10. lokakuuta 2016

What is recovery?

parantuminen on kuin olisit pakotettu selkä seinää vasten...

Mitä on parantuminen?
Lihomista. Se on pakkoa. Se on itkua ja hammasten kiristelyä. Se on ahdistuskohtauksia, sillä joko sä syöt tai sitten sä itket ja syöt. Se on pään hakkaamista seinään, koska muuttuva keho aiheuttaa hermoromahduksia. Se on kontrollista luopumista, laajenemista, paisumista, epäonnistumista. Se on sietämätöntä häpeää, koska sä et ollutkaan erityinen vaan ihan tavallinen. Se on häpeää, koska olet antanut luonnolle periksi. Se on häpeää, koska et eläkään pyhällä hengellä vaan sut on pakotettu luopumaan sun aineettomuudesta.
Se on raivoamista hoitohenkilökunnalle, se on raivoamista niille ystäville ja perheenjäsenille, jotka vielä haluaa olla sun kanssa tekemisissä. Se on raivokohtauksia kaupassa, koska joku sivullinen ihminen sattui vilkaisemaan sua sivusilmällä ja sä tulkitsit sen halveksuvaksi, ylenkatseelliseksi.
Ylipäätään parantuminen ei ole sua varten. Kuka sitä edes haluaa? Oikeasti, kuka haluaa vapaaehtoisesti tunkea naamaansa korvapuusteja ja berliininmunkkeja ja lihoa vapaaehtoisesti? Ne ovat heikkoja, nuo parantuvat henkilöt, he ovat heikkoja. He haluavat syödä, he ovat antaneet luonnolle periksi. He ovat epäonnistujia, koska eivät pystyneet elämään samalla tavalla kuin sinä: yhtä aineetonta, ravinnotonta, yhtä täydellistä ja saavuttamatonta elämää.
Ennen kaikkea parantuminen on likaista: kuin sika pellossa.

... tai se on vankilasta vapautumista
Se on syömistä, se on painon normalisointia. Se on turvotusta ja ahdistusta ja hiusten putoamista. Se on pelkojen kohtaamista, se on vielä syvempien demonien kohtaamista. Se on tyhjää kauhun tunnetta: kuka minä olen? Mitä mun elämä on tämän jälkeen, vai onko mulla edes mitään elämää ilman tätä?
Se on eloonjäämiskamppailua ja elämänhalun kyseenalaistusta. Se on jatkuvaa järkipuhetta itsensä kanssa, ja se on jatkuvaa sh:n ajatusten kyseenalaistamista ja kumoamista. Se on itsensä oikeuttamista.
Parantuminen on kipua ja kutinaa, se on jääkylmää ja tulikuumaa. Se on yöhikoilua ja päivisin kuumia aaltoja. Se on jatkuvaa kuumeilua ja sydämen toimintahäiriöitä. Se on ruoansulatusongelmia ja kymmenen kilon nesteturvotusta, joka saa kasvot turpoamaan kolminkertaiseksi. Se on järjetöntä harhaluuloa siitä mitä muut mahtavat ajatella.
Parantuminen on helpotusta ja tuskaa, päättäväisyyttä ja päättämättömyyttä. Halua ja haluttomuutta, iloa ja itkua. Havainnointia ja kuvailua: tällaistako tämä on? Itkupotkuraivareita illalla, koska tiedät täsmälleen miltä näyttäisit ollessasi raskaana.
Parantuminen on haparointia kylmässä vedessä pimeänä iltana: haluanko, uskallanko? Se on sumussa ajamista ja pelkoa vastaan tulevasta hirvestä. Se on höyhenen kosketus piikkimatolla; se on perhonen raatelukynsillä.
Se on vihaa rakkaudella.

parantumisen kaksi eri puolta, jotka ovat aivan yhtä totta

Ehkä isoimmillaan parantuminen on mustavalkoajattelusta luopumista: ei ole enää joko tai, ei ole enää ääripäätä. Tuomitsemattomuus on asia, johon kukaan ei pysty täydellisesti: meistä jokainen on tuomitseva, sillä tuomitsevuus tarkoittaa jonkin asian arvottamista niin hyvässä kuin pahassa.
Kuten tuo kuva, jota on äärettömän vaikea katsoa ilman yhtään mitään tuomitsevuutta, ja se tässä on se jutun ydin: miten oppia eroon siitä tuhoisasta tuomitsevuudesta ja miten oppia löytämään neutraali tila ja jopa ukkospilven hopeareunus?
Olen nyt käsittänyt sen miksi mulle tapahtui tämä relapsi. En viittaa tällä mihinkään fyysisiin tapahtumiin (aka koulun päättyminen) vaan mun parantumisprosessin päätökseen saamiseen. On valitettavaa, että mun piti jälleen käydä niin syvällä etsimässä vastaus asioihin, mutta toisaalta ihminen oppii virheistään. Kun viime syksynä aloitin MM:n ensimmäistä kertaa ja muutenkin parantumisen tosissani, olin aika pitkälti raakile. Mulla ei ollut kykyä käsitellä sh:n ja parantumisen aiheuttamaa ahdistusta ja muutosta, ja vaikka pääsin pitemmälle kuin koskaan aiemmin jäi mulle siltikin ruokarajoitteita. En pystynyt kohtaamaan pahimpia pelkojani, joita mä pystyn kohtaamaan nyt.

Mikä nyt sitten on erilaista?
Se, että mä olen jättänyt pelistä pois kaikki syömishäiriön keinot, ihan kaikki. Se näkyy siinä, että jokapäiväisen haastamisen kautta pelot ovat laantuneet ja pystyn mukisematta syömään leivoksia, donitseja, pretzeleitä, ja tänään söin Omar-munkin! Pystyn jälleen kokkaamaan osaksi myös paremman fyysisen kunnon vuoksi (selkä ei ole pitkiin aikoihin antanut periksi muuhun kuin makoiluun). Pystyn lepäämään ja skippaamaan asioita siksi, että haluan nyt vain syödä sen purkin beniä ja jerryä ja tuijottaa Orphan Blackin loppuun Netflixistä. Olen poistanut puhelimestani kaikki treeniappsit enkä mittaa kävelylenkkejä enää muun kuin Dooran mittapuulla: kun koira sanoo että kotiin, niin kotiin mennään.
Toisin sanoen motivoitumisen myötä olen myös täysin sitoutunut tähän puuhaan, ja mä näen koko ajan mun vaihtoehdot: joko sairastamisen tai terveyttä kohti menemisen. Samat vaihtoehdot ne ovat muuten sinullakin.
Ei mun matka ongelmaton ole, ei todellakaan! Tämä yli kuuden kilon (tai litran, kummin sen paremmin käsittää) nesteturvotus on ihan helvetin tukala ja kipeä, eikä se osoita merkkejä laantumisesta. Keskivartalo tuntuu pahimmillaan olevan ihan valmis repeämään ja tunnen sen nesteen määrän kehossa! Se on todella kivulias, eikä pelkästään keskivartalo vaan käsivarret ihan olkapäistä ranteisiin, reidet, pohkeet ja nilkat myös. Mutta tässä on jälleen vaihtoehtoinen keino nähdä tämä turvotus: joko mä kiroan sitä ja taistelen vastaan antaen sen johdattaa mut välittömään relapsiin, TAI mä näen sen mun kehon uskomattomana keinona yrittää parantaa niitä hirvittäviä vaurioita, joiden korjaamiseen mä en ole koskaan antanut kropalleni mahdollisuutta. Kyse ei ole pelkästään tästä tämän vuoden relapsista, vaan taustalla on 14 vuoden ajalta anoreksia-, bulimia- ja ortoreksiahelvettiä, joden jäljiltä mun hengissä säilyminen on aika ihme.
Joten sen sijaan, että mä käytän tämän tuhoisana keinona ja ruokin syömishäiriötä, niin mä ruokin kehoani. Pahimmat suklaahimot alkavat laantua ja tilalle on tullut kova himo vähän normaalimpaa ruokaa kohtaan. Mutta esimerkiksi eilen illalla puoli kahdeltatoista minulle tuli niin päätön himo jäätelöä kohtaan, etten voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin syönyt purkillisen beniä ja jerryä :D Turvotus on kaikkein veemäisin vaihe, mutta vaurioiden korjautumisen kannalta välttämätön, ja niin pitkään kun vaan ruokin kroppaa ja lepään, niin sitä nopeammin se helpottaa.


Mutta palatakseni aiheeseen: mitä se parantuminen on?
Mä voisin kuvailla parantumisprosessia ennen kaikkea termillä life restoration. Se on sitä, että hymyilee useammin kuin murjottaa. Se on sitä, että nauraa omille ajatuksilleen. Se on sitä, että sieppaa Dooran spontaanisti kainaloon ja pusuttelee sen vastustuskannalle.
Se on huomioiden tekemistä kävelyllä: onko tuo talo ollut aina tuon värinen? Milloin tuosta on kaadettu puu? Eikös tuossa ollut ennen erilainen kyltti..?
Se on tilapäistä rajoittavaa keinoa saadakseen vapauden takaisin: joudut syömään kellon mukaan, mikäli sinulla ei ole nälkä. Tai mikäli sinulla on nälkä, joudut rajoittamaan ajatusten vaikutusta tekoihin.
Se on tasapainon löytämistä. Se on hyväksymistä: luonnon, kehon, elämän, tapahtuneiden asioiden, sinun itsesi. Se on sen tajuamista, että elämä ei pyörikään sinun pienen syömishäiriösi ympärillä, vaan kaikki menee eteenpäin. Se on opettelua: uusien taitojen, tunteiden perkaamisen ja keinojen opettelua. Se on fysiikan hyväksymistä. Se on täsmälleen päin vastaisen hyväksymistä, kuin mitä syömishäiriö on sinut laittanut hyväksymään: joudut vastaamaan nälkään ja sietämään kylläisyyttä; joudut luopumaan kompensoinnista ja sietämään pahaa oloa.
Se on sen tajuamista, että tämä asia lepää sinun harteillasi: et voi syyttää tilanteestasi muita; et voi syyttää lapsuutesi käytöstä ja nykyistä pahaa oloa siitä, mitä sinulle on tehty. Mikäli syytät, olet edelleen katkera. Mikäli olet katkera et edisty. Mikäli et edisty, katkeroidut pahemmin. Katkeruus on ihmiselle myrkkyä.

Mutta parantuminen on helpotusta, hymyä. Se on jännityksen kutinaa miettiessäsi päivän pelkoruokahaastetta. Se on silmitöntä intoa siitä, että uskalsit kohdata todella ison pelon ja selvisit siitä voittajana. Se on nauramista kyyneleet silmissä, ja se on liikuttuneisuutta maailman söpöimmän koiranpentuvideon äärellä. Se on maapähkinävoin tahmeus kitalaessa, suklaan makeus kielellä. Se on jäätelöstä kohmeat sormet, kun yrität etsiä ne suurimmat taikinasattumat jäätelön seasta. Se on hedelmätoffeeta kävelyllä, ja suklaata illalla sängyssä ennen nukahtamista.
Se on oman itsesi löytämistä: luonteesi, harrastustesi, mielenkiintojesi. Se on uudelleen ystävien löytämistä ja leffassa käymistä. Se on uteliaisuutta tulevaisuutta kohtaan, suoranaista nälkää jopa. Se on kiihkeää halua auttaa muita. Se on triggeröitymisen sijaan sääliä, kun näet toisen olevan pahasti syömishäiriönsä kourissa. Se on vahvuuden tunnetta, ja se on heikkouksiensa kohtaamista. Se on jatkuvaa ajatusvirtaa ja täydellistä koomailua telkkarin ääressä. Se on itselleen ruoan ja levon sallimista, se on sh:n ajatuksille turpaan antamista. Se on oman itsesi erottamista sairaudesta.
Se on sitä, kun yhtäkkiä tajuat pitäväsi jälleen omasta elämästäsi!


Tunnen oloni päivä päivältä vahvemmaksi ja mä nyt todella tiedän selviytyväni tästä voittajana. Olen terapiassa opittujen taitojen ansiosta hyväksynyt ihan täysin tämän tilanteen enkä enää edes yritä taistella vastaan. Tiedän selviytyväni siitä mitä eteen tulee - go with the flow, ratsasta aallonharjalla, ota se vastaan sellaisena kuin se tulee.
Suurimmat oppimani asiat ovat olleet hyväksyntä ja tuomitsemattomuus, sillä nämä mulla puuttui vuosi sitten. Nämä kaksi asiaa oli ne, jotka olivat mun avaimet toipumiseen. Oman tilanteeni, menneisyyteni, oman itseni ja kroppani hyväksyntä sekä tuomitsemattomuus samaisia asioita kohtaan. Vuosi sitten olin kyllä kuullut niistä, mutta tappelin vastaan sen sijaan, että olisin ottanut asiat vastaan sellaisena kuin ne tulee niitä mitenkään arvottamatta. Vuosi on lyhyt aika, mutta mä tunnen sen tehneen todella radikaalin eron.

your past is there to teach you; otherwise don't even think about it
Näihin tunnelmiin hyvää alkanutta viikkoa kaikille!
Ja eikö ole ihanaa kun on näin kirpeä syksy! <3

27 kommenttia:

  1. Vau. Miten osaatkin aina kirjoittaa niin hyvin, niin älyttömän osuvasti. Kiitos siitä ♥

    VastaaPoista
  2. Kuvaat tosi rehellisesti sen, millaista paraneminen on. Se ei ole helppoa, eikä se tapahdu itsestään. Sen eteen on taisteltava. Sinussa selvästi piilee se taistelija, joka on päättänyt selviytyä voittajana. <3

    Kysyt, kuka haluaa lihota vapaaehtoisesti? Se haluaa lihota, joka haluaa pysyä hengissä. Hassua, kuinka normaalipainoon palaamista ajatellaan lihomisena (myönnän, että olen ajatellut samoin), vaikka oikeasti kyse on siitä, ettei kroppa pärjää vähemmällä, se ei jaksa huolehtia tehtävistään, jos solut eivät saa riittävästi ravintoa.

    Mitä tulee (syömisen)kontrollointiin, se helpottaa hetkellisesti pahaa oloa, muttei tuo pidempiaikaista helpotusta. Mä huomaan, että olen ajatellut ruoan suhteen usein, että on ok syödä liian vähän, koska "kyllä mä pärjään ihan hyvin vähemmälläkin", mutta jos miettisi samaa asiaa, vaikka unen suhteen, niin miksi nukkuisin supervähän, koska pärjäisin vaikkapa 3-4h unilla? Sitä paitsi ruoan ja unen rajoittamista kestäisi toki vähän aikaa, mutta samalla aiheuttaisi ihan valtavia vahinkoja.

    Näkee, että työstät asiaa kovaasti. Lupaa minulle, että tämä kestää. Olen sinusta älyttömän ylpeä! <3

    Mä olen miettinyt viimeaikoina suhdettani liikuntaan ja ruokaan tajusin, että vain minä pystyn muuttamaan toimintaani. Ei kukaan muu voi tehdä sitä puolestani. Tänään kun kello soi jo reilusti ennen kuutta juoksulenkkia varten, tajusin, ettei kukaan muu voi lopettaa tätä kiertettä puolestani. Nousin ylös sängystä ja päätin, ettei tänään ole lenkkipäivä. Ja voin sanoa, että tuntuu vapauttavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo aloituskappale oli huomattavan kärjistetty ja ote jostain 8-10 vuoden takaisista ajatuksista, jolloin kaikki oli hyvin mustavalkoista. En onneksi enää koe yhtä rajusti, joskin joka sana perustuu omaan kokemukseen.
      Tuo ehdottomuus ja mustavalkoajattelu saa näkemään fysiikan normalisoinnin just esim lihomisena ja epäonnistumisena, ja siitä mustavalkoajattelusta luopuminen on aika lailla avain onnellisempaan elämään. Jokaiselle se tietty tarkoittaa eri asioita, mutta vaikka omassa tapauksessa se on useasti meinannut viedä hengen :/

      Erinomainen vertaus uneen! Toinen on sitten hengittäminen: ethän sä rajoita hengittämistäkään, joten mikä tekee ruoasta niin erilaisen? Hengittäminen muuttaa myös kehon kokoa laajentamalla ja tyhjentämällä keuhkot, jolloin rintakehä ja pallean alue laajenee ja supistuu. Ja aivan yhtä tärkeä asia hengissä säilymiselle molemmat, ruoka ja happi.

      Todellakin, vain sä itse voit tehdä muutosta tilanteeseen, ja se että skippasit lenkin oli tosi iso juttu! Hienoa! :)

      Poista
  3. Tämä oli todella liikuttava kirjoitus, kiitos! <3

    Turvotus tuntuu varmasti sekä fyysisesti että henkisesti pahalta, mutta se on ohimenevä tilanne ja välttämätön, niin kuin itsekin totesit. Mieti mitä kaikkea saat tämän raskaan paranemisprosessin "hinnalla": elämän. Sellaisen elämän, jota jaksaa elää ja joka on elämisen arvoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä olet ihan oikeassa. Parantumisdiiliin kuuluu tietyt ehdot, ja yksi niistä on fyysisten muutosten sietäminen. Turvotus on todella veemäistä, mutta se kertoo vaan siitä millainen vauriotyömaa tuolla sisuskaluissa oikein on. Pitää saada ne kuntoon jotta voidaan taas jatkaa elämää. Ja kyllä mä ennemmin tämän siedän kuin otan elinsiirtoa vailla olevat sisukset, ja tämä on vain tilapäistä :)

      Poista
  4. Osaat todellakin pukea kaiken sanoiksi! Sun blogi on ihan mun suosikki. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paranemista, toipumista ja vahvistumista. Olet upea ja ihana persoona, se välittyy sun kirjoituksista hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos paljon ihanasta kommentista! <3

      Poista
  5. 5/5 pistettä sulle tuosta aloituksesta eli vastaus mitä on parantuminen?-kysymykseen :D noin aidommin, rehellisemmin ja totuudenmukasemmin sitä ei varmaan vois juuri sanoa, vaikkei mulla olekaan kokemusta lol. sinänsä rankan kuulosta ja ehkä vaan tiety(i)stä näkökulmasta kerrottua, mut mun mielestä ihan siitä oikeasta näkökulmasta jonka lisäksi erittäin järkevää ihan realistisesti todeta parantuvalle ihmiselle (esim. itselleen) mitä se oikeasti on ja miltä se tuntuu. koska tuskin siitä on haittaa tietää miltä se tuntuu kun menee oikeaan suuntaan ja milloin jotain etenemistä oikeasti tapahtuu, varsinkin kun tuo kuvaamasi parantuminen ei välttämättä sille parantuvalle tunnu ollenkaan parantumiselta, vaan mahdollisesti jopa joltain ihan muulta. se on epämukavaa, se on perseestä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No aloituskappaleen kirjoitin hyvin kärjistetysti, mutta joka sana pohjautuu omaan kokemukseen. Itse asiassa tuon aloituskappaleen teksti on suoraan ~ 8-10 vuoden takaa, jolloin elämässä ei ollut kuin oikea ja väärä, ne kaksi ääripäätä.
      Nuo ääripäät oli aika lailla pointti tässä, niistä luopuminen ja sen tajuaminen että elämä on siellä harmaalla alueella.

      Aika osuvasti ilmaisit tuon parantumisen tuntumisen, sillä ei se siltä läheskään aina tunnu vaikka koko ajan mentäisiin eteenpäin. Epämukavuutta on pakko kokea ja saada tuntuma siitä, saada tuntuma ja luotto siihen että siitä pääsee yli. Se on välillä ihan perseestä ja täyttä paskaa, mutta se ei kestä ikuisuuksiin, onneksi :)

      Poista
  6. Mulla on niin onnellinen olo lukiessa että voit paremmin ja taistelet täl hetkellä kovemmi varmaan ku koskaann
    Silti mulla on pieni suru ku mietin itseäni. Oon normaalipainoinen, mutta sairastanut bulimiaa jo muutamia vuosia. Välillä kuitenki seuraan teitä anorektikoita (kuulostipas jotenkin kauhealle) kateellisena kun tuntuu että teillä on tietty tavoite painonnoston suhteen ja opettelette syömään haastavia ruokia. Itselläni ei ole niitä: mun ei tarvii nostaa painoa eikä harjotella syömistä mutta mulla ei vaan pysy syöminen millään tapaa hallinnassa, enkä tosiaan tiedä miten voisin tästä parantua. Käyn avohoidossa juttelemassa mutta tuntuu että mua ei oteta tosissaan vaan koska oon normaalipainoinen. Ahmin ja oksentelen useita kertoja viikossa sekä päivässä ja mä en löydä mitään kontrollia mihinkään. Entiedä pystytkö auttamaa mua oon seurannu sun blogia ja oot äly fiksu ja siksi haluaisin kysyä sulta että mitä tiedät bulimian hoidosta? Musta tuntuu että kaikki keinot on jo käytetty, eikä mikään auta. Tilannetta ei helpota yhtään se, että mulla on ruoansulatusongelmat aika pahoja, enkä tiedä yhtään mitä tehdä...

    Oot aivan uskomattoman upea ihminen
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kultapieni, mulle tuli sellainen olo että haluaisin vain halata sua tiukasti nyt!

      Mutta ensinnäkin, sulla on toivoa eikä peli todellakaan ole menetetty!
      Bulimia lukeutuu näihin rajoittaviin syömishäiriöihin, aivan kuten anoreksia ja ortoreksiakin. Tärkeintä on se, että syöt tarpeeksi, sillä ahmimisen ja oksentamisen kierre pitää kehosi aliravitsemus- ja hätätilassa. Eli täsmälleen samat säännöt pätevät sinuun kuin ne pätevät minuunkin, ei poikkeuksia. Painosi ei kerro mitään, sillä voi olla alipainoinen vaikka olisikin bmi:n mukaan normaalipainoinen; alipaino on aina suhteellista.

      Mä suosittelen sua ihan ensiksi hoitamaan ruokailukerrat kuntoon: syö säännöllisin väliajoin, 5-6 ateriaa päivässä ja ehdottomasti nyt eri keinojen etsintää että vältät oksentamisen. Oletko koskaan kokeillut mitään? Mitä sulle on neuvottu hoidossa? Mutta huomion poissiirtämistä: katso telkkaria, lue, lakkaa kynnet, soita jollekin ja puhu niin pitkään että on hyödytöntä enää oksentaa. Mene kävelylle ja ota valokuvia, kirjoita se olo ulos (tämä on auttanut itseäni aika hyvin). Jos olo menee tosi hankalaksi, niin TIP-taidot kehiin (t=temperature, i=intensive exercise, p=progressive relaxation) ja vaikka kylmään suihkuun, kasvojen valelu kylmällä vedellä tai kylmäkalleja vaatteiden alle. Voit myös lankuttaa tai istua seinää vasten jalat 90 asteen kulmassa kunnes et enää jaksa, tai jännittää koko kehosi ja pidättää hengitystä ja sitten rentouttaa kunnes et enää jaksa.

      Kirjoitit, että olet kokeillut kaikki keinot. Mitä olet kokeillut? Kirjoita vaikka paperille ylös ja sitten mieti mikä niissä ei ole toiminut. Mikä sulla on se vaikein hetki, missä kompastuu?
      Ruoansulatusongelmat on tosi ikäviä, mutta ne helpottaa säännöllisellä ruokailulla. Mieti mitkä on sulle semmoisia helppoja ruokia ja aloita niistä; tärkeintä on se, että saat tarpeeksi energiaa, tuli se nyt missä muodossa hyvänsä, ja ettet oksenna niitä. Kun kroppa alkaa tottua ravintoon ja olet luottavaisempi siihen, ettet enää sorru oksentamaan yhtä helposti, voit ruveta siirtymään vähän haasteellisempiin ruokiin.

      Se on taistelua, mä tiedän sen, mutta se alku on pahin. Mulla oli yksi iso hankaluus se, että mahanportti oli löystynyt ja ruoka nousi spontaanisti kurkkuun ja se aiheutti herkästi sen reaktion. Olen tähän kokeillut happosalpaajia ruokailujen jälkeen, mutta vain aika on auttanut. Mahanportti onneksi vahvistuu itsekseen ja se rupeaa helpottamaan ajan myötä.

      Tsemppiä, ja laita ihmeessä lisäviestiä jos siltä tuntuu! <3

      Poista
    2. Voih, oot ihana <3
      Oon siis iha reilusti normipainonen, bmi 22. Paino vaihtelee siinä muutaman kilon haarukassa. Ongelma ei niinkään ole oksentaminen vaan syömisen hallitseminen = syön helposti 4000kcal kerralla, oksentaminen tulee ns. kaupan päälle, ja se on niin helppoa että on vaikea alkaa muuttamaan toimintatapoja.Ennen oli toisinpäin, söin jotta sain oksentaa. On vaikeeta alkaa syömään reilua ja riittävää aamupalaa ja aterioita kun yleensä säästän kalorit ns. ahmimiseen.. Ja sit jos alanki syömään 5x päivässä, menee kroppa ja ruoansulatus niin tukkoon että ratkean ennemmin tai myöhemmin skippaamaan aterioita tai oksentamaan -> oravanpyörä vaan jatkuu. etenkin kun ei voi tsempata itseään sillä, että painoa ja ravitsemustilaa pitäs saada korjattua.
      Mahalaukun portista sen verran että sama ongelma mulla, ja etenkin kun on ahtanu itsensä ihan ähkyyn on hankala alkaa estelemäänkään oksennuksen tuloa.
      En suostu osastolle menemään vaikka tää on ollut puolivuotta taas jokapäivästä ja viimeset kuukaudet useasti päivässä, koska oon ollut anoreksian takia ja en kehtaa tämän painoisena sinne enään mennä.
      Jotenkin kuitenki pieni valonpilkku sai mut kirjottamaan sulle kun en ketään noin fiksua edes tiedä ja on helpottavaa avautua, vaikka edes näin anonyyminä :D Kiitos, oot uskomaton!!!

      Poista
    3. Taisitkin jo lukea tuon parantumisblogin bulimiatekstin, mutta vastaan sulle kuitenkin.

      Mikä laittaa sut ajattelemaan niin, että viisi ateriaa päivässä on vaikeaa? Ymmärrät itsekin säästäväsi kalorit iltaan ja ahmimissessioon ja tähän pitää eka puuttua. Ei tarvitse syödä kahden lautasen verran puuroa aamupalaksi, vaan pieniä ja riittäviä aterioita pitkin päivää. Pidä annoskoot pieninä mutta ujuta niihin runsaasti energiaa sisältäviä ruoka-aineita (tsekkaa esim. postaus #foodgasm), jotta saat kropan pois nälkiintymistilasta.

      Ja sun ravitsemustila nimenomaan pitää saada korjaantumaan sun kropasta puhumattakaan! Paino ei kerro yhtään mitään, sillä alipaino on aina suhteellista. Voit olla alipainoinen tälläkin hetkellä tai sitten voit olla omassa biologisessa normaalipainossa mutta se ei kerro tippaakaan siitä mitä vaurioita sun kehossa on. Ja niitä on!!

      Mieti mikä sulla tulee esteeksi mihinkin vaiheeseen ja mieti niihin ratkaisu. Tiedosta mikä on sinun ja mikä sh:n ajatus, koska ne eivät ole samoja. Mieti toimintasuunnitelma; voit miettiä vaikka seuraavalle päivälle aina etukäteen ruoat ja sitten pidä kiinni niistä tietyllä joustovaralla. Äläkä kiellä itseltäsi mitään ruokaa vaan jos sun tekee mieli suklaata niin syö suklaata.

      Kiitos sulle! <3

      Poista
  7. Eineksistä kun oli puhetta täällä niin laitan jos et ole huomannut muualta. Hyvää ruokaa, jossa ei mitään vikaa, sanoo joku asiantuntijakin.

    http://www.hs.fi/hyvinvointi/a1476156071051?jako=f0e75fc8ed0ec0eaa0e95f249c8f1fc7&ref=fb-share

    VastaaPoista
  8. Hyvin ja rehellisesti kirjoitettu kuvaus syömishäiriöstä parantumisesta. :) Itse koen jo olevani painolukemien valossa parantunut, mutta kirjoitus herätti mussa silti monia ajatuksia parantumisprosessiin liittyen. Tällä hetkellä terveenä pysyminen on nimittäin aikamoista taistelua sh-ajatuksia vastaan, kun painoa on kertynyt noin 12 kilon verran alimmista lukemista.

    Mulla on kaiken lisäksi käytössä lääke, joka kerää kehoon nesteturvotusta ja hidastaa aineenvaihduntaa. Tosi usein itseinhon tunteet nostavat päätään, kun olen painoni kannalta nykyisin niin kaukana kevyemmistä lukemista kuin olla ja voi ja paino vain nousee. Olen jopa pyytänyt lääkäriä vaihtamaan valmistetta toiseen, kun loputon painonnousu ahdistaa niin järkyttävästi ja tuntuu, että olen menettämässä viimeisetkin kontrollin rippeet omaa kehoani kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, voin kuvitella miten ahdistava tilanne voi sinulle olla! :/ Mikään ei aiheuta niin massiivista ahdistusta kun se, että paino vain nousee ja nousee ja tuntuu, ettei siihen pysty mitenkään vaikuttamaan itse.

      Vaikka nyt tuntuu tosi, tosi pahalta niin muista, että laihduttaminen ei ole ratkaisu. Päin vastoin se sotkee kropan toimintaa entistä pahemmin ja voit tosi helposti päätyä siihen kierteeseen, jossa paremmassa vaiheessa painosi overshoottaa ja sitä säikähtäessäsi aloitat taas laihduttamaan.
      En tietenkään tiedä tilannettasi sen enempää kuin kuvailit, mutta oikeasti, laihduttaminen ei ole ratkaisu. Juttele lääkärisi kanssa mahdollisesta lääkkeen vaihdosta. Onko sinulla minkäänlaista hoitokuviota enää, pystytkö juttelemaan kenellekään oloistasi? Olisi niin tärkeää, että pystyisit purkamaan jollekin ja saisit apua siihen.

      Se tuntuu nyt pahalta, mutta se ei kestä ikuisuuksia.
      Voimia sinulle! <3

      Poista
  9. Onko Sinulla paino noussut ollenkaan Minnimaudien aikana?
    Oletko huomannut bulimista käyttäytymistä tämän ns "uuden parantumisjakson" aikana?

    Olet vahva ja rohkea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On noussut lähemmäs kymmenen kiloa, josta suurin osa on tätä massiivista nesteturvotusta.
      Ei ole ollut mitään bulimista käyttäytymistä nyt, mikäli sillä tarkoitat ahmimista ja oksentamista. Syy siihen on yksinkertaisesti se, etten ole edes ajatellut rupeavani kompensoimaan edes extreme hungerin ruokia.

      Kiitos <3

      Poista
  10. Mä näitä sun kirjoituksia lukiessa usein reflektoin tapahtumia omaan anoreksia-taisteluuni, toki jo vuosien takaiseen (8 vuotta kuiville, jes!). Jokaisen toipumisprosessi on varmasti erilainen, sillä olemmehan me kaikki yksilöitä :) Mulla herää kiinnostus tuohon sokeri/herkkupainotteiseen ruokavalioon. Oon lukenut sun postauksia ja ymmärrän kyllä idean sen taustalla ja jos se sulla toimii niin tosi jees, en ota siihen siis millään tavalla kantaa. Mä omassa toipumisessa menin kuitenkin sitä "perinteisempää" kautta eli normi kotiruokaa ja annoskokoja lisättiin hiljalleen. Mitä mieltä olisit sellaisesta ruokavaliosta anoreksia toipujalla, että ruokavalio koostuisi perus kotiruoasta ja siihen kylkiäisiksi lisäisi hiljalleen mukaan herkkuja tai esimerkiksi niitä omia pelkoruokiaan. Esim. lounaaksi annos normiruokaa ja jälkiruoaksi suklaata sen sijaan, että ruokavalion pääelementit olisivat sokeripohjaisia asioita?

    Mulle ei esimerkiksi ole jäänyt kovinkaan paljon varsinaisia pelkoruokia. No ehkäpä lihansyönti on vieläkin kovin haastavaa, mutta siitä ei ole varsinaista haittaa sillä kasvisruoka on tosi jees. Mutta sokeriset jne. herkut ovat mulle neutraaleja asioita. Syön jos tekee mieli, mutta usein taas en kun en koe niitä kovinkaan tarpeellisiksi asioiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, onnea remissiosta! Todella hatunnoston arvoinen asia! :)

      Mä yritin 8 vuotta toipua sillä kutsumallasi perinteisemmällä keinolla. Mulle tehtiin tarkat ateriasuunnitelmat niin osastoilla kuin avohoidossa, mutta en koskaan kokenut sitä itselleni sopivaksi. Päin vastoin koin sen erittäin rajoittavana. Olin tosi hämmentynyt, koska tietyssä vaiheessa toipumista mulle tuli tosi kova nälkä ja himoitsin vain kaikkea makeaa (eli klassinen extreme hunger) mutta sitä ei sallittu missään nimessä. Mun atsit oli myös pieniä, alle 2000 kcal, koska mun paino nousi niin mukavasti niin vähällä ruoalla. Näin sitten mun paino vaan nousi ja nousi, ja melkein heti osastolta päästyä seurasi relapsi, tai sitten kamppailin bulimisten oireiden kanssa. Nälkä oli kova ja himot vielä kovemmat mutta kaikki kielsi syömästä, joten se piti sitten hoitaa salaa :/

      Ymmärrän täysin miksi toiset kokevat atsin ja mainitsemasi perinteisen reitin turvallisena - onhan se hitaampaa ja ehdottomasti suunniteltua. Mutta itselleni se ei ole koskaan sopinut, se on mulle liian rajoittava. Olen siinä mielessä vähän lapsimainen, sillä kun jotain kielletään niin siitä tulee välitön pakkomielle.

      Lisäisin vielä sellaisen asian ja yhteenvedon, että mulla on se tietynlainen atsi MinnieMaudin pohjalla, mutta mitään rajoitteita mulla ei ole. Eli syön ihan täysin tavallista, normaalia ruokaa mutta niiden lisäksi mitä mieli tekee ja paljon pelkoruokia.
      Luotan myös ihan täysin kroppaani, koska se tietää mun ravitsemustarpeista paremmin kuin kukaan muu :)

      Poista
  11. Vau, tämä teksti on kyllä hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun alkaa ravita itseään. Oot kirjoittanut todella oivaltavasti ja melkein runollisesti parantumisesta - tällaista tekstiä ei nälkiintyneillä aivoilla kiroiteta. Myös tuota paranemis-blogia lukeneena ei voi muuta todeta kuin että olet todella taitava kirjoittaja.

    Tunnistin nuo tekstin alkupäänkin tunteet tosi hyvin. Mun mielestä on tärkeää, että tuodaan esille toipumisesta myös negatiiviset tunteet ja kokemukset. Itse kuvittelin, että toipumisessa kuuluisi olla jatkuva into ja tsemppi päällä, että painon noustessa ja uusia ruokia kokeillessa tulisi tuntea ylpeyttä, että ravitsemuksen korjaantuessa pakkoajatukset häipyisivät ja elämä lähtisi oikein nousukiitoa ylöspäin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Usein olin todella ahdistunut, itseinho oli voimakas ja laihdutusajatukset pyörivät päässä lähes jatkuvasti. Myös ne tunteet, joita oli syömättömyydellä kontrolloinut/paennut nousivat esille, eikä niiden käsitteleminen ollut helppoa tai mukavaa. Kuitenkin, vaikka olo oli paska, tiesin, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto ja hammasta purren menin eteenpäin. Nyt kuukausia myöhemmin sh:n ote on jo hellittänyt huomattavasti ja olen onnellisempi kuin aikoihin.

    Jos jää odottelemaan sitä hetkeä, ettei tee enää mieli laihduttaa ja into parantumiseen on huipussaan, luovuttaa turhaan elämäänsä syömishäiriölle. Sitä "täydellistä" fiilistä ja hetkeä ei ehkä koskaan tule. Hanskoja ei myöskään kannata laittaa tiskiin, jos paranemisprosessiin liittyy epämukavuutta niin kehon kuin mielenkin osalta. Se kuuluu asiaan ja kun sen kohtaa, se menee myös ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon ihanasta kommentista! <3

      Olen sun kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että on tärkeää tuoda esille se mitä toipuminen on. Ei se ole sateenkaaria ja yksisarvisia, jatkuvaa voittoa ja hyvää mieltä, vaan väliin mennään pitkästi eteenpäin ja sitten taas otetaan takapakkia. Itselleni kropan hyväksymisen ohella vaikeimmaksi teemaksi on noussut just niiden nälkiintymisen horrokseen laittaneiden ajatusten ja tunteiden herääminen. Niitä on halunnut paeta mutta ne on pakko kohdata jossain vaiheessa, koska se toipuminen kompastuu muuten aina samaan kiveen.

      Sitä täydellistä fiilistä ja optimaalisinta hetkeä toipumiselle ei koskaan tule tulevaisuudessa. Itse ennen ajattelin, että kun olen saavuttanut ne ja ne tavoitteet olen valmis parantumaan. Väärin!! Ne tavoitteet oli aina yhä syvemmällä sairaudessa ja sitä vaikeampaa sieltä oli yrittää nousta pinnalle.
      Toipumisprosessiin kuuluu epämukavuutta, ahdistusta ja hitonmoista halua heittää hanskat tiskiin, mutta kyllä siihen kuuluu sekin että löytää taas syitä taistella niitä asioita vastaan.

      Tosi hienoa kuulla, että olet vaikeuksista huolimatta mennyt eteenpäin vaikka sitten hammasta purren, ja nyt tunnet olosi paremmaksi kuin aikoihin! Saat olla itsestäsi ylpeä! :)

      Poista
  12. Hei, pakko sanoa että oot ihan tosi vahva ihminen ja näytät ihan vitun hyvältä ja vahvalta parantumisen jälkeen. Mukavaa alkanutta viikkoa sulle PS. oot paras

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta