26. elokuuta 2016

Kuulumisia videolla


Päätin tehdä näin vaihteeksi kuulumispostauksen videolla, edellisestä videohöpöttelystä kun on jo aikaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta pientä updatea :)
Onpas muuten ihanan nuutunut pysäytyskuva.. :'D


Mutta hyvää viikonloppua kaikille! :)

48 kommenttia:

  1. Olinkin juuri kysymässä miten siellä tapaamisessa meni. Mieti kunnolla mikä olisi paras ratkaisu tässä tilanteessa! Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin, enkä mä ole täysin sulkenut sitä päiväosastoa mielestäni. Se on vaan se vihoviimeinen vaihtoehto, jos ei omat voimat riitä.
      Kiitos Pinja <3

      Poista
  2. Voi Heidi, en uskalla katsoa tota videota kun näytät noin pahalta. :( Voisinpa sanoa jotain kannustavampaa ja rohkaisevampaa, muuta kuin että välitän. xx

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat silmät sokeutuu itselleen enkä näe muuta kuin valtavan ihmisen videolla. Jos voisikin nähdä itsensä muiden silmin?!

      Pelkkä tieto välittämisestä on todella paljon ja arvostan sitä, kiitos! <3

      Poista
    2. Omat silmät todellakin sokeutuu tuossa vaiheessa ja samoin käy tunnepuolelle. Mulle onkin sanottu, että älä luota nyt omiin silmiisi vaan järkevänä ihmisenä (vaikkakin sh vaikeuttaa loogista ajattelua) luota FAKTOIHIN sekä hoitotiimiin. Vaikkakin sh on muutakin kuin alhainen bmi, katso sitä. Fakta on, että se on liian alhainen. Fakta on, että se pitää saada nostettua ja fakta on, että osasto auttaa siihen. Älä kovin kauan odota, sitä riittääkö omat voimat. Itselläni ainakin se "odottaminen ja yrittäminen" oli vain sairauden tapa pitkittää painonnousua. "Yritän itse vielä ensi viikon ja sitä seuraavan ja sitä seuraavan...."

      Kovasti rohkeutta ja voimia jaksaa kaivaa koko ajan sitä oikean Heidin fiksua puolta esiin sh:n kahleista!!!!

      Poista
    3. Niinpä, kuvataan todellisuus just sellaisena kuin se on ilman mitään arvottamista.
      Sh toki vaikeuttaa ajattelua ja neutraalina pysymistä, mutta kun ne faktat kirjoittaa paperille niin siinä on mustaa valkoisella.

      Kiitos paljon, nyt tarvitaan kaikki mahdollinen rohkeuden ja tsempin hippunen, mutta eteenpäin mennään vaikka pienen apinan raivolla :)

      Poista
  3. Hirmu paljon tsemppiä! Vaikutat jotenkin tosi symppikseltä ihmiseltä. <3

    VastaaPoista
  4. Mene sinne päiväosastolle, tarvitset APUA! Jos mä saisin päättää, olisit kokovuorokautisella, mutta edes tuo. Ja kuten sanoit videolla, päätöksen tekeminen on vaikeaa, joten riittänee päätökseksi tieto, että sulle on paikka.

    Ja vaikka tiedät nämä itsekin, niin nyt hävität lenkkarit ja kaikki muut juoksuun liittyvän. Jos et roskiin niin jollekin kaverille ja palautuskielto. Myös jos sulla on jotain appseja tms. listauksia tehdyistä lenkeistä -> kaikki pois! Sä et tarvitse niitä nyt ja sanoisin, että ovat myöhemmässä vaiheessa yhtä hyödyllisiä kuin pieneksi käyvät vaatteet. Loppujen lopulta vain etappeja matkalla pohjalle.

    Sulla on mahdollisuus, voimia ja viisautta myös, kun saat tilaa korjattua. Tämäkin sulle tuttua, mutta aliravitut aivot eivät kykene loogiseen tai muutenkaan järkevää ajatteluun. Ahdistus on p*skaa, mutta sen kohtaaminen ei helpotu asioita siirtämällä - päin vastoin!

    Kafi sanoo tuossa paremmin kuin mitä tähän keksin, minäkin välitän ♡


    "Niin, mä toivon vaan, et vielä ei tuu loppumaan tää mitä meille on annettukaan. Niin haurasta niin kaunista niin korvaamatonta.

    Viimein sain silmät aukasta, se mitä meil onkaan on haurasta. En haluu luopuu siitä nii, kaikin voimin pidän siitä kii. Se erottaa mut laumasta varjelen sitä, mikä on haurasta. En haluu luopuu siitä nii loppuun asti pidän sitä kii."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Etappeja matkalla pohjalle"
      Miten onnistuitkin sanomaan niin osuvasti? ^^
      Välillä tämä tuntuu kuin kilpajuoksulta, välillä taas karkumatkalta, välillä taas yritän saada jotain kiinni ennen kuin sen menettää. Mitä sitten? En tiedä.

      Numeroista on tullut käsittämätön pakkomielle mulle, ja suorittamisesta. Juoksuappsin määrien pitää koko ajan lisääntyä, ruokagrammojen vähentyä, minun pitäisi hävitä olemasta. Mutta jokin ei mätsää, koska mä vain isonen, mun häpeä vain kasvaa. Mutta viekäkin enemmän mä tunnen oman itteni häviävä. Pyytelen anteeksi koko ajan, olen alistunut ja pelokas ja yritän tehdä kaikkeni jotta mun olemassaolo olisi oikeutettu. Missä vaiheessa musta tuli tällainen hissukka? Missä vaiheessa hukkasin sen fuck this shit -asenteen, voiman, sitkeyden?
      Sh ei todellakaan ole koskaan "pelkkää" ruokaa ja liikuntaa, vaan se on eloonjäämistaistelu ja olemassaolon oikeuttamista.

      Tänään aamulla päätin kokeilla tehdä toisin kuin tunne edellytti. Kaadoin vahingossa gramman liikaa kaurahiutaleita ja ensireaktio oli paniikki: äkkiä pois se, pois se kulhosta! Jostain syvästä alitajunnasta nousi hyvin pienenpieni järjen ääni uhmaamaan ja kyseenalaistamaan sen gramman. Laittamaan hiutalepakkauksen pois, astumaan pois sen kulhon äärestä ja hakemaan mustikoita. En jumalauta kaavi sitä grammaa pois! Se olisi vain taas yksi voitto sh:lle. Ja annoin olla. Kaadoin vedet hiutaleiden päälle, lisäsin raejuustoa, mustikoita ja kiiviä, söin ja ohjasin huomiota muualle. Vielä jäi vähän nälkä, joten söin puolet proteiinipatukasta hetkellisessä rohkeudenpuuskassa. Sitten, SITTEN se ahdistus nousi. Mitä helvettiä mä menin tekemään?! Söin 77 kaloria enemmän kuin olisin saanut!
      Ihan tosi, 77 kaloria ei ole mitään! Mutta on näköjään sh:n mielestä...

      Eksynyt pointti, hukkasin sen. Mutta niin, kuten Pinjallekin sanoin, niin päiväosasto on viimeinen vaihtoehto mikäli ei itse pysty tekemään muutoksia. Ei ole realistista olettaa, että yhdessä tai kahdessa päivässä tapahtuu miracle recovery, mutta nyt on aika olla rehellinen itselleen.

      Haurasta, sitäpä juurikin.

      Poista
    2. Jos jostain, tosta juoksusta voin sanoa Been there, done that. Ehkä siksi tunsin alusta asti niin vahvasti, että olet vaarallisilla vesillä. Itsellä osasto ja myöhemmin lihastulehdus oli ne lopulliset niitit.

      Ja HYVÄ, jokainen suupala on sulle nyt tarpeen, vaikka pää huutaa mitä. Aliravitut aivot - siinä on selitys. Ja kuten tiedät, se vain pahenee; sinä katoaa, koska sairaat ajatukset saavat lisää tilaa. Ahdistukseen en tiedä kenenkään kuolleen, aliravitsemukseen kyllä.

      🙏

      Poista
    3. Miksi? Miksi punnitset ruoan grammalleen? Jos kaloreiden laskeminen on pyllystä, sitä enemmän on kotitalouksiin tulleet keittiövaakat. Ihminen ei ole kone, eikä numeroiden keskellä eläminen ole mitään elämää. Tiedät varmasti itsekin.
      Tarvitset apua taisteluun, sh on julma ja koukuttaa niin helposti. Sä oot näyttäny, et pystyt pistämään vastaan. Ei sunkaan tarvitse jaksaa yksin. Ota apua vastaan, oikeasti. Ei sitä paikkaa ole turhaan sulle varattu ❤

      Poista
    4. Yksi miljoonista sairauden oireista on punnitseminen ja pakkomielle lukuihin.
      Mä tiedän äärettömän hyvin miten tuhoisaa ruoan punnitseminen on, en tarvitse mitään etkö-sä-tiedä -saarnoja koska kyllä mä tiedän.

      Nyt on viikonlopun aikana nytkähdetty etiäpäin, joten eiköhän tämä tästä :) Kiitos <3

      Poista
  5. Muuten olisin iloinen noista juoksuennätyksistä, mutta tämän postauksen yhteydessä ne kuulostaa vaan todella huolestuttavilta. :( Toivottavasti ymmärrät sen itsekin! Voimia tulevaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän toki.
      Kiitos viestistä :)

      Poista
  6. Jos olisin sinä, niin menisin päiväosastolle ottamaan paussia. Siellä saisit pysäytettyä kerralla kaikki sh:n käyttäytymiskaavat! Numerot, määrät, juoksuohjelmat ja painot lähtee kyllä mielestä, kun et niitä enää käytä tai PYSTY käyttämään. Myös asiosita puhuminen ääneen tai kirjoittaminen auki auttaa etenkin ahdistukseen .
    Olin itse viime kesänä myös pahassa jamassa, ja sain apua, kun vain marssin osastolle ja sain"luvan" olla, pysähtyä ja levätä. Tietenkin halu pitää lähteä sinusta ja yhteistyö halua pitää löytyä. Hyvän hoitopaikan löytäminen onkin vaikeaa (minulla meni siihen LIIAn kauan aikaa)
    Muutoksia et saa aikaan, vaikka uskotkin siihen, sillä Sh on paha painamaan vastaan. Olethan jo koittanut sitä koko kesän, mutta aina vaan painat samaa rataa. Tunnistan hyvin nuo sanat "aika olla rehellinen" "muutoksen ei tapahdu yhdessä yössä", itse siirsin tekoja aina vain huomiseen. Ja lopulta olinkin aivan loppu ihan kaikessa (fyysinen kunto ja henkinen jaksaminen)
    Olet aiemmin kirjoittanut, ettö olet kaikki tai ei mitään ihminen, eli luulisi sinulle passaavan paremmin rysäyksellä pysähtyminen ja LOPETTAMINEN! Olo tuntuu paremmalta ja kevyemmältä jo viikon tai kahden päästä, kun on saanut paikan, missä voi levätä, parantua ja PUHUA asioista. Mielestäni koko vuorokautinenkin tuki olisi sinulle hyvä ajatus ;) Oletko ottanut selvää muista hoitotahoista, jos olet jo koekillut kotikaupunkisi hoitoja tuloksetta?
    Toivottavasti valitset OIKEAN reitin ja JATKAT PARANEMISTA tämän itsepetoksellisen sairauden seuraamisen sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kertonut olevani ENNEN kaikki tai ei mitään -ihminen, mutta en ole enää. Kun ennen näin vain mustaa ja valkoista, niin nyt näen ne ääripäät haaleina ja harmaan kirkkaampana. Jos näin voisi sanoa.
      Mulla ei toimi enää se kaikki kerralla -hoito, koska mulla ensinnäkin nousee vastareaktio ja uhma, ja toiseksi en ehdi sopeutua ja löytää taitoja käsittelemään asioita.

      Kokovuorokautiselle mä en tule enää ikinä menemään! Siinä mä olen ehdoton. Mulla on niin pahoja kokemuksia p-pohjanmaan sairaaloista ja Helsingin SHK:sta, jonka muuten mainostettiin olevan Suomen paras sh-parantola. Se oli helvetti maanpäällä eikä muuksi muutu. Suomessa sh:n hoito on täysin ala-arvoista enkä mä pysty olemaan sellaisessa paikassa, joka on täynnä syömishäiriöisiä, päin vastoin se triggeröi sairautta pahemmin kuin mikään. En siis aio edes ajatella mitään näitä Suomen "mainioita" yksityisiä sh-klinikoita (Hki ja Kokkola), koska tiedän etten sovellu sinne.

      Jos näyttää etten saa itse tehtyä tarpeeksi nopeasti muutoksia, niin sit menen pariks päivää päiväosastolle, mutta se on vihoviimeinen vaihtoehto, ja uhka. Nyt on onneksi tän viikonlopun aikana nytkähdetty edespäin ja pidettyä juoksuvapaan päivän (järjetöntä tuuletusta!!! :'D), joten eiköhän se tästä lähde suttaantumaan :)

      Poista
  7. ihana video, näitä videoita olisi kiva saada lisää :)
    Paljon tsemppiä, toivottavati nyt pystyt olemaan menemättä sinne juoksemaan, vaikka ei varmasti helppoa ole olla menemättä.. :( mutta kylää se alkaa ajan myötä helpottamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiva kuulla että tykkäsit :) Mä olen ajatellut ettei ketään kiinnosta videomuodossa olevat postaukset, niin olen sitten ollut tekemättä niitä.

      No tiedätkö, eilen pidin ekan juoksuvapaan päivän!! Oli tuskaa, mutta vein huomiota ensin muualle käymällä kaupungilla ja sit pesemällä pyykkiä, jotta en pystyisi ahdistelemaan niin rajusti. Ja se toimi aika hyvin :)

      Poista
  8. Hassua miten voi olla toisen mielessä, vaikka ei tunne ollenkaan! Tänään kuuntelin regina spektoria ja biisistä "firewood" tulit mieleen sinä! :) lähetän täten lämpimiä ajatuksia ja voimia sulle!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, todella kaunis biisi, kuuntelin sen just :) Kiitos!

      Poista
  9. Voi Heidi, menisit ihmeessä sinne päiväosastolle! Sä tarvitset kaiken mahdollisen avun, jotta pääset lopullisesti eroon syömishäiriöstä. Paljon tsemppiä ja rakkautta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä pidän päiväosastoa vihoviimeisenä vaihtoehtona: jos en itse saa tätä tilannetta muutettua, niin sit käyn siellä pari päivää kiusaamassa muita :)

      Kiitos Salla! <3

      Poista
  10. Kadehdin sun taitoa saada ittes tohon kuntoon noin nopeesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvä rakas ihminen, kadehdit? Mitä kadehdittavaa tässä on?

      Pisteet saat kuitenkin rehellisyydestä!
      Toivottavasti päädyt pian hoidon piiriin ellet vielä ole ja ennen kuin on liian myöhäistä.

      Poista
    2. Mäkin kyllä ihmetteln miten noin nopeasti saat itsesi noin huonoon kuntoon.. onko sulla myös oksentelua?

      Poista
    3. Ei ole oksentelua, "vain" syömisen rajoittaminen ja pakkoliikunta. MM:n noudattaminen ja lihasmassa tekivät sen, että mun aineenvaihdunta oli todella nopea enkä mä myöskään missään vaiheessa ole syönyt alle 600 kcal, joten kroppa ei ole mennyt niin pahalle säästärille kuin vuosi sitten.

      Poista
  11. Näytät niin surulliselta... Hymysikin on surullinen. Näkee kauas ettet voi hyvin fyysisesti, etkä henkisesti.
    Mutta sitten, sinulla on näköjään sama ongelma kuin minulla: ruuan punnitseminen! Olen itse aivan pulassa sen asian suhteen. Punnitsen grammalleen kaiken, jopa salaatin. Minulla on anoreksian lisäksi pakko-oireinen häiriö, ja punnitseminen on osa sitä häiriötä. Olen todella tarkka luvuista ja laskeskelen päässäni jatkuvasti erilaisia asioita. Jos keksit jonkin tavan päästä tästä invalidisoivasta pakkomielteestä eroon, kerro minullekin!
    Nyt toivon sinulle hirveästi voimia ja tsemppiä tulevaan! Mene muutamaksi päiväksi edes päiväosastolle, jos se katkaisisi pakkoliikunnan. Kannattaa ottaa osastopaikka vastaan, ennen kuin joudut pakkohoitoon suljetulle. Painosi ei voi olla kaukana pakkohoitorajasta. Tiedäthän että sellainen on olemassa? Jos lääkäri silloin päättää laittaa sinut osastolle, et mahda mitään.
    Virtuaali hali! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oikein osaa sanoa mitään tuohon pakko-oireiseen häiriöön ja sen hoitoon, koska en itse siitä kärsi. Omat pakko-oireet tunnistan kaikki aliravitsemuksen tuotoksiksi, koska en niistä normaalisti kärsi. Olen lukenut, että joissakin tapauksissa lääkityksestä voi olla hyötyä ja luulen, että sulla sitä jollakin tapaa hoidetaan..? Mutta toinen mikä tuli mieleen on altistaminen. Tietoisuus omasta käytöksestä ja pakko-oireiden tekemisen jättäminen. Jätät vaikka sen salaatin punnitsematta, tai annat jonkun muun valmistaa ruoan, jonka sisältöä et tiedä. Tai ostat kaupasta kaksi omenaa(tai mitä tahansa irtotuotteita), heität kotona pussin roskiin ja syöt sen omenan/minkä tahansa ilman sen punnitsemista.
      En tiedä, voin olla ihan täysin ulapalla tästä asiasta, koska kuten sanoin niin mulla ei ole kokemusta pakko-oireisen häiriön hoidosta. Mutta itselläni oma terapia keskittyy just tietoiseen läsnäoloon ja erityisesti tuohon altistamiseen, päin menemiseen, ja siitä on syntynyt hyviä tuloksia.

      Hah, kuule painon pakkohoitorajaan on lähes kymmenen kiloa matkaa, joten ei todellakaan olla siinä pisteessä :D Mulla on edelleen jonkin verran sitä lihasmassaa, joka edelleen painaa enemmän kuin rasvakudos, niin se pitää painon suht. korkeana. Sanonkin että suht., koska eihän se korkea ole, mutta ulkonäköön ja varsinkin viime kesään verrattuna se on suht korkea. Joten ei tässä millään tavalla hätyytellä pakkohoitorajoja :)
      Enkä mä tiedä voiko päiväosasto millään tapaa puuttua pakkoliikuntaan, koska se kulkee mulla hyvin vahvasti päivärutiineissa kiinni, ja p.osastohan päättyy siinä kolmen hujakoilla. Tähän nyt tulee kärkäs vastaus kokovuorokausiosastosta, mutta sinne en ole menossa, se ei ole edes vaihtoehto.

      Tiedän kyllä pakkohoitorajasta ja ne on mulle ikävän tuttuja koska siellä on ennen oltu. Mutta mä en ole a) psykoottinen; b) oikeustoimikelpoisuudeltani rajoitettu; c) henkeäni uhkaava.
      Ja toiseksi, m3 tehdään vasta m1-tarkkailulähetteen vaatiman tarkkailuajan jälkeen. Been there.

      Kiitos, kyllä mä täältä nousen ihan kuten ennenkin! <3

      Poista
    2. Pakko kommentoida tähän 😂 " ihana " että joku muukin tietää tarkkaan Noi pakkokeino jutut !

      Poista
    3. Onneksi et ole pakkohoitorajalla, koska itsekin olen siellä ollut ja joutunut vastentahtoisesti hoitoon ja se on aivan kamalaa... Ihmiseltä viedään kaikki oma vapaus. Ymmärrän todella ettet halua kokovuorokautiselle, koska Suomessa anoreksian hoito on mitä on...

      Ja kiitos noista vinkeistä tuohon punnitsemiseen. Minulla on alkamassa kongnitiivinen psykoterapia, jossa varmasti saan keinoja taistella pakkoja vastaan. Lasken aika kovasti toipumiseni tuon terapian varaan... Päivä kerrallaan..

      Poista
    4. Ja joo, on minulla lääkitys pakko-oireisiin ja se onkin pahimpiin oireisiin auttanut.

      Poista
    5. Olen kyllä eri mieltä tuosta "Suomessa anoreksian hoito on mitä on..."-kommentista. Itse olen saanut Helsingissä HUS:n syömishäiriöosastolla todella hyvää, asintuntevaa, välittävää ja eteenpäin vievää hoitoa niin päivä- kuin kokovuorokautisellaosatolla. Eli ei voi mielestäni yleistää hoidon olevan huonoa Suomessa. Tietysti on kuntia, joissa valitettavasti asiantuntevaa hoitoa ei ole saatavilla.

      Poista
    6. Oletko saanut hoitoa missään muualla kuin Hussissa? On todella hienoa, että olet kokenut heidän hoitonsa itsellesi hyväksi ja toimivaksi, se on oikeasti hienoa!
      Mulla on kokemusta p-pohjanmaalta, e-pohjanmaalta sekä Helsingin SHK:sta, joka osoittautui erittäin huonoksi hoitopaikaksi.
      Olen ollut hoidon piirissä niin pitkään ja todella eri paikoissa, eikä yksikään ole erottunut toisista positiivisessa mielessä, negatiivisessä kylläkin (SHK).

      Ja aivan kuten itsekin totesit, hoito on todella paikkakuntasidonnaista eikä näin missään nimessä saisi olla! Lisäksi syömishäiriöihin keskittyneet polit ja klinikat hakevat oppia Englannista, jossa on määritelty painorajat avunsaamiseen, ja siellä osastolle otetut potilaat ovat todella hengenvaarassa.
      Klinikat kouluttaa ammattilaisia ilmaiseksi ja näin levitetään sanomaa ja yritetään rakentaa yhtenäistä hoitometodia, joka ei koskaan kuitenkaan poikkea merkittävästi siitä atsiraamatusta.

      Ohhoh, eksyin vähän sivupoluille. Mutta niin, olen aina puhunut omien kokemusteni pohjalta ja niitä kokemuksia on kertynyt paljon ja monista paikoista. Mutta hienoa, että olet hyötynyt Hussista! :)

      Poista
    7. Tuosta SHK:sta ei ole kokemuksia eli ihan vaan julkisella puolella olen ollut. Kun ei ole tosiaan kokemusta huonosta hoidosta, ei osaa edes kuvitella millaista se voisi olla :/ Kamala ajatella että kaiken sen syömishäiriöhelvetin keskellä vielä hoitokin olisi pettymys. Tosin olen myös sitä mieltä, että jossain tapauksissa hoitoa haukutaan syyttä ja huonojen kokemusten taustalla on itseasiassa om sitoutumattomuus. Mikään keskus tai klinikka kun ei voi potilaan puolesta parantua. En siis tarkoita todellakaan, että näin olisi sinun kohdallasi.

      Poista
    8. Juu, näin mä tulkitsinkin. Olen kuullut Hussin julkisesta sh-hoidosta suht positiivista palautetta, mutta on tosi valitettavaa että kaikilla ei ole samat mahdollisuudet hoitoon.

      Olen jokseenkin sun kanssa samaa mieltä siitä, että oma asenne ja hoitomotivaatio ratkaisee paljon. Mutta on erittäin tunnettu fakta, että sh:n hoidossa motivaatio ei ole aina läsnä, ja luin tässä taannoin Charpentierin blogitekstin aiheesta. Tiedän miten turhauttavaa tilanne on hoitotaholle, jolla ei ole erityistä kokemusta sh:n hoidosta ja siinä päätyi aina pihalle potkituksi (p-pohjanmaa). Mutta mitä tuohon SHK:hon tulee, niin en todellakaan ole ainoa, joka on saanut sieltä vain negatiivisia kokemuksia. Vähän kärjistettynä paikalla on sellainen maine, että nuoret ja vain lyhyen aikaa sairastaneet hyötyvät keskuksesta, kun taas pitkäaikaissairaat eivät. Toki poikkeuksiakin löytyy kuten aina ja kaikkialla, mutta tällaisia havaintoja olen tehnyt myös niiden henkilöiden kanssa, jotka eivät paikasta ole hyötyneet.

      Olen kaikkien näiden kokemusten myötä saanut niin uskomattoman sairaalakammon, että mua ei sinne saa muuta kuin haloniskulla. En ole koskaan hyötynyt siitä "hoidosta", vaan itse olen sen työn tehnyt. Tämä mahdollistaa myös sen, että voin hyötyä tehdyistä virheistä ja kokeilla jotain muuta. Atsi ei ole koskaan toiminut, joten miksi ottaisin sen väkipakolla käyttöön, koska se ei vaan toimi?

      Poista
    9. Tuo on todella hieno lähtötilanne, kun tuntee itsensä ja sairautensa niin hyvin, että tietää mikä toimii ja mikä ei :) Eli ei tietenkään atsia, jos siitä ei hyödy. Paljon paljon tsemiä sulle!!!

      Poista
    10. Haha, jos jotain hyötyä repiä tästä sairastamisesta niin tehtyjen virheiden välttäminen :D MinnieMaud on ollut ainoa toimiva menetelmä, joten sen tulen ottamaan vastakin käyttöön. Viimeksi tein sen virheen, että aloin liikkumaan liikaa liian aikaisin, joten nyt pitää sitä välttää. Fibro ja rankamurtumat estää täyden liikkumattomuuden, joten pitää löytää jonkinlainen tasapaino sen suhteen.
      Kiitos paljon! :)

      Poista
    11. Niin kantapään kautta oppii hyvin, mutta helpomminkin voisi päästä. :)
      Mitä siihen addiktioon tulee, niin sulle kai se pakkoliikunta on se addiktio? Kaikista addiktioista eroon pääseminen on tuskaa, mutta pitää etsiä jotain korvaavaa tekemistä tilalle.
      Tsemppiä sulle paranemiseen.

      Poista
    12. Pakko ilmoittaa, että olen sitten eri ano kun tuo klo 17.46, koska mielestäni se on hieman hmm...no tökerösti kommentoitu. T. Hus:sta aiemmin kirjoitellut

      Poista
    13. Anonyymi klo 17.46:

      Ymmärrän sen, ettet ymmärrä tätä problematiikkaa täysin ja todennäköisesti siksi kirjoitat, että helpommallakin voisi päästä kuin kantapään kautta oppimalla. Nämä on asioita, joita ei ns. terve ihminen ymmärrä; pitää olla itsellään kokemus, jotta voisi ihan oikeasti ymmärtää mitä toinen käy läpi.

      Mitä addiktioon tulee, niin mulle koko sh on sitä, ei "pelkkä" pakkoliikunta. Koko saakelin sairaus on sitä addiktiota. Se on myös tapa, paha sellainen, reagoida asioihin ja hitonmoinen turva kaiken epävarmuuden keskellä.
      Miksi ihmeessä ihminen haluaisi satuttaa itseään muuten? En voi laittaa sinua ymmärtämään asiaa, voin vain ja ainoastaan kertoa miltä itsestäni tuntuu.
      Tiedätkö, mä ennen ajattelin samalla tavalla. Mitätöivästi kuittasin toisen tuskan, tokaisin että kyllähän siitä eroon pääsee ja pätesin päälle. Mutta nyt osaan validoida. Validoin esimerkiksi sinua. En hyväksy sitä millä tavalla mitätöit mun kokemusmaailmaa, mutta mä tiedän sen olevan sun kokemus ja sulla on siihen täysi oikeus :)
      Mutta kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan! :)

      Anonyymi 20.44:

      Niin mä vähän ajattelinkin, että väliin puikkasi eri anonyymi. Mutta kiitos kun viitsit selvittää, ettei jäänyt mitään väärinymmärryksiä :)

      Poista
  12. Voi kumpa nyt jostain löytäisit voimaa ja uskallusta taisteluun. Sun silmissä on valtavan surullinen katse :( Ansaitsisit paljon parempaa.

    VastaaPoista
  13. Sä niin julistit paranemisen ilosanomaa ja sitten kävi näin :( Itelläkin paino heitellyt vuosien mittaan ja laskenut aina silloin kun anoreksia on ottanut vallan. Mä jotenki triggeröidyn susta. Miten nopeasti sait itsesi tohon kuntoon. Oot vaan niin kaunis niissä ballerinakuvissa kun luusi paistavat. Vaikka tiedän olet sairas. Ehkä sä itsekin pidät itseäsi kauniina keijukaisena nyt? En syyllistä sua, mä tiiän millanen sairaus anoreksia on. Oon sairastanut suunnilleen yhtä kauan kuin sinä (tosin välillä on tuntenut itseni lähes 100% terveeksi) ja käynyt kaikenlaiset hoidot läpi. Ei oo lopulta auttanu. Voisitko sanoa olevasi kroonikko? Usein mä myös mietin, että onko tämä oikeasti sairaus vai ihailenko vain laihuutta. Kai kaikkia kauneusihanteita saa olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin julkaistako sun kommenttia ja että oletko trolli. Todella toivon sitä, koska suoraan sanottuna mä loukkaannuin.
      Ymmärrän että olet sairas ja sairaus todella kuultaa räikeästi sun kommentista, toivottavasti ymmärrät sen itsekin.

      Mä en todellakaan halua määritellä itseäni kroonikoksi, koska koen että se on vapaalippu loppuelämän sairastamiseen. Kyllä, olen sairastanut todella kauan, mutta se ei tarkoita sitä että näin haluan myös elämäni käyttää. Mä en enää koskaan halua kuulla näyttäväni anorektiksena paremmalta kuin terveenä, se on todella suuri loukkaus mulle.

      Mulle tämä ei todellakaan ole ulkonäkökysymys, vaan syyt ovat jossakin todella paljon syvemmällä ja sata kertaa monimutkaisemmat.

      Toivon todella, että pääset hoidon piiriin tai otat sen todesta. Elämän ei kuulu olla on off -sairastamista. Mikäli olen sule triggeri, voit joko välttää mun seuraamista tai voit hyödyntää sitä potkuna omaan toipumiseesi. Triggereihin kun voi suhtautua joko buustaamalla sairautta, tietoisesti sitä välttämällä tai käyttää niitä taidokkaasti hyödykseen. Mutta mä en sanele miten sun pitää elää oma elämäsi, se on sun tehtävä. Ja tähän loppukaneetiksi sä toimit mulle toipumista buustaavana triggerinä: en enää koskaan halua kuulla näyttäväni kuolemansairaana paremmalta kuin terveenä, elinvoimaisena ja onnellisena!

      Poista
    2. Se vahva Heidi alkaa taas ponnistamaan esiin <3

      Poista
    3. Kiitos vastauksesta. Tiedän, että kuulostin ihan pöhköltä tuossa kommentissani, mutta mua oikeasti kiinnosti kuulla sun mielipiteitä noista asioista. Ihanaa, että ajattelet juuri noin. Sä olet erittäin fiksu ihminen. Sulla on hyvät mahdollisuudet parantua. Olen oikeasti pahoillani että loukkasin. Toivon sulle kaikkea hyvää.

      Poista
    4. Balettia harrastavana täytyy kommentoida tuohon, kun jonkun mielestä näyttää kauniilta kun luut paistaa, että onneksi se ei ole vallitseva ihanne lajin parissa. Vahva, lihaksikas ja jäntevä tanssija on hyvännäköinen, kroppa josta näkee, että sillä on tehty, ja jaksaa tehdä töitä. Baletti kun vaatii valtavasti voimaa ja energiaa. No makukysymyksiähän nämä ulkonäköasiat tietysti on, mutta kirjoitan tämän myös siksi, että toivon että Heidi pyrkisit kohti sellaista urheilullisempaa kroppaa, etkä nääntyneen näköistä. Joo, tiedän ettei ole niin yksinkertaista, eikä anoreksiassa ole juurikaan edes kyse ulkonäöstä, mutta tämä kuitenkin yhtenä pointtina.

      Poista
    5. Eipä niillä luilla tanssita, vaan kuten ano mainitsikin, niin lihaksia vaaditaan balettiin. Baletti on rankkaa ja se vaatii voimakkaan kropan ja mielen.

      Mitä nyt noihin ulkonäkö- ja kropanmallin asioihin tulee, niin mä en rupea parantumaan siksi, että hankin sen lihaksikkaan kropan, se on täsmälleen sama kuin näillä sh-taustan omaavilla shitnesstyypeillä. Ei, vaan mä haluan toipua niin hyvin kuin pn mulle mahdollista. Annan painon nousta mun omaan normaalipainoon ilman mitään ehtoja. Urheilullinen kroppa vaatii rutkasti urheilua ja tämän pakkoliikunnan takia joudun tulevaisuudessa olemaan varovainen liikunnan suhteen, etten enää putoa samaan kuoppaan.
      Mutta nää kaikki on vasta tulevaisuudessa tapahtuvia, joten en niitä mieti vielä. Nyt mennään hetki kerrallaan :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta