät aukesi, kouristukset loppui ja koira rauhoittui. Se yritti päästä ylös mutta vasen puoli ei vieläkään toiminut täysin, joten rupesin jo pelkäämään, että se on katkaissut selkärankansa tai saanut aivovaurion (älä kysy miten..). Kuitenkin pienen hetken jälkeen näytti voimat palaavan myös vasemmalle puolelle ja Doora seisoi kaikki jalat kantaen. Todella säikähtäneeltä se vaikutti eikä tullut enää mun viereen sänkyyn, vaan se hakeutui omaan petiinsä. En uskaltanut jättää sitä silmistäni, joten siirsin sen pedin oman sänkyni viereen ja roikutin kättä siinä pedissä koiran välittömässä läheisyydessä koko yön enkä juuri nukkunut. Mietin pääni puhki miten se koira saattoi saada sellaisen kohtauksen, onko se syönyt myrkkyä? Kananluita? Saanut ruton? Onko se vahingossa nielaissut mun hiuspompulan, jolla se leikki illalla, ja nyt sen pompulan ympärille on kuroutunut kaikki sisuskalut ja se koira kuolee siihen? Nousin keskellä yötä etsimään sitä tuhannen pompulaa eikä sitä tietenkään löytynyt, ja voitte vaan arvata miten mun paniikki kasvoi. Puoleksi toivoin nukahtavani pian, että yön painajainen olisi ohi, ja puoleksi toivoin vain valvovani ja näin pysyväni sen koiran lähellä mikäli se sattuisi kuolemaan, ja pitkään vain rukoilin Dooran selviytyvän.
Noh, aamulla se hiuspompula löytyi mun tossusta, Dooralle maittoi ruoka ja pallolla piti saada peuhata kuten normaalistikin. Koko tiistain mä seurasin sitä koiraa tiiviisti mutta se on ollut täysin normaali. Kysyin äidiltäni mitä hän tekisi ja hän sanoi, että soittaa lääkärille mikäli voinnissa muutoksia (äiti tietää kaiken..) ja samalla hän kertoi, että meidän kahdella muulla koiralla on ollut vastaavanlaisia kohtauksia. Amalia (meidän eka koira) sai kerran epileptisen kohtauksen - sen yhden ja ainoan - ja Suoma (edesmennyt vinttikoira) sai kohtauksen syötyään jotain myrkkyä, mutta selvisi siitä.
Mikään ei ole muuttunut: ruoka on pysynyt samana, lelut ovat samat, puruluut samat. Ulkona sillä on toppatakki päällä eikä se ulkonakaan ole syönyt mitään. Suusta siltä ei tullut vaahtoa eikä se laskenut alleen, ja kohtaus kokonaisuudessaan kesti vain muutaman minuutin.
Mainitsin asiasta psykologilleni ja jälleen rupesi ihmetyttämään se, miten minun ja Dooran välillä on jokin todella erikoinen yhteys, sillä itse sain sen jonkinlaisen TIA-/epilepsiakohtauksen viime viikolla, ja Doora sai heti perään oman kohtauksensa. Liekö kyseessä sitten transferenssi tai puhdas yhteensattuma, mutta en ole koskaan nähnyt yhdenkään koiran suhtautuvan ihmiseen Dooran tavoin, ja samaa ovat sanoneet useat muutkin.
Mutta voidaan kyllä sanoa, että koira todella muistuttaa omistajaansa :D

Toinen tapaus sattui tänään kun oltiin kävelyllä ja ylittämässä katua.
Pysähdyttiin odottamaan, että päästään tien yli ja yksi auto sitten pysähtyi antamaan meille mahdollisuuden mennä yli. Mä odotin onneksi muutamia sekunteja varmistaakseni, että se auto todella hidastaa ja päästää meidät menemään ennen kuin astuin suojatielle, sillä tämän auton takaa toiselta kaistalta tuli toinen auto ja oli sekunnista kiinni, ettei se ajanut päälle. Onneksi mun refleksit toimi ja ehdin repäistä Dooran pois tieltä, kun tämä idiootti autoilija kaahasi matkoihinsa. Säikähdin totta kai, ja raivostuin. Kirosin niin äänekkäästi tälle valkoisen auton kuljettajalle, että hän ei millään voinut olla kuulematta ja näkemättä mun reaktiota, ja ihan aiheellinen oli mun reaktio! Täällä Seinäjoella on niin hullu liikennekulttuuri, että ei todellakaan voi luottaa siihen, että toiseltakin kaistalta tuleva auto tajuaa hidastaa mikäli viereisen kaistan auto antaa tietä jalankulkijalle. Näistä tilanteista saa lukea jatkuvasti sanomalehdistä, ja sanon vaan sen, että mikäli tämä kaahari olisi ajanut päälle ja Doora loukkaantunut, niin raastuvassa nähdään...!


Muuta sen kummallisempaa ei ole onneksi tapahtunut!
Rupesin jo laittamaan joulukoristeita, koska kaipasin vähän jotain piristystä ja mä rakastan joulua! :D Marraskuun alku/puoliväli on ehkä hitusen aikaista, mutta entäs sitten? Joulukoristeet ja -valot tuo ihanaa tunnelmaa ja arkeen tulee pientä potkua, kun pääsee suunnittelemaan joulushoppailureissuja, jouluruokia ja tekemään selviytymissuunnitelmaan suurperheen joulua varten ;)
Olen miettinyt, että teenkö tänä vuonna joulukalenterin. Tein sen viime vuonna ja tykkäsin kovasti, mutta toisaalta riittääkö mulla sisältöä siihen? Tein aika laajan kalenterin viime vuonna enkä haluaisi toistaa samoja asioita. Mitä mieltä te olette?
Niin, ja mikäli teillä on postaustoiveita niin niitä saa esittää, ja kertokaa haluatteko että julkaisen noita tanssivideoita vai jätänkö ne minuutin mittaisiksi pätkiksi instaan :)

Hyvää viikonloppua kaikille! <3

5. marraskuuta 2016

Päivitettyjä arjen ruokasuosikkeja


Tein vuosi sitten postauksen Arjen ruokasuosikkeja (klik!) ja sain idean tehdä samanlainen mutta päivitetty versio nykyisistä ruokasuosikeista. Millä tavalla ne suosikit ovat mulla muodostuneet, mitä on jäänyt pois ja mitä on tullut lisää?


Maapähkinävoi!
Ehdottomasti suurin yksittäinen uusin ruoka on maapähkinävoi ja rohkenen sanoa, että Pirkan peanutbutter on parasta maistamaani maapähkinävoita! Olen aiemminkin maistanut maapähkinävoita lähinnä jonkin suklaapatukan tai Questbarin muodossa eikä siis ihme, että tuomitsin peanutbutterin pahanmakuiseksi. Mutta olen tehnyt niin paljon virheitä parantumisvaiheessa - kuten keskittynyt syömään ylenmäärin proteiinia ja välttänyt rasvoja - ja tämä viimeisin toipumisvaihe on kokonaan niiden virheiden korjaaminen. Myös uteliaisuus vei voiton ja päätin kokeilla peanutbutteria, mutta jouduin ensin totuttelemaan makuun parin purkin verran ennen kuin jäin tähän koukkuun. Nykyisin mulla menee yksi tuollainen purkki suunnilleen kolmessa päivässä, sillä mä tungen maapähkinävoita oikeastaa ihan kaikkeen! :D
Ja onhan se hyvää! ;)





Välipalat ovat todella erilaisia kuin ennen.
Mulle alle 59 kcal sisältävät Skyrit olivat se vakituinen välipala proteiinipatukoiden ohella, koska proteiinihan on sitä jumalten mettä, eikös? Luojan kiitos heräsin tuosta proteiinihorteesta ja nyt kun syön yli tuplasti vähemmän proteiinia kuin vielä neljä kuukautta sitten niin olo on ihan erilainen.
Mutta niin, olen kokeillut todella monenlaisia välipaloja. Nuo Lidlistä löytyvät Jolly Choc -suklaalevitteet olivat mulle kuin jotain huumetta - purkin söin kun purkin sain - joskin silloin mulla oli myös extreme hunger, ja päivässä tuli syötyä about 5000 kcal :D Tutuksi ja arkipäiväisiksi ovat muodostuneet myös vohvelit, pretzelit (oi nam kun sitä dippaa suklaalevitteeseen!!), donitsit, berliininmunkit, croissantit niin juusto-kasvistäytteellä kuin suklaatäytteellä, korvapuustit, kakkupalat... Eli siis kaikki pelottavat. Ja näin ohimennen mainittuna pääsin tänään käsiksi niihin suolaisiin leivoksiin/piirakoihin, jotka ovat mulle pelottavampia kuin makeat, ja söin fetajuustokolmion. Mietin sen syötyäni, että mitä ihmettä mä olen tässäkin pelännyt..? Oli se hyvää myös Dooran mielestä, sillä toki sekin sai oman osansa voitaikinasta ;) Koira kuin mammansa :D

illan sotkukulho :D

oih, nams, tuorepuuroa!
nykyistä lemppariani: pastaa, pestoa
ja paprika-homejuusto-tonnikalakastiketta
Vuosi sitten mun lempiruoka oli turvaruokaa, eli keittoa ja näkkileipää. Pelkäsin pastaa hysteerisesti enkä voinut kuvitellakaan koskevani pastaan. Kun keväällä päätin lähestyä pastapelkoani tein sen syömishäiriön ehdoilla: runsaasti kuitua sisältävää ruis-kaurapastaa, jossa oli kaikkein vähiten kaloreita ja kaikkein eniten proteiinia, ja arvatkaas paljonko mä sitä uskalsin syödä?
10 kappaletta.
Ja arvatkaas paljonko mä syön pastaa nyt? Veikatkaa kommenteissa!

Mun vakioaamiainen oli yksi pussillinen näitä annospuuroja raejuustolisällä ja satunnaisesti hedelmällä. Nykyisin mun puurot on aina tehty johonkin muuhun kuin veteen ja lisukkeina on lähes kaikkea muuta kuin raejuustoa. Olen syönyt sitä niin älyttömiä määriä vielä kesällä etten enää juuri saata sitä syödä. Mutta se on ok, saan kyllä ihan riittävästi proteiinia ruokavaliostani muuten, ja mä luotan kroppaani ja sen viesteihin. Olen vastikään tutustunut chiasiemeniin, joskin ihmettelen että miksi niistä niin vaahdotaan? Mua vähän kuvottaa niiden rakenne eikä ne edes maistu miltään.
Tungen aamupuurooni vaikka ja mitä: hedelmiä, rusinoita, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, rahkaa, jogurttia, maapähkinävoita, suklaalevitettä. Sama ilmiö näkyy myös mun iltapalassa, joka vuosi sitten oli kulhollinen rasvatonta rahkaa ja raejuustoa, yksi hedelmä ja max 9 kalorin mehukeittoa. Nyt mun suosikki-iltapala on iso lautasellinen banaanijogurttia (ei mitään rasvatonta ja sokeritonta, vaan sitä aitoa ja oikeaa :D), cornflakeseja (ne on myös Dooran suosikkeja), hedelmiä, rusinoita, pähkinöitä, maapähkinävoita ja suklaalevitettä. Jep, tykkään siitä, että mun ruoassa on paljon kaikkea :D


Hedelmätoffeet eivät ole kyllä poistuneet mun suosikeista vaan niitä tulee syötyä edelleen joka päivä. Pakkaan niitä aina päivän kävelylenkillekin mukaan, koska jostakin syystä ulkona kirpeässä ilmassa nautittuna hedelmätoffeet maistuu paljon paremmalta :D
Tosi pitkään söin sitä Fazerin salty caramel-patukkaa mutta enää se ei uppoa. Mulla on oikeastaan vain kolme suklaasuosikkia: tuo Maraboun Japp, ja Fazerin Salty Toffee, sekä Hershey'sin Cookies & Cream. Yhä tulee syötyä aika paljon suklaata päivittäin mutta selvästi vähemmän kuin esimerkiksi keväällä. Tämä kaiketi selittynee sillä, että syön muuten niin paljon hiilihydraatteja ja rasvoja enkä koe suklaata enää niin voimakkaaksi turvaruoaksi.
Sen sijaan liha on poistunut lähes kokonaan mun ruokavaliosta. Syön kyllä kalaa, ja eilen söin broiskun jauhiksesta tehtyä lasagnea, mutta nykyisin kana ei juuri uppoa. Olen miettinyt onko tämä mun oma valinta vai onko se sh:n, mutten koe asiaan liittyvän sen suurempaa hämminkiä. En mene paniikkiin siitä, että joudun tilanteeseen jossa joudun syömään jotain muuta kuin kalaa enkä koe syyllisyyttä tai tarvetta kompensoida; mulle tulee ainoastaan sellainen pieni kuvotus. Tämä on mulla ollut nuorempanakin, en ole koskaan ollut verisen mediumin ystävä jostakin syystä. Vaikka mä syön kalaa, niin toissapäivänä ostin kaupasta palan paistettua lohta ja sekin aiheutti sitä pientä kuvotusta. Ajatus siitä, että se lohi on ollut vielä hetki sitten jossakin meressä porskuttamassa ja erittäin elävänä, oli varsin vastenmielinen. Toisaalta jos lähtee tälle linjalle, niin eihän sitä voi syödä mitään, joten parempi olla vain ajattelematta asiaa :D

Haluan tuoda esille vielä sen huomautuksen, että vaikka teen tässä vertailua viime syksyyn, niin tilanteet ovat todella erilaisia. Olin erittäin pahasti sairas vielä vuosi sitten, paino oli kaikkein alimmillaan, fysiikka oli pettämässä, ja mun hengissä säilymisen kannalta nuo turvaruoat oli oleellisia asioita. Mulla ei ollut voimia eikä missään nimessä kykyä kohdata mitään muuta kuin niitä turvaruokiani, koska 90% mun mielestä kamppaili sen hemmetinmoisen itsevihan, tuomitsevuuden ja hankalien tunteiden ja olojen kanssa. Lisäksi MinnieMaud oli mulle ihan uusi, joten se vei myös paljon voimia ja uskallusta. Kukaan ei mua auttanut tilanteessa, kukaan ei kertonut mitä tehdä ja miksi, ja ainoa tukeni oli letsrecover sekä psykologini, joka luotti mun päätökseen. Sanottanee vielä, että sh-polin kannanotto asiaan oli se, että "ei niiden kalorien saaminen ole niin tärkeää".
Eli siis nuo tekemäni valinnat tein silloisten olosuhteiden perusteella ja tiedän sen ihan varmasti, että mikäli olisin edes yrittänyt syödä näitä ruokia kuin nyt syön, niin en olisi selvinnyt kompensoimatta. Mun piti saada ensin vointia paremmaksi. Mutta tässä on se yksi juttu, jota mä haluan korostaa ja joka olisi saattanut tehdä asioista helpompia: pelkojen kohtaaminen pitää aloittaa heti! Mä vitkutin ja vitkutin sitä, kohtasin pelkojani max 2-3 kertaa kuukaudessa, eli yli vuoden ajan mä junnasin samoissa turvaruoissa. Eli kun pääsee sieltä alimmalta pohjalta seuraavalle tasolle, niin niiden pelkojen kohtaaminen pitää aloittaa heti, sillä muuten se kynnys nousee aivan liian korkeaksi ja sitä huomaa jäävänsä pelkojen vangiksi. Ja mitä se sellainen elämä on?


Tähän loppuun sitten vähän kuulumisia, jotka eivät aiheeltaan poikkea mitenkään mutta mä uskon, että ne voivat laittaa edes yhden ihmisen ajatusrattaat raksuttamaan.
Olen kertonut paljon rytmihäiriöistä ja muutenkin siitä, miten pahoin mun kroppa on vaurioitunut tässä hötäkässä. Noh, tiistai-iltana sain jonkinlaisen kohtauksen, joka säikäytti mut aika reippaasti. Olin tiskaamassa kun tunsin rytmihäiriöt. Laitoin ne vain merkille ja seuraavassa hetkessä en tiennyt mitä mä olin tekemässä. En tiennyt mitä mä pitelin käsissäni (oikeassa kädessä tiskiharja ja vasemmassa kaksi lusikkaa) enkä tiennyt mitä niillä piti tehdä. Tuijotin sitä harjaa ja lusikoita ja yritin miettiä pääni puhki mitä pirua niillä oikein tehdään. Koetin lusikoilla hinkata tiskiharjaa, yritin laittaa sitä tiskiharjaa aterimien kuivaustelineeseen ja sitten taas astioiden kuivauskaappiin mutta ei onnistunut. Aivan kuin joku olisi kääntänyt mun aivojen jonkin ajatuskatkaisimen off-asentoon: en tiennyt asioiden sanoja, en tiennyt niiden tarkoitusta enkä muutenkaan tiennyt mitä ihmettä olin tekemässä. Pikkuhiljaa mulle alkoi sitten palata jonkinlainen taju päälle, tuijotin sitä tiskiharjaa ja niitä lusikoita ja hyvin varovaisesti kokeilin pestä niitä lusikoita. Meneekö se näin? Pitääkö mun käyttää juoksevaa vettä? Sain tiskit tiskattua, siistin jäljet ja menin istumaan.
Siitä lähtien mulla on ollut pelko, että onko tämä nyt sitä lopun alkua? Mun aivot ei edelleenkään toimi kunnolla. Torstaina yrittäessäni selittää sh-polin hoitsulle tätä tilannetta, niin jotenkin sekoitin tiskien tiskaamisen ja pyykkien pesemisen keskenään, ja vaikka sanoin asiat oikein niin silti mun aivot käänsi asian niin, että tiskit tarkoitti edelleen pyykkejä ja olin aika hämmentynyt. Mun muisti on huono enkä muista aina sanoja. Hoitsu puhui eilen lääkärille asiasta, ja maanantaina mun pitää soittaa neuron polille, jossa olen epilepsian ja hermokipujen takia ollut asiakkaana. Mikäli aikaa ei näin onnistu saamaan, niin lääkäri tekee sitten sinne lähetteen. Olen ollut yli kaksi vuotta epilepsiasta lääke- ja kohtausvapaana eikä siihen ole koskaan missään kuvauksissa tai edes EEG:ssä löydetty mitään syytä, vaan triggerinä oli Helsingin SHK ja sen puljun syöttämät lääkemäärät. Joten kyllä, kyllä mä pelkään, että tämä on nyt taas jotain epilepsiaa, joskin ilmaan on heitelty kaikkea TIA:sta dissosiaatiokohtaukseen.

Tämä on uskomattoman turhauttavaa! En tiedä mitä mä voin itse enää tälle tehdä, miten mä voin tilannetta muuttaa paremmaksi, koska mä teen jo nyt kaikkeni? Mä syön, mä todella syön, ja lepään. Koetan olla stressaamatta ja murehtimatta näitä asioita, koska ne vain tekee asioista kahta kauheampaa. Mutta kun rytmihäiriöt jo ovat jokapäiväisiä - tänään esimerkiksi vajaan kilometrin kauppamatkalla olin lähellä pyörtyä, koska sykkeet huiteli 190 pinnassa enkä saanut henkeä, ja muutamaa tuntia myöhemmin iski täydessä levossa sellainen rytmäri, että aivan kuin joku olisi potkaissut suoraan sydänalaan, ja se veti aika huonovointiseksi - eikä niihin oteta mitään sen suurempaa kantaa. Valitan kyllä asiasta ihan kaikille - psykalle, hoitsulle, fyssarille, lääkäreille - mutta vastaukseksi saan aina sen, että se a) joko johtuu anemiasta, tai b) on normaalia.
Olen todella usein pelännyt kuolemaa ja pahimpina aikoina en uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsin etten enää herää aamulla. Mutta koskaan tilanne ei ole ollut tällainen. Mietin usein, että teenkö mä nämä itselleni? Jauhan asiasta ja se aiheuttaa lisää oireita, vai yksinkertaisesti kuvittelenko mä kaiken? Näenkö unta ja sekoitan sen todellisuuteen? Mitä jos -ajatukset pyörii mielessä vähän väliä, mutta faktat faktoina. Ja fakta on se, että painon normalisoitumisesta huolimatta mä olen edelleen kaukana täydellisestä toipumisesta sillä aikaa on kulunut vasta alle kaksi kuukautta! Ja mä voin tilanteeseeni vaikuttaa positiivisesti niin, että edelleen syön vähintään sen 3000 kcal, lepään ja liikun varovaisesti. Koska mitä muuta mä voin tehdä?
Toivoa, että tämä on ohimenevä vaihe ja että mun kroppa hoitaa homman loppuun asti.

Doora Lumihuuli <3
Mutta jotta ei olisi ihan voivottelua kaikki, niin pakko sanoa miten mielissäni mä olen tästä lumen ja talven tulosta! Jotenkin sitä joka vuosi jaksaa aina riemastua ensilumesta aivan yhtä kovasti ja eilen illalla sainkin osakseni huvittuneita katseita, kun huomattuani satavan lunta mä puhkesin nauruun ja hyvin teatraalisesti levitin käteni. Hyvä etten vielä huutanut siinä, että lunta! :D :'D
Dooran lumitryffelisian geenit aktivoituu aina talvella, jolloin se työntää kuononsa hankeen, pärskii ja saa siitä aina villikohtauksen :D Sellainen koira kuin mammansa ;)

Näihin ruokaisiin ja lumisiin tunnelmiin hyvää viikonloppua kaikille :) 

1. marraskuuta 2016

Change is inevitable


Moikka kaikille, ja hyvää alkanutta marraskuuta!
Ajattelin tulla vähän kertomaan kuulumisia ja samalla MinnieMaudin noudattamisesta silloin kun on saavutettu oma biologinen normaalipaino. Tämä aihe on ollut aika kysytty niin täällä blogissa kuin mun recovery-instassa.


Olen siis saanut paljon kysymyksiä, että milloin voi lopettaa MM:n noudattamisen ja milloin pitää laskea ruokien määriä. Vastaus tähän on simppeli: ruokien määrää ei lasketa vaan pikkuhiljaa siirrytään kuuntelemaan omia nälkä- ja kylläisyyssignaaleja ja syömään niiden mukaan. Missään vaiheessa ei siis tulla pudottamaan ruokien määrää.
Toipumisen alussa eikä vielä puolivaiheessakaan voi luottaa ja kuunnella nälkäsignaaleja, koska ne ovat sh:n takia aika metsässä. Kun on syönyt liian vähän niin jo vatsalaukku on kutistunut niin paljon, että nälkäsignaalit johtaisivat syömään aivan liian vähän ja näin ollen ylläpitämään nälkiintymistilaa. Keho on muutenkin melkoisessa hätätilassa ja ruokien lisääminen saa sen entistä enemmän ymmälleen. Voi olla hirveä nälkä ja sitten taas ei tee yhtään mieli ruokaa, joten näihin signaaleihin ei voi luottaa; jos ei ole nälkä niin on syötävä sitten kellon mukaan vähintään minimien mukaan, ja kun on nälkä niin ei ole mitään syytä olla syömättä yli minimien. Minimit ovat kuitenkin vain minimit!

Toinen juttu on biologiseen normaalipainoon pääsy: mitäs sitten?
Ensinnäkin, biologiseen normaalipainoon pääseminen ei tarkoita sitä, että toipumisprosessi on ohi!
Painon nostaminen on aina toipumisessa se helpoin ja nopein prosessi, ja vaikka päästään siihen setpointiin niin erittäin suurella todennäköisyydellä sinulla on yhä nesteturvotusta, painoa on enemmän keskivartalossa eikä paino ole siis jakautunut. Lisäksi noin joka toinen overshoottaa, eli paino nousee muutamilla kiloilla yli setpointin, ja mikäli tässä vaiheessa kuuntelee nälkäsignaaleja ja ne sattuvatkin ohjaamaan sinut syömään liian vähän, niin keho tulkitsee uuden nälkiintymiskauden tulleen ja se julistaa hätätilan ja keskittää jälleen resurssit välttämättömien elinten ylläpitoon, kerää lisää turvotusta ja rasvaa keskivartaloon, koska se on kehon keino suojata sisäelimiä. Lisäksi jos yrität päästä eroon keskivartalon rasvavarastosta liikunnalla, niin sama efekti tapahtuu: triage.
Eli se mitä sinun pitää tässä vaiheessa tehdä on olla säikähtämättä. Tiedän miten ahdistavaa trunk adipose (eli tämä keskivartalorasva, tai viskeraalinen rasva) oikeasti voi olla ja miten houkutus ruoan vähentämiseen ja treeniin on saakelin kova, mutta siihen ei saa sortua! Jatka minimien mukaan syömistä kunnes olet todella biologisessa normaalipainossa ja ollut siinä jo pidemmän aikaa, sinulla ei ole enää mitään nälkiintymisen oireita (hiusten lähtö, väsymys, palelu, hauraat kynnet, ruoka-ajatuksia, ahdistusta, masennusta jne jne) ja hormonitoiminta pelaa ja on pelannut jo pidemmän aikaa. Tämä "pidemmän aikaa" on toki suhteellinen käsite, mutta yleensä se sijoittuu jonnekin 6-18 kuukauden välille.

piparkakku-tuorepuuroa, tämä oli jotain NIIIN hyvää!
Toipumisessa on eri vaiheita ja fyysinen toipuminen menee niiden mukaan. Ensin iskee turvotus, koska ruoansulatus on hidas eikä toimi ja paino nousee nopeasti lyhyessä ajassa. Sitten iskee nesteturvotus, ja tämä on aika yksilöllistä. Voi olla vaikeaa erottaa onko kyseessä nesteturvotusta vai onko kyseessä vain ruoansulatukseen liittyvää turvotusta, mutta nesteturvotus näkyy yleensä koko kropassa. Nilkkoihin voi jäädä sukista sellaiset rannut, sormet voivat olla jäykät, kasvot voivat olla huomattavan turvonneet, iho on sellainen hölskyvä ja usein hyvinkin arka.
Turvotuksen jälkeen/aikaan alkaa keho kerätä viskeraalista rasvaa seuraavan nälkäkauden varalta, koska se ei luota sinuun. Paino voi olla aika epätasaisesti jakautunut ja voit kärsiä edelleen lihasten surkastuneisuudesta, koska keho ei uskalla jakaa sitä ruokaa lihasten kasvattamiseen. Ja lihas siis kasvaa ruoalla ja levolla, eli missään nimessä et saa tässä yrittää treenillä "kasvattaa" surkastunutta ja rikkinäistä lihaskudosta, koska se on sama asia kuin juoksisit murtuneella jalalla: aiheutat vain lisää vahinkoa!
Ihan viimeisenä tapahtuu se, että keho alkaa käyttämään sitä rasvaa polttoaineenaan ja paino alkaa jakautumaan ja mahdollisesti overshootannut paino palaa itsestään setpointiin. Tämä tapahtuu viimeisenä siksi, koska siellä on iso määrä vaurioita korjattavana ja keho on hätätilassa todella pitkään nälkiintymisen jäljiltä.

Tätä prosessia voi nopeuttaa syömällä ja lepäämällä. Mitä enemmän syöt ja lepäät niin sitä paremmat mahdollisuudet annat kehollesi toipua. Eli enemmän ruokaa ja lepoa ei tarkoita nopeampaa lihomista, vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sun toipuminen etenee.
Kaikkein pahinta on se, ettet pysy systemaattisena vaan välillä syöt hetken aikaa minimien mukaan ja välillä pudotat ruokien määrää alle minimien, ja mikäli tähän vielä yhdistetään liikunta, niin keho ei vaan uskalla luottaa sinuun eikä se pysty käyttämään sitä ravintoa olennaisiin asioihin, kuten esimerkiksi aineenvaihdunnan normalisointiin.
Mietipä asiaa vaikka siltä kannalta, että jäät yhtäkkiä työttömäksi ja kaikki tulonlähteet katkeavat ja joudut sinnittelemään kahdellasadalla kuukaudessa. Joudut priorisoimaan, että mihin oikein laitat rahasi: vuokra, makaronipussi ja vesilasku. Et pysty ostamaan edes tuorekurkkua, koska se voi maksaa jopa 50 senttiä yli budjetin, ja silloin se tarkoittaa kahta makaronipussia! Olet tehnyt tarkan suunnitelman Excelillä miten käytät rahasi, ja se tosiaan on vain välttämätön.
Mutta kun sitten saatkin uuden työpaikan, Kelalta vaikka puolen vuoden takautuvat tuet ja vielä kaverin lainanmaksu päälle, niin nyt pystyt maksamaan kaikki velat, pystyt ostamaan uudet tavarat rikkinäisten tilalle, ja pystyt ostamaan ruokaa. Kun uuden työpaikan ansiosta tiedät tarkalleen milloin ja miten paljon rahaa saat, pystyt käymään chai lattella kahvilassa ja leffassa; sinun ei tarvitse enää keskittyä pelkästään välttämättömyyksiin vaan voit ostaa jopa uuden sukkaparin!
Just näin se menee kehollakin. Kalorit on kehon rahaa.

Eli lyhyt summa summarum.
Kun olet omassa setpointissasi, kroppa toimii moitteetta, ei ole mitään nälkiintymisen oireita ja hormonitoiminta on jo säännöllinen, niin silloin voit ruveta kuuntelemaan nälkäsignaaleja. Eli missään vaiheessa ei tule tilannetta, jolloin pitää laskea ruokien määrää, ei! Vähän yksilöstä riippuen MM:n noudattaneiden nälkäsignaalit ohjaavat aika pitkälti syömään minimien määrän; mikäli on kovin aktiivinen niin silloin luonnollisesti keho ohjaa syömään enemmän, ja jos taas tekee paljon istumatyötä tai on muuten vähemmän aktiivinen, niin keho taas ohjaa syömään vähemmän.


Olen itse huomannut pienen eron jaksamisessa nyt kun olen sillä hyvinvontipainoalueella. Olen aktiivisempi, tarvitsen vähemmän yöunta ja myös nälkäsignaalit toimivat aika hyvin, kiitos kaikkien niiden hiilihydraattien ja rasvojen syönnin! :D Olen saanut lihakseni takaisin ilman pisaraakaan treeniä, joskaan paino ei ole vielä täysin jakautunut. Pelkään, että entä jos mun kroppa jääkin tällaiseksi, että keskivartalossa on kaikki se massa? Mutta pitää taas muistaa faktat: olen noudattanut MM:a vasta alle kaksi kuukautta, mikä on lyhyt aika ja kehossa on edelleen nesteturvotusta. On se turvotus ruvennut aavistuksen verran laskemaan mutta edelleen ei olla vasta kuin puolivälissä.
Mutta mikä ehkä jännintä, niin liikkumisen halu on tullut takaisin ja puhun nyt mun omasta liikkumisen halusta, ei sh:n. Yhtenä päivänä kokeilin kävelyllä muutamaa juoksupätkää ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli vain antaa mennä, niin jalka ei edelleenkään juuri kestänyt :/ Lihasjumit ovat iskeneet kunnolla päälle, ja etenkin pohkeet ovat mulla koko ajan ihan jumissa ja siellä on nyrkin kokoisia pahkuroita. Tajusin, että mun pohkeet ovat koko ajan on-asennossa, koska flexaan ja ojentelen jalkoja koko ajan, kuljen relevessä ja teen releveitä vähän väliä, jännitän ja relaan lihaksia ja käytän korkoja. Eli ei siis mikään ihme miksi ne ovat aina niin solmussa :D
Kehonkuvakriisit ovat olleet jokapäiväisiä ja viimeksi tänään järkytyin oman naamani koosta: milloin siitä on tullut noin järkyttävän iso ja leveä ja turvonnut? Ihan järkyttävää (tuomitsevuutta)! Aamuista on tullut taas niin työläitä, koska mikään vaate ei näytä hyvältä (tuomitsevuutta) ja näytän vain entistä rumemmalta (lisää tuomitsevuutta). Joka kerta kun menen peilin eteen yritän pysyä niin neutraalina kuin mahdollista, mutta altistaminen ei tässä toimi koska en pysty ottamaan sitä tunnehyökyä täysillä vastaan vaan päädyn poistumaan tilanteesta. Tokihan huomiota voisi siirtää muualle mutta silloin kyse ei ole täydestä altistamisesta, koska huomio ei pysy tilanteessa eikä saa sitä täyttä kokemusta. Tämä on mulle levon ohella kaikkein vaikein asia.

Muuten jos tuota läskiahdistusta ei oteta kuvioon, niin psyykkisesti on tapahtunut aika ihmeitä. Mä en juurikaan enää triggeröidy vaan jos näen jonkun todella sairaan ihmisen kuvan niin mä tunnen sääliä. Sääliä siksi, että se ihminen on niin hukassa ja solmussa itsensä ja sairauden kanssa, ja tiedän miten paha olla sillä on. Tiedän miten helvetin pitkä matka sillä on edessä, ja samalla olen niin kiitollinen siitä, etten mä ole enää siinä tilanteessa. Mulla ei enää ole juurikaan pelkoruokia ja pystyn jo syömään enemmän tietoisesti, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut! Tykkään edelleen katsoa Netflixiä tai lukea kirjaa syödessä mutta en siksi, etten kestä sitä tilannetta vaan siksi, että se syöminen on itse asiassa jo tylsää.. :'D Olen saanut pientä intoa kokkaamiseen ja nykyisin pasta on mun lempiruokaa - ja pasta oli mun pelkoruokalistan kärjessä vielä hetki sitten!
Mutta silti suurin on se, että mä olen nyt kiitollinen siitä miten nopeasti mun keho on lähtenyt toipumaan! Ensin mä takerruin siihen, syytin itseäni ja mitätöin itseäni (en ole koskaan ollut tarpeeksi sairas, koska toivun näin äkkiä), mutta nyt kun kokemusasiantuntijan koulutuksen hakupaperit pitää jättää ensi viikolla, niin tää toipuminen ja mun keho on mahdollistanut niiden papereiden jättämisen! Miksi mä yrittäisin enää sabotoida itseltäni omat unelmani? Miksi mä enää yrittäisin toistaa samoja vanhoja toimimattomia toimintamalleja?
Entä miksi sinä teet niin? Koska se on opittua, ja koska se on turvallista? Turvallista se ei ole sitten piirun vertaa ja aina pystyy oppimaan uutta.

#riemunaama
Yhteen asiaan haluan vielä puuttua nyt kun olen päässyt parantumispaasauksessani vauhtiin :D
Olen kohdannut todella monien väitteeseen siitä, että he eivät ole tarpeeksi vahvoja voidakseen noudattaa MinnieMaudia. Toinen samaa kategoriaa on se, että pää ei sitä kestä. Saanen siis sanoa, että nämä molemmat ovat sh:n suoltamia tekosyitä!
Toipumisessa ei voi välttyä peloilta ja ahdistukselta, ja mikäli sä säikähdät niitä rajusti ja rupeat elämään niiden mukaan, niin kynnys tehdä muutoksia kasvaa etkä sä etene. Syömishäiriö on valheellista, kaikki mitä se suoltaa on valetta, kaikki sen turvallisuuden tunteet ovat valetta! Syömishäiriö tappaa, ja sen ainoa tavoite on saada sut hengiltä!
Haluatko sä kuolla? Kyllä, mä ainakin halusin. Laitoin itseni tilanteisiin, joissa olisin voinut kuolla; yritin päätyä autojen yliajamaksi ja juoksin kilpajuoksua kuoleman kanssa, koska en nähnyt minkään valtakunnan toivoa. Mutta mä pääsin sieltä ylös. Kampesin itseni rautakangella ylös ja siirryin pitävämmille jäille.
Voisin verrata toipumista heikoilla jäillä kävelyksi. Sä tiedät, että kaikkein pettävin jää on rannalla ja virtauskohdissa, ja vaikka sun tavoite on päästä kuivana ja ehjin nahoin vastarannalle niin silti sä etsit nämä heikot jäät ja kokeilet pysytkö pinnalla. Tai vaihtoehtoisesti sä tiedät ne suvantokohdat, katsot tarkkaan askeleet rannalla, kierrät ne pettävältä näyttävät kohdat ja pääset vahvalle, kantavalle jäälle, jossa sä sitten pysyt.
Eli sä joko toimit pelkojesi mukaan ja pääset hengestäsi, tai sä kohtaat ne pelot ja pääset vastarannalle lämpimään saunaan.
Ja mitä siihen vahvuuteen tulee, niin mikä ensinnäkin saa sut ajattelemaan niin, että MinnieMaud on tehty vain harvinaisen vahvoille ihmisille? Ruoan määräkö? Jos sulla on kahdentonnin atsi, niin saat todella pienillä muutoksilla ja lisäyksillä minimit täyteen: täysrasvaiset tuotteet kehiin, öljyä ruokaan, erilaisia pähkinävoita ja -levitteitä. Kymmenen cashewpähkinää vastaa sataa kaloria, ja ruokalusikallinen maapähkinävoita suunnilleen saman verran. Mikäli on oma budejetti tiukka, niin hyödynnä tarjouksia ja etenkin kauppojen omia brändejä (oikeasti, Pirkan oma maapähkinävoi on kaikkein parasta!!), suunnittele.
Kuten mä aina sanon, niin alku on vaikein. Sun pitää päästä yli sen pettävän rannan mutta sen jälkeen helpottaa. Toki jossakin kohtaa voi päästä vettä jään päälle ja jalka hitusen kastua, mutta se jää on jo sen verran kantavaa ettet sä huku.
Se voima ja energia tulee sitä mukaa kun sun toipuminen edistyy; ruoka tuo sitä voimaa ja energiaa, ja syömisen kautta se psyyke alkaa pysyä mukana.
Ainoa keino ulos on toimia aina syömishäiriön ääntä vastaan!!

 
Mutta näin loppuun jokunen sana tanssista.
Tämän päivän balettitunti oli peruttu, joten onnistuin jo eilen saamaan tälle päivää peilisalivuoron. Olen ollut vähän ihmeissäni siitä, että mun developpéet ovat nousseet jo mun tasolla korkealle, piruetit onnistuvat 51% ajasta (se on jo paljon :D) ja tasapaino alkaa löytyä. Ja huomautuksen sananen, niin en todellakaan ole treenannut yhtäkään mainituista asioista, vaan se treeni on ollut haarukan viemistä suuhun. Mulle on tullut mieleen ihan uudenlaisia liikesarjoja, joskin mun ns. moderni tanssirepertuaari tarvitsee rutkasti koutsaamista. Kiitos Ronjalle jo etukäteen, koska hän on lupautunut opettamaan mulle vähän showjazzin saloja :D
Tänään sain jonkinlaisen ihme idean tehdä fonduja kärjillä tangossa ja tuumasin vain sarjan päätyttyä ihan hiestä märkänä, että kärkitreeni ja etenkin fondujen tekeminen kärjillä käy jo itsetuhosta :D
Olen huomannut, että myös mun nilkat ovat vahvemmat ja tämä on aiheuttanut todella ihmetystä: miten se on mahdollista ilman minkään valtakunnan nilkka- tai kärkkäritreeniä?! Myös notkeus on löytynyt aika kivuttomasti. Eli kaiken kaikkiaan positiivisia muutoksia ilman mitään vaivannäköä, kyllä se mulle passaa ;)

Loppuun video, sori nyt vaan! #sorrynotsorry
Löysin tämän Beyoncén biisin eilen ja ihastuin siihen heti. Lyriikat ovat vahvat, samoin melodia ja Beyoncen laulu, ja koko biisi vain kutsui tanssimaan ja päästämään kaikki ajatukset ja tunteet ulos. Tiedän, että liikekieli aikalailla toistaa itseään ja hirmuisesti yritän aina miettiä uusia liikkeitä. Etsin videoita ja opettelen niitä, mutta jotenkin mulle iskee blackout kun pitää siirtyä tekoihin. En ole juurikaan saanut opetusta modernissa tanssissa; jonkin aikaa kävin showjazzissa, ja mitän nyt tanssileirillä oli modernia, mutta siinä ne. Joten Ronja, my hopes are high! ;)

Biisin (ja impron) nimi on I was here, and here it is.



Hyvää uutta viikkoa ja marraskuun alkua kaikille! :)