1. syyskuuta 2016

Vastauksia


Näin syksyn kunniaksi päätin vastata ennätysnopeasti teidän kysymyksiinne, ja kysymykset ovat videomuodossa. Videoita tuli kolme, ja jotta pysyisitte vähän kärryillä sen suhteen mitä aiheita on milläkin videolla, niin liitän lyhyet kuvaukset kustakin videosta :)


Eka video sisältää lyhyen päivityksen mun kuulumisiin, ja kysymyksistä kymmenen ensimmäistä on vastattu tähän.


Tokalla videolla vähän syvällisempiä (sekä ei-niin-syvällisiä) kysymyksiä mm. mun peloista, katkeruudesta, pahimmasta loukkauksesta, supervoiman valinnasta (tää oli hauska! :D), mikä eläin mä olisin, parhaan ihmisen keksinnön miettimistä ja paras koskaan saamani neuvo.


Viimeisellä videolla sitten vähän enemmän pohdintaa muunmuassa sh:n monimutkaisuudesta ja siitä, ettei kyse ole mistään pelkästä laihduttamisesta. Toisena pääaiheena on biologinen normaalipaino: mitä se on, miten se määräytyy, voiko ulkoiset tekijät miten vaikuttaa siihen sekä lopuksi muutama sana mun biologisesta normaalipainosta.

Näihin tunnelmiin hyvää alkanutta syksyä kaikille! :)

18 kommenttia:

  1. Jo teksteistäsi on paistanut, että niiden takana on fiksu ihminen, mutta viedolla se vielä korostuu :) Puhut todella hyvin, selkeästi ja huomaa kyllä, että olet aikuinen ihminen, jolla on todella paljon tietoa sh:sta ja parantumisesta. Valitettavasti se tieto ei sairastaessa niin helposti siirrykään toimintaan (näin on omalla kohdallani ainakin). Kiitos selkeistä videoista ja hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi tiedätkö, jotenkin tämä sun kommentti piristi niin paljon että olen lukenut sitä uudestaan ja uudestaan. Oma kokemus itsestä on tällä hetkellä niin surkea ja itsemitätöinti niin huipussaan, etten edes tiedä kuka olen. Tunnen vaan olevani yksi kävelevä sairaus, joten sun kommentti tuli täydelliseen aikaan muistuttamaan, että olen muutakin.
      Ihana kuulla, että tykkäsit videoista! En ole hirveästi jaksanut kirjoittaa, joten videon tekeminen on siinä mielessä helpompaa. Monesti mietin, että mitä järkeä on tehdä näitä videoita, koska ei niitä kukaan katso. Mutta tämä on mun kokemus, joka ei välttämättä ole se absoluuttinen totuus..

      Kiitos paljon, ja hyvää viikonloppua sullekin! :)

      Poista
  2. Kommentoin (nykyään) erittäin harvoin kenenkään blogeihin tai vlogeihin yhtään mitään, mutta jotenkin nyt tuli sellanen että pakko laittaa jotakin.
    Mun mielestä susta näkyy täysin puhtaasti se miten syömisongelmat on oikeasti sairauksia. Välillä tuntuu joissain blogeissa, että asioista tehdään hirveän hysteerisiä, tietenkin johtuu varmasti henkisestä kasvusta. Sä puhut todella aikuismaisesti ja realistisesti tästä asiasta, niin että pystyt erottamaan jo niitä terveitä ja sairaita ajatuksia toisistaan ja siitä huolimatta miten jokin asia voi luisua käsistä lähes huomaamatta.
    Oon lukenut sun blogia viimeksi jo aikoja sitten ja jotenkin se, mistä tulin eniten surulliseksi on sun silmät, ja kyllä sen muustakin huomaa ja tiedät kyllä mistä mutta mun mielestä ei ole olennaisinta puhua kehon ulkoisista muutoksista. Sun silmistä näkyy jonkinlainen suru ja ahdistus, mikä on täysin päinvastainen kun sun edellisissä kuvissa juurikin silloin aikoja sitten kun blogiasi luin.
    Niinku anonyymi edellisessä kommentissa sanoi, oot hirveän fiksu ihminen ja vaikka sulla on vaikea sairaus, pystyt puhua siitä tosi asiallisesti ja uskon että se on yks sun suuri voimavara, että pystyt käsittelemään asioita noin upeasti.
    Pakko vielä loppuun sanoa että sä olet uskomattoman kaunis ihminen ja oisin voinut katsoa näitä videoita vielä tuplamäärän lisää ihan vaan vaikka äänettömällä koska olet älyttömän kaunis. <3
    Voimia ensi viikkoon ja toivotaan että elämä alkaa näyttää sulle sitä valosaakin puolta taas pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, olisi varmaan vähän huolestuttavaa, jos mun asiat eivät olisi mitään muuta kuin pelkkää draamaa! :D Pakko se huumori on jostakin repiä.. ;)

      Huomasin tuon saman asian silmistä itsekin. Vaikka itse oman olonsa tuntee ja sitä yrittäisi peittää jotenkin, niin silmät ei valehtele. Suru ja alistuneisuus ovat olleet aika kova sana viime aikoina.

      Mitä tuohon sairaudesta puhumiseen tulee, niin mä olen ehkä jollakin tapaa oppinut ulkoistamaan sen. Totta kai omat ja sairauden ajatukset tuntuu integroituneen aika lahjakkaasti, mutta räikeimmät sairauden ajatukset kyllä tunnistaa.
      Mutta niin. Mua on hirveästi auttanut sen fysiikan puolen tunteminen. Luen paljon tutkimuksia, otan selvää asioista, tutkin omia reaktioita ja oloja ja vertailen niitä kirjoitettuihin teksteihin. Tällä tavalla saan tunnereaktiot ikään kuin eristettyä sairaudesta ja pystyn sitten puhumaan siitä. Toki kokemustakin tästä on kertynyt jo niin paljon, että asia on mulle hyvin arkipäiväinen. Lisäksi mä koen, että jos mä voin näillä puheilla auttaa jotakuta, niin aina parempi; olisipa mulla ollut sairauden alkuvaiheessa joku joka olisi itse käynyt pitkään samaa läpi, tuntisi sairauden kaikki oikut ja osaisi neuvoa tien sieltä mustasta kuopasta. Mutta kun mulla ei ollut, niin jouduin rämpimään yksin.
      Sitä paitsi mitä järkeä on siinä, jos en voisi hyödyntää tätä sairastamista? :)

      Kiitos paljon ihanasta kommentista, se merkitsi mulle paljon! <3

      Poista
  3. En tunne sua, mutta olen blogiasi seurannut about vuoden ajan ja haluan vain sanoa, että se on tsempannut ja rohkaissut mua todella paljon omassa toipumisprosessissani. Sun esimerkin kautta tutustuin minniemaudiin ja saavutin vuosien enemmän tai vähemmän vakavassa alipainossa kärvistelyn jälkeen normaalin painon. Sun omat kokemukset on inspiroineet mua ja sun viisaat kirjoitukset aiheesta tukeneet mua vaikeina hetkinä, kun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin. Vielä mulla on työstettävää, mutta koen itseni vahvemmaksi kuin aikoihin.

    Vaikka sulla onkin syömishäiriön kanssa vaikeampi kausi menossa, uskon täysin siihen, että tulet tämän taistelun voittamaan. Sä olet pystynyt siihen aiemminkin, ja vaikka sairaus on nyt saanut enemmän valtaa, se vahva ihminen on edelleen tallella. Vaikka aliravitut aivot ja syömishäiriö kaikessa monimutkaisuudessaan muuta väittää, niin kenenkään meistä ei tarvitse hyvittää olemassaoloaan jotenkin. Kenenkään meistä ei tarvitse ansaita elämää ja onnellisuutta. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, on ihanaa kuulla että olen voinut olla jotenkin avuksi sun toipumisprosessissa! Se jollakin tapaa luo uskoa siihen, että täältä noustaan vielä jossain vaiheessa.
      Mun tavoitteena on viime syksytä lähtien ollut tuoda esille just MinnieMaudia ja siitä, miten se on Suomessa niin huonosti tunnettu vaikka muualla maailmassa se on todella menestyksekäs hoitomalli. Se, että olen voinut auttaa muita merkitsee mulle ihan mielettömän paljon! :)
      Jotenkin nyt tuntuu niin äärettömän typerältä, ihan kuin olisin pitänyt paljon melua tyhjästä, kohkannut jostakin joka ei sitten toimikaan. Mutta toisaalta tämä takapakki on taas todentanut sitä miten hemmetin vaikea ja monimutkainen sairaus on kyseessä ja miten varovainen sitä joutuu olemaan.

      Kiitos Linda ihanasta kommentista, olen lukenut sen useaan otteeseen. Se, että joku uskoo muhun merkitsee tosi paljon, koska oma usko itseen ei ole kovinkaan vahva. Välillä tunnen sen sisäisen taistelijan nostavan päätään ja kapinoivan vastaan, haluavan vapauteen tästä vankilasta, mutta sitten sitä potkii sh päähän kuusnolla ja uskon itsekin siihen, miten mitätön ja arvoton mä olen.

      "--kenenkään meistä ei tarvitse hyvittää olemassaoloaan jotenkin. Kenenkään meistä ei tarvitse ansaita elämää ja onnellisuutta."
      Nuo kaksi virkettä toi mulle kyyneleet silmiin, kiitos! <3

      Poista
  4. Mä eksyin ig:n baletikuvien kautta joskus keväällä blogiisi ja olen epäsäännöllisesen säännöllisesti seuraillut sitä. Nyt on viimein pakko kommentoida. Vaikutat ihanalta, empaattiselta ja fiksulta tyypiltä, jolle ei voi toivoa kuin pelkkää hyvää tulevaisuuteen ja voimia parantumiseen.

    Mulle tulee sun katseesta ja tavasta olla mieleen oma itseni aikoinaan erosurujen keskellä. Tavallaan tietää, että kaikki muuttuu paremmaksi kun päästää irti mutta samalla kun pää hokee järkeä, se irti päästäminen tuntuu mahdottomalta. En tiedä voiko tälläistä rinnastusta tehdä eroamisen ja sh:n välillä kun vain ensimmäisestä on kokemusta, mutta tulipahan mieleen :)

    Kaikkea hyvää sulle alkavaan syksyyn!

    Ps. Olet todella kaunis, ja erityisesti niissä kohdissa kun pääsee näkemään ilon pilkahduksia katseessasi. Eli lisää murhanhimoista oravia elämään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitenkään hölmö vertaus ollenkaan, vaan aika hyvä! Todella usein sitä tuntee kuin olevansa todella pahoinpitelevässä parisuhteessa, josta välillä löytää pieniä ulospääsyn mahdollisuuksia, mutta ei kuitenkaan pysty tai uskalla tehdä sitä.
      Pahinta on se tieto, että itse tässä niitä avaimia pitelee. Itse tässä voi itsensä parantaa, ei kukaan muu.
      Mutta mikä on se, joka saa nostamaan avaimia pitelevän käden ja avaamaan sen lukon?

      Kiitos paljon ihanasta ja kannustavasta kommentista! Oravia on etsitty ja niitä nähty ;)

      Poista
  5. Hei! Liittyen viimeisimpään ig-postaukseesi, tuli mieleen että juoksu ja baletti ei ole välttämättä kovin hyvä yhdistelmä. Itsellänikin on mennyt polvet juostessa. Jos jättäisit juoksun vähemmälle (mieluiten kokonaan pois) ja keskittyisit balettiin ja siinä tarvittavien lihasten vahvistamiseen (vatsa- ja selkälihakset, reidet ainakin)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, no, mikäli mulla olisi rutkasti enemmän balettitunteja, niin voisin keskittyä enemmän tanssiin. Mulle juokseminen on tosi tärkeä asia, niin en siitä luovu. Mutta nyt pitää pitää vähän taukoa juoksemisesta, jotta saa tuon jalan parantumaan :)

      Poista
    2. Ehkä voisit miettiä miksi juokseminen on sulle tosi tärkeä asia? Tuntuuko se tärkeältä siksi että se on sairauden sanelemaa pakkoliikuntaa? Huomaathan itse, että terveyden kannalta et hyödy juoksemisesta ollenkaan, vaan se on sinulle oikeastaan vain haitaksi.

      Poista
    3. Mulle juokseminen on todella tärkeä asia. Olen sen kautta saanut onnistumisen kokemuksia koska mun risa kroppa on pystynyt juoksemaan pitkiäkin matkoja. Juoksu on parhaillaan saanut mut lähes meditatiiviseen tilaan, moni ongelma on ratkennut lenkkipolulla, moni ahdistusmytty on purettu siellä. Se on mulle yhtä tärkeää kuin tanssi. En tykkää ryhmäliikunnasta, vaan tykkään juosta yksin. Saan kokeilla rajojani ja tuntea puhdasta iloa ja onnea.

      Juokseminen ei ole siis mikään syy pakkoliikuntaan. Mun pakkoliikuntaan on nimenomaan alkanut siitä shitnessin pirunluolasta, kuntosalista, ja kunnioitan itseäni sen verran etten koskaan mene sinne takaisin. Se on mulle vahingoksi, sali ja pakkoliikunta, mutta ei juokseminen, ne on eri asioita.
      Lisäksi on otettava huomioon fibro ja rankamurtumat, joiden kivut pysyy siedettävinä säännöllisen liikunnan myötä. Sitä paitsi juokseminen ei ole koskaan aiheuttanut samoja ongelmia kuin tanssi, joten ei, juokseminen ei ole se ongelma eikä mulle vahingoksi.
      Ärsyttää kun asiasta tietämättömät tulee pätemään puutteellisten tietojen pohjalta mikä on mulle hyväksi ja mikä ei.

      Poista
    4. Ihan perussettiä sairaalta ihmiseltä. Totuus on se, että sinä et todellakaan tiedä mikä sulle on hyväksi. Vai onko juoksu tehnyt susta terveemmän? Vai kenties vaan sairaamman? Ja juoksu on sulle pakkoliikuntaa jos et voi sitä lopettaa edes hetkeksi lääkärin käskystä. Se todellakin ON ongelma jos tauon pitäminen on sulle mahdotonta ilman että sulla on fyysisiä esteitä sille.
      Ärsyttää kun jotkut ei vaan voi myöntää että omassa toiminnassa on pahasti vikaa. Se juoksu ei edelleenkään tee sulle mitään hyvää, kaikki se on vaan sun sairauden sanelemaa paskaa.

      Poista
    5. Miten sä kehtaat mitätöidä mun kokemusta noin? Mikset vaan voi hyväksyä vastausta vaan yrität väkipakolla vääntää sen itseäsi tyydyttävään muotoon? Varo kuule sanojasi!
      Sulla taitaa olla myös ongelmia luetun ymmärtämisessä, sillä olen viikon ollut juoksematta. Mitä kohtaa et ymmärrä? Sitäkö, että vastaus ei ole sun mieleen? Vai sitä, että mä todella pidän taukoa?

      Mä en tarvitse jonkun yksittäisen anonyymin hyväksyntää enkä määrittämään mikä on mulle hyväksi ja mikä ei, enhän mä sitä tee sullekaan. Mä tunnen itseni huomattavasti paremmin kuin joku anonyymi.
      Turhaan sä ratkeilet mulle siitä miten teet virhetulkintoja. Joten anna olla.

      Poista
  6. Kylläpäs sä olet herttainen! Valtavan hurmaava neitokainen :) Näkisitpä itse saman <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten sulla Heidi menee, oletko kunnossa kun et ole postaillut? Toivottavasti kyse on vain kiireestä.

      Olet ihana :-)

      Poista
  7. Tutustuin blogiisi eilen ja luin useita postauksia läpi. Tykkään tavastasi kirjoittaa ja ihan huikeaa, kuinka nopeasti olet kehittynyt baletissa!

    Sä toimit hyvänä roolimallina siitä, että jos jotain oikein haluaa, niin se on mahdollista saavuttaa. Mikäli sen eteen tekee rehellisesti töitä.

    Oli hauska katsella tuota "jalkojen jumppaus" videota! Kiva, että siitä on ollut apua. :)

    Oli ihana lukea toivon pilkahduksista elämässäsi ja siitä, kuinka kroppa tarvitsee ruokaa jaksaakseen, jotta sydän jaksaa lyödä tänään, huomenna ja vielä vuosienkin päästä.

    Mä haluan olla rehellinen sinulle, sillä kun näin tämän hetken tilanteen tulin tosi surulliseksi. :`( Näkee, että olet ahdistunut ja voit pahoin. Jotenkin se elämänilo ja pilke silmäkulmasta näyttää sammuneen. Mä toivon, että tilanteesi paranee ja, että sä voit hyvin, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Iso hali! <3

    Syömishäiriö on jotain, mikä imee kaiken elämänilon ja saa voimaan pahoin. Se on on kavala, koska ensiksi se halaa ja on paras ystävä, mutta kun siihen tutustuu se alkaa mädännyttämään sisältäpäin.

    Loppuun vielä. Vaikutat jotenkin tosi symppikseltä ja helposti lähestyttävältä. :) Sellaiselta, joka on hyvä ja välittävä. <3

    Kaikkea hyvää elämääsi, sä olet vahva! <3

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta