26. lokakuuta 2016

I won't even say goodbye


Ajattelin tulla taas vähän kirjoittelemaan kuulumisia vaikka oikeastaan musta tuntuu vähän tyhmältä kertoa aina samoja asioita :D Hirveästi ei ole tapahtunut viime aikoina, mutta ehkä just ne pienimmät arkipäiväisimmät asiat alkavatkin olla niitä merkityksellisiä.

aamupalaa
Multa pyysi anonyymi postausta siitä että miten mun elämään vaikuttaa osteoporoosi ja miten elää sen asian kanssa, joten tästä aiheesta nyt ensin muutama sananen.
Mulla diagnosoitiin keskivaikea osteoporoosi vain 20-vuotiaana reilun vuoden aktiivisen sairastamisen jälkeen ja se on nyt vaikea-asteinen osteoporoosi. Tämä näkyy niin, että mulla murtuu luut herkästi, esimerkiksi kerran kun putosin sängystä mun oikea olkapää murtui kolmeen osaan. Rintarangassa on nikamien kompressiomurtumia, yläselässä kyfoosi ja pituudesta lähtenyt se viitisen senttiä.
Olen melko varovainen liikkeissäni, koska jos kaadun vaikka liukkailla voin murtaa lonkkani. Siksi olen tanssissa varovainen enkä suostu tekemään mitään sellaista, jonka tiedän olevan mulle vahingollista. Mutta osteoporootikolle liikunta on kuitenkin tärkeä hoitokeino, sillä tärähdyksiä aiheuttava liikunta lisää luuston tiheyttä. Kun aloitin baletin vuonna 2011 niin siitä pari vuotta myöhemmin otetussa luustontiheysmittauksessa oli pientä parannusta. Selkärangan tiheys oli 1,5% parempi ja lonkkien 8% huolimatta siitä, että mun ravitsemustilanne ei ollut kovin häävi. Eli vaikka osteoporoosi on pysyvä ja aika vakavakin tila, niin toivoa on. Luusto uusiutuu 5-15 vuoden välein ja mikäli huolehtii elintavoistaan ja pitää ne luustoystävällisinä, niin kyllä se luustontiheys hitusen korjaantuu :)
Muuten olen fysiikaltani aika heikko: saan rasitusvammoja tosi herkästi ja kun yksi paikka rupeaa paranemaan niin toinen prakaa. Baletti aukikierrosta johtuen on yksi pahimmista rasitusvammojen aiheuttajista, koska lonkkien bursiitit aktivoituvat aina aktiivisemmasta treenistä. Kolme-neljä viikkoa on oikeastaan se maksimi, jonka pystyy treenaamaan ilman mitään vammaa, eli aika hemmetin ärsyttävää. Tähän kun vielä yhdistetään fibro, niin johan on soppa :/
Mutta nämä on mun kortit ja näillä on vain mentävä; on omasta asenteesta kiinni että mennäänkö hymy huulilla vai kurtistus otsalla.

7 viikkoa välillä, ja se onkin pienin muutos!
Mulla on ollut kehonkuvan kanssa vääntämistä viime aikoina oikein urakalla.
Eilen kun olin menossa peilisalille ja vaihdoin treenivaatteita ylle satuin näkemään peilistä itseni vähemmän imartelevasta kuvakulmasta ja jumalauta sitä ahdinkoa!
"Miten mä voin olla näin lihava? Miten mä olen saattanut päästää itteni tähän tilaan? Ei jumalauta, en mä voi elää itteni kanssa.. ei v***u, mun on pakko alkaa laiduttamaan!" Multa oli päästä itku, koska mikään ei näyttänyt hyvältä ja mä kaikkein vähiten. Salilla mulla meni kaikki aika vaan oman kropan tuomitsemiseen ja itteni haukkumiseen, ja vasta sitten mä tajusin mitä ihmettä mä taas teen! Käskin itteni pysähtyä ja miettiä sanojani uudemman kerran.
Mun kroppa on syytön tähän helvettiin. Mun kroppa on selvinnyt yli kymmenen vuoden anoreksia-, bulimia- ja ortoreksiahelvetistä hengissä ja suht hyvässä kunnossa. Mun kroppa on selvinnyt elossa sydänpysähdyksestä, puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista kun on ollut kaliumit perseellään, taju kankaalla alhaisista sokereista ja paineista, nälkähuuruissa tehdyistä kymmenen kilometrin juoksulenkeistä. Mun kroppa on selviytyjä, joten mulla ei jumalauta ole mitään oikeutta haukkua sitä niin!
Sitten mä tein kuten aiemminkin: otin valokuvaamisen avuksi. Yritin peitellä omia ongelmakohtiani hameella tai trash pant shortseilla tai löysällä paidalla, mutta sitten heitin ne kaikki pois. Mun on kohdattava kroppani sellaisena kuin se on ja kaikki ylimääräiset vain vahvistaa sitä sairasta ajatusmallia, että mun on piiloteltava tiettyjä body partseja. Ja totta puhuen ne sortsit ja hameet ja löysät paidat vaan teki mun kropasta suuremman näköisen.
En ole koskaan tuntenut voimaantuvani jostain valokuvaamisesta etenkään näin aikaisessa vaiheessa toipumista, mutta tämä teki sen. Siinä olen minä. Biologiseen normaalipainoon päässeenä (kyllä, se on nyt saavutettu!), useiden kilojen nesteturvotuksen ja trunk adiposen kanssa. Mun keho on edelleen muutosvaiheessa, sillä pari kuukautta on lyhyt aika ja vielä on matkaa edessä jo pelkästään turvotuksen ja painon jakaantumisen kohdalla. Tämä on mun keho enkä mä tule koskaan saamaan mitään muuta, joten mun suhtautuminen on ratkaiseva asia tässä. Tiedän, että pää ei ole täysin pysynyt vauhdissa mukana mutta kyllä se sieltä jossain vaiheessa tulee. Ja mä voin kuroa välimatkaa umpeen tekemällä töitä (jo) nyt.

Voisin puhua ummet ja lammet läskiahdistuksesta ja kehon muutoksista ja omasta toipumisvaiheesta, mutta veikkaan että aika moni siellä ruudun toisella puolella on aika hyvin kärryillä siitä, koska olen säännöllisesti tuonut sitä esille. Kertonut MM:n noudattamisesta, sudenkuopista, asenteen ratkaisemisesta, kehon reaktioista jne.
Mutta kaikkein merkittävin ero on mun mielessä - jälleen. 7 viikkoa sitten... mitä? En juuri muista mitään muuta kuin sen tuskan. Täyden toivottomuuden, halun päättää oma elämä. Koska en itse siihen uskaltanut ryhtyä niin asetin itseni tilanteisiin, joissa joku muu olisi päättänyt mun elämän mun puolesta, mutta luojan kiitos yksikään kerta ei onnistunut! Mikään ei tuonut iloa; mitä ilo edes on? Mulle kerrankin joku känninen polttariporukka sai hupia mun ulkomuodosta ja ilmeestä ollessani lenkillä ja muistan vaan ajatelleeni, että mun pitää näännyttää itteni nälkään sen takia.
Nyt sitten olen saanut sen oman kummallisen itseni takaisin. Hyvin omituinen musta ja ironinen huumorintaju, itsevarmuus, ja ennen kaikkea ilo on tullut takaisin mun elämään :) Huomasin, että mun mielikuvitukselle ei ole kaikkein paras juttu katsoa 24:ää Netflixistä, koska rupean kuvittelemaan jackbauereita ja terroristeja tuonne ulos, ja tällä hetkellä mun ja Dooran yhteinen uusi suosikkileikki on leikkiä agenttia ja agenttikoiraa ulkona :D :'D Asioita, jotka ei olisi koskaan tulleet edes mieleen 7 viikkoa sitten, koska pakkoliikunnan väsyttämänä ja ahdistamana en pystynyt menemään pellolle ja antaa Dooran koluta siellä omiaan.


Kuten tuossa jo sanoin, niin kävin eilen taas pitkästä aikaa peilisalilla. Mulla ei hirveästi ollut intoa tehdä tangolla juuri mitään, sillä sain pohkeeni niin jumiin etten pystynyt tekemään juuri mitään. Hieroskelin niitä tangolla auki (nostin jalan tangolle ja käytin sitä kuin foam rolleria), venyttelin jonkin verran ja siirryin keskilattialle. Keskellä koetin harjoitella vähän piruetteja varsin huonolla menestyksellä - ei vaan yhtään tehnyt mieli! - ja laitoin selkälihakset koetukselle fouettéilla. Kuvasin oman aikani ja siirryin tekemään improja.
Huomasin, että pitkästä aikaa pääsin taas siihen täyteen flow'hon tanssiessa! Mulla oli kaksi kappaletta tällä kertaa ja niistä toinen muodostui jotenkin huomattavan tärkeäksi. Kun myöhemmin katsoin videolta tanssia niin yllätyin aika tavalla: miten mä onnistuin saamaan tämän tanssin sopimaan biisin sanoihin? Mä olen kuunnellut tän kappaleen tosi usein mutta en ole kiinnittänyt mitään erityisempää huomiota sanoihin, ja muutenkin musiikissa mä kiinnitän eniten huomiota melodiaan; mulle lyriikat on aina toissijaisia.
Mutta loppujen lopuksi huolimatta surkeasta alusta eilisestä peilisalituokiosta muodostui mulle tärkeä asia toipumisen kannalta, sillä olen enemmän kuin valmis hyvästelemään sh:n elämästäni. Eihän se koskaan tule poistumaan täydellisesti ja siitä muistuttaa kehon vauriot koko loppuelämäni, mutta on mun omissa käsissä haluanko mä pilata lopun elämästäni jonkun typerän ja helvetin idioottimaisen sh:n ja oman tuomitsevuuden takia ja halusta olla tietynlainen, vai teenkö mä töitä niiden eteen ja vietän 100% todennäköisesti onnellisemman elämän.
Joten todellakin, I won't even say goodbye koska tämä oli tässä!

Biisi on nimeltään siis Say Goodbye, ja sen esittää Adaline.



Vielä kun tulisi se lumi, niin ei valittamista! ;)

22. lokakuuta 2016

Finally, the light is here!


Moikka vaan kaikille!
Ajattelin tulla vähän päivittämään tilannetta ja kertomaan positiivisista muutoksista, joita olen tässä viime aikoina päässyt tyytyväisenä todistamaan. Nyt tuntuu pikkuhiljaa siltä, että tehty työ alkaa kantamaan hedelmää, tai no, ainakin se hedelmä on kukkimassa ;)
Viime postaus oli aika rankka, joten musta tuntuu että nyt on hyvä vaihe tehdä vähän kevyempää postausta, jotta ei nyt ihan surkutteluksi menisi :D

sokerivohvelia maapähkinävoilla, nams! <3
Suurin tapetilla ollut asia minimien lisäksi on ollut ehdottomasti jatkuva pelkoruokien kohtaaminen, ja sitä olen tehnyt viimeisten kuuden viikon aikana erittäin ahkerasti. Jatkuvan altistamisen myötä pelkoruoat ovat kutistuneet ja pystyn vaivatta syömään leivoksia ja pretzeleitä jne. Tässä yksi päivä havahduin siihen, että mun ei enää juuri tarvitse altistaa itseäni näille makeille ruoille, koska olen aina ollut herkkuperse ja makea uppoaa helposti. Mutta suolaiset ruoat ovat sitten jääneet aika pahasti taka-alalle, joten ne ovat nyt seuraavaksi listalla. Jotenkin sh laittaa ajattelemaan, että suolaiset ruoat ovat pahoja siksi, koska ne ovat suolaisia ja näin ollen turvottavat ja mahdollisesti vain lisäävät mun nesteturvotuksen määrää. Näinhän voi olla terveillä ihmisillä, kun taas sh-potilas välttelee suolaa viimeiseen asti ja suolan puute aiheuttaa turvotusta. Lisäksi useat suolaiset leivonnaiset (piirakat jne) ovat vielä lämmitettäviä ja vaikka olen suht sinut jo lämpimien ruokien kanssa, niin lämmin suolainen välipala on jo melko haastava.
Hassua tässä on se, että tiedän kyllä pystyväni syömään näitäkin, mutta sen aiheuttaman ahdistuksen ja epämukavan olon takia päädyn välttämiskäyttäytymiseen. On vaan niin paljon helpompaa syödä jokin viineri kuin pala piirakkaa, joka pitää vielä lämmittää. Eihän tässä ole mitään logiikkaa, mutta milloinkas näissä olisi ollut mitään logiikkaa? Ei ikinä.
Mutta tämä on jälleen yksi pelko, joka poistuu vain ja ainoastaan altistamisen kautta.

rahkainen marjajälkkäri
Toinen ja huomattavasti haastavampi on seurassa syöminen, ja tällä viikolla olen keskittynyt siihen. Loppujen lopuksi huomasin, ettei siinä juuri mitään pelottavaa ollut. Ahdinkoa tuotti se, että vertailin omia sapuskoja muiden ruokiin ja tajusin syöväni enemmän kuin muut. Siinä sitten aktivoitui se mitätöinti, että en mä saa syödä näin paljoa, olen liian lihava eikä mulla ole oikeutta syödä. Mitä ne muutkin ajattelevat...? Mutta fakta on se, että mä nyt joudun syömään enemmän kuin muut yleensä ja mun kroppa viestittää tarvitsevansa edelleen paljon ruokaa. Mun kropassa on sellaisia vaurioita, joita ei terveillä ihmisillä ole ja ne korjautuu vain ja ainoastaan ruoalla.

chocolate chip cheesecake... veti sanattomaksi!
Vaikka noiden ruoka-asioiden kanssa väännetään kättä vielä pitkään, niin fysiikan puolesta on tapahtunut aika paljon ja on otettu isoja askeleita myös mielen kanssa.
Ensinnäkin mun nälkäsignaalit ovat tulleet takaisin, ja vaikka siihen on ollut sh:n takia viha-rakkaussuhde, niin nyt se tuntuu terveellä tavalla hyvältä. En joudu enää koko aikaa arpomaan mitä tämä olo on: kylläisyyttä vai nälkää? Ruoansulatus pelittää huomattavasti paremmin, ja aineenvaihdunta on suunnilleen kolme kertaa nopeampi kuin pari kuukautta sitten. Olen havaitsevinani, että nesteturvotus on ruvennut aavistuksen verran helpottamaan, sillä käsivarret eivät ole enää ihan yhtä arat kuin vaikka viikko sitten. Myös mun lihakset ovat tulleet takaisin ja tämä on asia, josta haluan puhua enemmän.
Kuinka moni sh-potilaista ajatteleen painonnostovaiheessa, että asia on ok mikäli se paino tulee vain lihasten muodossa? Veikkaan, että 100%. Yritetään hieroa kauppoja sairauden kanssa, yrittää tyydyttää niin sitä kuin hoitotiimiä, koska sun ajatuksethan ovat täsmälleen samat kuin sairauden.
Mutta fakta on, että ihminen ei voi päättää lihovansa vain lihaskudosta, ei vaikka treenaisi kolmesti päivässä salilla ja söisi proteiinia neljä kertaa yli oman tarpeensa. Se ei vaan mene niin. Keho ei ole mikään kone, joka määrää jokaisen proteiinin kulkeutumaan sun hauiksiin, ja rasvat ja hiilarit taas menevät sun sisäreisiin ja takapuoleen. Lihas- ja rasvakudos ei ole ainoita, jotka joutuu painon noston uhriksi, vaan myös sisäelimet, luusto, aivot jne. Rasvakudosta ei voi keho muodostaa päivässä enempää kuin 200-300 grammaa, ja siihen vaaditaan erittäin paljon energiaa (puhutaan nyt 10000-15000 kalorista päivässä). Joten ei, ei ole mitenkään mahdollista fyysisesti lihoa esimerkiksi viikonlopun syöpöttelyistä viittä kiloa. Ihmiskeho on 70% nestettä, joten siihen määrään vaikuttaa mm. nesteturvotus, ruoan paino suolistossa sekä glykogeenivarastojen täyttyminen.
Toinen fakta on se, että lihas kasvaa ruoalla ja levolla. Mikäli yrität toipumisvaiheessa treenata salilla ja näin ollen "tulla timmiksi ja urheilulliseksi ja terveeksi", niin ajattelepas uudemman kerran. Treeni tässä vaiheessa ei tee sinulle mitään muuta kuin vahinkoa: kehosi on jo ennestään vaurioitunut ja treeni rikkoo rikkoutuneita kudoksia entistä enemmän. Kortisolitasot (stressihormoni) nousevat, keho on jatkuvassa triagessa eikä se pääse siitä tilasta vaikka söisit kaksinkertaisesti liikunnalla kuluttaman määrän. Treeni toimii terveillä ihmisillä, mutta ei sh-potilaalla; jotta voit treenata kehosi pitää olla toipunut täysin. Lisäksi treenaaminen on aina bensaa sh:n liekkeihin vaikka sinulla ei olisi koskaan ollutkaan pakkoliikuntaongelmaa; sh muuttaa muotoaan parantumisvaiheessa niin äärettömän helposti, ettei sitä itse tajuakaan. Jouduin itse kokemaan tämän karvaasti. Mun ongelma oli levon sallimisen mahdottomuus. Vaikka tanssi ja juoksu lievittivät fyysisiä kipuja, pitivät fibromyalgian vähemmän oireisena, toi pätevyyskokemuksia ja hyvää oloa, niin loppupeleissä levon mahdottomuus yhdistettynä vähempään ruokaan kulminoitui anorexia athleticaan, jonka kanssa en ole ennen kamppaillut. Olen asettanut tanssille ja juoksulle selvät rajat ja niiden pariin saa palata vasta sitten kun olen saavuttanut biologisen normaalipainon, ei ole enää mitään nälkiintymisen oireita, mieli on kunnossa ja lepo sujuu täysin ongelmitta.
Mä pelkäsin todella paljon, että mä menetän kaikki lihakset. Lihon löysäksi läskiksi, jolla on vielä kymmenen kilon nesteturvotus siinä päällä. Eli selvä sh:n ajatus ja epärealistinen sellainen. Koska olen vain levännyt ja syönyt vähintään 3000 kcal päivässä niin se on mahdollistanut näinkin nopean fyysisen toipumisen. Tunnen nyt, että keho ei ole enää yhtä pakokauhuissaan vaan olo on fyysisestikin rennompi. Sydän on alkanut rauhoittumaan pikkuhiljaa vaikka sykkeet kävellessä huitelevat edelleen 140-150 alueella. Mutta nälkäsignaalien palaaminen ja kiihtynyt aineenvaihdunta ovat selviä merkkejä kehon toipumisesta :)

mun eka onnenkeksi koskaan, ja sen ennustus oli aika.. noh... :D "You are strong-minded" :'D
Mutta näiden positiivisten fyysisten muutoksen lisäksi suurin muutos on tapahtunut mun mielessä. Turvotuksista ja epätasaisesta painon noususta huolimatta tunnen oloni taas itsevarmemmaksi kuin ennen. En vihaa kroppaani vaan alan pikkuhiljaa tykkäämään siitä :)
Kun lakkasin tappelemasta omaa kehoani ja luontoa vastaan, niin ensimmäistä kertaa elämässäni tykkään tuntea itseni feminiiniseksi sen androgyynisen kalpean ruttunaamaisen rääpäleen sijaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni sana "kurvit" eivät aiheuta välitöntä ahdistus- ja oksennusreaktiota, ja oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni olen tyytyväinen siihen, että jokin vaate istuu hyvin mun takapuolen ansiosta! ;) Sen sijaan, että kilpailen sillä kuinka vähän tilaa voin viedä olen nyt tyytyväinen siihen kuinka paljon tilaa voin viedä. Koska mä nyt vaan olen niin upea, että on sääli jos mua on vain vähän olemassa! ;)
Tämä toipuminen ei ole siis tuonut entistä mua takaisin, vaan se on muuttanut sitä entistä mua paljon parempaan suuntaan enkä ikinä, en ikinä uskonut sen olevan mahdollista!

elo- ja syyskuu versus nyt
Mä en kuitenkaan ole immuuni ahdingoille ja kehonkuvakriiseille, miksi olisin? Mutta sen sijaan, että annan niille liian suuren vallan mä osaan ottaa vallan niiltä. Tiedän, että elämä on anoreksian ulkopuolella, ja tiedän ettei sh voi koskaan tarjota mulle sitä mitä elämä voi. Elämä on just päin vastaista: spontaaneja kakkupaloja treffeillä, Dooran omituisuuksille tikahtuakseen nauramista, merkityksen löytämistä omalle elämälle.
Haluan näyttää, että pitkästäkin syömishäiriöhelvetistä on todellakin mahdollista toipua ja toivoa on! Se vaatii työtä, se vaatii sitkeyttä ja se vaatii sen, että hyväksyy epämukavuuden ja -miellyttävyyden menettämättä toivoaan kokonaan. Mutta se on mahdollista. Olen joutunut tajuamaan ja hyväksymään sen, että Suomen sh:n hoito on niin perseestä, että mikäli aikoo toipua niin itse en ainkaan voi luottaa siihen hoitoon. Aivan liian usein ns. ammattilaiset voivat tehdä vain enemmän vahinkoa kuin hyvää tökeröillä kommenteilla "liian nopeasta", "liian suuresta", "liiasta painosta", "liiasta ruoasta" ja niin edelleen. Eli pelätään just sitä mitä syömishäiriö pelkää ja toimitaan vastoin luonnon tahtoa ja tarkoitusta.
Joten älkää tyytykö siihen puolinaiseen toipumiseen. Elämä on syömishäiriön ulkopuolella, eikä se ole elämää viettää liikunnan ja ruokapakkomielteiden parissa vaikka se tehtäisiinkin muka-niin-terveen shitnessin nimessä. Luota kroppaasi; mikäli annat sille kunnolla ruokaa ja vielä enemmän lepoa, niin silloin teet oikein ja mahdollistat täyden toipumisen.
Koska se on mahdollista!

Hyvää viikonloppua kaikille! <3

18. lokakuuta 2016

After dark there's light


Sain eilen anonyymiltä kommentin ja pyynnön, että tekisin postauksen sh:n huonoista puolista terveyden kannalta. Olen yhden postauksen tehnyt aiheesta (löytyy täältä), mutta se oli aika pintaraapaisu ja keskittyi pitkälti ulkonäöllisiin seikkoihin. Lisäksi sain pyynnön kertoa siitä, kun on ollut hengenlähtö lähellä. Hetken mietin kerronko vai en, koska kyseessä on aika rankka aihe. Mutta jälleen kerran mulla ei ole mitään hävittävää ja toivon mukaan tämä postaus auttaa ihmisiä ymmärtämään, että kyseessä on oikeasti hengenvaarallinen sairaus.

you can be afraid, but you can NOT let it stop you!
 Kuluneen aktiivisesti sairastetun vuosikymmenen aikana sh on kurittanut mun kroppaa tavalla jos toisella. Pienenä tietoiskuna mitä kropassa tapahtuu laihtumisen aikana, niin siellä tapahtuu paljon enemmän mitä päälle päin nähdään. Laihtuminen on paljon muuta kuin rasva- ja lihaskudoksen osuuden pienenemistä. Kun ihminen laihtuu kroppa joutuu hankkimaan sitä energiaa jostakin pysyäkseen elossa, ja se jokin on lihas- ja rasvakudoksen lisäksi sisäelimet näin yksinkertaistettuna. Kehon prioriteetti on taata aivoille riittävä glukoosi ja jos sitä ei saada tarpeeksi ravinnosta joutuu maksa muodostamaan sitä itsestään; aivot kun ovat ihmiskehon tietokone, ne määrittävät kaiken. Kun nälkiintymistä kestää vähän pidemmän aikaa (tämä suhteellista jokaisen keholle) keho kohtaa triagen eli se keskittyy ylläpitämään vain välttämättömien elinten toiminnon, eli aivojen, sydänten, keuhkojen sekä maksan ja munuaisten. Näin jälleen yksinkertaistettuna. Mitä pidempään nälkiintymistä kestää sitä syvempi kehon triage on ja sitä enemmän se joutuu syömään itseään taatakseen elossa pysymisen.
Eli kehosi syö itseään; kun murehdit nälkiintymisestä sekaisilla aivoilla valtavien reisiesi kokoa, kehosi syö pala palalta sydänlihastasi, jotta sinä pysyisit hengissä. Kun ahdistut kahden kalorin eroa rahkapurkissa, nälkiintymisen pakottamana maksasi joutuu muodostamaan riittävän määrän glukoosia aivoillesi. Kun hiilari- ja rasvakammoisena vedät Questbarin toisensa perään, heikentyneet munuaiset rasittuvat entisestään sillä proteiinien aminohapot sisältävät keholle myrkyllistä typpeä, jota maksa ja munuaiset joutuvat poistamaan. Tässä keho joutuu lisäksi ottamaan kalkkia luustosta kompensoimaan typen myrkyllisyyttä, ja kun luusto on jo entisestään haurastunut tämä haurastuttaa sitä lisää.
Lyhyt summa summarum kun sinä et syö, kehosi syö itseään.
Eli sinä syöt itseäsi.


Kuten kerroin tuossa linkkaamassani postauksessa, sh on aiheuttanut mulle terveysongelmia. Hiustenlähtö, hauraat kynnet, hampaiden eroosio, jopa silmäripset ja kulmakarvat lähtevät. Mutta vakavimmin on kärsinyt luusto sekä sisäelimistä sydän, maksa ja munuaiset. Vain vuoden aktiivisen sairastamisen tuloksena mulle kehittyi keskivaikea osteoporoosi, ja nyt 8 vuotta myöhemmin se on vaikea-asteinen. Lukuisia osteoporoottisia murtumia, joista pahimmat ovat selkärangassa. Nikamien kompressiomurtumat ovat vieneet pituudesta 5 cm ja aiheuttaneet kyfoosin, ja niiden aiheuttamien hermokipujen kanssa pitää elää loppuelämä. En ole vielä kolmeakymmentäkään ja luustoni on 85-vuotiaan luusto. Sydänlihakselle on käynyt samalla tavalla kuin lihakselle yleensäkin: se on kutistunut, ja kehittynyt sivuääni mitraaliläpän vuodon takia. Munuaisten toiminta heikentyi niin rajusti, että ne olivat ihan hilkulla pettää mutta onnistuin pelastamaan ne pysyvämmiltä vaurioilta.

Mulla on se ongelma, että mä mitätöin itseäni rajusti. En mä ole mitään tehnyt, eihän tämä nyt mitään ole. Kuka tahansa tähän pystyy. Vaarana on se, että rupean mitätöimään koko sh:ta ja toipumisprosessia, jolloin mä en auta yhtään ketään. Tästä oli tänään psykan luona puhetta: mun pitää palauttaa mieleeni ne sh:n horrorit, omat kokemukset ja se avuton pelon ja kauhun tunne jotta mä pystyn siihen työhön jota haluan tehdä: auttaa muita.
Joten siksi mä otan tämän asian puheeksi. Olen siitä muutamaan otteeseen maininnut mutten kertonut sen enempää. Ja totta puhuen mulla ei ole asioista juuri mitään muistikuvia, joten pitkälti kertomukset menevät sen mukaan mitä mulle on kerrottu.
Vuosi 2009 oli yksi elämäni hirveimmistä, ja se oli ehdottomasti yksi koettelevimmista myös kehon kannalta. Joulukuun alussa taistelin hengestäni ensimmäisen kerran Oulussa teho1:lla. Mulla ei sokerit pysyneet mitenkään paikallaan, vaan ne seilasivat ykkösen ja kympin väliä ja kouristelin jatkuvasti. Minulle kerrottiin, että oli yhtä kouristuskohtausta vailla ettei lääkärit päättäneet laittaa lääkkeillä koomaan; siihen ei tarvittu lääkkeitä vaan menin tajuttomaksi ilman. Muistan hyvin hämärästi heränneeni joskus päivän tai parin päästä ja silloin minut myös irrotettiin hengityskoneesta. Muistan, että siskoni seisoi sänkyni vieressä itkua pidätellen ja kuiskasi luulleen mun kuolevan.
Toinen tilanne tapahtui tapaninpäivänä, jolloin mun sydän pysähtyi. Pelastava enkeli oli pikkusiskoni, joka elvytti minut. Jälleen kerran en itse juuri tilanteesta muista paljoa, hyvin hämärästi muistan maanneeni oman huoneeni lattialla ja ympärillä oli kova hälinä.
Kolmas kerta oli sitten viime syksynä, jolloin sanottiin suoraan, että mikäli en suostu vapaaehtoisesti hoitoon niin pakkohoitokriteerit täyttyy. Mä ihmettelin että mistä on kyse, miksi on tällainen hälinä koska enhän mä ole laiha, enkä mä todellakaan ole tarpeeksi sairas! Mutta karu fakta oli se, että sydän, maksa ja munuaiset vetelivät kaikki viimeisiään. Olin paitsi vaikeasti aliravittu niin taustalla oli rasitteena yhdeksän vuoden aktiivinen sairastamiskierre sekä hengenvaarallinen nestehukka. Munuais- ja maksa-arvot huitelivat kaikki pilvissä ja muistan yhden lääkärin sanat, että nyt on kyse elämästä ja kuolemasta, sillä mun munuaiset pettävät hetkenä minä hyvänsä.
En edelleenkään ymmärtänyt tilannetta ja menin osastolle vain välttääkseni pakkohoidon. Olinko mielestäni valmis parantumaan? Olinko "tarpeeksi sairas" ansaitakseni parantumisen?
En hitossa, en edes silloin.


Kuinka moni vajoaakaan siihen ansaan, ettei ole tarpeeksi sairas parantuakseen? Veikkaan, että 100%. Koskaan ei ole tarpeeksi laiha sillä aina löytyy vielä tekosyy venyttää rajaa. Kokeilla voisiko pärjätä tällä kertaa kaksi kertaa pidemmän ajan ilman ruokaa; kokeilla voisiko pudottaa vielä sen puolikkaan kilon; kokeilla missä tulee raja vastaan.
Entäs se vertailu sitten! Enhän mä voi parantua, koska en ole yhtä laiha/sairas kuin tuo toinen. Jälleen päästään oman sairaudentilan mitätöintiin, joka tappaa. Kyllä, fakta on se ettei aliravituilla aivoilla vaan pysty ajattelemaan kunnolla sillä aivot lähettävät sulle koko ajan signaalia etsiä ruokaa ja syödä, sillä jumalauta sulla on nälkä! Mutta syötkö sä? Ehet. Sen sijaan sä pidät sitä heikkoutena ja syvennät vain nälkiintymistilaa entisestään. Haaveilet ruoasta, rajoitat ruokaa, ahmit ruokaa, oksennat ruokaa, rajoitat taas. Kun sitten tulee raja vastaan ja kroppa pettää, niin oletko sä silloin tarpeeksi sairas parantuaksesi? Et. Kun pari kk sitten vietin päivän kaliumtipassa ja sydänmonitorissa päivystyksessä mua raivostutti. Mun päivärytmi meni totaalisen perseelleen, en päässyt juoksemaan kymmenen kilometrin päivälenkkiä, en päässyt syömään minimaalista kasvisateriaani, en päässyt tekemään vielä puolen tunnin pakkojumppaa. Ja luoja miten paljon mä lihon siitä tiputuksesta!!
Mua raivostutti yli kaiken se, että mun sydämen tila ja hypokalemia aiheutti sellaisen haloon, koska kaikillahan ne kaliumit nyt vaan on perseellään. Huusin, etten todellakaan aio jäädä osastolle, koska mulla on sitä tätä ja tuota, en todellakaan jää! Hoitakaa ne tiputukset nyt maksimivauhdilla, että mä pääsen pois täältä.
En tajunnut asiaa seuraavana päivänä, enkä vielä viikonkaan päästä. En tajunnut vielä silloinkaan, kun psykiatri väänsi rautalangasta mitä tarkoittaa hypokalemia ja miten vakava tila on silloin kun kaliumit pyörii kakkosessa; kaliumista ja glukoosista keho pitää kiinni viimeiseen asti, sillä ilman niitä tulee noutaja.
Tajusin tilanteen vasta sitten kun rupesin syömään. Silloin muhun iski se pelko selviytymisestä. Silloin mä tajusin, että liian lähellä käytiin taas. Muistan ihmetelleeni siellä päivystyksessä mun sydämen sykettä: kun makasin aloillani pulssi putosi 60:een ja kun nostin päätä tyynyltä pulssi ampaisi 110:een. Huomautuksena sellainen, että mulla ei ole ongelmana ollut bradykardia vaan takykardia, eli sykkeet huitelevat pilvissä. Joskus aiemmin - olisiko ollut peräti vuonna 2009 syksyllä - sisätaudeilla sain yhtenä aamuna tietää miten edeltävänä yönä minut oli meinattu siirtää teholle, koska verenpaineet putosivat tasolle 50/30 ja sykkeet sen mukana.

tiedän, että tämä teksti aiheuttaa monissa sen mitätöinnin aallon: ei ole tarpeeksi sairas parantuakseen. Mutta luitko tämän tekstin? Et tule koskaan olemaan tarpeeksi: tarpeeksi laiha, tarpeeksi saavuttanut, tarpeeksi sairas. Sairauden tuntosi katoaa nälkiintymisen myötä. Sh ottaa sinusta isomman ja isomman otteen ja vajoat sinne omaan sh:n kuplaan, jossa nälkiintyminen aiheuttaa yhä pahemman kuplautumisen. Ja nälkiintyminen syntyy paitsi ruoan rajoittamisesta niin myös ahmimisesta ja oksentamisesta, joten et voi vedota siihen. Sitä paitsi me jokainen ollaan erilaisia: toisen kroppa voi kestää pidempään kuin toisen, mutta loppu tulee kaikilla vastaan ennemmin tai myöhemmin ja kun se tulee on usein liian myöhäistä.
Älä usko sh:n ajatuksia, sillä ne ovat potaskaa. Sh ei koskaan, ei koskaan tule antamaan sinulle vastausta ongelmiisi! Sh ei koskaan tule tekemään sinusta onnellista ja kaunista; et tule koskaan tajuamaan saavuttaneesi sitä mitä lähdit hakemaan. Et tule koskaan olemaan tyytyväinen xx kiloon, sillä haluat aina lisää.
Sh on kuin käänteinen extreme hunger, mutta sen sijaan että se veisi sinua kohti onnellista ja tervettä elämää se vie sinulta kaiken. Terveyden, ulkonäön, perheen, ystävät, tulevaisuuden, ilon ja onnen, haaveet ja unelmat, koulutuksen ja urasuunnitelmat, harrastukset. Sh:n extreme hunger koskettaa myös läheisiäsi. Kuinka monesti olet kuullut vanhempiesi lohduttavan toisiaan myöhään illalla, koska he pelkäävät ettet enää herää aamulla? Kuinka monesti olet todistanut perheesi turhautuneita raivonpurkauksia, koska et voi syödä normaalia jogurttia?
Luulitko todella, että syömishäiriö on vain sinun ongelmasi? Ei, ei todellakaan. Siskoni sanat mun kuolemasta tuovat aina kyyneleet silmiin, eikä kenenkään pikkusisar saisi joutua elvyttämään sinua.


Mä tiedän miten uskomattoman vaikeaa voi olla tehdä niitä muutoksia. Miten oma sairauden tunto on sekä poissa mutta samalla jollain tasolla läsnä. Miten sitä vaan toivoo, että joku käskisi sut tekemään jotakin. Miten sitä vakuuttaa itselleen, että ensi maanantaina mä aloitan.. tai no, sitten kun olen laihduttanut vielä xx kiloa, niin sitten. Eihän tässä mikään kiire ole.
Mutta kaikki nuo asiat ovat sh:n aivopesua. Ne eivät ole sinun ajatuksiasi! Tee eroa omiesi ja sh:n ajatusten välille (vinkki: sh:n ajatukset ovat just ne kaikki, jotka väittävät yo kaltaisia asioita ja johtavat tuhoon) ja sitten erota sh itsestäsi. Olen itse kamppaillut todella paljon tämän asian kanssa, koska ne ajatukset ovat kaikki mun! En erottanut mikä on sh:n ja mikä mun, mutta nyt erotan. Itseäni on auttanut kirjoittaminen: kun kirjoittaa ne kaikki ajatukset ylös niitä pystyy käsittelemään paremmin. Sitten jaa paperi kahtia sh:n ja omaan puoleen ja sijoita ajatukset omille puolilleen. Kaikki läskiajatukset, ruoka-ahdistukset, mitätöinnit, sairauden tunnottomuudet jne, ne ovat kaikki sairauden ajatuksia! Ja vaikka et uskoisikaan näin olevan tee näin.
Uskoinko mä noin? En. Teinkö mä noin? En ennen kuin nyt. Ja mä vakuutan, että tämä tekee toipumisesta hitusen helpompaa. Tämä auttaa näkemään ne kaksi polkua: sairauden ja terveyden, ja tekemään päätökset niiden välillä. Tässä toimii se kammottu mustavalkoajattelu: portaiden kulkeminen hissin sijaan on sairauden polulla; berliininmunkki Skyrin sijaan vahvasti terveyden polulla.
Kun joudut matkalla silmäkkäin kivien, kantojen ja mutkien kanssa kysy itseltäsi kumpaa tämä käyttäytymismalli edustaa: terveyttä vai sairautta? Joudut kohtaamaan tämän risteyksen joka päivä; joudut tekemään nämä valinnat joka päivä yhä uudestaan ja uudestaan.
Mutta se on sen arvoista!


Vaikka esityslistalla on nyt kehonkuva- ja nesteturvotuskamppailut niin mä en tekisi mitään toisin. Mä olen hengissä ja taistelen nyt kovemmin kuin koskaan, ja se on tärkeintä; asiat kyllä järjestyvät. Tiedän, ettei nälkiintyminen ole ratkaisu mun - eikä sun! - ongelmiin, joten miksi yrittää ratkaista ongelma aina samalla väärällä tavalla? Miksi sinä yrität toistaa samaa toimimatonta käyttäytymismallia? Pelosta yrittää muuta?
Pelko on ihmisellä syystä, mutta jos se estää sinua elämästä niin silloin se on epäadekvaattia. Kuten mä aina sanon, niin sä saat pelätä, on normaalia pelätä tuntematonta ja jos toipuminen ei sua pelota niin olet joko todella harvinainen yksisarvinen tai sitten et haasta itseäsi tarpeeksi.
Mutta se pelko ei saa tulla esteeksi tehdä muutoksia. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan.

Hyvää uutta alkanutta viikkoa ja rutkasti taisteluntahtoa kaikille! <3

12. lokakuuta 2016

Dancer's fuel

eka attitude sitten kesäkuun... huoh.
Multa on pyydetty ruokapäiväkirjan tyylistä postausta useasti ja etenkin vinkkejä siihen kuinka paljon "uskaltaa" syödä ja miten syödä herkkuja. Mä olen melko ruokapäiväkirjavastainen ihminen, koska ensinnäkin yksittäinen päivä antaa todella kapean katsauksen ruokavalioon ja toiseksi muistissa on edelleen se viime talven ja kevään anonyymien pommitus mun ruokavaliosta.
Mutta toisaalta, koska mulla ei ole tässä mitään menetettävää ja koska tämä saattaa olla joillekin avuksi, niin okei. Otan tähän avuksi vielä eilispäivän näyttääkseni, että vaihtelu on normaalia; tärkeintä on se, että saa minimit täyteen. Joten jos yhtenä päivänä syö 4500 kcal ja seuraavana "vain" 3000 kcal, on se täysin normaalia. Aivan yhtä normaalia kuin syödä kuukauden päivät 9000 kcal joka päivä.

miksi mulle tulee mieleen lumiukko tästä banaaninaamasta? :D
Aamun aloitin kookos-mantelimaitoon tehty kaurapuurolla, johon lisäsin muutaman kourallisen rusinoita ja suolapähkinöitä. Puuron kruunasi banaani, omenasosetta ja pari ruokalusikallista maapähkinävoita. Jälkkäriksi söin kolme riviä Fazerin Salty toffee -suklaalevystä. Syön myös aamupalalla jälkiruoaksi suklaata, koska miksikäs ei? Jos sitä tekee mieli ja energiaa pitää saada, niin suklaa on siihen erinomainen ruoka-aines: se sisältää paljon kaivattuja hiilareita ja rasvaa, hippusen magnesiumia ja buustaa mielialaa oikein mukavasti.
Itse asiassa olen laittanut merkille tuon ruoan vaikutuksen mielialaan. Etenkin aamupalalla on sellainen vaikutus ja sen tuntee miten mieliala nousee :)

pretzeliä dipattuna suklaalevitteeseen, oi nams! <3
Välipala oli tänään tuommoinen suht isohko pretzel, jota dippasin tuohon hasselpähkinä-, suklaa- ja maitokreemilevitteeseen. Suolainen yhdistettynä makeaan on todella herkullinen yhdistelmä, ja mitä nyt arvioisi niin söin tuolla kertaa ~ 4-5 teelusikallista tuota levitettä. Myöhemmin sitten (aka päivällisen jälkeen) söin viisi teelusikallista lisää suoraan purkista, koska se vaan maistuu paremmalta suoraan purkista syötynä ;)
Tein tänään riisipuuroa, koska olen himoinnut sitä monta päivää. Söin itse asiassa eilenkin riisipuuroa ja viikonloppuna tein feta-kasviskiusausta, joka ei ollut ihan Kokkikartanon oman kiusauksen veroista... Mutta on pakko yrittää verestää omia kokkaustaitoja, koska ruoka on ihan älyttömän kallista! Mulla menee nyt helposti yli satanen viikossa ruokaan, eli yhden kuukauden vuokran verran. Ja vielä sitä ihmettelee että miksi mulla ei ole koskaan rahaa... no kappas kun mä syön ne! :D :'D

itse tehtyä riisipuuroa kanelilla ja maapähkinävoilla (3 rkl), ja yksi jälkiruoista oli Butterfinger :D

Nuo mun päivälliskuvat instassa on aika hämääviä, koska ei mun päivällinen koskaan rajoitu siihen kuvaan. Esimerkiksi eilen söin riisipuuron ja suklaapatukan lisäksi muna-riisipasteijan, hedelmätoffeeta ja muutaman rivin suklaata.
Jos eilistä miettii, niin omien tanssitreenien takia mulla on niin käsittämätön nälkä, ettei ole sellaista ollut ihan hetkeen. Mun treenit eivät olleet likimainkaan intensiivisiä, sillä suurimman osan vietin kuvaamisen parissa ja improonkin liikeni vain about parikymmentä minuuttia. Tangolla tein vajaan puoli tuntia enkä kärjilläkään ollut pariakymmentä minuuttia pidempään. Intensiteetti oli myös alhainen, mutta siitä huolimatta sykkeet nousi tosi herkästi. Myös nesteturvotuksen takia olo oli inhottava ja tukala, joten sekin esti tekemästä yhtään kovemmin.
Tänään olen ihmetellyt sitä, että kivut ovat aika yllättävän alhaiset kun miettii että tanssin eilen. Vasen jalka ei tunnu lainkaan hullummalta, mutta oikean lonkan bursiitti on äkäinen. Tiedä mistä ihmeestä sekin on aktivoitunut..? Mutta tähän on tultu: kroppa on niin risa, että paikat hajoaa yksi kerrallaan.


Mulla ei pitkään pysynyt nälkä poissa, joten toiseksi jälkkäriksi hain lisää suklaata ja hedemätoffeeta, jota myös otin mukaan kävelylenkille. Olenkin kertonut, että verensokerin heittelyn ja sen myötä mahdollisten epilepsiakohtausten takia joudun nyt pitämään koko ajan mukana syötävää. Mutta tämäkin toivon mukaan tasoittuu ajan myötä.
Tänään kävelyllä huomasin todella konkreettisesti jälleen kerran sen, miten lopussa mun kroppa on. Luulin sydänongelmien jo helpottaneen hieman, koska pulssi ei enää kävellessä noussut yli 140. Mutta tänään se huiteli koko ajan 150 pinnassa ja henkeä ahdisti. Myös flunssaoireet pahenivat jo eilen illalla, puhumattakaan siitä eilispäivän nälästä.
Sain myös tietää verikokeiden tuloksia ja nekin ovat päin seiniä, eikä hemoglobiini ole laskenut näin alhaisiin lukemiin moniin vuosiin. Myös punasoluissa on häikkää, samoin maksa-arvoissa.. :/ Nämä on kaikki tosi pelottavaa faktaa mutta toisaalta niissä on se hyvä puoli, että niillä voi antaa taas sh:lle turpaan. Kun turvotus saa aikaan sen mitätöinnin ("en mä ole enää sairas", "ei mussa ole enää mitään vikaa", "ei tämä ole mitään muuta kuin puhdasta läskiä", "ei mulla ole enää oikeutta syödä", "laihduta läski!") ja paniikin, niin kylmät faktat auttaa tajuamaan todellisuuden. Paino ei kerro sitä mikä oikeasti on kropan tilanne, ei todellakaan! Voi olla bmi-luokituksen mukaan kliinisesti normaalipainon rajoilla, mutta jos se kaikki on vain nesteturvotusta kertoo se siitä mikä massiivinen vaurioiden määrä sisuksissa on.
Ehkä idioottimaisimman vastaanoton tämän turvotuksen kanssa sain sh-polin hoitajalta. Mulla oli eilen hänen vastaanottonsa ja totta kai punnitus, ja koko vastaanoton ajan sain vain kuulla päivittelyä siitä miten nyt ollaan aivan eri lukemissa, miten paljon mun paino on noussut viikossa, miten tämä voi olla mahdollista ja niin pois päin.
Lienee tarpeetonta sanoa miten typerää käytöstä sairaanhoitajalta, joka hoitaa anoreksiapotilasta.


Mutta takaisin ruokiin!
Tältä päivältä mulla ei ole enempää ruokakuvia, joten otetaan eilinen avuksi. Tuo Ingmannin Rocky Road on ollut mun lempparia viime talvena ja ostin sitä siksi uudestaan. Se on myös vähälaktoosista, mutta on todella sääli että vähälaktoosisia tai laktoosittomia HYVIÄ jäätelöitä on niin vähän. Benskut on jotain niin namia, mutta niistä saa aina muutaman päivän kestäviä mahaongelmia, niin joutuu niitä syömään vähemmän :/
Söin koko jäätelön (vajaat 500 grammaa mitä tuossa paketissa on), ja sen lisäksi vielä kaksi riisikakkua maapähkinävoilla, banaanilla ja rusinoilla, sekä "sotkukulhon": banaanijogurttia ja maissihiutaleita, joiden joukossa rusinoita, banaani, klementiini, suolapähkinöitä, tavallisia casheweitä sekä maapähkinävoita. Myöhäisiltapalaksi loput Maraboun Japp -suklaalevystä (söin koko levyn eilen) ja pari lisää riviä tuosta Fazerin levystä, ja käyttäessäni Dooraa myöhäisiltakävelyllä söin muutamat hedelmätoffeet.

sotkuinen kuva mun sotkukulhosta
Mutta tähän loppuun vähän muita kuulumisia, tai tanssi-sellaisia (joita ei periaatteessa edes ole). Mulla ei ollut oikeastaan mitään pääpointtia, vaan lähdin pelkästään kokeilemaan ja lähinnä tyhjäämään päätä impron muodossa. Tunteroisen vietin kuvaamisen parissa ja se osui muuten todella hyvään saumaan kehonkuvan kannalta! Mun kehonkuva on todella pahasti hakusessa, sillä välillä näen vain järjettömän kokoisen mahan ja nelinkertaiseksi turvonneet kasvot ja reidet, ja välillä taas näen muka selkärangan ja käsivarsien jämäköityneet lihakset. En tiedä kumpaan kuvaan luottaa, joten en luota kumpaakaan ja myös välttelen peiliä tosi paljon.
Mähän käytin valokuvaamista viime talvena ja keväänä isona työkaluna tässä asiassa ja taidan ottaa sen takaisin. Toki kuvat kertoo oman tarinansa turvotuksesta, mutta samalla ne kertoi etten mä olekaan niin järkyttävän lihava kuin peilikuva vihjaa. Voiko olla näin? Entä jos mä näen ne valokuvatkin väärin? Entä jos mulla onkin bigoreksia, eli olen oikeasti lihava ja näen itseni liian laihana? Mutta en voi muuta kuin havainnoida ja kuvata - mitä ne kuvat näyttävät? - ja luotaa faktoihin. Tiedän, että mun pää ei ole pysynyt vauhdissa mukana ja tiedän, että kehonkuva normalisoituu ravitsemustilanteen myötä ja tiedän, että mun ravitsemustila ei ole lähimainkaan normaali vielä aikoihin. Ja tiedän myös sen, että kroppa tulee tästä muuttumaan, joten miksi jäädä nyt kiinni noihin ajatuksiin ja kuviin? Se vain tulee ahdistamaan myöhemmin lisää, joten otetaan tämä jälleen osana mun ihmiskoetta.
Muutamat videot mä kuvasin (okei, kuusi :D) ja ne paljastavat sen minkä mä tiesinkin. Tanssikunto on ruosteessa eikä notkeudesta ole tietoakaan, mutta ne palautuu kyllä. Mikä mua hämmästytti niin oma asenne improon. Kun se kesällä alkoi muodostua pakoksi ja tuottamaan ahdinkoa, niin nyt se tuntui taas vapaalta. Hyvältä. En joutunut jankkaamaan kappaleita yhä uudestaan ja uudestaan, vaan se flow löytyi aika kivasti :)

Yhden kokopitkän videon mä jaan teidän kanssa, tosin instasta löytää noita muita pätkiä, jotka ovat jo kerryttäneet kivasti noita vihakommentteja.. :D Mutta haters gonna hate ja se on se nurja puoli siinä kun on niin upea ;)
Tämä biisi oli itse asiassa alkusyksyn yksi makeimmista vellomisbiiseistä ja edelleen se tuo mieleen ne olotilat, sen masennuksen ja toivottomuuden ja kuolemantoiveet. Mutta sen sijaan että otan mittaa autojen kanssa siinä ehdinkö juosta alta pois ennen kuin rysähtää, niin mä käsittelen sitä vähän fiksummin ja tanssin.
Kappaleen nimi on Devil Within ja sen esittää Digital Daggers.


P.s. kuinka moni huomasi mun kyrsiintyneen ilmeen ja halun luovuttaa puolivälissä kun puhelimeen tuli sähköposti? :'D :''D

10. lokakuuta 2016

What is recovery?

parantuminen on kuin olisit pakotettu selkä seinää vasten...

Mitä on parantuminen?
Lihomista. Se on pakkoa. Se on itkua ja hammasten kiristelyä. Se on ahdistuskohtauksia, sillä joko sä syöt tai sitten sä itket ja syöt. Se on pään hakkaamista seinään, koska muuttuva keho aiheuttaa hermoromahduksia. Se on kontrollista luopumista, laajenemista, paisumista, epäonnistumista. Se on sietämätöntä häpeää, koska sä et ollutkaan erityinen vaan ihan tavallinen. Se on häpeää, koska olet antanut luonnolle periksi. Se on häpeää, koska et eläkään pyhällä hengellä vaan sut on pakotettu luopumaan sun aineettomuudesta.
Se on raivoamista hoitohenkilökunnalle, se on raivoamista niille ystäville ja perheenjäsenille, jotka vielä haluaa olla sun kanssa tekemisissä. Se on raivokohtauksia kaupassa, koska joku sivullinen ihminen sattui vilkaisemaan sua sivusilmällä ja sä tulkitsit sen halveksuvaksi, ylenkatseelliseksi.
Ylipäätään parantuminen ei ole sua varten. Kuka sitä edes haluaa? Oikeasti, kuka haluaa vapaaehtoisesti tunkea naamaansa korvapuusteja ja berliininmunkkeja ja lihoa vapaaehtoisesti? Ne ovat heikkoja, nuo parantuvat henkilöt, he ovat heikkoja. He haluavat syödä, he ovat antaneet luonnolle periksi. He ovat epäonnistujia, koska eivät pystyneet elämään samalla tavalla kuin sinä: yhtä aineetonta, ravinnotonta, yhtä täydellistä ja saavuttamatonta elämää.
Ennen kaikkea parantuminen on likaista: kuin sika pellossa.

... tai se on vankilasta vapautumista
Se on syömistä, se on painon normalisointia. Se on turvotusta ja ahdistusta ja hiusten putoamista. Se on pelkojen kohtaamista, se on vielä syvempien demonien kohtaamista. Se on tyhjää kauhun tunnetta: kuka minä olen? Mitä mun elämä on tämän jälkeen, vai onko mulla edes mitään elämää ilman tätä?
Se on eloonjäämiskamppailua ja elämänhalun kyseenalaistusta. Se on jatkuvaa järkipuhetta itsensä kanssa, ja se on jatkuvaa sh:n ajatusten kyseenalaistamista ja kumoamista. Se on itsensä oikeuttamista.
Parantuminen on kipua ja kutinaa, se on jääkylmää ja tulikuumaa. Se on yöhikoilua ja päivisin kuumia aaltoja. Se on jatkuvaa kuumeilua ja sydämen toimintahäiriöitä. Se on ruoansulatusongelmia ja kymmenen kilon nesteturvotusta, joka saa kasvot turpoamaan kolminkertaiseksi. Se on järjetöntä harhaluuloa siitä mitä muut mahtavat ajatella.
Parantuminen on helpotusta ja tuskaa, päättäväisyyttä ja päättämättömyyttä. Halua ja haluttomuutta, iloa ja itkua. Havainnointia ja kuvailua: tällaistako tämä on? Itkupotkuraivareita illalla, koska tiedät täsmälleen miltä näyttäisit ollessasi raskaana.
Parantuminen on haparointia kylmässä vedessä pimeänä iltana: haluanko, uskallanko? Se on sumussa ajamista ja pelkoa vastaan tulevasta hirvestä. Se on höyhenen kosketus piikkimatolla; se on perhonen raatelukynsillä.
Se on vihaa rakkaudella.

parantumisen kaksi eri puolta, jotka ovat aivan yhtä totta

Ehkä isoimmillaan parantuminen on mustavalkoajattelusta luopumista: ei ole enää joko tai, ei ole enää ääripäätä. Tuomitsemattomuus on asia, johon kukaan ei pysty täydellisesti: meistä jokainen on tuomitseva, sillä tuomitsevuus tarkoittaa jonkin asian arvottamista niin hyvässä kuin pahassa.
Kuten tuo kuva, jota on äärettömän vaikea katsoa ilman yhtään mitään tuomitsevuutta, ja se tässä on se jutun ydin: miten oppia eroon siitä tuhoisasta tuomitsevuudesta ja miten oppia löytämään neutraali tila ja jopa ukkospilven hopeareunus?
Olen nyt käsittänyt sen miksi mulle tapahtui tämä relapsi. En viittaa tällä mihinkään fyysisiin tapahtumiin (aka koulun päättyminen) vaan mun parantumisprosessin päätökseen saamiseen. On valitettavaa, että mun piti jälleen käydä niin syvällä etsimässä vastaus asioihin, mutta toisaalta ihminen oppii virheistään. Kun viime syksynä aloitin MM:n ensimmäistä kertaa ja muutenkin parantumisen tosissani, olin aika pitkälti raakile. Mulla ei ollut kykyä käsitellä sh:n ja parantumisen aiheuttamaa ahdistusta ja muutosta, ja vaikka pääsin pitemmälle kuin koskaan aiemmin jäi mulle siltikin ruokarajoitteita. En pystynyt kohtaamaan pahimpia pelkojani, joita mä pystyn kohtaamaan nyt.

Mikä nyt sitten on erilaista?
Se, että mä olen jättänyt pelistä pois kaikki syömishäiriön keinot, ihan kaikki. Se näkyy siinä, että jokapäiväisen haastamisen kautta pelot ovat laantuneet ja pystyn mukisematta syömään leivoksia, donitseja, pretzeleitä, ja tänään söin Omar-munkin! Pystyn jälleen kokkaamaan osaksi myös paremman fyysisen kunnon vuoksi (selkä ei ole pitkiin aikoihin antanut periksi muuhun kuin makoiluun). Pystyn lepäämään ja skippaamaan asioita siksi, että haluan nyt vain syödä sen purkin beniä ja jerryä ja tuijottaa Orphan Blackin loppuun Netflixistä. Olen poistanut puhelimestani kaikki treeniappsit enkä mittaa kävelylenkkejä enää muun kuin Dooran mittapuulla: kun koira sanoo että kotiin, niin kotiin mennään.
Toisin sanoen motivoitumisen myötä olen myös täysin sitoutunut tähän puuhaan, ja mä näen koko ajan mun vaihtoehdot: joko sairastamisen tai terveyttä kohti menemisen. Samat vaihtoehdot ne ovat muuten sinullakin.
Ei mun matka ongelmaton ole, ei todellakaan! Tämä yli kuuden kilon (tai litran, kummin sen paremmin käsittää) nesteturvotus on ihan helvetin tukala ja kipeä, eikä se osoita merkkejä laantumisesta. Keskivartalo tuntuu pahimmillaan olevan ihan valmis repeämään ja tunnen sen nesteen määrän kehossa! Se on todella kivulias, eikä pelkästään keskivartalo vaan käsivarret ihan olkapäistä ranteisiin, reidet, pohkeet ja nilkat myös. Mutta tässä on jälleen vaihtoehtoinen keino nähdä tämä turvotus: joko mä kiroan sitä ja taistelen vastaan antaen sen johdattaa mut välittömään relapsiin, TAI mä näen sen mun kehon uskomattomana keinona yrittää parantaa niitä hirvittäviä vaurioita, joiden korjaamiseen mä en ole koskaan antanut kropalleni mahdollisuutta. Kyse ei ole pelkästään tästä tämän vuoden relapsista, vaan taustalla on 14 vuoden ajalta anoreksia-, bulimia- ja ortoreksiahelvettiä, joden jäljiltä mun hengissä säilyminen on aika ihme.
Joten sen sijaan, että mä käytän tämän tuhoisana keinona ja ruokin syömishäiriötä, niin mä ruokin kehoani. Pahimmat suklaahimot alkavat laantua ja tilalle on tullut kova himo vähän normaalimpaa ruokaa kohtaan. Mutta esimerkiksi eilen illalla puoli kahdeltatoista minulle tuli niin päätön himo jäätelöä kohtaan, etten voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin syönyt purkillisen beniä ja jerryä :D Turvotus on kaikkein veemäisin vaihe, mutta vaurioiden korjautumisen kannalta välttämätön, ja niin pitkään kun vaan ruokin kroppaa ja lepään, niin sitä nopeammin se helpottaa.


Mutta palatakseni aiheeseen: mitä se parantuminen on?
Mä voisin kuvailla parantumisprosessia ennen kaikkea termillä life restoration. Se on sitä, että hymyilee useammin kuin murjottaa. Se on sitä, että nauraa omille ajatuksilleen. Se on sitä, että sieppaa Dooran spontaanisti kainaloon ja pusuttelee sen vastustuskannalle.
Se on huomioiden tekemistä kävelyllä: onko tuo talo ollut aina tuon värinen? Milloin tuosta on kaadettu puu? Eikös tuossa ollut ennen erilainen kyltti..?
Se on tilapäistä rajoittavaa keinoa saadakseen vapauden takaisin: joudut syömään kellon mukaan, mikäli sinulla ei ole nälkä. Tai mikäli sinulla on nälkä, joudut rajoittamaan ajatusten vaikutusta tekoihin.
Se on tasapainon löytämistä. Se on hyväksymistä: luonnon, kehon, elämän, tapahtuneiden asioiden, sinun itsesi. Se on sen tajuamista, että elämä ei pyörikään sinun pienen syömishäiriösi ympärillä, vaan kaikki menee eteenpäin. Se on opettelua: uusien taitojen, tunteiden perkaamisen ja keinojen opettelua. Se on fysiikan hyväksymistä. Se on täsmälleen päin vastaisen hyväksymistä, kuin mitä syömishäiriö on sinut laittanut hyväksymään: joudut vastaamaan nälkään ja sietämään kylläisyyttä; joudut luopumaan kompensoinnista ja sietämään pahaa oloa.
Se on sen tajuamista, että tämä asia lepää sinun harteillasi: et voi syyttää tilanteestasi muita; et voi syyttää lapsuutesi käytöstä ja nykyistä pahaa oloa siitä, mitä sinulle on tehty. Mikäli syytät, olet edelleen katkera. Mikäli olet katkera et edisty. Mikäli et edisty, katkeroidut pahemmin. Katkeruus on ihmiselle myrkkyä.

Mutta parantuminen on helpotusta, hymyä. Se on jännityksen kutinaa miettiessäsi päivän pelkoruokahaastetta. Se on silmitöntä intoa siitä, että uskalsit kohdata todella ison pelon ja selvisit siitä voittajana. Se on nauramista kyyneleet silmissä, ja se on liikuttuneisuutta maailman söpöimmän koiranpentuvideon äärellä. Se on maapähkinävoin tahmeus kitalaessa, suklaan makeus kielellä. Se on jäätelöstä kohmeat sormet, kun yrität etsiä ne suurimmat taikinasattumat jäätelön seasta. Se on hedelmätoffeeta kävelyllä, ja suklaata illalla sängyssä ennen nukahtamista.
Se on oman itsesi löytämistä: luonteesi, harrastustesi, mielenkiintojesi. Se on uudelleen ystävien löytämistä ja leffassa käymistä. Se on uteliaisuutta tulevaisuutta kohtaan, suoranaista nälkää jopa. Se on kiihkeää halua auttaa muita. Se on triggeröitymisen sijaan sääliä, kun näet toisen olevan pahasti syömishäiriönsä kourissa. Se on vahvuuden tunnetta, ja se on heikkouksiensa kohtaamista. Se on jatkuvaa ajatusvirtaa ja täydellistä koomailua telkkarin ääressä. Se on itselleen ruoan ja levon sallimista, se on sh:n ajatuksille turpaan antamista. Se on oman itsesi erottamista sairaudesta.
Se on sitä, kun yhtäkkiä tajuat pitäväsi jälleen omasta elämästäsi!


Tunnen oloni päivä päivältä vahvemmaksi ja mä nyt todella tiedän selviytyväni tästä voittajana. Olen terapiassa opittujen taitojen ansiosta hyväksynyt ihan täysin tämän tilanteen enkä enää edes yritä taistella vastaan. Tiedän selviytyväni siitä mitä eteen tulee - go with the flow, ratsasta aallonharjalla, ota se vastaan sellaisena kuin se tulee.
Suurimmat oppimani asiat ovat olleet hyväksyntä ja tuomitsemattomuus, sillä nämä mulla puuttui vuosi sitten. Nämä kaksi asiaa oli ne, jotka olivat mun avaimet toipumiseen. Oman tilanteeni, menneisyyteni, oman itseni ja kroppani hyväksyntä sekä tuomitsemattomuus samaisia asioita kohtaan. Vuosi sitten olin kyllä kuullut niistä, mutta tappelin vastaan sen sijaan, että olisin ottanut asiat vastaan sellaisena kuin ne tulee niitä mitenkään arvottamatta. Vuosi on lyhyt aika, mutta mä tunnen sen tehneen todella radikaalin eron.

your past is there to teach you; otherwise don't even think about it
Näihin tunnelmiin hyvää alkanutta viikkoa kaikille!
Ja eikö ole ihanaa kun on näin kirpeä syksy! <3

4. lokakuuta 2016

The moment you're ready to give up is the moment when magic happens

I may bend, but I won't break
Mulle tuli yhtäkkiä eilen mieleen tuo otsikon teksti: the moment you're ready to give up is the moment when magic happens. Don't give up.
Ihan mielettömän osuva lainaus ja kirjaimellisesti eilinen ja tämä päivä on mennyt tuota lausetta hokiessa: tämä on se käännekohta, tämä on se kivuliain kohta, tämä on se kohta, joka määrittelee kumpi meistä johtaa, minä vai sh.
Ja koska sh:lle ei ole lupaa tässä huushollissa enää, niin mä käänsin sen voimavarakseni: nyt pusketaan eteenpäin kahta kovemmalla apinanraivolla!

lauantain pelkoruoka oli pretzel, jams!
Mutta ensin vähän ruokakuulumisia, koska niitä on toivottu sen verran paljon. Lisäksi anonyymi pyysi neuvoa siihen, miten uskaltaa vaihtaa ne kevyttuotteet normaaleihin.
Näissä asioissa ei ole mitään muuta keinoa kuin vaan mennä suoraan päin. Tiedän miten pelottavaa se on, mutta kerta kerralta se helpottaa. Toisille toimii se, että vaihtaa kaiken kerralla normaalituotteisiin, toisille toimii se että etenee tuote kerrallaan. Mä olen kokeillut molemmat keinot ja molemmissa on puolensa. Mä odotin aina sitä oikeaa hetkeä kohdata jokin pelkoruoka ja vaikka tätä asiaa puoltaa se, että on ikään kuin valmis sen pelon kohtaamiseen, niin se on äärettömän hidasta. Parhaimmillaan kohtasin pelkoruokia kerran viikossa, pahimmillaan vain kerran kuussa; todella hidasta puuhaa, jolloin tulosta ei synny tarpeeksi paljon eikä sh:n ajatusmalleja saa muutettua kunnolla. Joten mikäli odotat sitä oikeaa hetkeä niin ole varovainen, sillä voit jäädä siihen oravanpyörään, että altistat itseäsi liian vähän, jolloin et kohtaa pelkojasi tarpeeksi.
Pelottavinta oli se, että mä tein kaikki muutokset samaan aikaan, mutta samalla se oli todella suuri helpotus. Enää mun ei tarvinnut uhrata ajatusta sille olenko mä "valmis" kohtaamaan jotakin pelkoa ja samalla elämään sairauden alistamana. Mulla on nyt vain ja ainoastaan yksi suunta, ja se on pois sairaudesta. En enää odottele sitä taianomaista oikeaa hetkeä, koska sitä ei tule. Sitä paitsi kun pelkoja kohtaa koko ajan niin levon kuin ruoan muodossa, niin ihan kaikki sh:n tuottamat pelot ovat alkaneet laskea, jopa sellaisten pelkoruokien, joita en ole vielä uskaltanut syödä, esim. pitsat ja hampurilaiset.

croissantti eiliseltä
Aluksi mun ajatus raksutti koko ajan, samoin havainnointi ja kuvaaminen. Mitä tämä donitsi sai mussa aikaan? Mitä mun ajatukset on? Millaiset on keholliset reaktiot? Mutta pikkuhiljaa jatkuvan altistamisen myötä se hellitti. Nyt pystyn syömään sen donitsin tai croissantin repimättä sitä osiin tai hehkuttamatta sitä maasta taivaisiin, koska se ei ole enää niin pelottavaa.
Mulla on edelleen se paha sairauden sanelema tapa, että automaattisesti valitsen kaiken pienimmän. Pienimmän banaanin, pienimmän croissantin, pienimmän donitsin, pienimmän karjalanpiirakan jne. Luulen, että tämä on monelle hyvinkin tuttu asia ja aikalailla automaattinen. Mutta tämä on jälleen yksi sh:n tavoista, joista pitää päästä eroon. Mikäli ei itse pysty valintaa tekemään, niin anna jonkun muun valita se sulle. Jos et pysty päättämään mitä valitset kahvilassa/ravintolassa/jne, ota samaa kuin kaverisi tai pyydä häntä valitsemaan sulle. Toinen vaihtoehto on päättää edellisenä päivänä tai heti aamusta, että mikä sun päivän pelkoruoka tulee olemaan ja sitten pysy siinä päätöksessä. Ei poikkeuksia. Tiedän, että ruokavalinnat ja päätösten tekeminen voi olla todella vaikeaa, sillä olen itse esimerkiksi ravintolassa ollut niin kyvytön tekemään päätöksiä, että käskin tarjoilijan tehdä päätös mun puolesta. Mutta tämäkin on jälleen yksi sairauden ja etenkin aliravitsemuksen oire, joka helpottaa altistamisen ja paremman ravitsemustilan myötä.

tän päivän päivällinen: riisipuuroa maapähkinävoilla, ja uusi Snickers Almond, joka oli muuten tosi pahaa :/
Miten sitten ylipäätään päästä alkuun?
On vaan pakko uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel. Se se vaikeinta onkin, mutta jokainen askel on edellistä hitusen helpompi. Sinä päivänä kun mä rupesin taistelemaan vastaan, mulle iski hirmuinen helpotus ja innostus, ja kauppareissuista tuli seikkailuita. Mitä mä haluan syödä? Halusin kokeilla (melkein) kaikkea, ja sillä tavalla löysin uusia suosikkeja. Se kuherruskausi ei kestänyt systemaattisesti jokaista päivää, vaan aina välillä sai (ja saa edelleen) pakottaa itsensä syömään, muistuttamaan miksi mä tätä teen ja tekemään kirjaimellisesti eroa terveyttä kohti vievän tien ja sh:n oman tien välillä. Tässä mä kuvittelen tienhaaran, jossa oikean puoleinen tie vie kohti terveyttä ja vasen kohti sairautta. Kumpaa kohti tämä ruoka/käytös minua johtaa? Jos en ole varma eikä asia ole hirveän tärkeä, jätän sen hautumaan ja yritän uudestaan seuraavana päivänä.
Mua on auttanut todella paljon ihmiskehon toiminnan selvittäminen ja tämän kautta järkipuhe itselleni. Alussa sitä joutui tekemään koko ajan, perustelemaan lähes jokaisen ruokavalinnan, mutta pikkuhiljaa jatkuvan altistamisen myötä tämäkin on lieventynyt.
Sh:n pelkoja - olipa ne mitä hyvänsä - ei ikävä kyllä saa poistettua millään muulla tavalla kuin kohtaamalla ne. Sä tulet aina pelkäämään suklaata/juustoa/salaattia/pastaa/lepoa/lihomista mikäli et kohtaa sitä pelkoa, tämä on fakta. Sitä paitsi mikä on pahinta mitä jokin pelkoruoka voi sulle tehdä? Lihoa pasta-ateriasta 5 kg? Ei ole fyysisesti mahdollista. Tuntea kylläisyyttä? Todennäköisesti, mutta mikäli olet rajoittanut ruokaasi pitkän aikaa ja/tai vielä oksentanut sen pois, niin sun kroppa ei tiedä mitä on oikea kylläisyys.

Odette heinäkuulta
Mutta palatakseni tuohon otsikkoon ja siihen aiheeseen, niin tiedostan nyt tulleeni siihen pisteeseen, joka helposti houkuttaa palaamaan takaisin. Nesteturvotus on ollut pahana ja koko keskivartalo on ihan kivulias siitä johtuen. Sh siitä riemastui, ja koko eilispäivä oli vääntämistä sen kanssa.
Ei mulla ole mitään syytä syödä näin paljoa. Ei mun kroppa ole niin vaurioitunut. Ei mun kroppa oikeasti tarvi näitä ruokia, mä vain kehitän itselleni sokeririippuvuuden. Mä vain lihon ja lihon ja lihon, laiska paska... 
Mutta kiitos Pinjan sain lopulta ajatuksia oikeille urille. Mun kroppa tarvitsee jokaikisen ruoanmurun, siitä kertoo jo sydämen huono tilanne. Mun kroppa ei valehtele mulle, ei se ole ennenkään valehdellut, joten miksi mulla olisi näin kova nälkä ja kovat mielihalut, jos mun kroppa ei oikeasti tarvitsisi ravintoa? Enkä mä liho, lihominen on eri asia kuin painon normalisoituminen. Olen edelleen alipainoinen ja biologiseen normaalipainoon on pitkä matka.
Mulla ei ole muuta keinoa kuin hyväksyä tämä tilanne. Laittaa ajatukset ja tunteet merkille ja antaa niiden mennä. Jos yritän kontrolloida niitä niin ei hyvä seuraa: silloin mä teen suuren karhunpalveluksen sairaudelle ja poiketaan pahasti polulta. Sitä paitsi ei mennä tuomitsemaan keskeneräistä työtä, sillä mun kroppa on muutosvaiheessa eikä lähimaillakaan parantunut. Turvotus tulee laskemaan ja paino tulee jakautumaan mikäli mä vain jatkan kehoni ruokkimista ja lepäämistä. Sekin työ vaatii energiaa ja pahinta mitä mä voin tehdä on ruveta rajoittamaan ruokia.
Joten sen sijaan että annan pikkusormelle periksi, mä vien siltä sen käden ja jatkan eteenpäin. Voin joko antaa periksi ahdistukselle ja pelolle tai mä voin kääntää sen hyödykseni ja suunnata sen sh:ta vastaan.
Ja just niin mä aion tehdä. Mä olen 110% sitoutunut tähän toipumiseen ja jo se päätös ja tieto helpottaa mun oloa.


Tänään mä havahduin miettimään sitä, että onko Doora aina ollut noin eläväinen luonteeltaan? Mun havainnointikyky on huomattavasti parempi, ja huomaan ja aistin asioita ihan eri tavalla. Nauran Dooran touhuille välillä vedet silmissä, sillä kuka koira nyt merkkaa etujaloilla seisoen? :D Mutta mulla on myös sellainen teoria, että mun parempi vointi tekee Doorankin olosta paremman ja vapautuneemman. Miksi ei tekisi? Onhan se piski mussa kiinni 24/7. Päivittäisistä kävelylenkeistä on tullut mukavampia molemmille ja itse asiassa tänään mulla oli niin hyvä olo, että yllyttäessäni Dooraa juoksemaan juoksin vahingossa itsekin muutaman askeleen. Jalka teki stopin heti, mutta se mielettömän hyvä fiilis muistutti miksi mä vuosi sitten rakastuin juoksemiseen niin paljon!
Vaikka mä välillä toivon pääseväni juoksemaan, niin kyllä mä nykyisin osaan jo nauttia tästä levosta ja nyt todellakin tulee levättyä koko vuoden edestä! Mutta kaikki aikanaan: jos juoksu mulle on tärkeää, niin se tulee säilymään tämän levonkin jälkeen, ja tämä hetki luo pohjan huomiselle :)


Mutta kaiken kaikkiaan vaikka joka päivä käydään sh:n kanssa kädenvääntöä, niin elämä alkaa pikkuhiljaa maistumaan taas ihan kivalta :)

And hey, happy World Ballet Day!