22. lokakuuta 2016

Finally, the light is here!


Moikka vaan kaikille!
Ajattelin tulla vähän päivittämään tilannetta ja kertomaan positiivisista muutoksista, joita olen tässä viime aikoina päässyt tyytyväisenä todistamaan. Nyt tuntuu pikkuhiljaa siltä, että tehty työ alkaa kantamaan hedelmää, tai no, ainakin se hedelmä on kukkimassa ;)
Viime postaus oli aika rankka, joten musta tuntuu että nyt on hyvä vaihe tehdä vähän kevyempää postausta, jotta ei nyt ihan surkutteluksi menisi :D

sokerivohvelia maapähkinävoilla, nams! <3
Suurin tapetilla ollut asia minimien lisäksi on ollut ehdottomasti jatkuva pelkoruokien kohtaaminen, ja sitä olen tehnyt viimeisten kuuden viikon aikana erittäin ahkerasti. Jatkuvan altistamisen myötä pelkoruoat ovat kutistuneet ja pystyn vaivatta syömään leivoksia ja pretzeleitä jne. Tässä yksi päivä havahduin siihen, että mun ei enää juuri tarvitse altistaa itseäni näille makeille ruoille, koska olen aina ollut herkkuperse ja makea uppoaa helposti. Mutta suolaiset ruoat ovat sitten jääneet aika pahasti taka-alalle, joten ne ovat nyt seuraavaksi listalla. Jotenkin sh laittaa ajattelemaan, että suolaiset ruoat ovat pahoja siksi, koska ne ovat suolaisia ja näin ollen turvottavat ja mahdollisesti vain lisäävät mun nesteturvotuksen määrää. Näinhän voi olla terveillä ihmisillä, kun taas sh-potilas välttelee suolaa viimeiseen asti ja suolan puute aiheuttaa turvotusta. Lisäksi useat suolaiset leivonnaiset (piirakat jne) ovat vielä lämmitettäviä ja vaikka olen suht sinut jo lämpimien ruokien kanssa, niin lämmin suolainen välipala on jo melko haastava.
Hassua tässä on se, että tiedän kyllä pystyväni syömään näitäkin, mutta sen aiheuttaman ahdistuksen ja epämukavan olon takia päädyn välttämiskäyttäytymiseen. On vaan niin paljon helpompaa syödä jokin viineri kuin pala piirakkaa, joka pitää vielä lämmittää. Eihän tässä ole mitään logiikkaa, mutta milloinkas näissä olisi ollut mitään logiikkaa? Ei ikinä.
Mutta tämä on jälleen yksi pelko, joka poistuu vain ja ainoastaan altistamisen kautta.

rahkainen marjajälkkäri
Toinen ja huomattavasti haastavampi on seurassa syöminen, ja tällä viikolla olen keskittynyt siihen. Loppujen lopuksi huomasin, ettei siinä juuri mitään pelottavaa ollut. Ahdinkoa tuotti se, että vertailin omia sapuskoja muiden ruokiin ja tajusin syöväni enemmän kuin muut. Siinä sitten aktivoitui se mitätöinti, että en mä saa syödä näin paljoa, olen liian lihava eikä mulla ole oikeutta syödä. Mitä ne muutkin ajattelevat...? Mutta fakta on se, että mä nyt joudun syömään enemmän kuin muut yleensä ja mun kroppa viestittää tarvitsevansa edelleen paljon ruokaa. Mun kropassa on sellaisia vaurioita, joita ei terveillä ihmisillä ole ja ne korjautuu vain ja ainoastaan ruoalla.

chocolate chip cheesecake... veti sanattomaksi!
Vaikka noiden ruoka-asioiden kanssa väännetään kättä vielä pitkään, niin fysiikan puolesta on tapahtunut aika paljon ja on otettu isoja askeleita myös mielen kanssa.
Ensinnäkin mun nälkäsignaalit ovat tulleet takaisin, ja vaikka siihen on ollut sh:n takia viha-rakkaussuhde, niin nyt se tuntuu terveellä tavalla hyvältä. En joudu enää koko aikaa arpomaan mitä tämä olo on: kylläisyyttä vai nälkää? Ruoansulatus pelittää huomattavasti paremmin, ja aineenvaihdunta on suunnilleen kolme kertaa nopeampi kuin pari kuukautta sitten. Olen havaitsevinani, että nesteturvotus on ruvennut aavistuksen verran helpottamaan, sillä käsivarret eivät ole enää ihan yhtä arat kuin vaikka viikko sitten. Myös mun lihakset ovat tulleet takaisin ja tämä on asia, josta haluan puhua enemmän.
Kuinka moni sh-potilaista ajatteleen painonnostovaiheessa, että asia on ok mikäli se paino tulee vain lihasten muodossa? Veikkaan, että 100%. Yritetään hieroa kauppoja sairauden kanssa, yrittää tyydyttää niin sitä kuin hoitotiimiä, koska sun ajatuksethan ovat täsmälleen samat kuin sairauden.
Mutta fakta on, että ihminen ei voi päättää lihovansa vain lihaskudosta, ei vaikka treenaisi kolmesti päivässä salilla ja söisi proteiinia neljä kertaa yli oman tarpeensa. Se ei vaan mene niin. Keho ei ole mikään kone, joka määrää jokaisen proteiinin kulkeutumaan sun hauiksiin, ja rasvat ja hiilarit taas menevät sun sisäreisiin ja takapuoleen. Lihas- ja rasvakudos ei ole ainoita, jotka joutuu painon noston uhriksi, vaan myös sisäelimet, luusto, aivot jne. Rasvakudosta ei voi keho muodostaa päivässä enempää kuin 200-300 grammaa, ja siihen vaaditaan erittäin paljon energiaa (puhutaan nyt 10000-15000 kalorista päivässä). Joten ei, ei ole mitenkään mahdollista fyysisesti lihoa esimerkiksi viikonlopun syöpöttelyistä viittä kiloa. Ihmiskeho on 70% nestettä, joten siihen määrään vaikuttaa mm. nesteturvotus, ruoan paino suolistossa sekä glykogeenivarastojen täyttyminen.
Toinen fakta on se, että lihas kasvaa ruoalla ja levolla. Mikäli yrität toipumisvaiheessa treenata salilla ja näin ollen "tulla timmiksi ja urheilulliseksi ja terveeksi", niin ajattelepas uudemman kerran. Treeni tässä vaiheessa ei tee sinulle mitään muuta kuin vahinkoa: kehosi on jo ennestään vaurioitunut ja treeni rikkoo rikkoutuneita kudoksia entistä enemmän. Kortisolitasot (stressihormoni) nousevat, keho on jatkuvassa triagessa eikä se pääse siitä tilasta vaikka söisit kaksinkertaisesti liikunnalla kuluttaman määrän. Treeni toimii terveillä ihmisillä, mutta ei sh-potilaalla; jotta voit treenata kehosi pitää olla toipunut täysin. Lisäksi treenaaminen on aina bensaa sh:n liekkeihin vaikka sinulla ei olisi koskaan ollutkaan pakkoliikuntaongelmaa; sh muuttaa muotoaan parantumisvaiheessa niin äärettömän helposti, ettei sitä itse tajuakaan. Jouduin itse kokemaan tämän karvaasti. Mun ongelma oli levon sallimisen mahdottomuus. Vaikka tanssi ja juoksu lievittivät fyysisiä kipuja, pitivät fibromyalgian vähemmän oireisena, toi pätevyyskokemuksia ja hyvää oloa, niin loppupeleissä levon mahdottomuus yhdistettynä vähempään ruokaan kulminoitui anorexia athleticaan, jonka kanssa en ole ennen kamppaillut. Olen asettanut tanssille ja juoksulle selvät rajat ja niiden pariin saa palata vasta sitten kun olen saavuttanut biologisen normaalipainon, ei ole enää mitään nälkiintymisen oireita, mieli on kunnossa ja lepo sujuu täysin ongelmitta.
Mä pelkäsin todella paljon, että mä menetän kaikki lihakset. Lihon löysäksi läskiksi, jolla on vielä kymmenen kilon nesteturvotus siinä päällä. Eli selvä sh:n ajatus ja epärealistinen sellainen. Koska olen vain levännyt ja syönyt vähintään 3000 kcal päivässä niin se on mahdollistanut näinkin nopean fyysisen toipumisen. Tunnen nyt, että keho ei ole enää yhtä pakokauhuissaan vaan olo on fyysisestikin rennompi. Sydän on alkanut rauhoittumaan pikkuhiljaa vaikka sykkeet kävellessä huitelevat edelleen 140-150 alueella. Mutta nälkäsignaalien palaaminen ja kiihtynyt aineenvaihdunta ovat selviä merkkejä kehon toipumisesta :)

mun eka onnenkeksi koskaan, ja sen ennustus oli aika.. noh... :D "You are strong-minded" :'D
Mutta näiden positiivisten fyysisten muutoksen lisäksi suurin muutos on tapahtunut mun mielessä. Turvotuksista ja epätasaisesta painon noususta huolimatta tunnen oloni taas itsevarmemmaksi kuin ennen. En vihaa kroppaani vaan alan pikkuhiljaa tykkäämään siitä :)
Kun lakkasin tappelemasta omaa kehoani ja luontoa vastaan, niin ensimmäistä kertaa elämässäni tykkään tuntea itseni feminiiniseksi sen androgyynisen kalpean ruttunaamaisen rääpäleen sijaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni sana "kurvit" eivät aiheuta välitöntä ahdistus- ja oksennusreaktiota, ja oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni olen tyytyväinen siihen, että jokin vaate istuu hyvin mun takapuolen ansiosta! ;) Sen sijaan, että kilpailen sillä kuinka vähän tilaa voin viedä olen nyt tyytyväinen siihen kuinka paljon tilaa voin viedä. Koska mä nyt vaan olen niin upea, että on sääli jos mua on vain vähän olemassa! ;)
Tämä toipuminen ei ole siis tuonut entistä mua takaisin, vaan se on muuttanut sitä entistä mua paljon parempaan suuntaan enkä ikinä, en ikinä uskonut sen olevan mahdollista!

elo- ja syyskuu versus nyt
Mä en kuitenkaan ole immuuni ahdingoille ja kehonkuvakriiseille, miksi olisin? Mutta sen sijaan, että annan niille liian suuren vallan mä osaan ottaa vallan niiltä. Tiedän, että elämä on anoreksian ulkopuolella, ja tiedän ettei sh voi koskaan tarjota mulle sitä mitä elämä voi. Elämä on just päin vastaista: spontaaneja kakkupaloja treffeillä, Dooran omituisuuksille tikahtuakseen nauramista, merkityksen löytämistä omalle elämälle.
Haluan näyttää, että pitkästäkin syömishäiriöhelvetistä on todellakin mahdollista toipua ja toivoa on! Se vaatii työtä, se vaatii sitkeyttä ja se vaatii sen, että hyväksyy epämukavuuden ja -miellyttävyyden menettämättä toivoaan kokonaan. Mutta se on mahdollista. Olen joutunut tajuamaan ja hyväksymään sen, että Suomen sh:n hoito on niin perseestä, että mikäli aikoo toipua niin itse en ainkaan voi luottaa siihen hoitoon. Aivan liian usein ns. ammattilaiset voivat tehdä vain enemmän vahinkoa kuin hyvää tökeröillä kommenteilla "liian nopeasta", "liian suuresta", "liiasta painosta", "liiasta ruoasta" ja niin edelleen. Eli pelätään just sitä mitä syömishäiriö pelkää ja toimitaan vastoin luonnon tahtoa ja tarkoitusta.
Joten älkää tyytykö siihen puolinaiseen toipumiseen. Elämä on syömishäiriön ulkopuolella, eikä se ole elämää viettää liikunnan ja ruokapakkomielteiden parissa vaikka se tehtäisiinkin muka-niin-terveen shitnessin nimessä. Luota kroppaasi; mikäli annat sille kunnolla ruokaa ja vielä enemmän lepoa, niin silloin teet oikein ja mahdollistat täyden toipumisen.
Koska se on mahdollista!

Hyvää viikonloppua kaikille! <3

15 kommenttia:

  1. Ihan mahtavia muutoksia olet saanut aikaan, Heidi! <3 Näkee, että olet ryhtynyt hommiin tämän asian kanssa ja tulosta on syntynyt.

    Helposti sitä pelkää ihan missä tahansa asiassa muutosta ja sen toteuttamista. Laihduttaminen ja uusi terveempi elämä päätetään aloittaa vasta seuraavalla viikolla tai anoreksiaan päätetään pureutua vasta seuraavalla viikolla ja taas "tämä yksi viikko" sulatellaan sitä, millaisia muutoksia pitää alkaa tekemään, jotta terve elämä voittaisi sairauden. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä erilaisia tekosyitä riittää, kun pitäisi pureutua haastavaan ja itseä raastavaan asiaan. Esimerkiksi alkoholistikin keksii keinot, miksei pullon korkkia suljeta vielä tänään(kään)... :/

    Huippua, että nälkäsingnaalit ovat palanneet. Muistan itsekin sen tunteen, kun huomasi, että  nyt mulla on oikeasti nälkä ja ehkä parasta oli se, että myös ateriasuunnitelma antoi "luvan syödä". :D

     Muuten ajatuksesi liikunnasta kuulostavat järkeviltä, sillä sekä kropan, että mielen pitää olla kunnossa ennen kuin voi taas vetäistä balettitossut/lenkkarit jalkaan. :)

    Jatka työntekoa ja altista itsesi lämpimille piirakoille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että mikä tahansa muutos pelottaa ihan jokaista. Jokaiselle muodostuu jostakin asiasta todella turvallinen asia eikä se asia välttämättä ole yksilölle mitenkään edullinen. Tästä kevyempänä esimerkkinä äitini mieltymys tietynlaisiin silmälaseihin :D Hän pyysi mua makutuomariksi uusien silmälasien valitsemisessa ja tyypilliseen tapaansa hän oli valinnut 95% samanlaiset kehykset kuin edelliset olivat. Kun ehdotin hänelle aivan erilaisia pokia, jotka näyttivät huomattavasti paremmalta ja antoivat uutta potkua, niin äidilleni iski pelko. Vanhat lasit olivat niin turvalliset ja ne uudet erilaiset olivat pelottavat. Otettiin valokuvia todisteeksi ja hän mietti silmälaseja useamman päivän ennen kuin pikkuhiljaa uskalsi ajatella asiaa uudesta näkökulmasta :D
      Joskus taas voi olla hyvä, että tiettyjen asioiden tekemistä lykkää kunnes on pakko. Mulla itsellä on sellainen työskentelytyyli, että lykkään kaikkea kunnes on vain pakko. Vikisen ja valitan, että pitäis ja pitäis mutta silti lojun sohvalla katsomassa Greyn anatomiaa kunnes se ahdinko tekemättömistä töistä käy niin massiiviseksi, että on vaan pakko tehdä ja silloin mä työskentelen parhaimmillani paineen alla. Tämä näkyy aika vahvasti myös tässä parantumisessa. En pystynyt lopettamaan liikuntaa ennen kuin meni jalka alta; en voinut tehdä muutoksia ennen kuin oli pakko, ja sen jälkeen on menty kuin tuli perseen alla.
      Mutta terveyden kohdalla näin ei missään nimessä saisi olla, koska kyse on kuitenkin omasta hengestä.

      Pikkuhiljaa alkaa jo balettitossutkin houkutella ja pariin otteeseen olen ne jalkaan laittanutkin, mutta vasen jalka ei anna vielä täysin periksi. Ehkä oikeastaan on hyväkin niin mun on vain pakko levätä, ja mitä enemmän ja pidempään lepoa toistaa niin sitä normaalimmalta se alkaa tuntua.
      Se on sitä altistamista ;)

      Kiitos sinulle kommentista! Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että mistä pirusta mä löytäisin niitä suolaisia leivoksia/piirakoita, koska niitä ei hirveästi ole kaupoissa tarjolla. Lidlissä on jotain kinkulla täytettyjä croissantteja, mutta mä en syö punaista lihaa (enkä kanaa) niin se vähän yököttää. Ei sinulla olisi vinkkejä? :)

      Poista
    2. Kokematonkin kotikokki onnistuu suolaisen piirakan tekemisessä kaupoista löytyvillä valmispohjilla. Täytteeksi ihan mitä mielii ja juustoa, munamaitoa päälle. Silloin ei niitä ravintosisältöjäkään tarkalleen tule tietoon ;-)

      Löytyyhän myös valmiina kasvisversio lihapiirakasta aka Vihis.

      Poista
    3. No kuule kerran yritin tehdä kaupan valmistaikinasta piirakkaa ja se meni totaalisen pieleen :D Ei mun kokkaustaidot eikä kärsivällisyys vielä riitä niin vaikeisiin juttuihin :D

      Poista
    4. Kiitos kivasta vastauksesta. :)

      Äidit osaa olla vähän kaavoihin kangistuneita, sillä oma äitinikin valitsee aina ne "samat" silmälasit, vaikka erimalliset ja eriväriset lasit toisivat katseeseen ja ulkonäköön ihan uutta särmää. ;)

      Pelolle ei saa antaa valtaa ja on huikeaa, kuinka paljon voi saada aikaan ihaan vaan tahdonvoiman ja sinnikkyyden voimalla!

      Terveyden kanssa ei saisi ikinä ryhtyä leikkimään, mutta jotenkin sitä on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä, vankkana kalliona. Vaikkei asia näin tosiaankaan ole. Itsestä sekä toisista ihmisistä tulee huolehtia, sillä kukaan ei jaksa ilman lepoa, ravintoa ja unta. Ehkä parasta on se, ettei koskaan ole liian myöhäistä ryhtyä työskentelemään paremman huomisen eteen, hommiin tulee vain ryhtyä heti eikä huomenna tai ylihuomenna.

      Maltti on valttia, Heidi! Mutta hyvä, ettet hätäillyt liikunnan suhteen! <3

      Suolaiset piiraat eivät ole vahvuuteni, mutta luulisi, että joissakin kahviloissa olisi tarjolla esim. quiche lorraine- piirakkaa ja samalla kertaa saisi haastettua itsensä myös julkisilla paikoilla syömiselle.

      Hyvää yötä! :)

      Poista
    5. Ainakin Prisman pakastealtaissa on kasvispasteijoita, yrttipatonkeja ja pizzapaloja = suolasta, kasvista ja uuniin vaan! Jos et siis oo vielä kokeillut :) Ainakin ne pinaattipasteijat on todella hyviä!

      Taas loistava kirjoitus, kiitos Heidi. Annat voimaa <3

      Poista
  2. Sinusta on kuoriutunut nyt todella kaunis perhonen. Ihanaa, että olet päässyt noin pitkälle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos kaunis ihanasta kommentista! <3

      Poista
  3. Mä olen todella ylpeä susta Heidi! Ei sanat riitä kuvailemaan sitä, kuinka rohkea olet. Toivon (ja TIEDÄN), että tulet toipumaan tästä järkyttävän monisyisestä sairaudesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihan mielettömän ihanasta kommentistasi, Satu! <3

      Poista
  4. Hei, suuret kiitokset tästä blogistasi. Itsekin olen liki 30-vuotias. Häpeän todella paljon, että yhä edelleen tulee näitä aikoja, kun paino lähtee laskuun ja ne muut keinot käsitellä vastoinkäymisiä jää taka-alalle. Huonoina hetkinä tuntuu että en ole yhtään kasvanut henkisesti sitten teini-iän. Tai tuntuu että muut ajattelevat niin. Että en vain pääse tällä osa-alueella elämässä eteenpäin. Kolmenkympin kriisiini kuuluu kauhu siitä, että painan taas vähemmän kuin 16-vuotiaana. Ei paljon naurata.

    Osaat tosi hienosti avata ajatuksiasi ja tekstisi herättää kyllä pohtimaan asioita. Tuo MM kuulostaa aivan mahtavalta... Itse syön aina lounaaksi kaurapuuroa ja mustikoita, mutta tänään jonkin kirjoituksesi inspiroimana laitoinkin puurooni piparkakkumaustetta ja mustikoiden sijasta vadelmia. Eihän se paljoa ole, mutta rikkoi kaavaa ja oli jotain ihan uutta!

    t. Rinna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että mä hymyilin leveästi kun kerroit rikkoneesi aamupalarutiinia! Se voi kuulostaa vähältä mutta juurtuneiden sairaiden rutiinien rikkominen on oikeasti vaikeaa! Muistan miten mulle oli tosi iso juttu siirtyä syömään aamupala oikealta lautaselta kulhon sijaan, tai istua toisella puolen pöytää kuin normaalisti. Mutta kun sitä toistaa epämiellyttävyydestä huolimatta niin se alkaa tuntua tutummalta :)

      Oletko koskaan päässyt mihinkään psykoterapiaan tai onko sulle muuten neuvottu erilaisia terveempiä keinoja hallita ahdistusta ja käsitellä vastoinkäymisiä? Koska niiden uusien keinojen oppiminen on välttämätöntä, jotta toipumisessa päästään eteenpäin. Mulla sh on ollut yksi toimiva keino käsitellä kaikkea negatiivisia (ja samalla myös positiivisia, jos ollaan ihan rehellisiä...) asioita ja vaikka jossain vaiheessa iski se tuskastuneisuus, ettei tästä pääse ees eikä taas vaikka kuinka alkaa ketuttamaan oma puuha, niin kyvyttömyys käsitellä asioita muuten tuli aina tielle; miten voi tehdä jotakin sellaista, jota et ole koskaan oppinut?

      Toivon todella sydämestäni, että sä pääset toipumisen kanssa eteenpäin. Ei meidän ole tarkoitettu elämään ikuisessa syömishäiriökierteessä ja mulla tämä lähestyvä kolmenkympin rajapyykki on kans yksi motivaatiotekijä, etten halua enää silloin roikkua sh-polin listoilla. Mutkia ja kuoppia matkaan mahtuu aina mutta niistä kyllä selvitään.
      Voit aina laittaa mulle viestiä mikäli siltä tuntuu! <3

      Poista
    2. Voi, kiitos kauniista sanoista! Kävin psykoterapeutilla vuosia sitten, mutta se oli melkoisen epäonnistunut prosessi. Ei muodostunut yhteyttä eikä luottamusta, enkä kokenut että siitä olisi jäänyt käteen mitään positiivista. Aika voisi olla kypsä antaa terapialle uusi mahdollisuus. Nyt kun jo itsekin enemmän tiedostan, mitä siltä haluaisin.

      t. Rinna

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta