30. syyskuuta 2016

September of changes


Viimeinen päivä syyskuuta, ja huomenna ensi kuun perästä on jo joulukuu. Miten se aika oikeasti kulkee niin äkkiä? Ainahan tuota hokee - ajankulun nopeutta - mutta jotenkin sitä sokeutuu itselle ja ajankululle.
Vielä isompi järkytys oli se, että eihän näistä mun muutoksista olekaan kuin kaksi viikkoa aikaa. Kaksi viikkoa?!! Mä olen totaalisesti menettänyt ajantajuni, koska tää aika on tuntunut niin paljon pidemmältä. Joten antakaa anteeksi, että olen välillä sekoillut näissä postauksissa tästä ajankulusta, mutta eipä se nyt toisaalta niin relevanttia ole. Tavallaan.

mun valehtelematta paras mahdollinen aamupuuro: tuoreita mustikoita, satsuma, banaani, soijakookosjogurttia, raejuustoa,
ananasta (okei, sen olis voinut vaihtaa kiiviin), maapähkinävoita, suklaalevitettä JA maitokreemilevitettä <3

Nämä kuluneet viikot ovat kuitenkin sujuneet suht ok. Ei ole iskenyt massiivista läskiahdistusta ja jopa extreme hungerin syömingeistä on selvitty hyvin. Kun alussa oli ongelmana minimien saavuttaminen, niin nyt saan minimit todella vaivatta täyteen jo iltapäivään mennessä ja päivittäin syön abouttirallaa 4000 kalorin edestä. Myös se jäätävä turvotus on alkanut helpottamaan ja ruoansulatuskin pelittää, joten fyysiset oireet ovat todella helpottaneet riittävän ravinnon myötä.

Mutta sen sijaan sydän oireilee rajusti.
Mulla ei ole koskaan ollut sitä ongelmaa, että syke olisi alhainen; mulle jo 60 on alhainen syke. Sen sijaan korkea syke yhdistettynä hyvin alhaiseen verenpaineeseen on todella ikävä kombinaatio, ja nyt siitä lähtien kun aloin noudattamaan MinnieMaudia jälleen, pelkät leposykkeet huitelevat 110-130 välillä, rasituksessa (eli nykyisin rasitus tarkoittaa rauhallista kävelyä) 140-155. Vähän vertailun vuoksi sanottakoon, että kesällä leposyke oli siellä 80 pinnassa ja juostessa keskimäärin 160.
Mä tiedän kyllä, että sh kurittaa kroppaa, mutta että näin rajusti ja refeedingin aikana! Mulla ei ole minkäänlaisia himoja lähteä treenaamaan, sillä mun selviytymisvaisto on paljon sairautta voimakkaampi; en edes uskaltaisi lähteä rasittamaan itseäni. Se joogakurssi, johon ilmoittauduin viime kuussa, en ole käynyt siellä vielä kertaakaan. Mun ei ole vaan tehnyt mieli nyt kun olen päässyt tähän levon makuun.Välillä (viimeksi eilen) mä ruoskin itseäni siitä - millainen laiska läski idiootti, ilmoittauduit joogaan etkä ole siellä kertaakaan käynyt - mutta mun on pakko mennä kropan signaalien mukana. Tuo joogakurssi kestää koko syksyn ja osan kevättä, joten on mulla aikaa siellä käydä. Ja entäs sitten jos en kävisi koko kurssilla? Häviän vain 50€, joten ei ole paha. Ennemmin mä sen maksan kuin rasitan jo ennestään ylirasittunutta kehoani.
Nämä sydänoireet ovat saaneet mut ajattelemaan tilannetta uudestaan, sekä pelkäämään ihan uudella tavalla. Olen toki sairauden syövereissä joskus pelännyt elänkö enää aamuun, mutta en koskaan tällä tavalla parantumisvaiheessa. Pahinta tässä on se, että mä teen jo nyt kaikkeni: syön todellakin riittävästi ja lepään paljon. Enempää mä en pysty, joten mun pitää vain rukoilla, että kroppa kestää tämän vaiheen eikä sydän petä. Mun keho on joutunut käymään nälkiintymishelvettiä läpi niin monta kertaa, ettei nämä oireet ole mikään ihme, pysyvistä vaurioista puhumattakaan. Mä olen oppinut arvostamaan kroppaani hitusen enemmän, kiittämään sitä että olen edelleen tänään hengissä tässä kirjoittamassa ja jakamassa kokemuksiani ja auttamassa muita,  arvostamaan jokaista hetkeä ja päivää. Olen ennen ottanut kaiken itsestään selvyytenä, mutta en enää.
Ikävä vaan, että sitä tajuaa kaiken vasta kantapään kautta.

mun toka realcovery donut!
Olen mun recovery-instan puolella kertonut tästä mun omasta ihmiskokeestani (ts. kääntänyt tämän viimeisimmän relapsin ihmiskokeeksi) ja samalla korjannut mun aiempia virheitä, jotka ovat lähinnä pitkän pelkoruokalistan muodossa.
Ihmettelin aina ennen, että miten ihmeessä ihmiset pystyvät syömään jotain leivoksia, donitseja, piirakoita, spagettia, koska nehän on tappavan epäterveellisiä ja nehän on just niitä ns. obesity foodseja. Eihän niitä syö kukaan muu kuin ne telkkarin sairaalloisen ylipainoiset ihmiset, nehän pitäisi suorastaan kriminalisoida!
Eli toisin sanoen: näitä mun pitää syödä. Toka donitsi oli Lidlin vaniljakreemillä täytetty donitsi, eikä senkään jälkeen tapahtunut mitään. Sh:lle annoin turpaan sinä päivänä uudestaan, kun päivälliseksi keitin ison annoksen spagettia ja söin sen paprika-cashew -peston kera. Peston, jota shitnessihmiset karttavat kaukaa tai käyttävät sitä neljäsosateelusikallisen verran, mutta jota mä annostelin muutaman ruokalusikallisen verran. Voi jessus sitä rasvaa... niinkö?! Aivan, se rasva ja se hiilihydraatti meni suoraan mun keholle korjaamaan vahinkoja, muun muassa mun sydäntä.

Miten mä nykyisin kohtaan pelkoruokia?
Mä mietin mitä mä pelkään ja syön sitä. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, sillä peloista pääsee eroon vain ja ainoastaan menemällä niitä päin. Jos päivä on ollut raskas, niin silloin valitsen kahdesta pahasta pelkoruoasta vähemmän pahan ja säästän sen pahemman seuraavalle päivälle. Sääntö on se, että joka päivä minimissään yksi pelkoruoka pitää kohdata - pahimpia pelkoruoka-aineita niin kauan, ettei ne enää pelota - ja turvaruokia ei saa syntyä. Mikäli jokin ruoka alkaa tuntua turvaruoalta, niin silloin se jää syömättä (tai ostamatta) ja syön sen sijaan jotain sellaista, jota en ole vielä kokeillut.
Tämä pelkoruokien kohtaaminen pätee ihan kaikkeen muuhunkin pelottavaan parantumisessa. Lepo oli mulle vielä suurempi pelko kuin ruoka, mutta nyt mä nautin siitä. Lihomisen pelko oli kova, mutta se helpotti paremman ravitsemustilan ja painon korjaantumisen myötä.
Pelko ei saa muodostua toipumisen esteeksi. Pelko on yksi ihmisen privitiivisimmistä tunteista, mutta koska nykyihmisen ei tarvitse enää pelätä leijonien hyökkäystä niin me ruvetaan pelkäämään ns. vääriä asioita. Pelko on totta kai yksilölle ihan aito ja oikea tunnereaktio mutta se ei aina ole validi, ja ongelmaksi se muodostuu silloin kun yksilö alkaa pitämään sitä absoluuttisena totuutena.
Tästä syystä sh:n aiheuttamat pelot on pakko kohdata yksi kerrallaan, ja tätä kutsutaan MinnieMaudissa brain re-trainingiksi. Eli muodostetaan uusia yhteyksiä vanhojen ja sairaiden yhteyksien tilalle.
Mitä tapahtuu, jos yksilö jää pelkonsa uhriksi? Edistymistä ei tapahdu, ja pahimmassa tapauksessa pelko tuhoaa yksilön. Syömishäiriössä lihomisen ja ruoan pelko tappaa, se on fakta. Joten mikäli jää odottelemaan sopivaa aikaa ja lupaa sh:lta parantua, niin voit saman tien jäädä odottamaan maailmanloppua, sillä sitä ei tule.
Sh:lta ei koskaan saa jäädä odottamaan mitään lupaa toipumiseen, koska sitä ei tule! Aina on yksi kilo vielä, huomenna, ensi viikolla, kuukauden päästä. Mä elin itsekin tässä harhaluulossa hokien itselleni, että onhan mulla aikaa vaikka kuinka paljon, kokemusasiantuntijan haun haastattelut ovat (vasta) marraskuussa, ja mähän toivun äkkiä!
Mutta luojan kiitos herätys tuli aiemmin ja nyt mä pelkään, ettei aika riitä.

viiden viikon ero
Millaista eroa mä olen sitten huomannut tähän mennessä?
Paino on hitusen lähtenyt korjaantumaan, mutta sen vauhti on hidastunut selvästi. Mun ajatusmaailma on positiivisempi, mulla on jopa ajatuksia nyt, tunnen olevani paljon enemmän oma itseni. Kasvoiltani en ole enää yhtä valkoinen luurankomainen zombi, silmissä on enemmän pilkettä, hymyilen useammin kuin itken. Itse asiassa en edes muista milloin olen viimeksi itkenyt; tai no, tänään tirautin pari kyyneltä kun mietin tuota kehon ja sydämen tilannetta ja sitä, miten mä antaisin mitä vaan jos voisin poistaa edes kolmanneksen näistä vaurioista. Mutta siis itku paremmasta aiheesta, jos näin voidaan sanoa ;) Ehkä mikä jännintä niin mun makuaisti on tullut takaisin ja erotan aivan eri makuja! Eilen illalla löysin kaapista syömättä jääneitä Questbareja ja maistoin sitten yhtä (olisiko ollut se kanelipullan makuinen) ja järkytyin miten hirveältä kuralta se maistui! Hirveä lisäaineiden läpitunkeva maku, ei kiitos, ei todellakaan!!
Sh ei enää määrää mun elämässä yhtä vahvasti. Päivittäistä vääntöä on toki, etenkin muuttuvan kropan hyväksymisen kanssa, mutta tämä on vain väliaikainen tilanne ja tiedän tämän olevan se pahin vaihe. Mulla on edelleen pitkä matka normaalipainoon, mutta annan kroppani edetä omaan tahtiinsa; se tietää mitä pitää tehdä.
Sen sijaan kognitiiviset kyvyt tuntuvat edelleen jumittavan, sillä muisti ja keskittymiskyky ovat huonot. Multa myös lähtee hiusten lisäksi silmäripset ja kulmakarvat, kun taasen vatsassa ja poskissa on sitä ihanaa lanugoa.. :/
Mutta pointtina on se, että ihmiskeho reagoi hitaasti. Ihminen on yksi hitaimmin kehittyvistä nisäkkäistä, joten ei parantuminenkaan käy parissa viikossa. Jos sulla on sellainen ajatus, se on sh:n. Ja se on täyttä potaskaa!


Olen tässä viime päivinä työskennellyt ahkerasti sen parantumisblogin kanssa (linkki!), mutta onneksi mun ei tarvitse tehdä sitä yksin, sillä sain ihan yllättävällä tavalla apua Vuokolta, kiitos sinulle! <3 Draivi tämän blogin suhteen on ollut kova molemmilla ja missiona on yksinkertaisesti tuoda MinnieMaudia tutuksi Suomeen, auttaa muita vertaisia ja samalla ajaa myös omaa toipumista ja tulevaisuutta kokemusasiantuntijana. Tiedän, että joitakin epäilyttää runsaasti ajatus siitä, että mä menen näin tiiviisti mukaan vertaistukeen, olen saanut siitä kyseenalaistavia viestejä. Mutta mä tiedän mitä mä teen, mulla on iso tukiverkko ympärilläni ja ennen kaikkea mun halu auttaa muita on kova. Olen sairastanut suurimman osan elämästäni, joten iso osa mun identiteettiä ja ihan kaveripiiriäkin on sh:ssa kiinni, joten sen sijaan että lähden yksi kerrallaan katkomaan niitä lonkeroita (ja samalla menettämään ikäni ja terveyteni siihen kyllästyessä), niin mä käännän sen voitokseni. Luon sairastamiselle merkityksen, laitan sen antamaan itselleni aivan yhtä paljon kuin se on multa vienytkin.
Olen kohdannut sen kysymyksen, että lähdenkö mä tekemään tätä työkseni mikä tarkoittaisi koulun penkille paluuta. Mä en poissulje sitä ollenkaan, mutta otan nyt asian kerrallaan. Lisäksi tämä on mulle erinomainen motivaattori ja paine ylläpitää omaa hyvinvointia, erinomainen keino laittaa sairauden äänelle kampoihin, sillä mä en pysty siihen koulutukseen edes puolivointisena. Mulle tämä asia on vielä suurempi motivaatiotekijä kuin tanssi, joten mä tulen viemään tämän taistelun loppuun asti. Tiedän pystyväni siihen psyykkiseen työhön - mä tiedän sen - mutta kestääkö mun kroppa loppuun asti? Toivotaan!


Musta tuntuu, että jätin jonkin tärkeän asian kertomatta, sillä mulla oli alunperin jokin asia jota lähdin kirjoittamaan. Mutta kuten sanoin, niin muisti ja keskittyminen on edelleen huono ja eksyn sivupoluille, joten tuli nyt laverreltua vähän kaikesta muusta. Mutta ehkä syvimpänä pointtina ja järkyttävänä, karuna faktana päin pläsiä on tullut esille se, että syömishäiriö tappaa. Kukaan ei ole poikkeus, kukaan ei ole yksisarvinen johon sh ei vaikuta, vaan jokaisen sh-potilaan kroppa joutuu käymään läpi helvetin. Toisten kroppa kestää pidempään kuin toisten, ja toisille parantumisvaihe koituu kohtaloksi; mä vaan rukoilen, että mä en lukeudu tähän. Että selviän itse hengissä.
Joten älä jää odottamaan sitä sh:n lupaa, sillä sitä ei tule.
Toimi, tee muutos kun sulla on vielä siihen mahdollisuus!
 It always seem impossible until it's done!

Näihin tunnelmiin hyvää viikonloppua kaikille! :)



Recovery-blogin osoite on freeyourrecovery.blogspot.fi

26. syyskuuta 2016

Foodgasm

Olen saanut useita ruokapostauspyyntöjä, joten nyt on sen vuoro.
Eli varautukaa siis melkoiseen #foodgasmiin! :D

Aamupala


Mä aloitan aamuni aina kaurapuurolla enkä voisi kuvitellakaan sellaista tilannetta etten söisi aamupalaa. Mikäli tiedän, että seuraava aamu on kiireinen niin valmistan aamiaisen jo edellisenä iltana tuorepuuron muodossa.
Määränä mun aamiainen ei ole suuri: desi mantelimaitoa, desi hiutaleita ja härpäkkeet päälle. Mutta salaisuus piilee just niissä härpäkkeissä. Tänään esimerkiksi aamupalani koostui mustikkakaurapuurosta (about 60-70 gr mustikoita), johon lisäsin soijakookosjogurttia, raejuustoa, säilykepersikoita, banaania JA lähes 40 gr maapähkinävoita. Nyt kun olen löytänyt tuon maapähkinävoin, niin se on äärimmäisen kätevä ruoka-aines tuomaan kipeästi kaivattua energiaa ja silti pienessä muodossa. Jälkkäriksi (kyllä, syön jälkiruoan jokaisella aterialla :D) söin muutaman suklaapalan ja Kinder Maxi -patukan. Olisin syönyt vielä sitä Lidlin maitokreemilevitettä, mutta kun olin syönyt sen aamuneljältä loppuun toisen Kinder Maxi-patukan kyytipoikana, niin sitä ei ollut. Ja kyllä, heräsin syömään aamuneljältä suklaata, koska iski hillitön himo! :D

Aamiaisella (plus sen jälkeisellä jälkkärillä) syön aina minimissään 700 kcal. Tänään aamuneljän suklaansyönnin ansiosta tuli siihen muutama satanen enemmän päälle.
Mutta vinkiksi niille, jotka eivät koe olevansa aamupalaihmisiä tai ei puuro uppoa, niin vaihtoehtoja riittää! Muroja maidon kera, jogurttia ja mysliä, maapähkinävoi-bananaleipiä, riisikakkuja maapähkinävoilla, smoothie (banaania + maitoa/jogurttia + maapähkinävoita/Nutellaa/suklaalevitettä + mysliä + jotain muuta oman maun mukaan), pannukakkuja... Mutta viskaa kaikki rasvattomat ja sokerittomat tuotteet mäkeen ja korvaa ne (täys)rasvaisilla ja aidoilla versioilla! Tämä ihan jo siksikin, että rasvatonta kevytjogurttia joudut syömään jopa kolme kertaa isomman määrän kuin normiversiota ja vatsa joutuu kovemmalle työlle.

tämän päivän aamiaiainen

Välipala

Mä olen siinä mielessä outo, että en syö lounasta. En ole koskaan oppinut sitä syömään, vaikka toki peruskoulu- ja lukioaikoina sen kävinkin syömässä.
Mun aikataulukin menee niin, että herään vähän myöhemmin (mikäli kello 10 on myöhä), joten syön ison aamiaisen ja sitten parin tunnin päästä välipalan, joka on kooltaan pieni mutta sisältää paljon energiaa. Tämä vaihtelee aika paljon, mutta esimerkiksi tänään söin donitsin, chai latten ja suklaata. Tuo donitsi oli muuten elämäni ensimmäinen ns. realcovery donut!! Itse asiassa en edes muista milloin olen viimeksi syönyt minkään tuollaisen donitsin tai edes munkin... Olin niin riemuissani, että piti vähän tuuletella tuota recoverywiniä :D

Muita välipalaehdotuksia: riisikakut ja suolakeksit maapähkinävoilla ja/tai voilla ja/tai Nutellalla ja/tai jollain muulla (suklaa)levitteellä, karjalanpiirakat täysrasvaisella juustolla, banaanipohjainen (tai voi olla myös avokadopohjainen, jos siitä tykkää enemmän) smoothie, suklaa, karkit, keksit, jäätelö, leivokset... Mitä mieleen tulee. Tärkeää on se, että välipala ei ole mikään vajaan parinsadan hedelmäsalaatti, vaan välipalastakin on hyvä saada se kuutisensataa. Toki jos lämpimiä aterioita tulee se kolme kappaletta (eli syöt lounaan) voi välipala olla pienempi. Kunhan vaan minimit tulee täyteen, niin yksittäisen välipalan koko ei ole niin merkittävä.
välipala ja todella ruma päivällinen :D
Päivällinen

Päivällinen on mulla varmaan päivän suurin ateria kalorisisällöltään. Olen ahkerasti hyödyntänyt kauppojen valmisruokia, koska ne ovat ensinnäkin a) käteviä pakkauskooltaan; b) niissä on ravintosisällöt merkitty, joten pysyy kärryillä siitä että varmasti syö tarpeeksi; c) ei tarvitse tuhrata energiaa kokkaamiseen.
Mutta nyt eilen sitten viikon pastahimoilujen jälkeen tein itse ruokaa (*tuuletusta*), spagettia tonnikalakastikkeella. Kastike oli erittäin helppo, ja voin jakaa sen tässäkin.

1 punainen paprika
1 (puna)sipuli
2 dl ruokakermaa (ei mitään 10 tai 15% litkuja, vaan ruokakermaa)
3-4 rkl tomaattipyrettä
80-100 gr homejuustoa
1 prk tonnikalaa

Eli kuullota pannulla öljyssä paprika ja sipuli, heitä joukkoon tomaattisose ja kerma ja anna hautua viitisen minuuttia. Lisää sitten homppis ja tonnikala, mausta haluamallasi tavalla ja anna porista vielä hetki.
Mitä pastaan tulee, niin unohda kaikki täysjyvät ja tummat pastat, koska ne on jälleen vatsalle hankalampia käsitellä ja aiheuttaa vain lisää turvotusta. Käytin tavallista valkoista spagettia about 80-100 gr; 80 gr on minimi.

kirjolohikiusausta, kurkkua ja raippista; jälkkäriksi kermavanukasta ja irtokarkkeja, nams!
Mun salaisuus näissä aterioissa piilee jälkkärissä: vähemmän on enemmän!
Olen heivannut kokonaan Skyrit ja muut rasvattomat-mutta-ah-niin-terveelliset-proteiinipitoiset -vertaisensa (tai, no, eilen söin kyllä 2-prosenttisen Skyrin :D) ja olen korvannut ne erilaisilla vanukkailla ja energiapitoisilla jogurteilla. Suklaa on ihan verraton jälkiruoka, ja valehtelematta saatan syödä sen puolikkaan levyn jälkkäriksi :D
Söin eilen tuota pastaa ja tonnikalakastiketta ihan kunnon annokset, jälkkäriksi oli tosiaan se mansikka-juustokakku Skyr ja suklaata ja irtokarkkia, mutta mä en ollut kylläinen, kroppa jäi kaipaamaan vielä jotakin (lue: Lidlin maitokreemilevitettä suolakekseillä). Yritin tyydyttää sitä himoa vielä muutamalla suklaapalalla (tai rivillä...), mutta en saanut rauhaa ennen kuin olin syönyt pinon suolakeksejä, joiden välissä oli paksusti sitä maitokreemilevitettä. Sitten saatoin taas jatkaa Orphan Blackin katsomista.. :D

Mun instan ruokakuvista kyllä näkee sen, ettei hirveästi tee mieli salaatteja ja se on ihan ok. Mun kroppa on elänyt ihan liian pitkään pelkillä rehuilla, kiiveillä ja mandariineilla, joilla ei kyllä yhtään mitään vaurioita paranneta. Eikä mun tee hirveästi mieli mitään kovin proteiinipitoistakaan, ja mä haluan tätä asiaa korostaa: proteiini on parantumisvaiheessa toissijainen ruoka-aine, jota voi syödä liikaa! Ihmiskeho ei voi hyödyntää kuin tiettyyn pisteeseen asti proteiinia (vaihtelee vähän lähteestä, mutta ~ 50 gr on se määrä) eikä nykyihminen kärsi proteiinin puutteesta. Proteiinia saa todella helposti ihan tavallisesta ruoasta, joten heivaa ne Questbarit ihmeeseen! Proteiini on niitä rakennustyömaan rakennuspalikoita, jotka vaatii paljon apua (eli hiilareita ja rasvaa) jotta niistä koostuu se talo. Mitä tapahtuu, kun niitä rakennuspalikoita kannetaan yhä uudestaan ja uudestaan rakennustyömaalle, mutta kaikki muut - naulat, vasarat, liimat, nippusiteet, siivousvälineet, ihan kaikki muu - loistavat poissaolollaan? Ei mitään. Ne on vain tiellä, kasvavat pinoiksi ja tekevät työstä vaikeampaa. Jotta talo saadaan rakennettua, joudutaan siivoamaan niitä rakennuspalikoita. Joudutaan tuomaan paljon sitä kaikkea muuta, ja tämän rakennuspalikkasiivousprosessin takia koko työ viivästyy, tai ainakin hankaloituu.
Näin käy kehollekin. Ylimääräinen proteiini kuormittaa munuaisia ja rupeaa myrkyttämään kehoa. Proteiini ei voi tehdä niitä töitä, jotka vain hiilihydraatit ja rasvat voi tehdä, ja niitä puolestaan ei voi saada liikaa. Sitä paitsi sun kroppa tietää mitä se tarvitsee: jos se tarvitsee hiilareita, se himoitsee niiden perään; jos se tarvitsee rasvaa, sä himoitset niiden perään; jos se tarvitsee proteiinia, sä tulet himoitsemaan proteiinia. Sun kroppa ei valehtele sulle, se ei koskaan valehtele sulle. Sun kroppa on aina sun puolella.
Lisätietoa tästä asiasta löytyy tästä linkistä.

tämän päivän välipala kävelylenkin jälkeen: chai latte ja jokin Lidlin
juustokakkujogurttia ~ 300 kcal

Iltapala

Ennen varsinaista iltapalaa mä syön jälleen yhden välipalan kävelylenkin jälkeen, yleensä chai lattea ja jotain jogurttia ja/tai riisikakkua tai suolakeksejä maapähkinävoilla tai jollakin muulla levitteellä, mutta se vaihtelee paljon.
Iltapala mulla on sitten energian puolesta minimissään aamupalan luokkaa.

karjalanpiirakoita täysrasvaisella juustolla, maapähkinävoilla ja banaani, kermavanukasta ja mandariinia ~ 700 kcal

pari karjalanpiirakkaa juustolla, maapähkinävoi-banaanileipä, omena ja 40 gr maapähkinävoita, kreikkalainen jogurtti ~800 kcal
Mulle on näköjään vakiintunut iltapalaksi jonkinlaista leipää, ja yleensä se on just maapähkinävoi-banaanileipiä sekä karjalanpiirakkaa, ja kyytipojaksi jotain jogurttia tai vanukasta. Nuo maapähkinävoiannokset ovat muuten sitten hämäävän pieniä, koska oikeastaan aina päädyn syömään purkista pari ruokalusikallista lisää :D
EH:n aikana olen etenkin iltaisin syönyt esim. jäätelöä (B&J menee kevyesti illassa..), tai puoli purkkia suklaalevitettä suolakekseillä, suklaata ja hedelmätoffeeta (oi, se on todellakin tullut takaisin!), tai pilkkonut hedelmiä ja dipannut niitä eri levitteisiin.

eilisen iltapala: kaks pb-nanaleipää, karjalanpiirakka juustolla, ja kreikkalaista jogurttia (nuo on muuten pahoja nuo Arlan versiot..)

Näin loppuun sitten vielä vastaus kahteen kysymykseen: kuinka uskaltaa aloittaa noudattaa MinnieMaudia ja miten päästä eroon pakkoliikunnasta?

Vastaus on, että ei ole mitään yhtä toimivaa vastausta, jos olisikin! On vain pakko uskaltaa. Mitä sä voit hävitä kokeilemalla? Mitä sä voit voittaa? Mikä sun tavoite on? Mikä sua motivoi?
Mua ajaa eteenpäin mun haave kokemusasiantuntijan koulutukseen hausta ja myös se järkytys miten huonossa kunnossa mun kroppa on. Mä sain jo vuosi sitten tietää, että mulla on sydämessä sivuääni ja mitraaliläpän vuoto, ja nyt flunssan iskettyä sydän oireilee todella rajusti. Sydän on lihas: nälkiintyminen ja pakkoliikunta syö sitä aivan samalla tavalla kuin kropan muitakin lihaksia. Ja se loppuu. Ei kenenkään sydän tai kroppa jaksa syömishäiriöhelvettiä loputtomiin; toisten kroppa kestää enemmän kuin toisten, mutta jokaisella on rajansa.
Sama pätee pakkoliikuntaan. Mulle stoppi tuli siinä vaiheessa, kun olin juossut jalkani rikki. Kolme viikkoa on nyt kertynyt lomaa eikä mulla ole enää tippaakaan energiaa tai edes mielihaluja tehdä sitä pakkoliikuntakuviota.
Riko rutiineja: jos olet tehnyt tietyn jumpan tiettyyn kellonaikaan, älä tee. Rukkaa tahallasi aikatauluja, jolloin se rutiini menee rikki ja horjuttaa sitä pakkoliikuntakuviota. Jos sulla on mahdollisuus niin pyydä jotakuta sulle kaveriksi silloin kun sun "pitäisi" treenata, tai sen sijaan että rupeat tekemään pakkotreeniä soita jollekin, puhu asiasta.
Mä tiedän niin hyvin miten vaikeaa on päästä eroon pakkoliikunnasta, ja siksi kaiketi ajoinkin itseni siihen pisteeseen, etten kirjaimellisesti enää pystynyt juoksemaan. Mutta ratkaisu on sama kuin pelkoruokien kohtaamisessa ja toipumisessa yleensäkin: altistaminen. Mene suoraan päin pelkoja. Aloita helpommasta ja huomaat, ettet kuollut. Olet edelleen hengissä, ahdistaa ihan pirusti, mutta selvisit. Ja toista seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana.
Loppujen lopuksi kukaan ei voi sun pakkoliikuntakuviota lopettaa muu kuin sinä itse. Kukaan ei voi sun ruokamääriä lisätä kuin sä itse. Vain sinä itse voit tehdä tilanteeseen muutosta.

Näihin ruokaisiin tunnelmiin hyvää viimeistä syyskuun viikkoa kaikille! :)

24. syyskuuta 2016

Recovery, problems, recoveryproblems


Miten niin lyhyt aika voi tuntua samalla niin pitkältä ja niin lyhyeltä ja saada aikaan niin merkittäviä muutoksia, jotka eivät kuitenkaan ole vielä niin merkittäviä?
Edellisestä postauksesta on kulunut vasta muutama päivä, ja vaikka niiden muutaman päivän aikana ei ole tapahtunut juuri mitään, niin siltikin paljon on tapahtunut! Olen kohdannut tiettyjä recovery problemoja ja pieni mieleni on ollut täynnä ajatuksia, melkein yhtä ääriään täynnä kuin vatsani.
Kuten edellisessä postauksessa kerroin siitä harmituksesta miten en viime syksynä juuri kertonut mitään MinnieMaudin käytännön puolista, niin nyt aion korjata sen(kin) virheen.

näyttää sotkuiselta mutta maistuu sitäkin paremmalta: mustikka-kiivikaurapuuroa soijakookosjogulla, raejuustolla, banaanilla, kuivatuilla hedelmillä ja maapähkinävoilla!
Mulla on alun haasteina ollut kolme pääasiallista ongelmaa ja uskon, että samat ongelmat pyörivät useiden kanssataistelijoiden mielessä. Nämä ongelmat ovat turvotus, extreme hunger aka jäätävä jatkuva nälkä, ja kolmantena muuttuvan kehon ja ulkonäön sietäminen. Tähän viimeiseen lukeutuu myös se, miten käsitellä ulkopuolisten kommentit omasta ulkomuodosta. Mutta mennään asia kerrallaan.

Turvotus tapahtuu erityisesti alussa siksi, että keho on joutunut supistamaan ihan kaikesta toiminnasta. Kun keho ei saa tarpeeksi ruokaa - ja etenkin RED-potilailla (restrictive eating disorders; anoreksia, bulimia, ortoreksia) nälkiintymisen aikana - kroppa kohtaa triagen, eli se joutuu tilanteeseen jossa se joutuu ylläpitämään vain tärkeimmät toiminnot. Näitä ovat aivojen, sydämen, keuhkojen ja muiden välttämättömien elintoimintojen ylläpitäminen. Kaikesta muusta supistetaan ja lyödään luukut kiinni. Koska kroppa ei saa tarpeeksi ruokaa, vatsan toiminta hidastuu, suoliston ja myös ruoansulatusentsyymien toiminta hidastuu. Tämän takia monelle kehittyy ns. sekundaarisia intoleransseja ruoka-aineita kohtaan vaikka oikeasti minkäänlaisia ruoka-aineallergioita ei olisi olemassakaan; nämä sekundaariset yliherkkyydet yleensä lakkaavat myöhemmin, kun kropan ravitsemustila on jälleen parempi ja kroppa on jälleen tottunut niihin tehtäviin, jotka ovat sille tarkoitettuja.
Mikä on elimistön reaktio, kun se jälleen saa ruokaa? Se on shokkitilassa. Vatsa, joka on uinunut pitkään, ei tiedä miten käsitellä ruokaa. Ruoansulatus on todella hidas, vatsa turvottaa eikä välttämättä toimi jopa viikkoon, tai vaihtoehtoisesti vatsa ei tiedä miten käsitellä ruokaa ja menee ihan sekaisin. Kivut voivat olla kovia, närästää, oksettaa, röyhtäyttää... you name them. Ja kun vielä pitäisi pystyä syömään lisää, vaikka ruoka kirjaimellisesti painaa kurkunpäätä ja turvonnut vatsa painaa keuhkoja tehden hengittämisen vaikeaksi!
Tässä vaiheessa kaikkein paras on pysyä loitolla paljon kuitua sisältävistä ruoista, koska mitä tapahtuu jos ääriään myöten turvonnut vatsa saa ison annoksen kuitua, sanotaan vaikka parsakaalta ja kokojyvätuotteita? Aivan, se turpoaa lisää.
Lisää kunnolla rasvaa ruokaan, pysy kaukana kokojyvätuotteista ja kuitupitoisista ruoista. Mikäli tiedät tuoreen leivän turvottavan, vältä sitä. Mitä prosessoidumpaa ruokaa sen parempi, koska kroppa ei joudu tekemään niiden kohdalla ylenmääräistä työtä pilkkoakseen sitä ruokaa.
Vältä hiilihapollisia juomia, purukumeja, Questbareja ja muita sokerialkoholeja sisältäviä ruokia (eli siis käytännössä tuotteita, joissa sokerit on korvattu polyoleilla) sekä muutenkin ylenmääräistä proteiinin saantia. Proteiini on kyllä tärkeää saada, mutta parantumisvaiheessa liiasta proteiinista on vain haittaa; ihmiskeho pystyy hyödyntämään vain pienen osan proteiinia, jolloin ylimääräinen rasittaa munuaisia. Sen sijaan hiilihydraatit ja rasvat ovat niitä, joita kroppa tarvitsee kaikkein kipeimmin eikä niitä voi koskaan saada liikaa!
Eli siis maapähkinävoita ja vaaleaa leipää? Kyllä!
Niille, jotka miettivät sitä että lihooko ihminen eri tavalla eri ruoka-aineista, niin ei. 300 kalorin edestä saatu parsakaali tukkii vain vatsan ja aiheuttaa todella epämiellyttävän turvotuksen, kun taas 300 kalorin edestä saatu hedelmätoffee sulaa huomattavasti helpommin aiheuttamatta tukalaa oloa.

Mikä sitten auttaa sietämään turvotusta?
Kärsivällisyys, ja aika ja riittävä syöminen. Olipa turvotus sitten nesteturvotusta tai "pelkkä" vatsan turvotus, niin se on aina pahin alussa ja helpottaa pikkuhiljaa. Nesteiden riittävä nauttiminen auttaa asiaa, joten pidä huoli siitä, että juot riittävästi (mutta ei liikaa!!!) vettä. Lämpöpakkaus vatsalla myös helpottaa oloa jonkin verran, ja rauhallinen kävely myös auttaa suolistoa toimimaan. Pidä huoli siitä, että syöt pitkin päivää energiapitoisia ruokia - pähkinöitä, suklaata, maapähkinävoita, jäätelöä, suolakeksejä suklaalevitteellä... - niin ruoansulatussysteemi muistaa pikkuhiljaa jälleen oman tehtävänsä.

vasen kuva otettu illalla, ja oikea kuva taas aamulla ennen aamupalaa
Extreme hunger - tai jäätävä nälkä, kuten mä olen sen suomentanut :D - on kehon keino saada energiatasapaino takaisin ja korjata vaurioita.
Kuten aiemmin kerroin, RED (tai jos pitää jollain sanalla tuo korvata, niin käytetään radikaalisti sanaa nälkiintyminen) aiheuttaa kroppaan mittavia vaurioita, oli sitten kyse viikoista tai kuukausista, vuosista puhumattakaan. Ainoa keino korjata ne vauriot on ruoka; monivitamiinit ja kalsiumlisät eivät paljon auta asiaa.
Mietitään asiaa taas esimerkin kautta, ja otetaan triage avuksi. Jos olet jäänyt työttömäksi tai sulta muuten vain menee tulonlähde etkä tiedä mistä saat seuraavan kerran rahaa, sä joudut priorisoimaan. Mitkä laskut maksat seuraavan kerran kun saat rahaa? Et takuulla lähde baariin, vaan ennemmin maksat vuokran ja makaronipussin.
Mutta kun sä sitten saat taas säännöllisen tulonlähteen, sä pystyt maksamaan myös muuta: pystyt viimein soittamaan putkimiehen paikalle korjaamaan pienen vaurion vesiputkessa; pystyt viimein ostamaan uuden lampun hajonneen tilalle. Yhtäkkiä huomaat miten paljon sulla on niitä rahareikiä, jotka taas tuntuu nielevän hirveästi rahaa. Mutta koska sä tiedät milloin seuraava palkka tulee, niin sä pystyt maksamaan (tai korjaamaan) näitä rahaa vaativia asioita.

Miltä extreme hunger (EH) tuntuu? Onko se ahmimista?
Se tuntuu siltä, että on nälkä ja pakko syödä vaikka ei ole nälkä, ja ei, se ei ole ahmimista! Et ole kehittämässä ahmimishäiriötä MUTTA mikäli sä kompensoit niitä ruokia, voit äärettömän helposti kehittää bulimian. Tämä on yleensä se vaihe, jolloin anoreksiapotilas "vaihtaa" bulimiaan.
Tyypillisin virhe on lähteä kompensoimaan ja rajoittaa ruokia. Tästä syntyy vain kierre, joka pahentaa itseään. Mä tiedän miten pirun helppoa siihen on lähteä, kun vatsa vaan pingottaa ääriään myöten täynnä ja edessä ammottaa B&J tyhjyyttään ja sh hokee päässä, että hankkiudu eroon siitä jäätelöstä, mä todella tiedän! Mutta mä tiedän myös sen, että se ei vie eteenpäin; päin vastoin, se on massiivinen askel väärään suuntaan.
EH ei mene ohi kuin vain ja ainoastaan syömällä. Luota kroppaasi, se tietää mitä se tekee. Se korjaa niitä syntyneitä vaurioita, ja niitä vaurioita on paljon! On lihasmassan korjausta, luuston korjausta, solujen korjausta ja uudistumista, aineenvaihdunta, ruoansulatus, ruoansulatusentsyymit, hiukset, iho, kynnet, jopa kulmakarvat, ja kaikkien näiden lisäksi kroppa yrittää vielä käsitellä sitä ruokaa JA pitää sut hengissä!
Parantumisessa alkuvaiheen sanotaan olevan vaarallisin, ja mä olen huomannut sen itse. Pitkään mä mitätöin omaa tilannettani - enhän mä ollut edes laiha, enhän mä edes elänyt vähällä ruoalla verrattuna moniin anorektikoihin! - mutta nyt riittävän ruoan myötä on myös mun ajatusmaailma herännyt henkiin ja olen säikähtänyt oman kropan reaktioita. Mä sain flunssan, ja se yhdistettynä refeedingiin on saanut sydämen oireilemaan rajusti. Mä en ole levännyt näin paljon vuoteen enkä syönytkään näin paljon lähes siihen vuoteen, ja rytmihäiriöt ovat jokapäiväisiä. Leposyke on lähes 110, huimaa, pistää rintaan, ja toissapäivänä pelkäsin todella paljon saavani epilepsiakohtauksen kävelyllä, koska olo todella edelsi niitä kohtauksia. Onneksi pääsin kotiin, mutta olo oli todella, todella huono.
Kaikki se aiempi pakkoliikuntamäärä yhdistettynä viime syksyn parantumatta jääneisiin vaurioihin on todella ajanut mut ja kroppaparkani loppuun.

Mutta toivoa on!
Kun EH iskee, syö täysin kompensoimatta mitä tekee mieli, niin yksinkertaista se on. Näin myös autat ruoansulatussysteemiä ja vatsaa tottumaan taas siihen puuhaansa ja turvotus rupeaa hellittämään. Tarkista kuitenkin, että syöt riittävästi jo aamusta alkaen; jos ei aamupala määränä maita, syö pienikokoinen aamupala, josta saat kuitenkin kunnolla energiaa. Jaa välipaloja pitkin päivää ja aterioiden väliin, niin tällä tavalla esim. illalla et ole sudennälkäinen ja sen takia kroppa huuda lisää ruokaa.
Ja mä lupaan, että se nälkä kyllä helpottaa :)


Entäs sitten se muuttuva kroppa ja sen sietäminen, muiden kommenteista puhumattakaan?
Ensinnäkin sen tiedostaminen, että sun kroppa ei ole vihollinen, eikä ole ruokakaan! Sun vihollinen on sh, ja sitä vastaan sun pitää taistella! Mun ongelmat eivät ole koskaan ratkenneet muokkaamalla kroppaani, eivätkä ne tule koskaan ratkeamaan.
Mua on jokseenkin helpotanut se tieto, että sh:n tuottama ulkomuoto (mitä ei edes tapahdu kaikilla, olipa kyse ali- tai ylipainosta) on väliaikainen; en voi elää vaikeasti alipainoisena, koska mä en voi hyvin. Mun optimaalinen paino on biologisesti määräytyvä - ihan kuten vaikka mun pituus ja kengän koko - ja mä voin parhaiten silloin kun olen siinä ja myös yksi mun parantumistavoitteista on päästä siihen.
Jos ja kun iskee se muuttuvan kropan aiheuttama ahdistus, syyllisyys ja häpeä, mä kyseenalaistan että ketä se ahdistaa. Mua? Vai onko sittenkin kyseessä sh? Kukaan ei voi taistella omaa kroppaansa vastaan ikuisesti, sillä tuloksena on joko kropan voitto tai kuolema. Kukaan ei voi elää ikuisesti sh:n suloisessa sokerikuorrutteisessa maailmassa, sillä tuloksena on ennen pitkään kuolema. Kenenkään kroppa ei kestä syömishäiriöiden aiheuttamia vaurioita ikuisuuksiin, sillä ennen pitkään tuloksena on kuolema.
Se, että painon nousu ahdistaa on täysin normaalia. Muuttuvasta ulkomuodosta saatujen kommenttien aiheuttama ahdistus on täysin normaalia. Mutta sen sijaan että alat taistella kroppaasi vastaan ja annat taas pikkusormen sairaudelle, muuta ajatusmallia. Kuinka moni ulkopuolinen saa kuulla paljon kehuja, että miten paljon paremmalta hän näyttää? Ja minkä luulet tällaisen henkilön reaktion olevan: kiitos vai ihmetys ja ajatus, että "näytän nyt paremmalta kuin milloin...? Mitä sä oikein tarkoitat?"
Mä kamppailen itse eniten tämän asian kanssa, muuttuvan kropan ja kommenttien vastaanottamisen kanssa. Mua ahdistaa saada tuijottavia katseita niin kauppareissuilla kuin kävelylenkeillä ja haluan vain saada itseni parempaan kuntoon. Mutta samalla mua ahdistaa se, että enää ei jokainen vastaantulija tuijota mua yhtä kauhun ja säälin sekaisin ilmein kuin vielä viikko sitten. Mutta tämäkin on normaalia.
Ihmisaivot ovat nerokas keksintö - ihan kuten ihmiskroppakin - ja ihminen oppii huijaamallakin. Kun toistaa jotakin riittävän monta kertaa, aivot oppivat sen ja rupeavat pitämään sitä uutena oikeana asiana. Eli siis sen sijaan, että ajattelet aloittavasi laihdutuskuurin saadessasi "näytätpä paljon paremmalta!" -kommentin, sano kiitos ja hymyile. Vaikka et edes uskoisi niin. Tiedosta ajatuksesi ja ota ne vain ajatuksina, etenkin sh:n tuottamat ajatukset.
Ja oikeasti, ne muuttunutta, terveempää ulkomuotoa koskevat kommentit on oikeasti tarkoitettu kehuiksi, joita ei kaikki saa! :)

suolakeksejä suklaa- ja maitolevitteellä? Hell yeah! :D
Mulle iski EH muutama päivä sitten, ja huomaan kyllä niiden päivittäisten yli 4000 kalorin vaikuttaneen ajatusmaailmaan ja yleensäkin aivotoimintaan. Kuten kirjoitin aiemmin, olen nyt todella havahtunut omaan tilanteeseeni, ja väliin nieleskelen itkua ja taas iloa siitä miten sitkeä mun kroppa oikeasti on! Mä olen kohdellut sitä äärettömän rumasti, vaikka se on vain ja ainoastaan yrittänyt pysyä hengissä. Mun kroppa ei ole mun vihollinen, eikä ole ruokakaan. Mun ainoa vihollinen on sh, ja kyllä mä herkuttelen sen hitaalla ja kiduttavalla murhaamisella. Löysin Lidlistä nuo ylläolevassa kuvassa näkyvät purnukat suklaa- ja maitokreemilevitettä, ja taisin katkoa pari sormea sh:lta, kun tuo maitokreemilevitepurnukka on syöty ihan vihoviimeistä pisaraa myöten ;)

Haluan vielä sanoa, että aina on toivoa. Aina on vaihtoehto!
Sh on maanpäällinen helvetti, jolla on korkeampi kuolleisuusluku kuin millään muulla mt-häiriöllä. Kukaan ei ansaitse sellaista helvettiä!
Joten vaikka silloin sairauden syvimmissä syövereissä tuntuu siltä, että tätä se elämä sitten on, mulla ei ole mitään vaihtoehtoa tai toivoa, niin se ei ole totta.
Koska sulla on vaihtoehto, ja sulla on toivoa!

Näihin tunnelmiin hyvää viikonloppua kaikille! :)

20. syyskuuta 2016

Lights on

#myballetproject
Viikko muutoksien tekemisestä on takanapäin - tai, no, kuusi päivää jos ihan tarkkoja ollaan - ja ajattelin tulla kertomaan kuulumisiani.
Vaikka MinnieMaud on mulle tuttu menetelmä jo viime syksystä, niin silti siinä on asioita, joita olen joutunut tekemään uudestaan. Kirjoitan tähän postaukseen siis myös MinnieMaudista ja lähinnä sen aloittamiseen liittyvistä asioista, sillä sattuneesta syystä mulla ei ole juuri muistikuvia siitä miten mä aloitin sen noudattamisen viime syksynä. Yritin selata blogia ja instaa, mutta en ollut kirjoittanut mitään käytännön menetelmistä.

mun suosikki-iltapala on nykyisin maapähkinä-banaanileipä! <3
Eniten mulle aiheutti päänvaivaa ruoan lisääminen ja sen tahti. Viime vuonna taisin nostaa kalorit suoraan kolmeentonniin päiväosaston jälkeen, koska siellä hoitui ruokailun käynnistäminen. Nyt sitä en siihen halunnut, joten googlettamisen ja lopulta letsrecover.netin avulla päädyin nostamaan ruokamääriä 300-400 kalorilla aina 2-3 päivän välein. Mä en onneksi lähtenyt paasto-olosuhteista eikä harmina ollut kompensaatiokäyttäytyminen (liikunta oli enää ne kävelylenkit), joten hitusen helpommalla pääsin. Mutta en vatsan puolesta: turvotus ja kaikki vatsavaivat iskivät välittömästi. Monta päivää tuskailin sen ongelman kanssa, että miten mä saan vatsaan mahtumaan tarpeeksi ruokaa, tai toisin sanoen miten mä saan syötyä edes tonniviidensadan edestä, koska maha oli turvonnut niin suureksi kuin ikinä mahdollista ja ajatuskin ruoasta oksetti. Toisin kuin viime vuonna, mun ei tehnyt mieli ruokaa yhtään, ei ollut mielihaluja eikä niitä oikein ole vieläkään.
Mutta tähän mä otin täsmäsyönnin avuksi: aamupala, välipala, ateria, välipala, iltapala. Tällä rytmillä menin viime talvena ja keväänä, ja tämä rytmi on toiminut mulla silloin erittäin hyvin. Karsin kaikki Questbarit pois ruokavaliosta, samoin isot kasvis- ja hedelmämäärät, koska ne sisältävät paljon kuitua ja vain pahentaa turvotusta. Vaihdoin ne prodepatukat suklaaseen, opettelin syömään maapähkinävoita ja olen sitä tunkenut kirjaimellisesti joka paikkaan. Heivasin Skyrit ja muut vastaavat vähäkaloriset rahkat menemään ja vaihdoin tilalle runsasenergiset jogurtit. Vaihdoin todella niukkaenergiset keitot samaan annoskokoon runsasenergiseen lämpimään ruokaan. Toisin sanoen pidin annoskoot samana ellen peräti pienentänyt niitä, mutta ne ruoat olivatkin - ja ovat edelleen! - sitten huomattavasti runsaskalorisempia. Tällä tavalla kroppa sai enemmän energiaa ilman suurta ruoansulatusvaivaa.
Olen nyt pari päivää elänyt kahdellatonnilla, ja huomenna voin nostaa suoraan kahteen ja puoleen tai kolmeentonniin, miten kroppa viestittää. Tiedän erittäin hyvin sen, että nyt ei ole aika mennä nälkäsignaalien mukana, vaan on pakko saada vähintään kaksi ja puoli tonnia, joka on mun minimi; liikaa sen sijaan ei voi syödä. Mun kehon nälän ja kylläisyyden signaalit ovat niin päin seiniä, etten oikein millään erota onko mulla nälkä vai ei, joten ruokailuvälit ei mulla veny yli kahden tunnin mittaiseksi. Tällä tavalla takaan sen, että kroppa saa sitä energiaa, ruoansulatus herää henkiin ja tottuu taas omaan työhönsä, aineenvaihdunta käynnistyy ja vaurioiden korjaaminen voi alkaa.
Eli lyhyesti: mikäli olet elänyt alle 1000 kcal päivässä kalorit pitää nostaa varovaisesti, n. 200-300 kcalin lisäys aina 2-3 päivän välein. Tällä tavalla pyritään ehkäisemään refeeding oireyhtymää, joka pahimmillaan vie hengen. Kun olet päässyt 2000 kcaliin, voit hypätä suoraan 3000 kcaliin ja pitää sen miniminä. Korostan vielä, että 2500-3000 kcal on minimi, ja vaikka sun minimi olisi 2500 kcal, on aina parempi syödä kolmetonnia, ja liikaa ei ole mahdollista syödä!


Mä olen miettinyt paljon tätä mun tilannetta. Voisin ajatella hyvin mustavalkoisesti, että tätä mun elämä on: jatkuvaa jojoilua, tähän tilanteeseen sitä aina päädytään. Mutta mikään ei ole mustavalkoista, ei sellaista ole olemassakaan.
Sen sijaan tämä on oppimisprosessi. Nyt mulla on mahdollisuus korjata viime kerran parantumisvirheet ja jatkaa siitä mihin on jääty. Vaikka mä viime syksynä pääsin pidemmälle parantumisessa kuin koskaan, niin MM oli mulle uusi, samoin mun hoitotiimille, jolta en saanut minkään valtakunnan tukea tämän menetelmän noudattamiseen. Olin yksin ja sen tiedon varassa, jota sain letsrecover.netistä. Vaikka mä sain syötyä kolmetonnia ja jokseenkin vaurioiden paranemisen alkuun, niin mulle jäi tosi paljon pelkoruokia ja ruokarajoitteita, joita mä en ollut silloin tarpeeksi kyvykäs kohtaamaan. Vuosi terapiassa on tehnyt hitonmoista tulosta, ja nyt mulla on taitoja korjata ne virheet, aka kohdata ne pelot, jotka jäivät kohtaamatta.
Tämän viikon aikana olen haastanut itseäni päivittäin. Kokkaamiseen ei ole mun energia riittänyt, joten mulle oli mieletön saavutus mennä kaupan valmisruokahyllylle ja valita sieltä ruoat, koska eihän ne valmisruoat ole terveellisiä! Ainahan kaikenmaailman juttagustafsbergit kieltää etusormet ojossa, että sinne ei sitten mennä, se lihottaa, kaikki se lisätty sokeri ja natriumglutamaatti ja ylenmääräinen suola.
Mutta juttagustafsbergien ja muiden shitnessihmisten kohderyhmä on täysin mun vastakkaisella puolella: niiden täytyy vahdata sitä lisättyä sokeria ja suolaa ja natriumglutamaattia ja yrittää laihduttaa, kun taas mun kroppa kiittää jokaisesta ruoanmurusta, jonka se saa ja mun tarkoituksena just on saada lisää painoa. Eihän ne lisäaineet munkaan kropalle hyväksi ole, mutta jos vaakakupin toisessa päässä on ei mitään, niin kumpi on parempi?
Vartti tuolla valmisruokahyllyllä avasi mun silmät ihan uudelleen: eihän tämä ruoka mitään myrkkyä ole! Siellä on ne roiskeläpät, mutta siellä on myös oikeasti hyvää ruokaa - kuten kirjolohikiusaus! - jossa ei ole lisättyä sokeria ja suolaa ja pitkä rivi E-koodeja. Olen kokeillut ihan uusia ruokia ja huomannut ettei ne mua tapa, päin vastoin. Olen löytänyt uusia suosikkeja, esimerkiksi tuo mainittu kirjolohikiusaus ja toinen oli feta-kasviskiusaus, nams! Leipä- ja rasvapelolle olen altistanut itseäni joka päivä, kun ostin maapähkinävoita. Maapähkinävoita, jota luulin ensin inhoavani mutta tajusin sitten, etten mä ole sitä kunnolla edes syönyt! :D Mä olen vähän myöhään heräävää sorttia, kun olen vasta nyt todella myynyt sieluni maapähkinä-banaanileiville, mutta oikeasti se on vain niin hyvää! 
Tuorepuuro on toinen iso uusi suosikki, ja se maistuu vielä paremmalle just sen maapähkinävoin kanssa :D



Vaikeinta mulle on kuitenkin ollut lepo ja sen salliminen itselle.
Kun lopulta uskalsin hellittää niistä ohjista väsymys iski kuin moukari: voisin koomata sohvannurkassa päivät pitkät! Olen kyllä laittanut kivut merkille - eihän niitä voi olla skippaamatta - mutta sh on vain pakottanut menemään. Olla pysähtymättä. Edelleen illat ovat kaikkein vaikeimpia, telkkarin ääreen istahtaminen, koska en ole vain tehnyt tarpeeksi. Kävelylenkin jälkeen on pakko siivota, korjata tavaroita, järjestellä paikkoja, laittaa seuraavan päivän asiat valmiiksi, käydä suihkussa jne, ennen kuin uskaltaa tehdä iltapalan ja vain istahtaa sohvalle. Mutta onneksi tässäkin on hitusen nytkähdetty eteenpäin. Sen sijaan että olen esimerkiksi jättänyt tiskit illalle olenkin tiskannut ne jo päivällä. Tällä tavalla on yksi askare vähemmän illalla tehtäväksi. 
Kävelylenkeillä pystyn jo seisomaan ihan paikallani Dooran nuuskiessa ja merkatessa, eikä mun tarvitse enää kävellä pakonomaista ympyrää, hyppiä paikoillani tai tehdä jotain muuta pakonsanelemaa asiaa. Pystyn jo menemään laiturille ja vain istumaan siellä, tai pellolla heittämään keppiä Dooralle ilman mitään muuta liikkumista.
Nämä liikkumiseen ja lepoon liittyvät asiat ovat olleet mulle varmaan kaikkein vaikeinta ja samalla merkityksellisimpiä asioita, ja olen siinä ylpeä itsestäni. Saavutus sekin ;)
Kolmas pelkoruokien ja tämän lepäämisen ohella on terve oman ulkomuodon häpeäminen. Korostan sanaa terve, koska tämä vie mua kohti mun tavoitetta eikä se ole sh:n sanelema asia. Viimeksi tänään kävelylenkillä eräs vastaantuleva muori tuijotti todella pitkään mun jalkoja, ja siitä tuli hämmentävän voimakas ahdistus ja häpeä. Ei normaalin ihmisen kuulu näyttää tällaiselta, vai? 
En edelleenkään uskalla luottaa siihen mitä näen ja koen, joskin aina välistä näen välähdyksen totuutta: tuoltako mä sittenkin näytän? Myös luotettavasta lähteestä olevien ulkopuolisten kommentit mun ulkomuodosta ovat auttaneet selkeyttämään omaa kehonkuvaa.
Tämä onkin jännä: painon nouseminen ahdistaa, mutta samalla ahdistaa se minkä kokoinen mä tällä hetkellä olen. En tiedä olenko koskaan kokenut tällaista, häpeää mahdollisesti liiallisesta laihuudesta, enkä oikein tiedä onko se mahdollista?
Mutta en voi muuta kuin havainnoida ja kuvata tätä todellisuutta ja vain luottaa siihen.


Muuten fiilikset ovat olleet suht positiiviset. Toki muuttuva ulkomuoto tuottaa sitä omaa ahdistusta, mutta se olisi huolestuttavaa jos ei tuottaisi!
Mun mielenkiinto on ruvennut heräämään, ja tänään kävin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon balettitunnilla! :) Koen, että lasi on todellakin puoliksi täynnä ja ikään kuin jonkinlainen valo olisi taas ilmestynyt mun elämään. Mulla on myös tavoite, jota kohti mennä, ja mun elämässä tuntuu taas olevan merkitystä. Haluan tällä kertaa tehdä lopullisesti selvää tästä sairaudesta, luoda sille merkityksen ja hyödyttää muita omalla tarinallani. Koskaanhan mä en tästä tule täydellisesti parantumaan, mutta toipumaan ja opin elämään sen kanssa. Ottamaan sh:n ajatukset vain ajatuksina, joita ei tarvitse noudattaa.
Vaikka tämä toipumisprosessin alku on kaikkein vaikein fyysisten oireiden takia, niin aion tehdä siitä mukavan. Saanhan mä syödä mitä mieli tekee, ja todellakin aion sen nyt tehdä! ;)
Loppujen lopuksi ei tämä elämä nyt niin hullua ole, ja onneksi on myös syksy! :)

Hyvää alkanutta uutta viikkoa kaikille!







15. syyskuuta 2016

Everything can change in a blink of an eye

the right direction
Pitkästä aikaa tartun minäkin näppikseen ja istun alas kirjoittamaan teille muutakin kuin pari riviä kuvaamaan videon sisältöä. Mutta kuten postauksen otsikko kertoo, kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.
Ja yleensä just ne muutokset ovat niitä merkityksellisiä.

eilisen #ootd
Kaikki tapahtui eilen, mikä kuulostaa ihan idioottimaiselta, koska pitkään ja hartaasti on tätä tietä tarvottu, mutta oikeasti, kaikki tapahtui eilen.
Mun päivä alkoi kirjaimellisesti sillä, että päätin vetää kalorit ihan minimiin ja aloitin aamupalalla. Älkää huoliko, en mä tässä mitään määriä kirjoita, mutta näin vähän pohjustuksena ja kuvaa antavana. Olin tyytyväinen, kun aamupala jäi alle xxx kaloria - selvä parannus tiistaihin!
Mulla oli yksi ryhmätapaaminen eilen, ja sen jälkeen pikainen, parin kilometrin mittainen tuokio psykologin kanssa, ja hän vaikutti... noh, sanoisinko että lannistuneelta. En ole häntä nähnyt pariin viikkoon, sillä yksilöaikoja oli peruttu.
Mutta tarina lyhykäisyydessään meni niin, että kaikki suunnitelmat ovat menneet uusiksi, samoin se kokemusasiantuntijan koulutukseen haku, koska miten mä voin muka edes yrittää opiskella ensi vuonna, jos mun kaikki energia menee siihen, että pysyn hengissä.
Lienee varmaan turha sanoa, miten pettynyt mä olin. Mutta itsepä olen soppani keittänyt, joten itsepä sen kanssa syön.
Mä tunsin, miten se viimeisinkin motivaatio vietiin multa pois (huomaa sana vietiin, joka oli tuolloin asiaan sopiva), miten mulla ei ole enää mitään syytä yrittää. Miten mä jaksan yrittää pitää kalorit yli xxx päivässä? Miten mä jaksan enää muka edes yrittää sietää tätä pakkolomaa juoksemisesta ja pitää kävelyn kävelynä?
Mitä järkeä mun elämässä enää on? Mä voin saman tien laihduttaa itseni hengiltä.


Menin kotiin salaattini ääreen, päästin pienet itkut ja vain märehdin surkeudessani: miten mulle voidaan tehdä näin? Miten ne kehtaa?!
Sitten se oivallus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta: itsehän mä olen tähän itseäni ajanut! Itse mä olen ajanut itseäni kauemmas ja kauemmas tuosta mun haaveesta! Itse mä olen lykännyt toipumisen aloittamista, vaikka mulle on varoitettu jo elokuun alussa, että aika käy vähiin!
Itse mä sen haaveen itseltäni vein!

Mun sisällä nousi kiukku: tämä ei käy päinsä. Ei käy! Kokemusasiantuntijan koulutukseen haku ja etenkin sen koulutuksen käyminen on ollut mulla kaukainen haave vielä viime vuonna, mutta tänä vuonna siitä on tullut mun elämän kiintopiste. Erittäin suuri haave, ja mulla ei ole haaveita. Mä en haaveile. En unelmoi. Olen siihen aivan liian käytännönläheinen, realistinen ja sarkastinen ihminen, koska harvoin ne haaveet toteutuvat. Mutta tällä haaveella on mahdollisuus toteutua - tai oli.
Ja on edelleen. Mun on vaan tehtävä töitä sen haaveen eteen, alkaen tästä nimenomaisesta hetkestä lähtien.
Katsoin säälittävää sadanviidenkympin salaattiani, ja se pieni taistelija mun sisällä heräsi horroksestaan. Hain Skyrin, sen jälkeen kaksi ja puoli Questbaria, muutaman karkin ja hedelmiä. Questbarit olivat virhe, koska ne aiheutti sellaiset turvotukset, etten vielä tänäänkään ole voinut olla kunnolla. Iltapalalla santsasin kunnolla ja mittaamattomia määriä (mun yksi pakko-oireista on ihan kaiken mittaaminen ja punnitseminen). Heitin ruokapäiväkirjan yhden "turhan tavaran laukun" pohjalle enkä ole sitä esiin ottanut. Kävelylenkki ei sujunut niin rauhallisesti kuin olisi pitänyt, mutta en ainakaan tehnyt pakkojumppaa sen jälkeen.


Tänään aamulla mun teki mieli skipata aamupala, koska turvotus on ollut ihan hirveä, mutta ruoan skippaaminen ei vie mua kohti mun tavoitetta, joten söin kiltisti aamupuuroni. Kävin sh-polilla hokossa, jossa tapasin ekaa kertaa mulle outoa lääkäriä, fyssarin ja hoitsun, ja päivä alkoi punnituksella. Ei siis mikään ihannetilanne mennä vaa'alle, kun vatsa on pinkeä ilmapallo niistä saakelin Questbareista, mutta pakko.
Hokon jälkeen marssin kauppaan ostamaan ruokaa, josta olen haaveillut. Välipalaksi kreikkalaista jogurttia, banaania ja Hersheys-levy (luoja sitä suklaata!). Keskussairaalalla järjestettiin infotilaisuus kokemusasiantuntijan koulutuksesta ja kävin siellä, ja vaati melkoisesti rohkeutta uskaltaa juoda siellä prodejuoma välipalaksi, mutta ei ole vaihtoehtoja: ruokaa on saatava alas hinnalla millä hyvänsä. Kun tulin kotiin oli päivän kolmannen välipalan aika: jälleen kreikkalaista jogurttia, banaania ja mandariinia.
Yksi suurimmista voitoista oli mun päivittäinen kävely: tein Dooran kanssa täsmälleen sen kävelylenkin, joka oli meidän yhteinen suosikki vielä keväällä. Käytiin laiturilla istumassa ja pellolla keppijahdissa, ja vaikka kuinka hiveli tehdä laiturilla ojentajia penkkiä apuna käyttäen ja kyykkyhyppyjä pellolla, niin toimin toisin kuin tunne edellytti, otin ajatuksen vain ajatuksena ja pidättäydyin rauhallisessa kävelyssä! Lopullisen voittajafiiliksen kruunasi ekaa kertaa sitten kesäkuun itse tehty chai latte!

Onneksi en ole elänyt täysin paasto-olosuhteissa, joten ruokien lisäys toivottavasti käy vähän helpommin kuin viime syksynä, mutta edelleen refeeding oireyhtymän estämiseksi kalorit on nostettava varovasti, ja tällä tavalla myös ruoansulatussysteemi ei mene totaaliseen shokkiin. MinnieMaudilla mennään tälläkin kertaa, mutta nyt otan oppia viime kerrasta ja himmaan liikuntaa. Toisaalta myös jalka estää juoksemisen, ja olen tosiaan ollut juoksematta kohta 1,5 viikkoa! :) Jalka tuntuu vähän paremmalta, mutta edelleen portaat ovat hankalia ja jalka kipeytyy herkästi liiasta huppasemisesta, joten ei kyllä pahemmin houkuttele lähteä nilkuttamaan jotain puolijuoksua. Jalka kiittää, kroppa kiittää ja myös mun mieli tulee kiittämään jossain vaiheessa. Ehkei nyt, mutta ihan varmasti jossain vaiheessa! :)


Eilisen insidentin jälkeen mulla on ollut tunteet tosi herkässä ja tänään on itkua pidätelty useaan otteeseen, mutta kerrankin päättäväisyydestä, toiveikkuudesta. Tänään hetken aikaa tunsin puhdasta iloa ja toiveikkuutta, aivan kuin olisi pilvet siirtyneet hetkeksi auringon edestä sivuun ja näkisin asiat kirkkaammin. En halua enää olla se kaikkien tuijottama, olen saanut siitä tarpeeksi. Ahdistaa liikkua ihmisten ilmoilla, kun saan osakseni todella pitkiä katseita, ja maanantaina itse asiassa tunsin häpeää siitä miltä näytin. Tämä on mulle täysin uutta; olen kyllä hävennyt itseäni koko pienen ikäni, mutta en koskaan siksi, että voisin näyttää liian laihalta. Lihavalta kyllä, rumalta, mutta laihalta...?

Tiedän, että tämä tunnetila ei tule säilymään ikuisuuksia, mutta mä tarvitsin sen eilisen keskustelun ja säikähdyksen. En säikähtänyt vielä ensiavussa, kun kaikki muut hätäilivät alhaista kaliumia ja ekg:n muutoksia; mua vain ärsytti. Mutta se, että mun unelma viedään, se säikäytti.
Ihmisen täytyy käydä pohjalla voidakseen tehdä muutoksia. Mä olen jos jonkinlaista pohjaa kokenut, mutta kaiketi jokaisella kerralla on aina se oma pohjansa.
Tällä hetkellä tie toipumisen ja sairauden välillä on hyvin kirkas ja erillään sh:sta, mutta näin se ei tule aina säilymään; silloin pitää pitää mielessä se mun tavoite ja toimia sen mukaan.
Sitä paitsi, mä olen ihan saakelin kyllästynyt tähän sairauteen ;)

Näihin parempiin, oivallustäysiin tunnelmiin hyvää alkavaa viikonloppua kaikille! :)

11. syyskuuta 2016

Hei, hei, mitä kuuluu?


Pahoittelen näitä pitkäksi venähtäneitä taukoja, jotka ovat mulle normaalisti melko epätyypillisiä. Blogi on ollut mulla aina välillä mielessä, mutta jotenkin kirjoittamiseen ei ole ollut voimia. Anonyymin tämänpäiväinen kommentti mun kuulumisista toimi kuitenkin potkuna persaukselle, joten päätin tehdä kuulumisvideon (jälleen kerran).
Pahoitteluni niille, jotka ennemmin lukisivat kuulumisia kirjallisena versiona, mutta niidenkin aika tulee taas kun voimat lisääntyvät :)


1. syyskuuta 2016

Vastauksia


Näin syksyn kunniaksi päätin vastata ennätysnopeasti teidän kysymyksiinne, ja kysymykset ovat videomuodossa. Videoita tuli kolme, ja jotta pysyisitte vähän kärryillä sen suhteen mitä aiheita on milläkin videolla, niin liitän lyhyet kuvaukset kustakin videosta :)


Eka video sisältää lyhyen päivityksen mun kuulumisiin, ja kysymyksistä kymmenen ensimmäistä on vastattu tähän.


Tokalla videolla vähän syvällisempiä (sekä ei-niin-syvällisiä) kysymyksiä mm. mun peloista, katkeruudesta, pahimmasta loukkauksesta, supervoiman valinnasta (tää oli hauska! :D), mikä eläin mä olisin, parhaan ihmisen keksinnön miettimistä ja paras koskaan saamani neuvo.


Viimeisellä videolla sitten vähän enemmän pohdintaa muunmuassa sh:n monimutkaisuudesta ja siitä, ettei kyse ole mistään pelkästä laihduttamisesta. Toisena pääaiheena on biologinen normaalipaino: mitä se on, miten se määräytyy, voiko ulkoiset tekijät miten vaikuttaa siihen sekä lopuksi muutama sana mun biologisesta normaalipainosta.

Näihin tunnelmiin hyvää alkanutta syksyä kaikille! :)