4. lokakuuta 2016

The moment you're ready to give up is the moment when magic happens

I may bend, but I won't break
Mulle tuli yhtäkkiä eilen mieleen tuo otsikon teksti: the moment you're ready to give up is the moment when magic happens. Don't give up.
Ihan mielettömän osuva lainaus ja kirjaimellisesti eilinen ja tämä päivä on mennyt tuota lausetta hokiessa: tämä on se käännekohta, tämä on se kivuliain kohta, tämä on se kohta, joka määrittelee kumpi meistä johtaa, minä vai sh.
Ja koska sh:lle ei ole lupaa tässä huushollissa enää, niin mä käänsin sen voimavarakseni: nyt pusketaan eteenpäin kahta kovemmalla apinanraivolla!

lauantain pelkoruoka oli pretzel, jams!
Mutta ensin vähän ruokakuulumisia, koska niitä on toivottu sen verran paljon. Lisäksi anonyymi pyysi neuvoa siihen, miten uskaltaa vaihtaa ne kevyttuotteet normaaleihin.
Näissä asioissa ei ole mitään muuta keinoa kuin vaan mennä suoraan päin. Tiedän miten pelottavaa se on, mutta kerta kerralta se helpottaa. Toisille toimii se, että vaihtaa kaiken kerralla normaalituotteisiin, toisille toimii se että etenee tuote kerrallaan. Mä olen kokeillut molemmat keinot ja molemmissa on puolensa. Mä odotin aina sitä oikeaa hetkeä kohdata jokin pelkoruoka ja vaikka tätä asiaa puoltaa se, että on ikään kuin valmis sen pelon kohtaamiseen, niin se on äärettömän hidasta. Parhaimmillaan kohtasin pelkoruokia kerran viikossa, pahimmillaan vain kerran kuussa; todella hidasta puuhaa, jolloin tulosta ei synny tarpeeksi paljon eikä sh:n ajatusmalleja saa muutettua kunnolla. Joten mikäli odotat sitä oikeaa hetkeä niin ole varovainen, sillä voit jäädä siihen oravanpyörään, että altistat itseäsi liian vähän, jolloin et kohtaa pelkojasi tarpeeksi.
Pelottavinta oli se, että mä tein kaikki muutokset samaan aikaan, mutta samalla se oli todella suuri helpotus. Enää mun ei tarvinnut uhrata ajatusta sille olenko mä "valmis" kohtaamaan jotakin pelkoa ja samalla elämään sairauden alistamana. Mulla on nyt vain ja ainoastaan yksi suunta, ja se on pois sairaudesta. En enää odottele sitä taianomaista oikeaa hetkeä, koska sitä ei tule. Sitä paitsi kun pelkoja kohtaa koko ajan niin levon kuin ruoan muodossa, niin ihan kaikki sh:n tuottamat pelot ovat alkaneet laskea, jopa sellaisten pelkoruokien, joita en ole vielä uskaltanut syödä, esim. pitsat ja hampurilaiset.

croissantti eiliseltä
Aluksi mun ajatus raksutti koko ajan, samoin havainnointi ja kuvaaminen. Mitä tämä donitsi sai mussa aikaan? Mitä mun ajatukset on? Millaiset on keholliset reaktiot? Mutta pikkuhiljaa jatkuvan altistamisen myötä se hellitti. Nyt pystyn syömään sen donitsin tai croissantin repimättä sitä osiin tai hehkuttamatta sitä maasta taivaisiin, koska se ei ole enää niin pelottavaa.
Mulla on edelleen se paha sairauden sanelema tapa, että automaattisesti valitsen kaiken pienimmän. Pienimmän banaanin, pienimmän croissantin, pienimmän donitsin, pienimmän karjalanpiirakan jne. Luulen, että tämä on monelle hyvinkin tuttu asia ja aikalailla automaattinen. Mutta tämä on jälleen yksi sh:n tavoista, joista pitää päästä eroon. Mikäli ei itse pysty valintaa tekemään, niin anna jonkun muun valita se sulle. Jos et pysty päättämään mitä valitset kahvilassa/ravintolassa/jne, ota samaa kuin kaverisi tai pyydä häntä valitsemaan sulle. Toinen vaihtoehto on päättää edellisenä päivänä tai heti aamusta, että mikä sun päivän pelkoruoka tulee olemaan ja sitten pysy siinä päätöksessä. Ei poikkeuksia. Tiedän, että ruokavalinnat ja päätösten tekeminen voi olla todella vaikeaa, sillä olen itse esimerkiksi ravintolassa ollut niin kyvytön tekemään päätöksiä, että käskin tarjoilijan tehdä päätös mun puolesta. Mutta tämäkin on jälleen yksi sairauden ja etenkin aliravitsemuksen oire, joka helpottaa altistamisen ja paremman ravitsemustilan myötä.

tän päivän päivällinen: riisipuuroa maapähkinävoilla, ja uusi Snickers Almond, joka oli muuten tosi pahaa :/
Miten sitten ylipäätään päästä alkuun?
On vaan pakko uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel. Se se vaikeinta onkin, mutta jokainen askel on edellistä hitusen helpompi. Sinä päivänä kun mä rupesin taistelemaan vastaan, mulle iski hirmuinen helpotus ja innostus, ja kauppareissuista tuli seikkailuita. Mitä mä haluan syödä? Halusin kokeilla (melkein) kaikkea, ja sillä tavalla löysin uusia suosikkeja. Se kuherruskausi ei kestänyt systemaattisesti jokaista päivää, vaan aina välillä sai (ja saa edelleen) pakottaa itsensä syömään, muistuttamaan miksi mä tätä teen ja tekemään kirjaimellisesti eroa terveyttä kohti vievän tien ja sh:n oman tien välillä. Tässä mä kuvittelen tienhaaran, jossa oikean puoleinen tie vie kohti terveyttä ja vasen kohti sairautta. Kumpaa kohti tämä ruoka/käytös minua johtaa? Jos en ole varma eikä asia ole hirveän tärkeä, jätän sen hautumaan ja yritän uudestaan seuraavana päivänä.
Mua on auttanut todella paljon ihmiskehon toiminnan selvittäminen ja tämän kautta järkipuhe itselleni. Alussa sitä joutui tekemään koko ajan, perustelemaan lähes jokaisen ruokavalinnan, mutta pikkuhiljaa jatkuvan altistamisen myötä tämäkin on lieventynyt.
Sh:n pelkoja - olipa ne mitä hyvänsä - ei ikävä kyllä saa poistettua millään muulla tavalla kuin kohtaamalla ne. Sä tulet aina pelkäämään suklaata/juustoa/salaattia/pastaa/lepoa/lihomista mikäli et kohtaa sitä pelkoa, tämä on fakta. Sitä paitsi mikä on pahinta mitä jokin pelkoruoka voi sulle tehdä? Lihoa pasta-ateriasta 5 kg? Ei ole fyysisesti mahdollista. Tuntea kylläisyyttä? Todennäköisesti, mutta mikäli olet rajoittanut ruokaasi pitkän aikaa ja/tai vielä oksentanut sen pois, niin sun kroppa ei tiedä mitä on oikea kylläisyys.

Odette heinäkuulta
Mutta palatakseni tuohon otsikkoon ja siihen aiheeseen, niin tiedostan nyt tulleeni siihen pisteeseen, joka helposti houkuttaa palaamaan takaisin. Nesteturvotus on ollut pahana ja koko keskivartalo on ihan kivulias siitä johtuen. Sh siitä riemastui, ja koko eilispäivä oli vääntämistä sen kanssa.
Ei mulla ole mitään syytä syödä näin paljoa. Ei mun kroppa ole niin vaurioitunut. Ei mun kroppa oikeasti tarvi näitä ruokia, mä vain kehitän itselleni sokeririippuvuuden. Mä vain lihon ja lihon ja lihon, laiska paska... 
Mutta kiitos Pinjan sain lopulta ajatuksia oikeille urille. Mun kroppa tarvitsee jokaikisen ruoanmurun, siitä kertoo jo sydämen huono tilanne. Mun kroppa ei valehtele mulle, ei se ole ennenkään valehdellut, joten miksi mulla olisi näin kova nälkä ja kovat mielihalut, jos mun kroppa ei oikeasti tarvitsisi ravintoa? Enkä mä liho, lihominen on eri asia kuin painon normalisoituminen. Olen edelleen alipainoinen ja biologiseen normaalipainoon on pitkä matka.
Mulla ei ole muuta keinoa kuin hyväksyä tämä tilanne. Laittaa ajatukset ja tunteet merkille ja antaa niiden mennä. Jos yritän kontrolloida niitä niin ei hyvä seuraa: silloin mä teen suuren karhunpalveluksen sairaudelle ja poiketaan pahasti polulta. Sitä paitsi ei mennä tuomitsemaan keskeneräistä työtä, sillä mun kroppa on muutosvaiheessa eikä lähimaillakaan parantunut. Turvotus tulee laskemaan ja paino tulee jakautumaan mikäli mä vain jatkan kehoni ruokkimista ja lepäämistä. Sekin työ vaatii energiaa ja pahinta mitä mä voin tehdä on ruveta rajoittamaan ruokia.
Joten sen sijaan että annan pikkusormelle periksi, mä vien siltä sen käden ja jatkan eteenpäin. Voin joko antaa periksi ahdistukselle ja pelolle tai mä voin kääntää sen hyödykseni ja suunnata sen sh:ta vastaan.
Ja just niin mä aion tehdä. Mä olen 110% sitoutunut tähän toipumiseen ja jo se päätös ja tieto helpottaa mun oloa.


Tänään mä havahduin miettimään sitä, että onko Doora aina ollut noin eläväinen luonteeltaan? Mun havainnointikyky on huomattavasti parempi, ja huomaan ja aistin asioita ihan eri tavalla. Nauran Dooran touhuille välillä vedet silmissä, sillä kuka koira nyt merkkaa etujaloilla seisoen? :D Mutta mulla on myös sellainen teoria, että mun parempi vointi tekee Doorankin olosta paremman ja vapautuneemman. Miksi ei tekisi? Onhan se piski mussa kiinni 24/7. Päivittäisistä kävelylenkeistä on tullut mukavampia molemmille ja itse asiassa tänään mulla oli niin hyvä olo, että yllyttäessäni Dooraa juoksemaan juoksin vahingossa itsekin muutaman askeleen. Jalka teki stopin heti, mutta se mielettömän hyvä fiilis muistutti miksi mä vuosi sitten rakastuin juoksemiseen niin paljon!
Vaikka mä välillä toivon pääseväni juoksemaan, niin kyllä mä nykyisin osaan jo nauttia tästä levosta ja nyt todellakin tulee levättyä koko vuoden edestä! Mutta kaikki aikanaan: jos juoksu mulle on tärkeää, niin se tulee säilymään tämän levonkin jälkeen, ja tämä hetki luo pohjan huomiselle :)


Mutta kaiken kaikkiaan vaikka joka päivä käydään sh:n kanssa kädenvääntöä, niin elämä alkaa pikkuhiljaa maistumaan taas ihan kivalta :)

And hey, happy World Ballet Day!

15 kommenttia:

  1. Hyvä kun pistit mulle viestiä niin sait purkaa ajatuksiasi ja sain vähän tsempattua sua <3 vaikka itsehän sä kaiken työn teet mutta välillä on hyvä saada vähän pientä työntöä oikeaan suuntaan ;)

    Tsemppiä ja toivottavasti söit korvapuustin tänään kun oli korvapuustipäivä! :D

    VastaaPoista
  2. Ihan varmasti siun vointi vaikuttaa Dooraan! Itselläni on myös koira, joka on minussa kiinni 24/7 tai oikeammin minä olen siinä kiinni. Luna on todella herkkä ja se reagoi todella vahvasti miun olo tilaan. Äitini sanoo näkevän jo kaukaa Lunasta mikä minun vointini on. On ihanaa nähdä myös Lunan olevan paljon vapautuneempi kun olen ollut pirteä ja iloinen! Kyllä ne karvakorvat vaan on sellaisia terapeutteja. <3

    Huippua, että pääsit vaikeiden ajatusten yli. Toipuminen on pitkä prosessi ja takapakkeja tulee varmasti. Itse odotan kauhulla sitä hetkeä kun todella tajuan painoni nousseen, Nyt nousu on ollut hidasta ja olen ehtinyt sopeutua tilanteeseen, mutta enäs kun eräänä päivänä tajuan, että alan olla normaalipainoinen?!?! Matkaa toki minullakin on vielä vaikka kuinka, mutta pelkään sitä hetkeä jo nyt. Mutta voihan olla, että kehonkuva todellakin muuttuu painon nousun myötä, enkä näekkään itseäni sitten niin isona. Toivon niin.
    Tsemppiä päiviisi ja terkut Dooralle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko kommentoida tähän väliin että se sopeutuminen siihen uuteen painoon oikeasti helpottaa ja kehonkuva muttuu normaaliksi. Mäkin pelkäsin kauhulla että miltä näytän normaalissa painossa mutta sittenkun se normaalipaino tuli niin ei se ollutkaan niin kamalaa. Tottakai edelleen on niitä huonoja päiviä ja kroppa tuntuu liian isolta mutta ei läheskään niin isolta mitä olin silloin nälissäni ja alipainossa ajatellut.

      Tsemppiä! :)

      Poista
    2. Tällainen kokemus mullakin on. Kun olin päässyt normaalipainoon niin kehonkuva ja kokemus omasta kropasta oli varsin positiivinen. Kuitenkin nyt pelkään sitä, että tämän täyslevon takia päädyn vaan lihomaan loputtomasti eikä mulla ole lihaksen lihasta. Tiedän, ei mahdollista ja toiseksi pitkälti sh:n ajatus.
      Ainoa tie ulos tästä on syödä ja levätä ja antaa kropan toipua. Sitä paitsi tämä vaihe on rankin, mutta se pitää vain käydä läpi ja se helpottaa kyllä :)

      Poista
    3. Itse olin ehdin olla pari vuotta biologisessa painossani ennen viimeisintä relapsia enkä tottunut ja hyväksynyt uuta kroppaani. Siksi painon nosto tuntuu nyt erittäin pelottavalta, mutta lääkäri selitti minulle, että vaikkakin olin normipainoinen elin aliravittuna säästöliekillä kaikki nuo vuodet yksipuolisen ja niukan syömisen takia. Aivot eivät siis olleet tarpeeksi ravittuina tottuakseen uuteen kroppaan. Eli normipainossakin voi elää aliravittuna, jolloin parantuminen ei pääse lopullisesti tapahtumaan. Yritän nyt vain vakaasti uskoa, että tällä kertaa pääkin tulee mukana ja ahdistus on pienempää.

      Poista
    4. Todella hyvän pointin toit esille, kiitos sinulle siitä!
      Ei aliravitsemus katso kokoa, koska aliravittu voi olla ihan yhtä hyvin 300-kiloinen kuin 30-kiloinen.
      Syömishäiriöstä ja etenkin aliravitsemuksesta toipuessa keho tarvitsee tosi paljon energiaa, koska iso osa menee just niiden vaurioiden korjaamiseen. Ei itse sitä tunne ja usein itse sorrun siihen itsemitätöintiin, mutta mun kroppa on mua fiksumpi tässä asiassa, joten kun kuuntelen sitä niin oikeaan suuntaan mennään.

      Toivon todella, että sun toipuminen lähtee nyt hyvin käyntiin! Tsemppiä! :)

      Poista
  3. Aivan ihana kirjoitus! Pelkoruokiin on jokaisen löydettävä oma itselle sopiva lähestymistapa. Kirjoitustasi lukiessa saan tunteen, että sinä olet löytänyt sen :) ja muista, että jokainen meistä tarvitsee välillä ystäviltä tönäisyä oikeaan suuntaan!

    Mä pelkäsin myös ennen hampurilaisia, mutta sitten aloin valmistamaan niitä itse kotona. Pikkusiskoni mielestä kyse ei kuitenkaan ole oikeasta hampurilaisesta, mutta hampurilainen mulle - se riittää :) Eli laitan vain sämpylän alapuolen (itse olen gluteeniton, joten käytän pakasteesta löytyviä Samperin sämpylöitä, aivan ihania ja helppo lämmittää, kun on valmis ja rapeutuu nopeasti) päälle hieman ketsuppia ja sitten salaattia, persiljaa, basilikaa, tomaattia ja kurkkua. Proteeiniksi suosittelen lihaa/kanaa/kasvispihvejä. Itse valmistan jauhelihasta pihvin niin tiedän mitä sisältää! Lisäksi olen ihastunut/rakastunut bataattiin. Jos siitä leikkaa todella ohuita suikaleita, paistuu se pannulla nopeasti pienessä määrässä öljyä ja suolaa aivan ihanaksi.

    Tästä entisestä pelkoruoasta onkin tullut mun uusi turvaruoka, mikä taas on omalla tavallaan todella pelottavaa.. Toisaalta tätä on niin helppo varioida, että lasketaanko se silloin turvaruoaksi?

    Ja tuosta turvotuksesta. Tiedän tunteen, se on aivan kamalaa! Onneksi se on kuitenkin ohi menevä vaihe, ja se on vain sun omaksi parhaaksi, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Mulla turvotusta laski hieman suolan (käytän kristallisuolaa) lisääminen, koska kärsin suolavajeesta. En ymmärrä tätä vieläkään, miten muka auttoi, vai uskoinko vain tarpeeksi? Mä en tiedä miten se vaikuttaa sun sydämeen, joten älä ota tätä ohjeena, ettei vain pahenna sun tilannetta. Nämä on kuitenkin niin yksilöllisiä.

    Tsemppiä sulle tosi paljon ja terveiset Dooralle <3

    -Ann

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Ann!

      Ja kiitos tuosta ruokavinkistä! Bataattipihvit kuulostavat todella kokeilemisen arvoiselta, tein nimittäin keväällä bataattiranskalaisia ja vitsit niistä tuli hyviä! Pitääkin tosiaan kokeilla noita bataattipihvejä :)

      Tuo suolan puute todella voi aiheuttaa lisää turvotusta. Mä olen aika pihi suolan käyttäjä ja kyllä sen huomaa milloin on suolan puute. Mulle on tullut himo suolaisiin pretzeleisiin ja suolakekseihin, joten olen lisäillyt suolaa enemmän ruokaan. Hassua, miten fetajuusto maistuu nyt vaikka yleensä en juurikaan välitä siitä. Mutta ihmiskeho on mielenkiintoinen kokonaisuus, sen on tässä huomannut :)

      Kiitos sinulle viestistäsi ja hyvää lokakuun alkua <3

      Poista
  4. Upeaa työtä, Heidi! <3 Olet rohkea, kun suuntaat tietämättömään ja altistat itsesi peloillesi.

    Mitä tulee noihin "herkkuihin", niin lainaten sanojasi: " Nyt pystyn syömään sen donitsin tai croissantin repimättä sitä osiin tai hehkuttamatta sitä maasta taivaisiin, " kuvastaa loistavasti edistystäsi, koska kummatkaan tavat ei ehkä ole ihan niitä normaaleimmista tavoista suhtautua ruokaan.

    Mitä tulee pienimmän banaanin valitsemiseen on hienoa, että tunnistat syömishäiriön sanelmat ajatukset ja käsittelet asian. Mitä sitten jos syöt isoimman banaanin? Mitä siitä seuraa (annat ison potkun sh:lle)?

    Tosi kiva kun kerrot myös syömisistäsi kuvien kera. Muutosrikasta lokakuuta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntemattoman pelko tässä on ehkä vaikeinta, koska mistä mä tiedän millaista se elämä oikeasti on ilman sh:ta? Kyllä pelkoruokien kohtaaminen on jo aika helppoa, mutta... niin. Sh luo turvaa, vaikkakin se on valheellista ja pelkkää itsepetosta.
      Toisaalta mua hieman helpottaa tieto, että jos elämä terveenä on täysin paskaa, niin mä voin aina palata sh:n luo takasin. Vähän kuin jätän takaoven auki. Tiedän, ettei tämä ole kaikkien mielestä hyväksyttävä ajatus, mutta etenkin kun on koko elämä ja identiteetti sairaudessa kiinni ja jos se kerran helpottaa nykyistä oloa, niin miksei. Ei se ajatus tarkoita sitä, että se pitää toteuttaa. Ajatus ja sen toteuttaminen ovat kaksi eri asiaa.

      Todellakin, mitä se isompi banaani mulle vois tehdä? Ei mitään :D Tämä on aika jännä, koska pystyn syömään erilaisia viinereitä ja pretzeleitä, mutta siltikin banaania valittaessa sen pitää olla pienin. Mutta eilen kiinnitin tähän kaupassa huomiota ja pysyin tietoisesti kaukana niistä pienistä banaaneista. Askel kerrallaan ;)

      Kiitos jälleen ihanasta ja kannustavasta kommentista, ja etenkin onnistumisrikasta lokakuuta sinullekin! <3

      Poista
  5. Hei.
    Olisiko mahdollista saada ruokapäiväkirjapostauksia nyt kun noudatat mm-mentelmää? Niistä saisi hyvän esimerkin mistä itse aloittaa ja voisi testata jotain päivää lähes sellaisenaan ikäänkuin ulkopuolisen pakottama. Olen kovasti koittanut aloittaa menetelmää mutta löydän itseni aina toteuttamassa entisiä/nykyisiä ruokarutiineja. Olisi suuri apu jos tekisitte Food diary-postauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen yhden tehnytkin ihan hiljattain, tuo #foodgasm
      Vilkaisitko sitä vielä? :)

      Poista
    2. Unohdin lisätä tuohon aiempaan kommenttiin, että tuon recovery-blogin puolelta löydät lisävinkkejä aterioihin.
      Linkki tekstiin: http://freeyourrecovery.blogspot.fi/2016/10/ateriaesimerkkeja.html

      Mutta kysy ihmeessä jos jäi vielä jotain mietityttämään :)

      Poista
  6. Kiitos noista. Olenkin nuo jo kahlannut läpi ja saanut niistä apua, kokeilin jopa pitkästä aikaa taas karjalanpiirakoita, nam. Lisää ideoita kaipaisin ja ihan esimerkkipäiviä että kuinka usein ja kuinka paljon uskaltaa ja pitää syödä. Itse olen vielä liikaa kellon vanki eli en anna itselleni lupaa syödä kuin sen 5 ateriaa päivässä vaikka keho viestittääkin ajoittain kaipaavansa ruokaa useammin ja ehkä enemmän. Eli kuinka rikkoa nämä rutiinit? Olisi apua nähdä kuinka vapaasti ja rennosti uskallat syödä kellosta riippumatta. Ja ne määrät, siihenkin kaipaisin lisää rohkaisua.edistytty on mutta on tämä raskasta jokapäiväistä taistelua. Tiedät varmaan erittäin hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä syön ihan kellon ympäri :D Toisin sanoen mulla on kyllä ruoka-ajat (kolme ateriaa ja kaksi välipalaa) mutta napostelen koko ajan, ja esimerkiksi kävelyllä mulla on taskussa aina hedelmätoffeeta ja laukussa on kans jotain syötävää. Tämä jo siksi, että vältän mahdolliset epilepsiakohtaukset, joista on ollut pientä viitettä tänä syksynä ja sydän on oireillut rajusti.

      Tiedän erittäin hyvin tuon päivittäisen taistelun ja sen väsyttävyys ja ahdistavuus toimi mulla voimana heittäytyä toipumiseen ihan täysin. Muutaman viikon mittasin ruokia mutta nyt olen lopettanut senkin, koska tiedän minkä verran pitää vähimmillään syödä eikä kroppa ole vielä kertaakaan tyytynyt niin vähään.
      Ehkä helpoiten noiden rutiinien rikkominen onnistuisi huomion poissiirtämisen avulla. Katsotko telkkaria tai Netflixiä? Tai luetko tmv? Hyödynnä näitä hetkiä rutiinien rikkomisessa ja syö silloin jotakin muuta kuin atsisi mukaan. Suurenna vaikka jälkiruokaa ja venytä sitä aterioiden välillä, tästä loistavana esimerkkinä toimii irtokarkit tai muu sellainen.
      Itselläni kaikkein parhaiten toimii tuo huomion poissiirtäminen, sillä joko luen tai katson telkkaria syödessä. Kun siihen sitten liittää napostelua ja toistaa sitä tarpeeksi paljon, niin se rupeaa menemään perille aivotasolla ja tuntumaan yhä normaalimmalta. Yksi keino on pitää ruokaa esillä ja koko ajan käden ulottuvilla.

      Se on se alku hankalinta, koska tuhoisat käyttäytymismallit ovat niin vahvana automaationa aivoissa ja totta kai kaikki sitä haastava tuntuu todella vieraalta ja väärältä. Mutta jotta sitä haitallista käyttäytymismallia saa syrjäytettyä ja korvattua jollain muulla, täytyy sitä haastaa uudella mallilla. Ihminen oppii toistamalla, ja toipuessa niitä uusia käyttäytymismalleja joutuu toistamaan kymmeniä kertoja ennen kuin se tuntuu normaalilta. Itse asiassa tarvitaan 80 toistoa, jotta ahdistava asia lakkaa olemasta niin ahdistava, ja toiset 80 toistoa jotta asia tuntuu jo normaalilta.
      Jos ei muuta, niin ota rusinapussi ja syö kourallinen rusinoita jokaisen aterian välillä. Voit totta kai korvata rusinat pähkinöillä tai suklaalla tmv runsasenergisellä ruoalla.

      Tsemppiä! :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta