26. lokakuuta 2016

I won't even say goodbye


Ajattelin tulla taas vähän kirjoittelemaan kuulumisia vaikka oikeastaan musta tuntuu vähän tyhmältä kertoa aina samoja asioita :D Hirveästi ei ole tapahtunut viime aikoina, mutta ehkä just ne pienimmät arkipäiväisimmät asiat alkavatkin olla niitä merkityksellisiä.

aamupalaa
Multa pyysi anonyymi postausta siitä että miten mun elämään vaikuttaa osteoporoosi ja miten elää sen asian kanssa, joten tästä aiheesta nyt ensin muutama sananen.
Mulla diagnosoitiin keskivaikea osteoporoosi vain 20-vuotiaana reilun vuoden aktiivisen sairastamisen jälkeen ja se on nyt vaikea-asteinen osteoporoosi. Tämä näkyy niin, että mulla murtuu luut herkästi, esimerkiksi kerran kun putosin sängystä mun oikea olkapää murtui kolmeen osaan. Rintarangassa on nikamien kompressiomurtumia, yläselässä kyfoosi ja pituudesta lähtenyt se viitisen senttiä.
Olen melko varovainen liikkeissäni, koska jos kaadun vaikka liukkailla voin murtaa lonkkani. Siksi olen tanssissa varovainen enkä suostu tekemään mitään sellaista, jonka tiedän olevan mulle vahingollista. Mutta osteoporootikolle liikunta on kuitenkin tärkeä hoitokeino, sillä tärähdyksiä aiheuttava liikunta lisää luuston tiheyttä. Kun aloitin baletin vuonna 2011 niin siitä pari vuotta myöhemmin otetussa luustontiheysmittauksessa oli pientä parannusta. Selkärangan tiheys oli 1,5% parempi ja lonkkien 8% huolimatta siitä, että mun ravitsemustilanne ei ollut kovin häävi. Eli vaikka osteoporoosi on pysyvä ja aika vakavakin tila, niin toivoa on. Luusto uusiutuu 5-15 vuoden välein ja mikäli huolehtii elintavoistaan ja pitää ne luustoystävällisinä, niin kyllä se luustontiheys hitusen korjaantuu :)
Muuten olen fysiikaltani aika heikko: saan rasitusvammoja tosi herkästi ja kun yksi paikka rupeaa paranemaan niin toinen prakaa. Baletti aukikierrosta johtuen on yksi pahimmista rasitusvammojen aiheuttajista, koska lonkkien bursiitit aktivoituvat aina aktiivisemmasta treenistä. Kolme-neljä viikkoa on oikeastaan se maksimi, jonka pystyy treenaamaan ilman mitään vammaa, eli aika hemmetin ärsyttävää. Tähän kun vielä yhdistetään fibro, niin johan on soppa :/
Mutta nämä on mun kortit ja näillä on vain mentävä; on omasta asenteesta kiinni että mennäänkö hymy huulilla vai kurtistus otsalla.

7 viikkoa välillä, ja se onkin pienin muutos!
Mulla on ollut kehonkuvan kanssa vääntämistä viime aikoina oikein urakalla.
Eilen kun olin menossa peilisalille ja vaihdoin treenivaatteita ylle satuin näkemään peilistä itseni vähemmän imartelevasta kuvakulmasta ja jumalauta sitä ahdinkoa!
"Miten mä voin olla näin lihava? Miten mä olen saattanut päästää itteni tähän tilaan? Ei jumalauta, en mä voi elää itteni kanssa.. ei v***u, mun on pakko alkaa laiduttamaan!" Multa oli päästä itku, koska mikään ei näyttänyt hyvältä ja mä kaikkein vähiten. Salilla mulla meni kaikki aika vaan oman kropan tuomitsemiseen ja itteni haukkumiseen, ja vasta sitten mä tajusin mitä ihmettä mä taas teen! Käskin itteni pysähtyä ja miettiä sanojani uudemman kerran.
Mun kroppa on syytön tähän helvettiin. Mun kroppa on selvinnyt yli kymmenen vuoden anoreksia-, bulimia- ja ortoreksiahelvetistä hengissä ja suht hyvässä kunnossa. Mun kroppa on selvinnyt elossa sydänpysähdyksestä, puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista kun on ollut kaliumit perseellään, taju kankaalla alhaisista sokereista ja paineista, nälkähuuruissa tehdyistä kymmenen kilometrin juoksulenkeistä. Mun kroppa on selviytyjä, joten mulla ei jumalauta ole mitään oikeutta haukkua sitä niin!
Sitten mä tein kuten aiemminkin: otin valokuvaamisen avuksi. Yritin peitellä omia ongelmakohtiani hameella tai trash pant shortseilla tai löysällä paidalla, mutta sitten heitin ne kaikki pois. Mun on kohdattava kroppani sellaisena kuin se on ja kaikki ylimääräiset vain vahvistaa sitä sairasta ajatusmallia, että mun on piiloteltava tiettyjä body partseja. Ja totta puhuen ne sortsit ja hameet ja löysät paidat vaan teki mun kropasta suuremman näköisen.
En ole koskaan tuntenut voimaantuvani jostain valokuvaamisesta etenkään näin aikaisessa vaiheessa toipumista, mutta tämä teki sen. Siinä olen minä. Biologiseen normaalipainoon päässeenä (kyllä, se on nyt saavutettu!), useiden kilojen nesteturvotuksen ja trunk adiposen kanssa. Mun keho on edelleen muutosvaiheessa, sillä pari kuukautta on lyhyt aika ja vielä on matkaa edessä jo pelkästään turvotuksen ja painon jakaantumisen kohdalla. Tämä on mun keho enkä mä tule koskaan saamaan mitään muuta, joten mun suhtautuminen on ratkaiseva asia tässä. Tiedän, että pää ei ole täysin pysynyt vauhdissa mukana mutta kyllä se sieltä jossain vaiheessa tulee. Ja mä voin kuroa välimatkaa umpeen tekemällä töitä (jo) nyt.

Voisin puhua ummet ja lammet läskiahdistuksesta ja kehon muutoksista ja omasta toipumisvaiheesta, mutta veikkaan että aika moni siellä ruudun toisella puolella on aika hyvin kärryillä siitä, koska olen säännöllisesti tuonut sitä esille. Kertonut MM:n noudattamisesta, sudenkuopista, asenteen ratkaisemisesta, kehon reaktioista jne.
Mutta kaikkein merkittävin ero on mun mielessä - jälleen. 7 viikkoa sitten... mitä? En juuri muista mitään muuta kuin sen tuskan. Täyden toivottomuuden, halun päättää oma elämä. Koska en itse siihen uskaltanut ryhtyä niin asetin itseni tilanteisiin, joissa joku muu olisi päättänyt mun elämän mun puolesta, mutta luojan kiitos yksikään kerta ei onnistunut! Mikään ei tuonut iloa; mitä ilo edes on? Mulle kerrankin joku känninen polttariporukka sai hupia mun ulkomuodosta ja ilmeestä ollessani lenkillä ja muistan vaan ajatelleeni, että mun pitää näännyttää itteni nälkään sen takia.
Nyt sitten olen saanut sen oman kummallisen itseni takaisin. Hyvin omituinen musta ja ironinen huumorintaju, itsevarmuus, ja ennen kaikkea ilo on tullut takaisin mun elämään :) Huomasin, että mun mielikuvitukselle ei ole kaikkein paras juttu katsoa 24:ää Netflixistä, koska rupean kuvittelemaan jackbauereita ja terroristeja tuonne ulos, ja tällä hetkellä mun ja Dooran yhteinen uusi suosikkileikki on leikkiä agenttia ja agenttikoiraa ulkona :D :'D Asioita, jotka ei olisi koskaan tulleet edes mieleen 7 viikkoa sitten, koska pakkoliikunnan väsyttämänä ja ahdistamana en pystynyt menemään pellolle ja antaa Dooran koluta siellä omiaan.


Kuten tuossa jo sanoin, niin kävin eilen taas pitkästä aikaa peilisalilla. Mulla ei hirveästi ollut intoa tehdä tangolla juuri mitään, sillä sain pohkeeni niin jumiin etten pystynyt tekemään juuri mitään. Hieroskelin niitä tangolla auki (nostin jalan tangolle ja käytin sitä kuin foam rolleria), venyttelin jonkin verran ja siirryin keskilattialle. Keskellä koetin harjoitella vähän piruetteja varsin huonolla menestyksellä - ei vaan yhtään tehnyt mieli! - ja laitoin selkälihakset koetukselle fouettéilla. Kuvasin oman aikani ja siirryin tekemään improja.
Huomasin, että pitkästä aikaa pääsin taas siihen täyteen flow'hon tanssiessa! Mulla oli kaksi kappaletta tällä kertaa ja niistä toinen muodostui jotenkin huomattavan tärkeäksi. Kun myöhemmin katsoin videolta tanssia niin yllätyin aika tavalla: miten mä onnistuin saamaan tämän tanssin sopimaan biisin sanoihin? Mä olen kuunnellut tän kappaleen tosi usein mutta en ole kiinnittänyt mitään erityisempää huomiota sanoihin, ja muutenkin musiikissa mä kiinnitän eniten huomiota melodiaan; mulle lyriikat on aina toissijaisia.
Mutta loppujen lopuksi huolimatta surkeasta alusta eilisestä peilisalituokiosta muodostui mulle tärkeä asia toipumisen kannalta, sillä olen enemmän kuin valmis hyvästelemään sh:n elämästäni. Eihän se koskaan tule poistumaan täydellisesti ja siitä muistuttaa kehon vauriot koko loppuelämäni, mutta on mun omissa käsissä haluanko mä pilata lopun elämästäni jonkun typerän ja helvetin idioottimaisen sh:n ja oman tuomitsevuuden takia ja halusta olla tietynlainen, vai teenkö mä töitä niiden eteen ja vietän 100% todennäköisesti onnellisemman elämän.
Joten todellakin, I won't even say goodbye koska tämä oli tässä!

Biisi on nimeltään siis Say Goodbye, ja sen esittää Adaline.



Vielä kun tulisi se lumi, niin ei valittamista! ;)

30 kommenttia:

  1. Onnittelut biologiseen painoon pääsystä! Mistä tiedät että olet nyt omassa biologisessa painossasi? Tiedän ettei syömishäiriöisen kroppaa saisi kommentoida mutta silmääni näytät edelleen todella todella hoikalta ja ihmettelen miten voit olla nyt normaalipainossa sillä itse en ainakaan näytä noin hyvältä vaikka biologisessa painossani olen!

    Toinen ihmettelyn aiheeni koskee lausetta kun sanoit että olet sairastanut myös bulimiaa? En ole muistaakseni sitä täältä lukenut ennen, onko aiheesta kirjoitettu täällä enemmänkin vai olisiko mahdollista saada tästä erikseen kirjoitusta? Olisi kannustavaa kuulla tästäkin enemmän!

    Hienosti olet lähtenyt toipumisen tielle!

    -N

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka, ja kiitos ihanasta kommentistasi! <3

      Tiedän tämän olevan se mun biologisen normaalipainon alue syystä, että tähän mun paino on vakiintunut aina ennenkin. Toki nyt on edelleen runsaasti turvotusta eikä paino ole jakaantunut tasaisesti ja mulla on tosi vahva tunne siitä, että tällä kertaa mun paino overshoottaa. Eli homma ei ole vielä purkissa ja MM:n noudattaminen jatkuu kyllä :)

      Bulimisia kausia on ollut paljon ja niistä toipuminen on ollut ehkä vielä vaikeampaa kuin pelkästä aliravitsemuksesta ja/tai pakkoliikunnasta. Aiheesta on postaus tuolla recovery-blogissa (freeyourrecovery.blogspot.fi) :)

      Poista
    2. Kiitos ystävällisestä kommentistasi!

      Mitä tarkoitat sillä että sinusta tuntuu että paino overshoottaa tällä kertaa, miksi uskot että se nyt tekee niin? Tarkoittaako se muuten että painosi nousee biologisen normaalipainosi yläpuolelle? Muista kuitenkin että vaikka se nousisi sen yläpuolelle niin normaalipainossa olet vielä todella monen kilon jälkeenkin.

      Hienoa että olet puhunut bulimiasta sillä itsestäni tuntuu että siitä puhutaan paljon vähemmän ja että bulimiaa salataan enemmän ja se olisi jotenkin "hävettävämpää" vaikka ei tosiasiassa sitä ole. Minusta siitä pitäisi puhua enemmän jotta ihmiset ymmärtäisivät että se on kunnollinen sairaus siinä missä anoreksia nervosakin on, eikä se ole yhtään sen hävettävämpää tai mitään muutakaan.

      Miten pitkiä bulimia kausia sinulla on? Itselläni on nyt ollut jonkun aikaa.

      -N

      Poista
    3. Vielä kysyisin että koetko itse bulimian jotenkin hävettävämpänä? En ole kuullut sinun puhuvan aiheesta niin paljoa ja siksi mietin tälläistä.

      Kiitokset jo etukäteen vastauksista!

      Poista
    4. Hmm.. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Mutta osaksi myös siksi mä tunnen niin, koska paino on noussut vauhdilla. Viimeksi painon normalisoituminen vei puoli vuotta, nyt alle kaksi kuukautta. Mutta en voi tietää sitä varmaksi, joten se nähdään sitten :)
      Overshooting tarkoittaa siis tilannetta, jolloin paino nousee tilapäisesti oman setpointin yli muutamilla kiloilla ja palautuu sitten setpointiin ilman mitään syömisen rajoittamista. Noin joka toinen overshoottaa mutta sitä ei voi tietää etukäteen.

      Mulla bulimiset kaudet on yleensä liittyneet aliravitsemukseen ja extreme hungeriin, ja koska aiemmin mulla ei ollut mitään tietoa siitä miten välttää tilanne niin putosin aina samaan kuoppaan. Kun nälkä on aliravitsemuskauden takia kova niin se säikyttää: nytkö lihon ylipainoiseksi? Lähteekö mun kontrolli? Mutta nyt kun tiedän mistä on kyse olen välttänyt sen sudenkuopan.
      Ja kyllä, rehellisesti sanottuna kyllä mä koen itseni kohdalla bulimisen oireilun hävettävämmäksi kuin muun sh-oireilun. Se on hiton addiktoivaa ja ehkä myös se aspekti tekee siitä vielä hävettävämmän, mutta toisaalta mä häpeän ittessäni monia asioita eikä se ole siis täysin paikkansa pitävä.

      Poista
  2. Moikka! Löysin blogisi vuosia sitten alunperin tanssin intohimon perässä, ja täytynee myöntää, että jakamasi improt saavat joka kerta aikaan suuren halun pistää musat päälle ja uppoutua tanssiin :))

    Sitten toiseen juttuun, eli kokemusasiantuntijuuteen. Olisi monelle pelastus, jos pääsisit virallisesti kokemusasiantuntijaksi (ellet jo ole ;))! Ainakin itse psykologian opiskelijana olisin todella kiinnostunut osallistumaan luennolle tai muuhun tilaisuuteen, jossa saisi kuulla/keskustella tenttikirjojen ulkopuolisesta, siitä todellisesta ja jokapäiväisestä näkökulmasta. Ja sitä tietoa ennen muuta tarvittaisiin hurjasti lisää terveydenhuoltoalan opetukseen!

    Kaunis kiitos syvistä ja motivoivista teksteistä ja tsemiä syyspäiviin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole vielä "virallinen" kokemusasiantuntija ja suuri haaveni olisi päästä siihen koulutukseen! Nautin paljon muiden auttamisesta ja se buustaa myös omaa toipumista eteenpäin :)

      Kiitos paljon kommentista, ja laita kuule ihmeessä musat päälle! ;)

      Poista
  3. Moi! Mun on jo pitkään tehnyt mieli kommentoida, mutta en koskaan saa aikaiseksi, koska pelkään kirjoittavani jotain sekavaa ja loukkaavaa.

    Olen itsekin kärsinyt syömishäiriöstä jo yli kymmenen vuotta, nyt olen vihdoin päättänyt yrittää parantua. Sun blogia olen lukenut jo monta vuotta, ja on hienoa, että uskallat kirjoittaa avoimesti myös syömishäiriöstä. Tekstisi ovat auttaneet minuakin parantumisprosessissa. Olen uskaltanut antaa itselleni luvan syödä. Ja kun keho on paremmin ravittu, ei ruoka enää ole sellainen pakkomielle. Sananlaskukin sanoo, että siitä puhe mistä puute. Eli kun on nälkä ja aliravitsemus ja puutostiloja, ei ihme, että kauhoo ruokaa kaksin käsin kaapeista suuhun. Ei se ole laiskuutta ja heikkoutta, vaan ihan vaan kehon viesti sulle, että no nyt on nälkä ja pitäisi saada ravintoa!

    Nyt mulla on tosi hyvä jakso jo viidettä päivää. Syön reiluhkoja annoksia terveellistä ruokaa, yritän tehdä mukavia asioita, olla sallivampi itselleni. Koko syyskuun ostin jatkuvasti pähkinöitä, söin paljon kerralla ja oksensin pois, kun pelkäsin lihovani. Mutta nyt syön joka päivä pähkinöitä välipalaksi, kohtuullisen annoksen. Enkä ole lihonut siitä! Ajattelin, että jos on näin kova pähkinänhimo, niin todennäköisesti elimistö yrittää sanoa, että mä tarvin niitä pähkinöiden hyviä rasvoja ja vitamiineja, ja on parempi antaa niitä sillä. Olen oppinut tämän itsensä kuuntelemisen sun blogin kautta. Kiitos.

    Olet saanut mut myös ajattelemaan vaurioita, joita olen kropalleni tuottanut. Kaikki vauriot ei vielä näy, mutta en tiedä, mitä kaikkea piileekään kehossani. Niin monta vuotta olen vihannut itseäni ja rankaissut kehoani, en antanut ruokaa ja näännyttänyt pitkällä lenkillä oksentamisen jälkeen. Todella toivon, että hampaat pysyy suussa ja ruoansulatus alkaisi toimia kunnolla.

    Tsemppiä paranemiseen. Käy ihmeessä tanssimassa, jos se parantaa mielialaa. Eihän sitä ole pakko tehdä hiit- treenejä joka kerta, vaan voi mennä fiiliksen mukaan ja aloittaa varovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos paljon! On aina ihanaa ja palkitsevaa kuulla, että voin jollakin tapaa auttaa muita :)

      Ja ihan mahtavaa kuulla sun edistymisestä! Sä teet just oikein :) Olet tulkinnut ihan oikein, sillä sun kroppa saa pähkinöistä niitä ravintoaineita joita se tarvitsee nyt. Ja lihoaksesi saat syödä aika pirun suuren määrän niitä pähkinöitä ;)

      Olen lukenut sellaisen quotin, että "hating your body will neger get you as fas as loving it", ja mun mielestä tuo osuu ja uppoaa.
      Aina tulee niitä paskoja kehonkuvapäiviä, niitä päiviä jolloin ei näy peilissä mitään muuta kuin läskiä, mutta se itseviha ei vie yhtään eteenpäin vaan se tuhoaa kaiken, ihan kaiken.

      Hurjasti tsemppiä ja taisteluntahtoa sulle, ja mulle voit aina laittaa viestiä jos siltä tuntuu :)

      Poista
  4. Haluan vielä lisätä äskeiseen kommenttiini, että kirjoita ihmeessä vaikka tuntuisikin siltä, että toistat itseäsi. useamman ihmisen arki onkin juuri sitä että joka päivä on samanlainen. Luen innolla jokaisen kirjoituksesi.
    T. äskeinen nimetön.

    VastaaPoista
  5. Moi Heidi.
    Ensiksikin tosi upeaa, että toipumisesi on noin hyvällä mallilla. Rehellisesti sanottuna näytät paaaljon paremmalta nyt kuin esim. seitsemän viikkoa sitten. Eihän kukaan halua luurankoja katsella, tai jos haluaa niin sellaisenhan saa ostettua kaupasta ;P
    Jatka ihmeessä kirjoittamista, sillä vaikka sinusta tuntuu, että toistat itseäsi, niin näitä on mielenkiintoista lukea ja varmasti moni havahtuu noista sun teksteistä, et mitä on itselleen mahdollisesti tekemässä. Tällaisia blogeja on harvassa. Moni kyllä kirjoittaa "toipumisestaan", mutta enpä tiedä. Itse kyllä olen sitä mieltä, että muutama ravitsemusterapeuttikin, joka on sairastanut syömishäiriön, taitaa edelleen olla sairauden otteessa, eikä niin vähääkään. Jos omat syömiskuvat ovat poikkeavia kirjoituksesta, niin ei se lujaa uskoa anna. Jos vapaa syöminen jollekin tarkoittaa lähes pelkkiä vihanneksia, niin voiko sitä toipumiseksi sanoa?
    Haluaisin vielä kysyä, että onko sinulla tietoa siitä, kun alkaa syömään normaalisti, niin käykö esim. verenpaineelle tai kolesteroliarvoille samalla tavalla kuin painolle, että ne ns. overshoottaa? Mietin omalla kohdallani, että kun verenpaineet oli aika matalat syömishässäköiden aikaan, niin nyt ne ovat nousseet jo sallitun ylärajoille. Että onkohan nekin muutokset väliaikaisia ja tasoittuu ajan mittaan? Jostain sun vastauksista luin, että toipumiseen menis jotain 18 kk.ta? Itseänikin välillä pelottaa tämä painonnousu ja muut muutokset, mutta sitten pysähdyn miettimään etten voi toipua jos aina pelkään. Pitää vaan uskoa että elämä kantaa ja omiin tuntemuksiin ja haluihin voi luottaa. Ja mitä elämää se olisi, jos pitäisi aina itseään kurittaa ja kiduttaa.
    Ihmisten elämä on mennyt niin sairaaksi, kun ihannoidaan ihan ihme asioita. Tosi mukavaa, että on kuitenkin niitäkin, jotka tuovat jotakin tolkkua ja järjen ääntä tähän yhteiskuntaan. Joten pidä säkin vaan sitä ääntä yllä :)
    -M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      No nyt vois halloweenin aikaan olla nuo luurangot aika kysyttyjä... ;) Sarjassamme surkeat vitsit :'D
      Kyllähän sh:t näkyy mediassa enemmän ja somessa, mutta kuinka suuri osa näistä tyypeistä putoaa siihen fitness trapiin? Veikkaan, että aika iso osa. Liikunta on toki ihmiselle hyväksi ja ihminen on luotu liikkumaan, mutta sh-potilaalle se voi olla pahimmillaan tappavaa ja tuo fitness trap on suoraan sanottuna yksi sh:n muoto. Putosin siihen itsekin ja tiedän miten äärettömän herkästi se tapahtuu. Surullista vaan, että se nähdään "terveellisenä" ja "normaalina" asiana yhteiskunnan puolesta :/
      Tuohon kommenttiisi ravitsemusterapeuteista, niin se on surkuhupaista miten ratet opettavat sallivaa syömistä mutta siltikin se menee sääntöjen mukaan. Älä syö sitä, älä syö tätä, syö vain tämän verran. Ymmärrän kyllä, että ratet puoltavat yleisiä ravitsemussuosituksia mutta ne ei vaan päde nälkiintymisestä toipuvan kohdalla.

      Hmmm... en kuule tiedä tuosta verenpaine- ja kolesteroliasiasta, erittäin hyvä kysymys kyllä! Näin äkkiseltään ajatellen en ihmettele miksi ne eivät overshoottaisi, koska kyllähän kroppa on sekaisin vielä pitkän aikaa. Kroppa reagoi hitaasti ja viiveellä useisiin asioihin, ja esimerkiksi itselläni veriarvot ovat vieläkin päin seiniä koska keho ei tuota kunnolla punasoluja.
      Mä vinkkaisin sua seuraamaan ja odottamaan, koska voi hyvinkin olla että arvot tasoittuvat. Mutta jos näin ei käy, niin on lääkärin hyvä selvittää syytä siihen.

      Haha, jotenkin musta tuntuu, että olen välillä turhankin äänekäs järjen ääni täällä :'D
      Mutta kiitos :)

      Poista
  6. Kirjoitat siitä, että "hirveästi ei ole tapahtunut viime aikoina - -", mutta olen erimieltä kanssasi.  :D Vaikka muutos ei tapahdu yhdessä yössä, huomaan teksteistäsi, että kokoajan siellä ruudun toisella puolella kirjoittelee henkilö, jolla on terveempi suhde itseensä ja syömiseensä (verrattuna alkusyksyn  lähtötilanteeseen, jolloin aloin myös seurata blogiasi).

    Näyttää siltä, että alat saavuttavaan elämäniloasi takaisin ja pääset varmasti auttamaan myös muita syömishäiriöistä kärsiviä. Toivottavasti pääset pian kokemusasintuntijan koulutukseen. :)

    Huikeasti onnea biologisen normaalipainon saavuttamisesta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ehkä se ero näkyy ulkopuolisille paremmin kuin itselle, koska itse tuppaa vähän sokeutumaan omalle tilanteelle.
      Mutta huh, verrattuna alkusyksyn tilanteeseen niin onneksi ollaan jo huimasti pidemmällä! :)
      Luulin todella, etten tule enää koskaan saamaan mitään iloa elämääni. Etten koskaan enää olisi se sama ihminen. Mulla sairastaessa aktivoituu se itsemitätöinti ihan satasella, ja kun katsoin noita alkusyksyn videoita niin se dissaus sieltä paistoi aika selkeästi läpi.

      Mä toivon jo varpaatkin ristissä pääseväni siihen koulutukseen, koska haluan sitä niin kovasti! Samalla pelkään hiukseni harmaiksi, etten pääsekään sisään. Että ne päättää, etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Mutta mä en voi tietää etukäteen ja voin vain tehdä parhaani. Toivotaan kuitenkin, että mä pääsen sinne! :)

      Kiitos! <3

      Poista
  7. Hei!

    Minäkin halusin tulla kiittämään. Kiitos rehellisyydestä ja aitoudesta. On ollut sanoinkuvaamattoman helpottavaa lukea blogiasi viime aikoina. Tuntuu etteivät edes syömishäiriöisten parissa työskentelevät ammattilaiset osaa tai jopa halua (?!) tuoda kaikkea paranemisprosessiin liittyvää julki niin kuin sinä teet.

    Minua kiinnostaisi nyt hirveästi miten jatkossa minnie-maudin oppien mukaan syömiset jatkuvat ja tasoittuvat, kun olet saavuttanut hyvinvointipainosi? Itse keikun vielä sillä rajalla, että muutama kilo olisi tervetullut, mutta arveluttaa jo nyt, kuinka osaan enää sitten syödä, kun aktiivisesti ei tarvitse nostaa painoa. Pelkään lipsahtavani takaisin liian niukkiin annoksiin ja toisaalta pelkään että lihominen vaan jatkuu ja jatkuu... Kuulisin mielelläni mietteitäsi tästä aiheesta.

    -Riina


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MinnieMaudin noudattaminen jatkuu edelleen, sillä huolimatta painon noususta mulla on yhä useita nälkiintymisen oireita (hiusten lähtö, pakkomielteitä ruokaa ja liikuntaa kohtaan, jatkuvia ruoka-ajatuksia, hormonitoiminta ei toimi, kylmä jne). Näin mennään niin pitkään kunnes paino on todella vakiintunut ja kroppa pelaa ihan täysin (ei enää nälkiintymisen oireita) ja myös nälkä- ja kylläisyyssignaalit toimii moitteetta.
      Moni luulee virheellisesti, että jossain vaiheessa pitää pudottaa kalorit mutta näin ei ole. Kun fyysinen toipuminen on pitkällä (eli biologinen normipaino saavutettu, ei hiusten lähtöä, väsymyyttä, kylmyyttä, ruoka-ajatuksis tai muita sh:n pakkomielteitä, hormonitoiminta toimii täysin) niin voidaan siirtyä syömään nälkäsignaalien mukaan. Lähes kaikilla käy niim, että keho vaatii edelleen sen 2500-3000 kcal ylläpitovaiheessa ja näin kävi itsellenikin keväällä.

      Painon korjaantuminen käy aina helpoiten, ja MM:n noudattaminen sallii kehon toipua sen optimia vauhtia. Mutta silti tehtävää on paljon: nesteturvotuksen pitää tasaantua ja painon jakaantua, koska ekana se paino tulee keskivartaloon suojaamaan sisäelimiä.

      Tää sun kommentti on niin hyvä, että taidan tehdä aiheesta oman postauksen, kiitos Riina! :)

      Poista
  8. Hei!

    Aivan mahtavaa että olet saavuttanut biologisen normaalipainosi? Itseäni mietityttää että mistä tietää että on biologisessa normaalipainossa? Olisi mielenkiintoista saada tästä erikseen blogipostaus!

    Tiedän että tämä on henk. koht kysymys mutta missä bmi:ssä sinulla on hyvinvointipainosi? Ja mistä tiedät että olet nyt juuri sinulle biologisessa hyvinvointipainossa? :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka, ja kiitos ihanasta viestistä :)

      Tiedän saavuttaneeni biologisen normaalipainon koska viime keväänä mun paino pysyi tässä sitkeästi, ja aina ennen kun olen syönyt enemmän (aka omat toipumisyrityksien aikaan) mun paino on pysynyt tässä luvussa. En halua kertoa mitään tarkkoja bmi-lukuja, koska ne voivat aiheuttaa vertailua ja kilpailua. Jokaisen biologinen paino on yksilöllinen.
      Kuitenkin mulla on niin vahva tunne siitä painon overshoottaamisesta, että niin voi todellakin tapahtua. Ei se hyvältä tunnu mutta ymmärrän miksi näin tapahtuu.
      Painon normalisoituminen on helpoin vaihe tätä työtä ja vaurioiden korjaaminen jatkuu.

      Voin tehdä tästäkin aiheesta oman postauksen, joten kiitti vinkistä :)

      Poista
  9. Blogisi on tsemppaava ja kirjoitat todella kauniisti mutta kaunistelematta. Pidän tyylistäsi kertoa asioita ja on ihanaa kuulla, kuinka olet päässyt toipumisessa eteenpäin ja löytänyt elämäniloa. Kiitos, kun jaat tarinaasi. Se varmasti tukee muitakin paranemisen tiellä. Olen itsekin sairastanut syömishäiriötä ja pystyn täysin samaistumaan moniin kirjoittamiisi tilanteisiin. Onko syömishäiriö vaikuttanut sinulla kilpirauhasarvoihin? Millaisia rytmihäiriöitä sinulla on ollut ja ovatko ne laadultaan sellaisia, jotka poistuvat fyysisen tasapainon löydyttyä? Nämä asiat kiinnostavat minua, koska olen itse kohdannut kyseisiä oireita ja joudun käyttämään lääkkeitäkin näiden fyysisten ongelmien vuoksi. Itse toivon, että keho korjaisi itseään eikä pysyviä vaurioita jäisi. Toisaalta vakava sairaus jättää arpensa, eikä siinä ole mitään hävettävää. Sylillinen voimia ja tsemppiä sinulle <3 Keep going!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      Vastauksena kysymyksiisi niin kilppariarvot ovat mulla pysyneet normaaleina, taitaakin olla ainoa jota sh ei ole (vielä) sotkenut.
      Rytmihäiriöt on mulla luonteeltaan takykardisia, eli sykkeet nousee pilviin ja samalla verenpaineet on matalat. Sydän jättää myös lyöntejä väliin ja isker lisälyöntejä. Nämä sydänoireet ovat selkeästi pahentuneet vuoden sisällä, koska viime syksynä löydettiin sivuääni ja mitraaliläpän vuoto. Mun sydänlihas on melko pieni ja rytmärit tuntuu voimakkaammin myös siksi, että olen normatiivistä herkempi ihan hermostollisesti.

      Onneksi ihmiskeho on sitkeä ja pirun fiksu, ja kyllä niitä vaurioita pystytään aika pitkälle korjaamaan mikäli siihen annetaan mahdollisuus. Toivottavasti sulle ei jää mitään pysyvää kehoon, koska niiden kanssa on sitten vaan elettävä loppuelämä :/

      Kiitos paljon ihanasta kommentista! <3

      Poista
  10. Ihana kuulla, että olet päässyt normaalipainoon. Tuo itsevarmuuus, mikä huokuu tuosta vertailubalettikuvasta on aivan upeaa :).

    VastaaPoista
  11. Katsoin äsken instasta sun balettivideoita. Pakko oli tulla kertomaan, miten paljon paremmalta ja vahvemmalta sun tanssi näyttää nyt kun voit paremmin. Siinä on sielukkuutta, voimaa, herkkyyttä ja se on eloisampaa. Tekniikoihin ym. on mun turha kommentoida mitään kun en oikeastaan baletista mitään tiedä. Mutta siis hyvältä näyttää. Ja oon iloinen että oot elossa kaiken tuon paskan jälkeen, sussa on voimaa ja kauneutta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos todella ihanista sanoistasi! <3

      Poista
  12. Hei! Tämä ei nyt varsinaisesti liity tähän tekstiin, mutta lukisin mielelläni mielipiteesi tilanteeseeni. Joudun päivittäin perustelemaan itselleni, että painoni pitää nousta. Olen ihan siinä lääketieteellisen normaalipainon alarajalla bmi 17,9, mutta tiedän ettei se ole minun hyvinvointipainoni. Polilla ei kuitenkaan haluta keskittyä painonnousuun sen kummemmin eli siis en ole saanut sieltä mitään tavoitepainoa (vaikkakin olen tuonut ilmi, että se itseasiassa auttaisi minua ja ymmärrän, että se olisi vain suuntaviiva) Polilla nähdään tärkeämmäksi ajatusmallit ja toimintatavat. Onhan nuokin erittäin tärkeitä työstämisen kohteita mutta niin on mielestäni se painon korjaantuminenkin (johon olen saanut kommentin että pikkasen lisää olisi hyvä, jotta oltaisiin turvallisimmilla vesillä). Tuollainen vain "pikkuisen lisää" saa kyllä pintaan tunteen, että minun tilannettani ei pidetä vakavana ja en ole edes sairas ja tämä vain triggeröi pudottamaan sitä painoa :( Hirveästi siis kaipaisin sitä että joku oikein kunnolla KÄSKISI painoa nostamaan, kun oma pää ei meinaa jaksaa sitä käskyä antaa. Onko sinulle annettu mitään painotavoitetta vai miten sinun hoidossasi painoasiaan suhtaudutaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      Okei, ensinnäkin bmi 17,9 on alipainoinen niin bmi-taulukon kuin kehosi kannalta, ennen kaikkea sun kehon kannalta, ja oleellista sun toipumisen kannalta on päästä hyvinvointipainoon. Onko sulla mitään tietoa tai kokemusta siitä mikä se voi olla? Toki jos olet teini-ikäinen tai nuori aikuinen, se sun hyvinvointipaino on enemmän kuin ennen sairastumista. Monilla paino voi myös overshootata, kuten on nyt käynyt itselleni.

      Mun "hoitotaho" sanoi, että voin jäädä siihen bmi 18,5 kohdalle, johon mä en suostunut. Alipainon ylläpitäminen tarkoittaa sairauden ylläpitämistä ja kehon vaurioiden lisäämistä. Toipuminen lykkääntyy ja kynnys tehdä niitä lopullisia muutoksia nousee korkeammaksi koko ajan. Lisäksi mä korostan sitä, että mun keholle esim. bmi 19,5 on alipaino, eli alipaino on aina suhteellista.

      Mun neuvo on se, että sun pitää saada normalisoitua paino, koska olet edelleen voimakkaasti alipainoinen. Sun hoitotiimi ei siihen ehkä puutu siksi, että he saattavat kokea liiallisen painokeskeisyyden huonoksi asiaksi. Mutta oletko sanonut asiasta heille? Jos et, niin mä todella suosittelen puhumaan siitä.

      Nyt mun hoidossa mennään mun johdolla. Mä tunnen MinnieMaudin, tiedän mistä mikäkin oire johtuu, ja tiimi on siinä lähinnä tukemassa. Haha, mitähän sekin tarkoittaa.. :D
      Mutta vielä tuosta painosta sen verran, että suuremmassa maailmassa aika yleistä on se, että painoa nostetaan vähintään bmi 20-22 just in case. Jos satut sairastumaan ja hillut just ja just normaalipainon rajalla, niin putoat aika korkealta ja joudut tekemään tuplasti töitä. Tämä painon nosto tuohon bmi:hin ei ole muuten mikään ihme Suomessakaan siten, että toiset overshoottaa eli paino nousee muutamilla kiloilla yli setpointin, johon paino sitten hakeutuu.

      En voi antaa sulle mitään tarkkaa lukua koska kukaan muu kuin sun kroppa ei tiedä sun hyvinvointipainoa. Mutta todella suosittelen sua antamaan painon hakeutua siihen setpointiin, koska siihen se tulee hakeutumaan.

      Toivottavasti tästä oli nyt yhtään apua, ja tsemppiä! Laita vaan viestiä, jos siltä tuntuu :)

      Poista
    2. "Toki jos olet teini-ikäinen tai nuori aikuinen, se sun hyvinvointipaino on enemmän kuin ennen sairastumista."

      Näin ihan vain sivuhuomautuksena, minusta on hieman outoa sanoa näin. Lasten ja nuorten ylipaino on ihan oikea ongelma; eivät kaikki sairastuneet sairastu omassa hyvinvointipainossaan. Itse en ole bmi:n mukaan ollut ylipainoinen sairastuessani, mutta selkeästi sen näköinen eikä olokaan ollut hyvä siinä painossa.

      Poista
    3. Tarkoitin kuule ihan vain sitä, että aikuisena se hyvinvointipaino on eri ja suurimmalla osalla enemmän kuin lapsena. Aivan kuten oma pituus niin se hyvinvointipainokin löytyy ja vakiintuu vasta aikuisiällä, ei lapsena.

      Ihan varmasti on ylipaino jo lastenkin kohdalla ongelma, mutta kyse ei ole nyt siitä.

      Poista
  13. Kiitos paljon!!!! Olen pikkasen sinua vanhempi, eli olen ehtinyt olla aikuisiällä terveellisessä painossani ja tiedän, että se on siellä bmi 20-21 paikkeilla ja olen tämän kertonut hoitotahollekin. Puhuin kyllä viimeksi tästä asiasta polilla ja siitä, että kohdallani painosta puhuminen ei olisi haitallista toipumiselleni. Mutta ymmärrän toisaalta, että monille olisi ja polilla on varmaankin yleiset toimintaperiaatteet tästä.

    On se kyllä melko omituista, että hoitotaho "antaa luvan" jäädä vielä selkeästi sairaaseen painoon. Tuo on nimittäin niin totta, että siinä vain ylläpitää sairautta! Huomaan, että sairaus yrittää kääntää ja vääntää tämänkin asian niin että, "koska polilla ei kehoiteta varsinaisesti reippaaseen painonnostoon, en ole sairas" ;)

    VastaaPoista
  14. Tuo vertailukuva. Ekassa kuvassa missä oot alipainoinen näytät itseäsi paljon vanhempalta ja suoraansanottuna aika kamalalta kun taas uusi kuva on kyllä niin stunning! Mun mielestä toi on ihan loistava esimerkki siitä, kuinka kauniilta normaalipainossa ihminen näyttää verrattuna alipainoon.

    VastaaPoista
  15. Haluan vain ilmoittaa että olen se alkuperäinen anonyymi, jonka kommentti on tuo 20.29 ja 21.14 :) ei nuo muut...kiitos vielä vastauksestasi.

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta