18. lokakuuta 2016

After dark there's light


Sain eilen anonyymiltä kommentin ja pyynnön, että tekisin postauksen sh:n huonoista puolista terveyden kannalta. Olen yhden postauksen tehnyt aiheesta (löytyy täältä), mutta se oli aika pintaraapaisu ja keskittyi pitkälti ulkonäöllisiin seikkoihin. Lisäksi sain pyynnön kertoa siitä, kun on ollut hengenlähtö lähellä. Hetken mietin kerronko vai en, koska kyseessä on aika rankka aihe. Mutta jälleen kerran mulla ei ole mitään hävittävää ja toivon mukaan tämä postaus auttaa ihmisiä ymmärtämään, että kyseessä on oikeasti hengenvaarallinen sairaus.

you can be afraid, but you can NOT let it stop you!
 Kuluneen aktiivisesti sairastetun vuosikymmenen aikana sh on kurittanut mun kroppaa tavalla jos toisella. Pienenä tietoiskuna mitä kropassa tapahtuu laihtumisen aikana, niin siellä tapahtuu paljon enemmän mitä päälle päin nähdään. Laihtuminen on paljon muuta kuin rasva- ja lihaskudoksen osuuden pienenemistä. Kun ihminen laihtuu kroppa joutuu hankkimaan sitä energiaa jostakin pysyäkseen elossa, ja se jokin on lihas- ja rasvakudoksen lisäksi sisäelimet näin yksinkertaistettuna. Kehon prioriteetti on taata aivoille riittävä glukoosi ja jos sitä ei saada tarpeeksi ravinnosta joutuu maksa muodostamaan sitä itsestään; aivot kun ovat ihmiskehon tietokone, ne määrittävät kaiken. Kun nälkiintymistä kestää vähän pidemmän aikaa (tämä suhteellista jokaisen keholle) keho kohtaa triagen eli se keskittyy ylläpitämään vain välttämättömien elinten toiminnon, eli aivojen, sydänten, keuhkojen sekä maksan ja munuaisten. Näin jälleen yksinkertaistettuna. Mitä pidempään nälkiintymistä kestää sitä syvempi kehon triage on ja sitä enemmän se joutuu syömään itseään taatakseen elossa pysymisen.
Eli kehosi syö itseään; kun murehdit nälkiintymisestä sekaisilla aivoilla valtavien reisiesi kokoa, kehosi syö pala palalta sydänlihastasi, jotta sinä pysyisit hengissä. Kun ahdistut kahden kalorin eroa rahkapurkissa, nälkiintymisen pakottamana maksasi joutuu muodostamaan riittävän määrän glukoosia aivoillesi. Kun hiilari- ja rasvakammoisena vedät Questbarin toisensa perään, heikentyneet munuaiset rasittuvat entisestään sillä proteiinien aminohapot sisältävät keholle myrkyllistä typpeä, jota maksa ja munuaiset joutuvat poistamaan. Tässä keho joutuu lisäksi ottamaan kalkkia luustosta kompensoimaan typen myrkyllisyyttä, ja kun luusto on jo entisestään haurastunut tämä haurastuttaa sitä lisää.
Lyhyt summa summarum kun sinä et syö, kehosi syö itseään.
Eli sinä syöt itseäsi.


Kuten kerroin tuossa linkkaamassani postauksessa, sh on aiheuttanut mulle terveysongelmia. Hiustenlähtö, hauraat kynnet, hampaiden eroosio, jopa silmäripset ja kulmakarvat lähtevät. Mutta vakavimmin on kärsinyt luusto sekä sisäelimistä sydän, maksa ja munuaiset. Vain vuoden aktiivisen sairastamisen tuloksena mulle kehittyi keskivaikea osteoporoosi, ja nyt 8 vuotta myöhemmin se on vaikea-asteinen. Lukuisia osteoporoottisia murtumia, joista pahimmat ovat selkärangassa. Nikamien kompressiomurtumat ovat vieneet pituudesta 5 cm ja aiheuttaneet kyfoosin, ja niiden aiheuttamien hermokipujen kanssa pitää elää loppuelämä. En ole vielä kolmeakymmentäkään ja luustoni on 85-vuotiaan luusto. Sydänlihakselle on käynyt samalla tavalla kuin lihakselle yleensäkin: se on kutistunut, ja kehittynyt sivuääni mitraaliläpän vuodon takia. Munuaisten toiminta heikentyi niin rajusti, että ne olivat ihan hilkulla pettää mutta onnistuin pelastamaan ne pysyvämmiltä vaurioilta.

Mulla on se ongelma, että mä mitätöin itseäni rajusti. En mä ole mitään tehnyt, eihän tämä nyt mitään ole. Kuka tahansa tähän pystyy. Vaarana on se, että rupean mitätöimään koko sh:ta ja toipumisprosessia, jolloin mä en auta yhtään ketään. Tästä oli tänään psykan luona puhetta: mun pitää palauttaa mieleeni ne sh:n horrorit, omat kokemukset ja se avuton pelon ja kauhun tunne jotta mä pystyn siihen työhön jota haluan tehdä: auttaa muita.
Joten siksi mä otan tämän asian puheeksi. Olen siitä muutamaan otteeseen maininnut mutten kertonut sen enempää. Ja totta puhuen mulla ei ole asioista juuri mitään muistikuvia, joten pitkälti kertomukset menevät sen mukaan mitä mulle on kerrottu.
Vuosi 2009 oli yksi elämäni hirveimmistä, ja se oli ehdottomasti yksi koettelevimmista myös kehon kannalta. Joulukuun alussa taistelin hengestäni ensimmäisen kerran Oulussa teho1:lla. Mulla ei sokerit pysyneet mitenkään paikallaan, vaan ne seilasivat ykkösen ja kympin väliä ja kouristelin jatkuvasti. Minulle kerrottiin, että oli yhtä kouristuskohtausta vailla ettei lääkärit päättäneet laittaa lääkkeillä koomaan; siihen ei tarvittu lääkkeitä vaan menin tajuttomaksi ilman. Muistan hyvin hämärästi heränneeni joskus päivän tai parin päästä ja silloin minut myös irrotettiin hengityskoneesta. Muistan, että siskoni seisoi sänkyni vieressä itkua pidätellen ja kuiskasi luulleen mun kuolevan.
Toinen tilanne tapahtui tapaninpäivänä, jolloin mun sydän pysähtyi. Pelastava enkeli oli pikkusiskoni, joka elvytti minut. Jälleen kerran en itse juuri tilanteesta muista paljoa, hyvin hämärästi muistan maanneeni oman huoneeni lattialla ja ympärillä oli kova hälinä.
Kolmas kerta oli sitten viime syksynä, jolloin sanottiin suoraan, että mikäli en suostu vapaaehtoisesti hoitoon niin pakkohoitokriteerit täyttyy. Mä ihmettelin että mistä on kyse, miksi on tällainen hälinä koska enhän mä ole laiha, enkä mä todellakaan ole tarpeeksi sairas! Mutta karu fakta oli se, että sydän, maksa ja munuaiset vetelivät kaikki viimeisiään. Olin paitsi vaikeasti aliravittu niin taustalla oli rasitteena yhdeksän vuoden aktiivinen sairastamiskierre sekä hengenvaarallinen nestehukka. Munuais- ja maksa-arvot huitelivat kaikki pilvissä ja muistan yhden lääkärin sanat, että nyt on kyse elämästä ja kuolemasta, sillä mun munuaiset pettävät hetkenä minä hyvänsä.
En edelleenkään ymmärtänyt tilannetta ja menin osastolle vain välttääkseni pakkohoidon. Olinko mielestäni valmis parantumaan? Olinko "tarpeeksi sairas" ansaitakseni parantumisen?
En hitossa, en edes silloin.


Kuinka moni vajoaakaan siihen ansaan, ettei ole tarpeeksi sairas parantuakseen? Veikkaan, että 100%. Koskaan ei ole tarpeeksi laiha sillä aina löytyy vielä tekosyy venyttää rajaa. Kokeilla voisiko pärjätä tällä kertaa kaksi kertaa pidemmän ajan ilman ruokaa; kokeilla voisiko pudottaa vielä sen puolikkaan kilon; kokeilla missä tulee raja vastaan.
Entäs se vertailu sitten! Enhän mä voi parantua, koska en ole yhtä laiha/sairas kuin tuo toinen. Jälleen päästään oman sairaudentilan mitätöintiin, joka tappaa. Kyllä, fakta on se ettei aliravituilla aivoilla vaan pysty ajattelemaan kunnolla sillä aivot lähettävät sulle koko ajan signaalia etsiä ruokaa ja syödä, sillä jumalauta sulla on nälkä! Mutta syötkö sä? Ehet. Sen sijaan sä pidät sitä heikkoutena ja syvennät vain nälkiintymistilaa entisestään. Haaveilet ruoasta, rajoitat ruokaa, ahmit ruokaa, oksennat ruokaa, rajoitat taas. Kun sitten tulee raja vastaan ja kroppa pettää, niin oletko sä silloin tarpeeksi sairas parantuaksesi? Et. Kun pari kk sitten vietin päivän kaliumtipassa ja sydänmonitorissa päivystyksessä mua raivostutti. Mun päivärytmi meni totaalisen perseelleen, en päässyt juoksemaan kymmenen kilometrin päivälenkkiä, en päässyt syömään minimaalista kasvisateriaani, en päässyt tekemään vielä puolen tunnin pakkojumppaa. Ja luoja miten paljon mä lihon siitä tiputuksesta!!
Mua raivostutti yli kaiken se, että mun sydämen tila ja hypokalemia aiheutti sellaisen haloon, koska kaikillahan ne kaliumit nyt vaan on perseellään. Huusin, etten todellakaan aio jäädä osastolle, koska mulla on sitä tätä ja tuota, en todellakaan jää! Hoitakaa ne tiputukset nyt maksimivauhdilla, että mä pääsen pois täältä.
En tajunnut asiaa seuraavana päivänä, enkä vielä viikonkaan päästä. En tajunnut vielä silloinkaan, kun psykiatri väänsi rautalangasta mitä tarkoittaa hypokalemia ja miten vakava tila on silloin kun kaliumit pyörii kakkosessa; kaliumista ja glukoosista keho pitää kiinni viimeiseen asti, sillä ilman niitä tulee noutaja.
Tajusin tilanteen vasta sitten kun rupesin syömään. Silloin muhun iski se pelko selviytymisestä. Silloin mä tajusin, että liian lähellä käytiin taas. Muistan ihmetelleeni siellä päivystyksessä mun sydämen sykettä: kun makasin aloillani pulssi putosi 60:een ja kun nostin päätä tyynyltä pulssi ampaisi 110:een. Huomautuksena sellainen, että mulla ei ole ongelmana ollut bradykardia vaan takykardia, eli sykkeet huitelevat pilvissä. Joskus aiemmin - olisiko ollut peräti vuonna 2009 syksyllä - sisätaudeilla sain yhtenä aamuna tietää miten edeltävänä yönä minut oli meinattu siirtää teholle, koska verenpaineet putosivat tasolle 50/30 ja sykkeet sen mukana.

tiedän, että tämä teksti aiheuttaa monissa sen mitätöinnin aallon: ei ole tarpeeksi sairas parantuakseen. Mutta luitko tämän tekstin? Et tule koskaan olemaan tarpeeksi: tarpeeksi laiha, tarpeeksi saavuttanut, tarpeeksi sairas. Sairauden tuntosi katoaa nälkiintymisen myötä. Sh ottaa sinusta isomman ja isomman otteen ja vajoat sinne omaan sh:n kuplaan, jossa nälkiintyminen aiheuttaa yhä pahemman kuplautumisen. Ja nälkiintyminen syntyy paitsi ruoan rajoittamisesta niin myös ahmimisesta ja oksentamisesta, joten et voi vedota siihen. Sitä paitsi me jokainen ollaan erilaisia: toisen kroppa voi kestää pidempään kuin toisen, mutta loppu tulee kaikilla vastaan ennemmin tai myöhemmin ja kun se tulee on usein liian myöhäistä.
Älä usko sh:n ajatuksia, sillä ne ovat potaskaa. Sh ei koskaan, ei koskaan tule antamaan sinulle vastausta ongelmiisi! Sh ei koskaan tule tekemään sinusta onnellista ja kaunista; et tule koskaan tajuamaan saavuttaneesi sitä mitä lähdit hakemaan. Et tule koskaan olemaan tyytyväinen xx kiloon, sillä haluat aina lisää.
Sh on kuin käänteinen extreme hunger, mutta sen sijaan että se veisi sinua kohti onnellista ja tervettä elämää se vie sinulta kaiken. Terveyden, ulkonäön, perheen, ystävät, tulevaisuuden, ilon ja onnen, haaveet ja unelmat, koulutuksen ja urasuunnitelmat, harrastukset. Sh:n extreme hunger koskettaa myös läheisiäsi. Kuinka monesti olet kuullut vanhempiesi lohduttavan toisiaan myöhään illalla, koska he pelkäävät ettet enää herää aamulla? Kuinka monesti olet todistanut perheesi turhautuneita raivonpurkauksia, koska et voi syödä normaalia jogurttia?
Luulitko todella, että syömishäiriö on vain sinun ongelmasi? Ei, ei todellakaan. Siskoni sanat mun kuolemasta tuovat aina kyyneleet silmiin, eikä kenenkään pikkusisar saisi joutua elvyttämään sinua.


Mä tiedän miten uskomattoman vaikeaa voi olla tehdä niitä muutoksia. Miten oma sairauden tunto on sekä poissa mutta samalla jollain tasolla läsnä. Miten sitä vaan toivoo, että joku käskisi sut tekemään jotakin. Miten sitä vakuuttaa itselleen, että ensi maanantaina mä aloitan.. tai no, sitten kun olen laihduttanut vielä xx kiloa, niin sitten. Eihän tässä mikään kiire ole.
Mutta kaikki nuo asiat ovat sh:n aivopesua. Ne eivät ole sinun ajatuksiasi! Tee eroa omiesi ja sh:n ajatusten välille (vinkki: sh:n ajatukset ovat just ne kaikki, jotka väittävät yo kaltaisia asioita ja johtavat tuhoon) ja sitten erota sh itsestäsi. Olen itse kamppaillut todella paljon tämän asian kanssa, koska ne ajatukset ovat kaikki mun! En erottanut mikä on sh:n ja mikä mun, mutta nyt erotan. Itseäni on auttanut kirjoittaminen: kun kirjoittaa ne kaikki ajatukset ylös niitä pystyy käsittelemään paremmin. Sitten jaa paperi kahtia sh:n ja omaan puoleen ja sijoita ajatukset omille puolilleen. Kaikki läskiajatukset, ruoka-ahdistukset, mitätöinnit, sairauden tunnottomuudet jne, ne ovat kaikki sairauden ajatuksia! Ja vaikka et uskoisikaan näin olevan tee näin.
Uskoinko mä noin? En. Teinkö mä noin? En ennen kuin nyt. Ja mä vakuutan, että tämä tekee toipumisesta hitusen helpompaa. Tämä auttaa näkemään ne kaksi polkua: sairauden ja terveyden, ja tekemään päätökset niiden välillä. Tässä toimii se kammottu mustavalkoajattelu: portaiden kulkeminen hissin sijaan on sairauden polulla; berliininmunkki Skyrin sijaan vahvasti terveyden polulla.
Kun joudut matkalla silmäkkäin kivien, kantojen ja mutkien kanssa kysy itseltäsi kumpaa tämä käyttäytymismalli edustaa: terveyttä vai sairautta? Joudut kohtaamaan tämän risteyksen joka päivä; joudut tekemään nämä valinnat joka päivä yhä uudestaan ja uudestaan.
Mutta se on sen arvoista!


Vaikka esityslistalla on nyt kehonkuva- ja nesteturvotuskamppailut niin mä en tekisi mitään toisin. Mä olen hengissä ja taistelen nyt kovemmin kuin koskaan, ja se on tärkeintä; asiat kyllä järjestyvät. Tiedän, ettei nälkiintyminen ole ratkaisu mun - eikä sun! - ongelmiin, joten miksi yrittää ratkaista ongelma aina samalla väärällä tavalla? Miksi sinä yrität toistaa samaa toimimatonta käyttäytymismallia? Pelosta yrittää muuta?
Pelko on ihmisellä syystä, mutta jos se estää sinua elämästä niin silloin se on epäadekvaattia. Kuten mä aina sanon, niin sä saat pelätä, on normaalia pelätä tuntematonta ja jos toipuminen ei sua pelota niin olet joko todella harvinainen yksisarvinen tai sitten et haasta itseäsi tarpeeksi.
Mutta se pelko ei saa tulla esteeksi tehdä muutoksia. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan.

Hyvää uutta alkanutta viikkoa ja rutkasti taisteluntahtoa kaikille! <3

15 kommenttia:

  1. Tämä teksti oli niin herättävä ja oikeesti toivon todella että moni muu koki asian samoin. Mun mielestä tämän tekstin pitäisi levitä kaikkien sh:ta sairastavien keskuuteen ja se varmasti auttaisi monia!!

    Heidi sä olet ihan mahtava <3

    VastaaPoista
  2. Anoreksia on kyllä karu sairaus kun en ihmettelisi jos joku oikeasti miettisi ruudun toisella puolella "ettei ole koskaan päässyt noin pohjalle". Kiitos kuitenkin herättelevästä tekstistä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Ja se pohja löytyy vain sieltä arkusta :/

      Kiitos <3

      Poista
  3. Tämä oli kyllä hyvä kirjoitus- tuntuu kun vertaa noihin kesän kirjoituksiin, on ero kuin yöllä ja päivällä. Upea taistelutahto! Tsemppiä kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, mulla liikkuu päässä nyt huomattavasti enemmän kuin ne kaksi nälkiintynyttä, ruokaa etsivää aivosolua :D

      Kiitos paljon! <3

      Poista
  4. Kiitos kun kirjoitit tästä. Pistää miettimään, miksi kohdella itseään kaltoin ja aiheuttaa valtavaa tuhoa?

    Vaikka kirjoitatkin tosi henkilökohtaisista asioista, toimintasi on ihailtavaa. <3 Luuston haurastumisesta ja sisäelinten vaurioitumisesta puhutaan kyllä, mutta surullisesti sitä ajautuu ajattelemaan, että "ehei, eivät ne minua koske".

    Voin myös allekirjoittaa täysin ajatuksen siitä, ettei ole tarpeeksi sairas. Ajattelin itsekin ennen niin, mutta nyt terveempänä ajatus on ihan älyttömän tyhmä. Saatoin esimerkiksi miettiä, että ravitsemusterapeutti "nauraa" minut ulos, koska en ole tarpeeksi laiha tai syönyt tarpeeksi vähän.... :Ddd

    Kylmät väreet kulkee pitkin selkää, kun lukee kamppailustasi elämän ja kuoleman välillä. Onneksi olet havahtunut sh:n luomasta kuplasta ja kamppailet kohti terveyttä.

    Paljon taistelutahtoa myös sinne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsetuho tulee monessa muodossa. Ajattelin aina ennen, että koska mä olen niin hirveä ihminen niin mun pitää myös kärsiä. Suljin kokonaan tietoisuudesta sen faktan, että käytökseni vaikutti voimakkaasti lähipiiriini sekä terveyteeni.
      Itsensä vahingoittaminen ei ole koskaan, EI KOSKAAN ratkaisu ongelmiin! Päin vastoin se vain tuo niitä lisää.

      Voih, tuo yksisarvisteoria on kyllä niin tuttu! "Ei nuo asiat koske minua, en minä niitä voi kokea". Kuinka monesti itse oikein ajatteli noin ja nyt joutuu karvaasti myöntämään ettei sitä ollutkaan se taianomainen yksisarvinen?
      Mutta onneksi suurin osa vaurioista voi parantua, ja osteoporoottinenkin luu vahvistuu hiukan mikäli se vain saa siihen mahdollisuuden :)

      Kiitos paljon jälleen ihanasta kommentistasi, ja rutkasi tsemppiä sullekin! <3

      Poista
  5. Kiitos kun kirjoitit tästä, pakko myöntää että itselle tuli melkein kyyneleet silmiin. Mua vaivasi koko sairastamisen ajan (nyt olen jotakuinkin terve, vaikka pääkopan kanssa onkin työstettävää) juuri tuo ajatus siitä etten olisi tarpeeksi sairas. En ollut koskaan tarpeeksi hyvä anorektikko, vaikka sen takia etten joutunut koskaan sairaalaan (vaikka se olikin lähellä). Näin jälkikäteen oon onnellinen monesta asiasta jotka ei tehneet musta "kunnon anorektikkoa" mutta se tunne siitä riittämättömyydestä on niin vahva ja painaa mua edelleen muissa asioissa.

    Toivon että siitä pääsee irti. Toivon että säkin pääset, toivon että sä jaksat yhä vaan taistella. Kyllä se on sen arvoista, elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, tunnistan niin hyvin tuon ei tarpeeksi hyvä -ajatusmallin. Fakta on kuitenkin se, että koskaan ei ole sairaudelle tarpeeksi hyvä; ne "oikeat ja hyvät" syömishäiriöiset löytyvät hautausmaalta.

      Olen kans kamppaillut riittämättömyyden tunteiden kanssa muilla elämän osa-alueilla ja se on raskasta. Mulla sh ja tämä riittämättömyys ja yleinen tuomitsevuus lähinnä itseä kohtaan kulkee tosi paljon käsikädessä, ja olen nyt viime aikoina ruvennut toipumaan kaikista kolmesta.
      En ollut opinnoissa tyytyväinen edes siihen vitosen arvosanaan, koska aina siellä tenttivastauksessa tai esseessä oli korjaamisen varaa. Pikkuhiljaa aloin väsymään ja rupesin laskemaan rimaa. Kun tajusin, ettei mun niskaan käynyt kukaan muu kuin mun oma tuomitseva ajatusmalli, niin rupesin haastamaan sitä ajatusmallia. Onko oikeasti totta, että mä olen niin riittämätön ja surkea? Mitä mä sanoisin ystävälleni tässä tilassa?

      Muista, että sä olet just sellainen kuin sut on tarkoitettu! Sun ei tarvitse eikä missään nimessä PIDÄ olla mitään muuta! Loppujen lopuksi me ei muisteta niitä painolukemia tai arvosanoja, vaan me muistetaan kokemukset. Ne numerot ja luvut ei ole merkityksellisiä, vaan meidän hymy ja sen aiheuttaja. Itku ja nauru ja niiden aiheuttajat. Onnistuminen ja myös epäonnistuminen. Voittajafiilis kun haastaa omaa pelkoaan.
      Nyt kun muistelee, niin mä olen kirjoittanutkin tästä riittämättömyydestä ja perfektionismista viime keväänä!

      Kiitos sinulle ihanasta viestistä ja toivon kovasti, että säkin pääsisit eroon tuosta riittämättömyyden tunteesta koska ei ne tunteet vaan ole tehty meitä varten :) <3

      Poista
  6. Sanattomaksi vetää.
    Oot ihan uskomaton! <3

    VastaaPoista
  7. Kiitos kirjoituksesta. Tätä on hyvä näyttää omille tyttärille, kun he puhuvat ja elävät tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa. Ikinä ei olla tarpeeksi hyviä ja aina pitäisi laihduttaa jne. Mitä kaikkea me naiset olemmekaan ylipäätään joutuneet kestämään ja kokemaan ulkonäön takia, ympäri maailmaa.
    Sinulla kun on paljon tietoa asiasta, niin olisi myös mielenkiintoista lukea, mitä tapahtuu fyysisesti ja psyykkisesti, kun alkaa parantumaan aliravitsemuksesta. Ja kuinka pitkälle keho voi parantua/korjata nälkiintymisen aiheuttamista vaurioista? Kuinka kauan kuukausissa/vuosissa kestää fyysinen toipuminen, jos kehon annetaan toipua? Ja mielenkiintoinen aihe on myös tuo ns. overshooting, kun keho alkaa kerätä ravintoa. Voiko ihmisen keho koskaan unohtaa sitä, että on kokenut syömishäiriön?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näytä ihmeessä tätä tekstiä tyttärillesi mikäli luulet siitä olevan apua! On tosi surullista miten sairas tämä yhteiskunta on, miten koskaan ei olla sen mittapuulla tarpeeksi mitään.
      Laihduttaminen ja oman kehon muokkaaminen nähdään usein erittäin harmittomana ja tehokkaana keinona kontrolloida asioita mutta harmittomasta se on kaukana. Esimerkiksi naispuoliset (fitness)urheilijat ovat todella alttiita osteoporoosille, sillä alhainen rasva% sotkee hormonitoiminnan ja sillä taas on suora yhteys luuntiheyteen.

      Olen kirjoittanut todella paljon postauksia liittyen siihen mitä tapahtuu refeedingin aikana. Tuoreimmat postaukset ovat kaikki syyskuun puolivälistä eteenpäin, joten tsekkaapas niitä!
      Mutta lyhyesti sanottuna fyysisesti keho on hätätilassa. Kun se rupeaa saamaan ruokaa, paino nousee voimakkaasti johtuen hitaasta aineenvaihdunnasta, turvotuksesta ja ruoasta suolistossa. Ruoansulatusongelmat ovat erittäin yleisiä, samoin nesteturvotus. Moni kokee extreme hungerin, jolloin on vain nälkä ja pakko syödä. Tämä kuitenkin helpottaa mikäli nälkään vastaa ja syö mitä mieli tekee.
      Ruoan myötä keho pystyy välittämään eri signaaleita tietoisuuteen esimerkiksi väsymyksestä ja myös tunteet heräävät tässä vaiheessa ja ne voi tulla TODELLA voimakkaina ja aivan puskista.
      Refeedingin myötä aineenvaihdunta herää ja tuo tullessaan äärimmäisen epämiellyttävän hikoilun lisääntymisen ja kuumat aallot, ja sekainen hormonitoiminta aiheuttaa usein iho-ongelmia.
      Eli summa summarum: keho on ihan sekaisin yllättävästä ruoan saannista, mutta kun se huomaa saavansa ruokaa tarpeeksi niin se "uskaltaa" luottaa sinuun ja nämä oireet helpottavat ajan ja ruoan ja ennen kaikkea LEVON myötä. Lepo on ruoan ohella ratkaisva tekijä koska liikunta ylläpitää kehon nälkiintymis- ja hätätilaa, jota ei korjaa edes ruoka. Tämä johtuu kortisolista, joka nousee aina liikuntasuorituksen aikana. Normaalilla ihmisellä ruoka ja lepo korjaa tämän tilan, mutta koska keho on pahoin vaurioitunut nälkiintymisen takia ja kortisolit ovat ennestään koholla, niin vain lepo on tässä korjaava tekijä.

      Nälkiintymisen aiheuttamien vaurioiden korjaaminen riippuu siitä millaisia vaurioita on syntynyt. Yleensä vauriot eivät jää pysyviksi ja esim. osteopeniasta voi parantua. Mutta mitä pidempään tilannetta jatkuu niin sitä vaikeampaa siitä tulee. On huomattava se, että näitä vaurioita syntyy myös silloin, kun yritetään parantua alle 2000-2500 kalorilla.
      Painon normalisoituminen on kaikkein nopein ja helpoin vaihe, mutta vaurioiden korjaantuminen jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen. Tämä on tosi yksilöllistä, mutta raffi keskiarvo on 18 kk; mitä pidempään sairautta on kestänyt niin etenkin fyysinen, mahdollisimman täydellinen parantuminen vie aina pidempään.
      Overshooting ei tapahdu kaikilla, arviolta puolet overshoottaa eli paino nousee tilapäisesti n. 10% oman biologisen normaalipainon yli ja palautuu sitten siihen setpointiin ilman mitään ruoan tai liikunnan kontrollointia.

      Hyvä kysymys voiko keho koskaan unohtaa! Mä uskon, että ei. Mieli ja keho on kokonaisuus ja syömishäiriöisellä on tietty biologinen alttius tälle sairauden spketrille. Oireista voi toipua, päästä ns. remissioon jolloin sairaus ei ole aktiivinen, mutta koskaan ei voi päästä sitä edeltävään tilaan. Toki tässä taas vaikuttaa se kuinka kauan on sairastanut sillä pitempi sairaushistoria synnyttää enemmän vaurioita, joiden korjaaminen vie pidempään ja voi myös altistaa muille loppuelämän sairauksille, kuten kilpirauhasongelmat ja eri reumaattiset sairaudet jos niille on esim. geneettinen alttius.
      Itselleni puhkesi fibromyalgia sairauden myötä eikä mun kroppa tule koskaan toipumaan kaikista vaurioista. Mutta onneksi ihmiskeho on fiksu ja uusiutuvaa sorttia kaiken lisäksi, niin että esim. osteoporoottinen luusto voi vahvistua hieman. Mutta koskaan niitä ei voi pyyhkiä pois.

      Mikäli sinua kiinnostaa enemmänkin tämä aihe niin tuolla recovery-blogissa on paljon näihin liittyviä asioita.
      Osoite on freeyourrecovery.blogspot.fi

      Poista
    2. Kiitos nopeasta vastauksesta :)
      Tämä on todella monimutkainen aihe ja tuntuu, ettei edes monet lääkärit tiedä asioista. Paremmin varmasti tietävät itse asian kokeneet, kuten sinä.
      Menenkin tutustumaan heti tuohon recovery-blogiin.
      Voimia ja lämmin halaus sinulle <3

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta