30. syyskuuta 2016

September of changes


Viimeinen päivä syyskuuta, ja huomenna ensi kuun perästä on jo joulukuu. Miten se aika oikeasti kulkee niin äkkiä? Ainahan tuota hokee - ajankulun nopeutta - mutta jotenkin sitä sokeutuu itselle ja ajankululle.
Vielä isompi järkytys oli se, että eihän näistä mun muutoksista olekaan kuin kaksi viikkoa aikaa. Kaksi viikkoa?!! Mä olen totaalisesti menettänyt ajantajuni, koska tää aika on tuntunut niin paljon pidemmältä. Joten antakaa anteeksi, että olen välillä sekoillut näissä postauksissa tästä ajankulusta, mutta eipä se nyt toisaalta niin relevanttia ole. Tavallaan.

mun valehtelematta paras mahdollinen aamupuuro: tuoreita mustikoita, satsuma, banaani, soijakookosjogurttia, raejuustoa,
ananasta (okei, sen olis voinut vaihtaa kiiviin), maapähkinävoita, suklaalevitettä JA maitokreemilevitettä <3

Nämä kuluneet viikot ovat kuitenkin sujuneet suht ok. Ei ole iskenyt massiivista läskiahdistusta ja jopa extreme hungerin syömingeistä on selvitty hyvin. Kun alussa oli ongelmana minimien saavuttaminen, niin nyt saan minimit todella vaivatta täyteen jo iltapäivään mennessä ja päivittäin syön abouttirallaa 4000 kalorin edestä. Myös se jäätävä turvotus on alkanut helpottamaan ja ruoansulatuskin pelittää, joten fyysiset oireet ovat todella helpottaneet riittävän ravinnon myötä.

Mutta sen sijaan sydän oireilee rajusti.
Mulla ei ole koskaan ollut sitä ongelmaa, että syke olisi alhainen; mulle jo 60 on alhainen syke. Sen sijaan korkea syke yhdistettynä hyvin alhaiseen verenpaineeseen on todella ikävä kombinaatio, ja nyt siitä lähtien kun aloin noudattamaan MinnieMaudia jälleen, pelkät leposykkeet huitelevat 110-130 välillä, rasituksessa (eli nykyisin rasitus tarkoittaa rauhallista kävelyä) 140-155. Vähän vertailun vuoksi sanottakoon, että kesällä leposyke oli siellä 80 pinnassa ja juostessa keskimäärin 160.
Mä tiedän kyllä, että sh kurittaa kroppaa, mutta että näin rajusti ja refeedingin aikana! Mulla ei ole minkäänlaisia himoja lähteä treenaamaan, sillä mun selviytymisvaisto on paljon sairautta voimakkaampi; en edes uskaltaisi lähteä rasittamaan itseäni. Se joogakurssi, johon ilmoittauduin viime kuussa, en ole käynyt siellä vielä kertaakaan. Mun ei ole vaan tehnyt mieli nyt kun olen päässyt tähän levon makuun.Välillä (viimeksi eilen) mä ruoskin itseäni siitä - millainen laiska läski idiootti, ilmoittauduit joogaan etkä ole siellä kertaakaan käynyt - mutta mun on pakko mennä kropan signaalien mukana. Tuo joogakurssi kestää koko syksyn ja osan kevättä, joten on mulla aikaa siellä käydä. Ja entäs sitten jos en kävisi koko kurssilla? Häviän vain 50€, joten ei ole paha. Ennemmin mä sen maksan kuin rasitan jo ennestään ylirasittunutta kehoani.
Nämä sydänoireet ovat saaneet mut ajattelemaan tilannetta uudestaan, sekä pelkäämään ihan uudella tavalla. Olen toki sairauden syövereissä joskus pelännyt elänkö enää aamuun, mutta en koskaan tällä tavalla parantumisvaiheessa. Pahinta tässä on se, että mä teen jo nyt kaikkeni: syön todellakin riittävästi ja lepään paljon. Enempää mä en pysty, joten mun pitää vain rukoilla, että kroppa kestää tämän vaiheen eikä sydän petä. Mun keho on joutunut käymään nälkiintymishelvettiä läpi niin monta kertaa, ettei nämä oireet ole mikään ihme, pysyvistä vaurioista puhumattakaan. Mä olen oppinut arvostamaan kroppaani hitusen enemmän, kiittämään sitä että olen edelleen tänään hengissä tässä kirjoittamassa ja jakamassa kokemuksiani ja auttamassa muita,  arvostamaan jokaista hetkeä ja päivää. Olen ennen ottanut kaiken itsestään selvyytenä, mutta en enää.
Ikävä vaan, että sitä tajuaa kaiken vasta kantapään kautta.

mun toka realcovery donut!
Olen mun recovery-instan puolella kertonut tästä mun omasta ihmiskokeestani (ts. kääntänyt tämän viimeisimmän relapsin ihmiskokeeksi) ja samalla korjannut mun aiempia virheitä, jotka ovat lähinnä pitkän pelkoruokalistan muodossa.
Ihmettelin aina ennen, että miten ihmeessä ihmiset pystyvät syömään jotain leivoksia, donitseja, piirakoita, spagettia, koska nehän on tappavan epäterveellisiä ja nehän on just niitä ns. obesity foodseja. Eihän niitä syö kukaan muu kuin ne telkkarin sairaalloisen ylipainoiset ihmiset, nehän pitäisi suorastaan kriminalisoida!
Eli toisin sanoen: näitä mun pitää syödä. Toka donitsi oli Lidlin vaniljakreemillä täytetty donitsi, eikä senkään jälkeen tapahtunut mitään. Sh:lle annoin turpaan sinä päivänä uudestaan, kun päivälliseksi keitin ison annoksen spagettia ja söin sen paprika-cashew -peston kera. Peston, jota shitnessihmiset karttavat kaukaa tai käyttävät sitä neljäsosateelusikallisen verran, mutta jota mä annostelin muutaman ruokalusikallisen verran. Voi jessus sitä rasvaa... niinkö?! Aivan, se rasva ja se hiilihydraatti meni suoraan mun keholle korjaamaan vahinkoja, muun muassa mun sydäntä.

Miten mä nykyisin kohtaan pelkoruokia?
Mä mietin mitä mä pelkään ja syön sitä. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, sillä peloista pääsee eroon vain ja ainoastaan menemällä niitä päin. Jos päivä on ollut raskas, niin silloin valitsen kahdesta pahasta pelkoruoasta vähemmän pahan ja säästän sen pahemman seuraavalle päivälle. Sääntö on se, että joka päivä minimissään yksi pelkoruoka pitää kohdata - pahimpia pelkoruoka-aineita niin kauan, ettei ne enää pelota - ja turvaruokia ei saa syntyä. Mikäli jokin ruoka alkaa tuntua turvaruoalta, niin silloin se jää syömättä (tai ostamatta) ja syön sen sijaan jotain sellaista, jota en ole vielä kokeillut.
Tämä pelkoruokien kohtaaminen pätee ihan kaikkeen muuhunkin pelottavaan parantumisessa. Lepo oli mulle vielä suurempi pelko kuin ruoka, mutta nyt mä nautin siitä. Lihomisen pelko oli kova, mutta se helpotti paremman ravitsemustilan ja painon korjaantumisen myötä.
Pelko ei saa muodostua toipumisen esteeksi. Pelko on yksi ihmisen privitiivisimmistä tunteista, mutta koska nykyihmisen ei tarvitse enää pelätä leijonien hyökkäystä niin me ruvetaan pelkäämään ns. vääriä asioita. Pelko on totta kai yksilölle ihan aito ja oikea tunnereaktio mutta se ei aina ole validi, ja ongelmaksi se muodostuu silloin kun yksilö alkaa pitämään sitä absoluuttisena totuutena.
Tästä syystä sh:n aiheuttamat pelot on pakko kohdata yksi kerrallaan, ja tätä kutsutaan MinnieMaudissa brain re-trainingiksi. Eli muodostetaan uusia yhteyksiä vanhojen ja sairaiden yhteyksien tilalle.
Mitä tapahtuu, jos yksilö jää pelkonsa uhriksi? Edistymistä ei tapahdu, ja pahimmassa tapauksessa pelko tuhoaa yksilön. Syömishäiriössä lihomisen ja ruoan pelko tappaa, se on fakta. Joten mikäli jää odottelemaan sopivaa aikaa ja lupaa sh:lta parantua, niin voit saman tien jäädä odottamaan maailmanloppua, sillä sitä ei tule.
Sh:lta ei koskaan saa jäädä odottamaan mitään lupaa toipumiseen, koska sitä ei tule! Aina on yksi kilo vielä, huomenna, ensi viikolla, kuukauden päästä. Mä elin itsekin tässä harhaluulossa hokien itselleni, että onhan mulla aikaa vaikka kuinka paljon, kokemusasiantuntijan haun haastattelut ovat (vasta) marraskuussa, ja mähän toivun äkkiä!
Mutta luojan kiitos herätys tuli aiemmin ja nyt mä pelkään, ettei aika riitä.

viiden viikon ero
Millaista eroa mä olen sitten huomannut tähän mennessä?
Paino on hitusen lähtenyt korjaantumaan, mutta sen vauhti on hidastunut selvästi. Mun ajatusmaailma on positiivisempi, mulla on jopa ajatuksia nyt, tunnen olevani paljon enemmän oma itseni. Kasvoiltani en ole enää yhtä valkoinen luurankomainen zombi, silmissä on enemmän pilkettä, hymyilen useammin kuin itken. Itse asiassa en edes muista milloin olen viimeksi itkenyt; tai no, tänään tirautin pari kyyneltä kun mietin tuota kehon ja sydämen tilannetta ja sitä, miten mä antaisin mitä vaan jos voisin poistaa edes kolmanneksen näistä vaurioista. Mutta siis itku paremmasta aiheesta, jos näin voidaan sanoa ;) Ehkä mikä jännintä niin mun makuaisti on tullut takaisin ja erotan aivan eri makuja! Eilen illalla löysin kaapista syömättä jääneitä Questbareja ja maistoin sitten yhtä (olisiko ollut se kanelipullan makuinen) ja järkytyin miten hirveältä kuralta se maistui! Hirveä lisäaineiden läpitunkeva maku, ei kiitos, ei todellakaan!!
Sh ei enää määrää mun elämässä yhtä vahvasti. Päivittäistä vääntöä on toki, etenkin muuttuvan kropan hyväksymisen kanssa, mutta tämä on vain väliaikainen tilanne ja tiedän tämän olevan se pahin vaihe. Mulla on edelleen pitkä matka normaalipainoon, mutta annan kroppani edetä omaan tahtiinsa; se tietää mitä pitää tehdä.
Sen sijaan kognitiiviset kyvyt tuntuvat edelleen jumittavan, sillä muisti ja keskittymiskyky ovat huonot. Multa myös lähtee hiusten lisäksi silmäripset ja kulmakarvat, kun taasen vatsassa ja poskissa on sitä ihanaa lanugoa.. :/
Mutta pointtina on se, että ihmiskeho reagoi hitaasti. Ihminen on yksi hitaimmin kehittyvistä nisäkkäistä, joten ei parantuminenkaan käy parissa viikossa. Jos sulla on sellainen ajatus, se on sh:n. Ja se on täyttä potaskaa!


Olen tässä viime päivinä työskennellyt ahkerasti sen parantumisblogin kanssa (linkki!), mutta onneksi mun ei tarvitse tehdä sitä yksin, sillä sain ihan yllättävällä tavalla apua Vuokolta, kiitos sinulle! <3 Draivi tämän blogin suhteen on ollut kova molemmilla ja missiona on yksinkertaisesti tuoda MinnieMaudia tutuksi Suomeen, auttaa muita vertaisia ja samalla ajaa myös omaa toipumista ja tulevaisuutta kokemusasiantuntijana. Tiedän, että joitakin epäilyttää runsaasti ajatus siitä, että mä menen näin tiiviisti mukaan vertaistukeen, olen saanut siitä kyseenalaistavia viestejä. Mutta mä tiedän mitä mä teen, mulla on iso tukiverkko ympärilläni ja ennen kaikkea mun halu auttaa muita on kova. Olen sairastanut suurimman osan elämästäni, joten iso osa mun identiteettiä ja ihan kaveripiiriäkin on sh:ssa kiinni, joten sen sijaan että lähden yksi kerrallaan katkomaan niitä lonkeroita (ja samalla menettämään ikäni ja terveyteni siihen kyllästyessä), niin mä käännän sen voitokseni. Luon sairastamiselle merkityksen, laitan sen antamaan itselleni aivan yhtä paljon kuin se on multa vienytkin.
Olen kohdannut sen kysymyksen, että lähdenkö mä tekemään tätä työkseni mikä tarkoittaisi koulun penkille paluuta. Mä en poissulje sitä ollenkaan, mutta otan nyt asian kerrallaan. Lisäksi tämä on mulle erinomainen motivaattori ja paine ylläpitää omaa hyvinvointia, erinomainen keino laittaa sairauden äänelle kampoihin, sillä mä en pysty siihen koulutukseen edes puolivointisena. Mulle tämä asia on vielä suurempi motivaatiotekijä kuin tanssi, joten mä tulen viemään tämän taistelun loppuun asti. Tiedän pystyväni siihen psyykkiseen työhön - mä tiedän sen - mutta kestääkö mun kroppa loppuun asti? Toivotaan!


Musta tuntuu, että jätin jonkin tärkeän asian kertomatta, sillä mulla oli alunperin jokin asia jota lähdin kirjoittamaan. Mutta kuten sanoin, niin muisti ja keskittyminen on edelleen huono ja eksyn sivupoluille, joten tuli nyt laverreltua vähän kaikesta muusta. Mutta ehkä syvimpänä pointtina ja järkyttävänä, karuna faktana päin pläsiä on tullut esille se, että syömishäiriö tappaa. Kukaan ei ole poikkeus, kukaan ei ole yksisarvinen johon sh ei vaikuta, vaan jokaisen sh-potilaan kroppa joutuu käymään läpi helvetin. Toisten kroppa kestää pidempään kuin toisten, ja toisille parantumisvaihe koituu kohtaloksi; mä vaan rukoilen, että mä en lukeudu tähän. Että selviän itse hengissä.
Joten älä jää odottamaan sitä sh:n lupaa, sillä sitä ei tule.
Toimi, tee muutos kun sulla on vielä siihen mahdollisuus!
 It always seem impossible until it's done!

Näihin tunnelmiin hyvää viikonloppua kaikille! :)



Recovery-blogin osoite on freeyourrecovery.blogspot.fi

18 kommenttia:

  1. On ilo lukea tälläistä! Vaikutat vahvalta ja sinnikkäältä ihmiseltä!

    Olen itse aina ihmetellyt että mikä siinä spaghetissa on niin epätervellistä. Sitä minä ainakin usein syön enkä ole sen takia ylipainoiseksi muuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kans tänään laittanut ajatusmalleja uusiksi liittyen just pastaan, ja noh, pretzeliin. Ostin semmosen ison pretzelin ekaa kertaa elämässäni ja tajusin, ettei siinä juuri mitään pelättävää ollut. Spagetti on ihan vallan mainiota ruokaa, vatsan helppo sulattaa ja täynnä kropan kipeästi kaipaamia hiilihydraatteja, ja toisaalta mun on hirveästi tehnyt mieli pastaruokia, joten why not.

      Ei noissa ruoka-aineissa mitään myrkkyä ole. Se on vaan se terveyspropaganda, joka väittää niin. Sokeri on saatanasta, hiilihydraatit turvottaa, rasva lihottaa jne paskapuhetta. Oikein raivostuttaa lukea aina tuota samaa! Ja sitten ihmetellään miten toisessa ääripäässä on sairaalloisen terveellisesti syövät ja toisessa ääripäässä ne sairaalloisen ylipainoiset, jotka eivät jaksa huolehtia itsestään koska kokevat sen liian vaikeaksi.
      Mutta loppupeleissä se on varsin yksinkertaista.

      Kiitos paljon kommentistasi! :)

      Poista
  2. Hurjasti voimia tilanteeseesi!  Olet taistelija, joka tulee voittamaan tämän kilpailun syömishäiriötä vastaan. <3

    Tekstisi pysäytti ihan täysin ja sai pohtamaan, kuinka olet pysynyt hengissä kaikkien näiden sairasmisvuosien aikana?

    Nyt vaan odotellaan, että paino lähtee normalisoitumaan, mutta upeaa, että sä näet kokoajan hyviä puolia parantumisessa. :)

    Pelkoruokuesi kohtaaminen kuulostaa ihailtavalta! Sä tosiaankin sovit tulevaksi kokemusasiantuntujaksi, koska pelkästään sinun blogisi motivoi.

    Pohdin tässä, että voisin tehdä itse pinaattilettuja, mutta tulin siihen tulokseen, että ei. Nyt mä ehkä voisin kohdata pelon ja tehdä niitä kuitenkin, varsinkin kun löysin ohjeen, johon niihin tulee myös härkäpapuja... :P

    Älä ota stressiä liikunnasta, kroppasi kaipaa lepoa. 50€ on aika pieni menetys kuitenkin kun puntarissa on terveys, joten ihailtavaa, että olet kuunnellut itseäsi ja jättänyt syömishäiriön sanelemat ilkeydet toteuttamattta.

    Kommentistani tuli aika sekava, koska tähän aikaan väsyttää jo, mutta pointti on kuitenkin se, että sä olet edistynyt valtavasti muutamassa viikossa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä lisäys edelliseen, että uusi parantumista käsitteleva blogi on ihan mahtava juttu. :)

      Vilkaisin sitä nopeasti eilen (ja aion lukea tarkemmin läpi, kunhan vaan ehdin) ja oli tosi asiantuntevaa ja mielenkiintoista tekstiä sinulta ja Vuokolta. Hyvä te! <3

      Poista
    2. Kuule, mä olen samaa miettinyt tässä viime ajat. Ihmetellyt miten mä olen oikein säilynyt hengissä? Mutta ehkä mä olen ollut jokin kissa edellisessä elämässäni, seitsemän henkeä jne :D

      Teitkö niitä pinaattilettuja?
      Koska ne letut ei tee sulle mitään muuta kuin hyvää! Pinaatin rauta auttaa sun kehoa esim. veren punasolujen muodostamisessa, auttaa hemoglobiiniin, jonka tehtävänä on mm. kuljettaa happea veressä. Joten ei, pinaattiletut eivät tee sulle mitään muuta kuin hyvää! :)
      Sitä paitsi kun nyt uskallat niitä viimein tehdä, olet kohdannut yhden pelon ja huomaat ettei mitään pahaa tapahtunut. Sulle tulee siitä hyvä fiilis ja uskallat kohdata pelkojasi lisää ja saat lisää onnistumisen kokemuksia.

      Haha, tämä mun nykyinen lepo onkin sitten kunnon lepoa! :D Välillä (tai usein) sh rupeaa sieltä ruoskimaan ylös ulos ja lenkille, mutta sh on tässä se piru ja mun kroppa ansaitsee nyt pelkästään ruokaa ja lepoa. Jalkakin paranee siinä samalla, joten pääsen sitten nopeammin tanssitunneille ja pikkuhiljaa ehkä juoksua kokeilemaan. Varovainen saa kyllä olla enkä mä kyllä ihan hetkeen mitään liikuntaa aio harrastaakaan, mutta juoksu on ollut hirmu tärkeää mulle, tosi iso apu kivunhallinnassa ja auttanut nukkumaankin paremmin. Tyhjentänyt pään ja saanut niitä pätevyyskokemuksia omasta risaisesta kropasta.

      Kiitos jälleen ihanasta kommentista! <3

      Poista
    3. Tein pinaattilettuja, joten yksi pelko voitettu. :) Niistä ei tullut tosin niin hyviä mitä odotin, mutta useinhan ne odotukset ovat korkeammalla mitä lopputulos. :D Pinaattuletuista tuli sellainen "terveellisemmpi" versio kun mietin ns. paremmat aineet, mutta tuli kuitenkin tehtyä niitä, vaikka epäilyttikin. Kiitos hurjasti kannustuksesta! <3

      Juokseminen on kyllä ihanaa, sillä siitä saa hyvin olon koko päiväksi ja hurjasti energiaa. Rauhallisen leposi jälkeen koittaa taas varmasti aika, kun pääset nauttimaan rakkaasta harrastuksestasi. Joten nyt vaan odotellaan hetkeä, jona saat vetää lenkkarit jalkaan, ilman pelkoa siitä, että lenkki aiheuttaisi hallaa.

      Aurinkoista sunnuntaita! <3 Muista olla lempeä itsellesi!

      Poista
  3. Näen MM:n kalorikeskeisen ajattelun ja tätä kautta runsaan runsaskaloristen elintarvikkeiden syömisen eräänlaisena pikatienä normaalipainoon, joka on rinnastettavissa diettiin.
    Mielestäni mikään, mitä ei voi noudattaa loppuelämää, ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kauaskantoista. Tämä koskee niin laihdutuksen pussikeittodiettiä, fitness-urheilun kisadiettiä, anorektikon itsensä näännyttämistä tai MM:n ei-ole-rajaa-kuinka-paljon-syödä-ajattelua.

    Missä terveen syömismallin oppiminen?

    Haluan tällä kommentilla kyseenalaistaa ja muistuttaa siitä, miten yksi malli ei sovi kaikille mutta yhdelle tietty malli voi olla se juuri oikea avain toipumiseen. Toivottavasti osaat tai opit ottamaan tämän huomioon tulevana kokemusasiantuntijana!


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän sun pointin ja kiitos että toit tämänkin näkökannan esille.

      Mutta niin.
      Kyseessä ei ole dieetti. Kyseessä on parantumismenetelmä anoreksiaan, bulimiaan ja ortoreksiaan. Näihin erityisesti siksi, että MM perustuu Minnesota Starvation Experimentiin, jossa tutkittiin nälkiintymisen vaikutuksia ihmiseen.
      Toiseksi, kerrotut minimimäärät on tutkittu olevan ns. terveiden ihmisten syömiä määriä. Eli kun mun minimi on 2500 kcal, se perustuu siihen, että on tutkimuksissa huomattu yli 25-vuotiaiden naisten syövän VÄHINTÄÄN 2500 kcal. Eli kyseessä ei ole dieetti.

      Erittäin yleinen virheluulo on se, että MM:n noudattaminen lopetetaan tietyssä pisteessä, tai että kun saavutetaan oma normaalipaino niin pitää laskea kalorit. Ei!
      MM mahdollistaa kehon toipumisen ja normalisoitumisen. Kun syödään riittävästi, niin leptiinin tuotantokin normalisoituu, ja leptiini on vastuussa ihmisen nälkäsignaaleista, energiatasosta ja painon hallinnasta. Kun ruokaa rajoitetaan (tai vaikka karpataan; hiilarit nostaa leptiiniä) niin leptiini romahtaa, jolloin syntyy klassinen ruoka-ajattelu ja pakkomielteet ruokaan. Kun taas saadaan hiilihydraatteja niin leptiinikin nousee, ihmisen vireystaso normalisoituu jne.

      Et ole tainnut ihan sisäistää MinnieMaudia, huomaan sen kärkkäästä pointteilustasi.
      Missään vaiheessa ei ole sanottu, että ei saa olla ruoka-aikoja tai syödä kaurapuuroa aamupalaksi, ei missään! Ensisijaisesti on korostetu sitä miten paljon esim. anoreksiapotilaan keho vaatii energiaa saadakseen vauriot korjattua, ja miten sä luulet sitä energiaa saavan? Syömällä.
      Toiseksi, ei voi syödä liikaa.
      Ja tässä on täysi fakta: syömishäiriöt tappaa. Syömishäiriöt eivät ole osa shitnessiä (joskin koko shitnessi on sairasta). Syömishäiriöt eivät ole mikään dieetti.
      Mikäli MM olisi dieetti, niin miksi se perustuu MSE:hen? Miksi sitä puoltaa mm. Huddingen teoria? Miksi MM on niin menestyksekäs ulkomailla? Miksi sillä on niin paljon toipuneita potilaita?
      Miksi minä olen kokenut sen menestyksekkäästi vaikka muhun on kokeiltu ihan kaikki Suomessa oleva sh:n hoitokeinot, ts. tiukka ateriasuunnitelma?

      Ei, kaikki ei toimi kaikille, eli siis tiukka atsi ei ole toiminut mulle.
      Mutta jos lähtee parantumaan sillä linjalla, että nyt pitää oppia syömään terveellisesti tiettyinä kellonaikoina, niin se jo on sairasta ja mennään pahasti ojasta allikkoon; sen sijaan että kohdattaisiin pelkoja eletään niiden pelkojen sanelemana. MM on paitsi minimien syömistä ja täyslepoa, niin se on aivojen uudelleenkouluttamista, eli opettelua pois sairaista käyttäytymismalleista. Valitettavasti vaan yliterveellinen ruoka kuuluu sairauteen, jolloin siitä pitää opetella pois päin, pitää uskaltaa mennä kohti sitä pelottavaa.

      Ja totta kai MM:ssä on se oma kalorikeskeinen ajattelu, ihan kuten syöpähoidoissa on lääkekeskeinen ajattelu. Syömishäiriöisen lääke on ruoka, ja tulee aina olemaan levon ohella.
      Ja mitä tuohon sun väitteeseen "ei loppuelämän kestävä", niin ensinnäkään itse kyllä vielä pitkästi oman biologisen normaalipainoon pääsyn jälkeen söin 3000 kcal päivässä ja mun paino pysyi sillä määrällä stabiilina. Kiitos MM:n mun aineenvaihdunta ei ole koskaan ollut niin nopea. Ja kiitos MM:n nyt mun parantuminen on lähtenyt erittäin hyvin käyntiin ja brain re-training sujuu hyvin.

      Sanottakoon niin, että MM on kuin mun aamupala: puhdas kaurapuuro mustikoilla ja raejuustolla ja se on rikastettu maapähkinävoilla ja hedelmillä. Ja miksi ei, koska se on anoreksiapotilaan keholle, aivotoiminnalle ja mielelle parasta, koska mun ei tarvitse opetella mitään muuta kuin luottamaan kroppaani: se tietää mitä se tekee.

      Poista
    2. Mä en periaatteessa ihmettele sitä, että kroppa tarvisi korjautumiseen paljon ruokaa, mutta toisaalta oon sitä mieltä ettei ehkä nämä pullat, karkit ja muut ole niitä parhaita korjaajia. Eihän niissä ole mitään ravintoaineita mitkä voisi mitään korjata. Minusta ainakin tuntuu, että korjaantuisiko kroppa paremmin kuitenkin jos opettelisit syömään ihan tavallista, puhdasta ruokaa. Ateriamallin mukaan. Oletko miettinyt voisiko se olla suurin ongelmasi? Mitä oon seurannu sun parantumista niin oon huomannut, et joko syöt tosi epäterveellisesti tai et syö ollenkaan.

      Poista
    3. Sitten sä et ole seurannut mun matkaa lainkaan.

      En enää edes viitsi yrittää selittää tätä pelkoruokajuttua, mutta siltikin. Ehkä olen itsetuhoinen siinä mielessä..
      Pelkoruokien kohtaaminen on OLENNAISTA! Jos mun pelkoruoka olisi juusto, mä kohtaisin sitä koko ajan; jos mä pelkäisin kurkkua, mä söisin sitä koko ajan. Mutta koska mä pelkään ns. epäterveellisiä ruokia, mä altistan itseäni niille niin kauan etten mä enää pelkää niitä. Että ne on mulle jo arkipäivää.
      Tiesitkö, että ihminen joutuu kohtaamaan 80 kertaa jotakin ahdistavaa tai pelottavaa asiaa, jotta se ei enää ahdista. Ja sen lisäksi vielä toiset 80 krt jotta siitä tulee arkipäiväistä.
      Eli arviolta 160 kertaa joudun syömään spagettia, tai 160 donitsia, tai ihan mitä tahansa ahdistavaa asiaa.

      Ja keholle on ystävällisempää saada alussa ne kalorit vaikka just donitsien ja suklaan muodossa KOSKA keho hyödyntää ne paremmin kuin kurkun ja parsakaalin.
      Sitä paitsi on karhunpalvelus syödä parantumisvaiheessa yliterveellisesti.

      Sinuna todella varoisin mitä suustani päästää, koska sulla ei ole pienintäkään tietämystä asiasta, kokemuksesta puhumattakaan.
      Ja sinuna seuraisin mun matkaa huomattavasti tarkemmin, niin voisit päästä eroon tuosta anonyymien tyypillisestä provosoinnista.

      Poista
    4. Äää, pakko tulla kommentoimaan tähän väliin, kun anonyymi kyseenalaisti sen, onko viisasta syödä herkkuja ja kaikkea epäterveellistä.

      Ensinnäkin, kun parannutaan syömishäiriöstä pyrkimyksenä on normalisoida kaikki syöminen. Suhde herkkuihin pitäisi ehdottomasti pystyä käsittelemään, jotta parantuminen on mahdollista. Se mikä on jollekin herkku vaihtelee myös yksilöllisesti ja itse olen viime aikoina kyseenalaistanut koko herkku käsitettä. Onko viisasta määritellä joku ruoka herkuksi, jota on kiellettyä syödä, mutta joka kuitenkin on äärettömän hyvän makuista? Jo tämä mustavalkoinen luokittelu terveellisen ja epäterveellisen välillä voi aiheuttaa harmaita hiuksia ja ahdistusta henkilölle, jolla on epänormaali suhde syömiseen.

      Toiseksi on hyvä pohtia sitä, miksi olisi väärin syödä esimerkiksi suklaata? Mitään kamalaa ei tapahdu, vaikka nauttisikin suklaata silloin kun tekee mieli. Jos suklaa maistuu ja tuo nautiontoa elämään, ei siitä tarvitse luopua.
      Kun kuunnellaan kroppaa ja huomioidaan sen tarpeet, painonhallinta on mahdollista. On ihan ymmärrettävää, että ihmiset suhtautuvat varauksella toisten syömiseen ja herkuttelun määrään. Voidaan kuitenkin esittää vastakysymys siitä, millainen on epäilijän oma suhde syömiseen, itseensä ja herkkuihin? Onko epäilijä tyyväinen itseensä sellaisena kuin on? Ikinä ei voida kuitenkaan verrata kahta ihmistä täysin objektiivisesti, sillä jokaisella kun on erilainen tapa syödä ja erilailla toimiva keho.

      Sitä paitsi kun asiaa miettii, kukaan tuskin syö aina samalla tavalla. Esimerkiksi kun tein pinaattilettuja viikonloppuna se ei tarkoita, että minun pitäisi syödä niitä joka viikonloppu.  Jos otan palan suklaata ei se tarkoita sitä, että syö aina suklaata.  Eikä se suklaan syöminen johda siihen, että olisin jotenkin huonompi kun vastassani on fitness- ihmiset. Ei ne herkut kuitenkaan sulje, etteikö voisi syödä myös lautasmallin mukaan. Ehkä olisi fiksua tavoitella tasapainoa; ravitsevaa, maukasta ja riittävää ravintoa, josta tulee hyvä mieli, nii fyysisesti kuin psyykkisesti. Ruokavalio kun ei kaadu yksittäisiin valintoihin, vaan se on aina kokonaisuus.

      Hienoa Heidi, että sinulla on vahva näkemys aiheesta sekä kokemusta, siitä kuinka pelot tulee selättää, ennen kuin voi sanoa olevansa vapaa ongelmista. Jatka samalla päättäväisyydellä! :)

      Poista
    5. Näin! ^^

      Sä osasit asian ilmaista huomattavasti paremmin kuin minä, joten kiitos siitä! :)
      Todellakin, sh:sta parantuminen on syömisen normalisointia ja niitä pelkojen kohtaamista, olipa ne pelot sitten mitä hyvänsä. Mun mielestä yksi tärkeimmistä asioista on kans poistaa leimat ruoista, esim. ruoan tuomitseminen roskaruokaan ja epäterveelliseen ruokaan, koska nuo leimat edelleen ylläpitävät sairautta.

      Totta kai ymmärrän sen, miten tämä median ja shitnessin luoma käsitys terveellisyydestä saa aivopestyä ihmiset ja näin lisää tuota terveyspropagandaa ja jälleen syömishäiriöt alkavat kukkia.
      Mä henkilökohtaisesti vihaan ruokien jakamista terveellisiin ja epäterveellisiin, koska balance is the key. Mä en voi hyvin, jos syön yliterveellisesti, mutta en mä voi hyvin silloinkaan, jos en syö mitään tai vaihtoehtoisesti mun ruokavalio koostuu senhetkisestä turvaruoasta hedelmätoffeesta; jälleen, balance is the key.

      MinnieMaudin yksi tarkoituksista on oppia kuuntelemaan kehoaan, koska se on ainoa joka tietää mitä sä tarvitset. Ei ole yhtään mitään järkeä korvata himoittuja ruoka-aineita jollain muulla, koska silloin työ ei edisty. Kun EH iskee, niin siinä syödään mitä kroppa käskee. Kalori on aina kalori, hiilihydraatti on aina hiilihydraatti, rasva on aina rasvaa jne. Eli 300 kalorin edestä parsakaalta sisältää yhtä paljon energiaa kuin 300 kalorin edestä karkkia; merkittävä ero on se, että parsakaali turvottaa, vaikeuttaa ruoansulatusta entisestään ja on voitto sairaudelle.
      Syömishäiriö on kuitenkin mielen sairaus, jolloin parantuminen keskittyy siihen mieleen; ne, joilla keho on vaurioitunut, parantuminen on myös fyysistä.

      Miss Daisy, mun piti kommentoida sulle noista pinaattiletuista, että mä tulin tosi hyvälle tuulelle kun kerroit tehneesi niitä! Jes, teit just oikein! :)
      Olen itse koko tämän päivän joutunut vääntämään ajatusten kanssa, sh on ollut todella äänekäs ja houkutellut palaamaan takaisin. Mutta se ei ole vastaus ongelmiin, ja toiseksi tämä on se käännekohta.
      "The moment you're ready to give up is usually the moment when magic happens."
      Joten käänsin sen ahdistuksen ja pelon energiaksi ja söin croissantin tän päivän pelkoruokana :D
      Jatketaan samalla apinanraivolla eteenpäin, niin päästään perille taas joku päivä :)

      Poista
    6. Anteeksi! Myönnän olleeni kärkäs, mutta tarkoitus oli oikeasti hyvä. Olen vain huolestunut ja toivon, että paranet. Uskon, että tiedät itse parhaiten ja saat nyt homman hallintaan. En tarkoittanut pahaa. :)

      Poista
    7. Ok, asia ymmärretty :)

      Myönnetään, että voihan tuo mun recovery feed antaa helposti sellaisen kuvan, etten syö muuta kuin donitseja ja suklaata. Mutta kyllä siellä pohjalla on vankka määrä ihan normaalia perusruokaa jo siitäkin syystä, että sitä tekee mieli ja toiseksi se pitää homman paketissa. En vaan viitsi kuvata ja julkaista jokaista spagetti- tai kirjolohikiusausannosta koska se käy tylsäksi. Siksi sieltä löytyy paljon just noita fearfoodeja :)

      Kiitos kommentistasi ja siitä, että selvitit asiaa tarkemmin, arvostan sitä :)

      Poista
  4. Tsemppiä sulle hurjasti paranemiseen! Vaikutat todella ihanalta ihmiseltä,ja Näitten Sun kaikkien postausten avulla varmasti niiiin Monet ihmiset kuten minäkin, on saanut miettimään oikeesti kaikkea noita asioita ja auttamaan parantumaan kaikista noista pyörteistä.
    Toivon sulle paljon hyvää!
    Mullaa ois sellanen kysymys että miten Sulla on vaikuttanut syömishäiriö, laihdutus, ruuanvähäisyys, runsas liikkuminen... hormonitoiminnalle?
    Onko Sulla pysynyt menkat ennallaan vai mitenkä niille on käynyt?
    Mä en tiedä mitä tehdä, Oon ollut todella kauan ilman menkkoja.. ne ei vain tule vaikka kuinka kaikkea yrittääkin tehdä. Mikähän Tässä avuksi? :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon ihanan tsemppaavasta viestistä! :)

      Hormonitoiminnalle on käynyt samoin kuin koko kropalle muutenkin, eli kärsinyt pahasti. Keväällä ja alkukesästä menkat tuli hetken aikaa, mutta ei säännöllisesti. Nyt niitä ei ole heinäkuun jälkeen kuulunut.
      Ainoa keino saada ne takaisin on syödä riittävästi (ts minimien mukaan ja yli) ja saavuttaa oma biologinen normaalipaino. Aliravittuna ja -painoisena ei hormonitoiminta pyöri, koska keholla ei ole siihen energiaa ja toiseksi ei ole tarpeeksi rasvakudosta, joka ylläpitää hormonitoimintaa. Eli siis rasvakudos ei ole mikään energiansäästöyksikkö vaan kehomme suurin ja tärkein hormonitoimintaa tuottava ja ylläpitävä elin.

      Mutta keholla menee pitkään toipua jo yleisestä nälkiintymisen aiheuttamasta stressitilasta, joka taas vaikuttaa negatiivisesti hormonitoimintaan. Mitä sä itse voit tilanteeseen vaikuttaa, niin ehdottomasti riittävä syöminen, lepo ja painon korjaamtuminen omaan biologiseen normaalipainoon.

      Poista
    2. Tästä tuli mulla mieleen, että onko sun mielestä hormonitoiminnan pelaaminen merkki siitä, että ollaan biologisessa normaalipainossa? Jos ei syö noiden mainitsemiesi minimien mukaan (vaan kehoa kuunnellen), mutta hormonit toimivat?

      Poista
    3. Voi olla, mutta ei välttämättä. Joillakin hormonitoiminta pelaa valheellisesti myös alipainossa, jolloin kyseessä kyllä silloin ns. unovulation, milloin kyse ei ole hormonitoiminnan oikeasta toiminnasta.
      Mutta mikäli sulla ei ole mitään nälkiintymisen oireita (väsymys, palelu, hiusten lähtö, huonot kynnet, mielialan vaihtelut jne jne), niin aika varmasti ollaan biologisen normaalipainon alueella.

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta