22. elokuuta 2016

I hate you, I love you, I hate that I love you

find the light behind the shadows
Olen vältellyt tämän blogin päivittämistä aika paljon viime aikoina, ja toisaalta olen vältellyt kertomasta tilanteestani ylipäätään missään. Vaikka mä olen perirehellinen ihminen, en osaa ylläpitää kulisseja kovinkaan hyvin, niin vältellä mä osaan. Ja siinä mä olen varsin lahjakas. Noh, taito sekin.
Tiedän ottavani riskin kun kirjoitan tämän postauksen, mutta mun pää on räjähtämäisillään ajatuksista, jotka mun on vaan pakko saada purkaa johonkin. Ja voinhan mä aina poistaa tämän postauksen, vaikka aina sanotaan ettei netin syövereistä mitään saa koskaan poistettua. Noh, jos joku näkee tämän aseena mua vastaan, niin siitä vaan. Mua ei kiinnosta pennin vertaa jonkin anonyymin ajatukset, heidän mielipiteensä kun ei ole multa tippaakaan pois.


Syömishäiriö on kuin vankila. Jokin jenkkisarjoissa nähtävä yksinäisellä saarella sijaitseva vankila, jossa nilkkakahleiden sijaan on kahleet koko kropassa. Kahleet, jotka pakottavat sut tekemään asioita. Mutta pahinta kaikessa on se, että sä olet yksin. Olet yksin kahleidesi kanssa. Yksin ajatustesi kanssa. Asia olisi sata kertaa helpompaa, jos olisit tehnyt oikeasti jotain väärin joidenkin sääntöjen mukaan ja sut olisi tuomittu niistä, mutta kun näin ei ole. Sä olet yksin. Voit jakaa ajatuksiasi, voit yrittää saada muut ymmärtämään, mutta fakta on, että edes vertainen ei sua ymmärrä; olet yksin.

Vähän yksilöstä riippuen kehittyy eräänlainen Tukholma-syndrooma, jossa siis kaapatulle kehittyy jonkinlainen kiintymyssuhde kaappaajaansa. Toiset voivat kokea heti alusta alkaen kiherrystä aiheuttavaa jännitystä, ihastusta. Vähän kuin olisit yläasteella diskossa ja sun ihastus tulee viimein pyytämään sua hitaisiin (näin oli ainakin 90-luvulla, en tiedä nykynuorien diskokäytännöstä enää ;). Siitä halusi kertoa kavereille, jotka myös pyysivät täysin yksityiskohtaista sepustusta: missä sen kädet oli? Miltä se tuoksui? Yrittikö se mitään?
Sitä saa kehuja ja ylistystä muilta - voi kun näytät hyvältä, oletko laihtunut? - ja se aktivoi aivojen palkitsemiskeskusta. Toisto toiston jälkeen. Mittanauhan pienenevät lukemat aiheuttaa yllättävää iloa, aamun punnitus saa sut taputtamaan itseäsi olkapäälle ja hihkumaan, hyvä tyttö! Silmät loistavat ilosta, kun viimeinkin saat sormet käsivarren ympärille, kun farkut eivät pysy enää jalassa ilman vyötä. Kun liikuntatunnilla ennen inhokkina ollut vatsalihastesti onkin yhtäkkiä suosikki, koska jaksat pakertaa istumaannousuja enemmän kuin luokan sporttaajat. Tai kun yhtäkkiä lukeudut kuntosalin aktiivikävijöihin ja kehität salaisia kilpailuja muita vastaan; kun varmistat että olet salilla aina samaan aikaan kuin luokan urheilijat ja jaksat tehdä muutaman toiston enemmän, tai kun treenaat kovemmin kuin he. 
Kun kaikki on hyvin!


Missä tapahtuu käänne pahempaan?
Sen kun tietäisi.
Käyttäytymisterapeuttisesti ja fysiologisesti miettien nälkiintyminen (ja korkea fyysinen aktiviteetti) muuttavat ajattelua aiheuttaen masennusta, ahdistusta, fobioita sekä pakonomaisia ajatuksia ja sotkevat samalla neurohormonaalisia nälkää ja kylläisyyttä sääteleviä järjestelmiä. Nälkäsignaaleistahan on vastuussa mm. leptiini, kylläisyyshormoni, joka siis säätelee ruokahalua ja elimistön energiankäyttöä. Leptiinin tuotanto normalisoituu riittävän ravitsemuksen ja normaalipainoon pääsyn myötä, ja tämähän on yksi MM:n tavoitteista. Eli siis kun nälkiintymistä on kestänyt elimistön sietokykyyn nähden liian pitkään, rupeaa aivot viestittämään siitä alakulolla ja ahdistuneisuudella.
Allekirjoitan tämän itse hyvinkin pitkälti. Mutta siltikin on asioita, joita ei selitä edes neurotiede.
Miksi syömishäiriöstä voi tulla riippuvuus?
Miksi siihen kehittyy viha-rakkaussuhde?
Miksi siitä on niin vaikeaa päästä eroon, vaikka yksilö tietäisi tasantarkkaan kaikki mahdolliset seuraukset ja mahdollisen kuolemanvaaran?


Mun tiedossa ei ole mitään vikaa. Mä tiedän ihan täysin mitä tämä tekee mun keholle ja sille terveydelle, joka mulla vielä on. Tiedän, miten suuri vaara mulla on murtaa luuni pelkällä juoksemisella; tiedän, miten suuri vaara mulla on pysyä liikuntakykyisenä tällä luustolla; tiedän, miten suuri vaara mulla on kehittää vielä vakavampi sydänvaurio. Mä. Tiedän!
Mutta siinä missä ennen suurin ongelma on ollut syödä riittävästi, niin nyt se ei ole enää se kaikkein suurin ongelma. Mä olen jatkanut pelkoruokien kohtaamista vaikkakin pakkojen ja itkujen avustamana. Olen triplannut kalorit eikä MM:n minimeihin ole enää pitkä matka. Mä osaan ja pystyn edelleen kyseenalaistamaan räikeimmät sairauden järjettömyydet, joskin omien ajatusten ja sairauden ajatusten välinen ero on hämärtynyt huomattavasti. Ei, mun päässä ei ole erillistä ääntä, joka käskee mut tekemään asioita. Jos asia olisikin niin yksinkertainen!
Mun taidottomuus tulee esille liikunnassa. Jos todella tarkkaan miettii menneisyyttä, niin mulla sh alkoi just liikunnan lisäämisenä ja olen kärsinyt pakkoliikunnasta aiemmin ja silloin se tarkoitti järjettömiä tunteja salilla. Tämä kehitti mun nykyisen uskomattoman vastenmielisyyden kuntosaleja kohtaan, niin hirveän että voisin todella tuhota joka ikisen kuntosalin tältä maailmankartalta. Luin pari päivää sitten artikkelin kuntosalikeskusten suhtautumisesta sh-treenaajiin, ja kaksi kolmesta ketjusta sanoi asettavansa porttikiellon mikäli tilanne näin vaatii; ainoa, joka ei porttia käyttänyt, oli Motivus. Motivus perusteli tämän niin, että "heillä sentään syömishäiriöiset saavat treenata valvotuissa olosuhteissa turvallisesti". Todella, todella idioottimainen väite! Kukaan ei kuntosalilla valvo sun treeniä silmä kovana, ja toiseksi syömishäiriöinen ei koskaan treenaa turvallisesti. Ei edes Motivuksella. On siinä kuntosalilla sitten kova selittäminen siitä turvallisuudesta, kun treenaaja saa sydänkohtauksen kesken perstreenin.

Eksyin jälleen, mitä mulle tapahtuu koko ajan. Ajatus ei pysy enää kasassa vaan harhailee.
Tiedän mitä mun pitäisi tehdä, mutta kun siihen ei pysty, kirjaimellisesti ei pysty. Tiedän, että tähän tulee nyt parikymmentä kommenttia anonyymeiltä ja tietämätön käsky "sen kun lopetat" ja voi pojat, sen mä tekisin jos pystyisin!
Mulla on tietoa. Mulla on myös taitoa. Mutta ei tähän.
Mä vihaan sh:ta, mutta samalla se vetää mua luokseen kuin magneetti. Kuin pahoinpitelevä rakastaja, mitä se just on. Välillä se silittää mun hiuksia ja kuiskaa korvaan, hyvä tyttö, jos teet näin niin hienosti menee. Sitten se potkii mua kipeästi kylkiluihin, sivaltaa selkää, tukistaa hiuksista ja läimäyttää kasvoille jättäen mut lohduttomasti itkemään. Välillä se houkuttelee mua: juokse spurtti, sä tykkäsit niistä niin kovasti keväällä ja kesällä. Ja mä juoksen. Mä juoksen niin lujaa kuin jaloista lähtee, haen voimaa keskivartalosta, vauhditan käsillä. Levitän käsivarret, suljen silmät ja vain odotan sitä ilon itkua, ilon kyyneleitä, mutta mä en tunnekaan mitään muuta kuin tuskaa ja pohjatonta surua. Ihmettelen sitä miten mä en pysty hengittämään, sillä sykkeet ovat edelleen alle 180 - mulle normaalit kovassa rasitustilassa - ja koetan vetää syvään henkeä, ensin kerran, sitten toisen. Sitten se kaikki purkautuu ihan valtavana nyyhkäyksenä ja romahdan tien varteen itkemään ruumis vavahdellen. Koetan tukahduttaa itkun, pyyhin kyyneleet ja nousen viimeisillä voimilla pystyyn ja jaksan just ja just juosta kotiin.


Teinkö tyhmästi julkaistessani tämän kirjoituksen?
En tiedä enkä rehellisesti sanottuna välitä. Ajatelkoot musta ihmiset ihan mitä tahansa, se ei ole multa pois.

32 kommenttia:

  1. Voi Heidi.. Mä en tiedä mitä sanoa kun sä olet itse niin fiksu ja tiedät jo kaikki vaarat ja haitat. Mutta tää sairaus on niin kavala että se saa uskomaan ettei niin voisi itselleen käydä ja sekoittaa ajatukset kokonaan.

    Oon aika sanaton koska en tiedä mitä sun pitäisi nyt tehdä. Sä tarvitset kunnon apua nyt sillä sä vaan luisut alemmas kokoaika :'( Tuntuu niin pahalta huomata miten susta häviää elämänilo ja sun elämäsi kapenee kokoaika vaan enemmän.

    Olet mulle tosi tärkeä <3 Muista että mulle saat koska tahansa lähettää viestiä jos siltä tuntuu!! I'll be there for youuu!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää sairaus todella saa uskomaan olevansa niin mitätön ja arvoton ihmispolo, ettei ole oikeutta elää. Toisaalta eipä mulla ole juuri elämänhaluakaan.

      Just sain tänään puhelun sh-polilta, ja torstaina näen uutta hoitajaa. Tuskin tässä nyt mihinkään osastolle joudutaan, koska ruoka ei ole se pahin ongelma.
      Jos mua itseä tässä joku muu pelottaa, niin tää hirvee masennuksen ja ahdistuksen ja toivottomuuden tunne. En ole tällaista tuntenut aikoihin ja tuntuu kuin se vetäisi koko ajan vaan syvemmälle ja syvemmälle :'/

      Kiitos Pinja että olet siellä, en ole vain halunnut häiritä sua näillä ajatuksilla.
      <3

      Poista
    2. Se vetääkin vain syvemmälle ja syvemmälle jos ei asialle tehdä jotain :'(
      Hyvä että otti yhteyttä sieltä sh-polilta, toivottavasti niiltä nyt tulisi jotain kunnollista apua!

      Et sä muo häiritse, pistät vaan viestiä jos siltä tuntuu!! <3

      Poista
  2. Tuskinpa kukaan, anonyymi tai nimellään esiintyvä, voi sanoa mitään sellaista mikä kääntäis sun mielen johonkin ihmeparantumiseen... tuntuu, että joillain vaan käyn onnekkaammin kuin toisilla, ja paraneminen on helpompaa ja pysyvää. Itse huomasin sairastaessani vaikeinta olevan sen keskitien löytäminen elintapojen suhteen. Tuntui, että oli helppo mennä syömisten kanssa kuin sika pellossa, mutta sitten kun haluaisi vaan syödä terveellisesti tai niinkuin "normaalit" ihmiset, niin heti rupesi kummasti kalorit tippumaan taas ihan minimeihin... myös helposti pitää omaa sh-identiteettiä yllä esim. säilyttämällä langanlaihasta kropastaan kuvia ja olemalla aina se "sh:sta parantuva" omassa lähipiirissä ja etenkin somessa. Itselläni auttoi, että kylmän viileesti poistin kaikki sh viitteiset asiat elämästä ja ikäänkuin pakottauduin olemaan jotai muuta kuin se sh-potilas. Pelottavinta ja vaikeinta siinä olikin se oman itsensä uudelleen määrittely. Niin kamala sairaus kyllä kyseessä!! Toivon sulle tosi paljon voimia ja toivottavasti löydät joskus sellasen sisäisen rauhan, jolloin sh tuntuu enää pahalta unelta eikä edes osalta omaa menneisyyttä. Itse koen nykyään jo melko hyvin näin. Apua kuullostan varmaan joltai pastorilta nyt :D mutta teki mieli kertoa omaa kokemusta tähän... kun sh on välillä niin susi lampaan vaatteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sh-identiteetin ja kaikki siihen viittaavan poistaminen onnistuisi ehkä helpommin, jos olisi sairastanut vain lyhyen hetken. Tietyssä vaiheessa sairaudesta on tullut kaikki tuki ja turva jo selkäytimessä saakka, ja vaikka kuinka yrittäisi opetella uusia keinoja ja taitoja, niin todella pitkään ensireaktio kaikkeen negatiiviseen on se, että no laihdutetaanpa sitten hengiltä. Toki kun sen tiedostaa ja toistaa päivästä toiseen uusia käyttäytymismalleja ja ajatuksia ne alkavat pikkuhiljaa mennä perille, mutta se vie niin uskomattoman määrän aikaa ja energiaa! Koko ajan joutuu olemaan varpaillaan sen suhteen mikä on sairasta ja mikä tervettä, se rajanveto kun ei ole ihan yksinkertaista. Mäkin toivon sitä sisäistä rauhaa ja hyvin lyhyen hetken ajan koin pilkahduksen siitä, eli tiedän sen voivan olevan mahdollista ainakin jollakin mittapuulla.

      Mutta kaipa sitä on pakko yrittää uskoa siihen, että paremmat päivät on edessä. Ei tätä muuten enää jaksaiskaan.

      Poista
    2. Ton identiteetin uudistaminen on hankalaa vuosien jälkeen, mutta mä kanssa uskon, että se vaaditaan. Onhan se karua hylätä kaikki, mutta toisaalta, kaikella on hintansa. Mutta siitähän lopulta on kyse, rakentaa uutta niiden sairauden ja sairautta ylläpitävien juttujen tilalle. Päihdemaailmassahan tästä puhutaan paljon enemmän, mutta jos seuraa parantuneita (jonkinlaisen tasapainon saavuttaneita), kyllä elämä on muilla jutuilla täytetty.

      Poista
    3. Olen samaa mieltä sun kanssa siinä, että terveyttä kohti mentäessä on luovuttava niistä sairaista maneereista ja korvattava ne terveemmillä keinoilla. Kyllä, niiden uusien asioiden ettimällä ettiminen tuntuu ihan saakelin työläältä ja vastenmieliseltä, mutta jos ei ole tarkoituksena sairastaa loppuikäänsä, niin joskus sekin pitää tehdä. Ja mulla ei todellakaan ole mitään halua tai aikomusta sairastaa enää pidempään!

      Viime vuonna mulla oli elämässä muita huomiota vaativia asioita, kuten koulu. Vaikka se aiheuttikin omaa kouluahdistusta, niin siltikin se oli yksi terve juttu. Nyt kun sitä ei ole, niin pitää etsiä muuta. Onneksi alkoi balettitunnit ja pääsin myös joogakurssille, mutta kunhan saa vointia taas vähän paremmaksi niin pitää etsiä jotain lisää. Ehkä käsitöitä, vaikka vihaankin niitä ja olen totaalinen surkimus kaikessa sellaisessa? Mutta koskas sitä on liian vanha uutta oppimaan ;)

      Poista
  3. Mun mielestä tämä on pitkästä aikaa sen fiksun ja ennen kaikkea oikean Heidin kirjoittama. Uskallan väittää, että jokainen (tai ainakin suurin osa) on nähnyt, missä mennään. On vain ja ainoastaan helpotus, jos itsekin pystyt sen myöntämään. Ja tiedätkö mitä, se helpotus tulee siitä, että tämä on se välttämätön askel pois tuolta.

    Mutta mitä seuraavaksi, kun voisikin antaa sulle sen muutoksen ja ne voimat taisteluun. Mutta kukaan ei voi sitä puolesta tehdä. Eikä tarvitsekaan, koska se voima kyllä löytyy sinusta! Tarvitset PALJON apua, sitä varten on sun hoitotaho ja läheiset, mutta ensisijaisesti ammattilaiset ovat nyt se oikea suunta.

    Anna auttaa itseäsi! <3
    "Murehtiminen ei takas eilistä tuo, ja huominenkin tulee vaan, jos selvitään tänään"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen mä sen joutunut myöntämään jo aiemmin. Mutta mikä nyt, en tiedä. Ehkä tää jatkuva toivottomuuden tunne alkaa olla siinä määrässä, että joko mä kerään lusikat ja haarukat viimeistä taistoa varten tai ihan todella, todella annan periksi.

      Mulla alkaa käynnit sh-polilla nyt loppuviikosta, joten pääsen purkamaan näitä asioita jollekin sellaiselle, jolle nämä asiat on hyvinkin tuttuja ja jolta voin saada konkreettisia neuvoja. Toki altistaminen ja pelkoja päin meneminen on sh:n hoidossa aina avainasemassa, mutta tällä hetkellä tarvin siihen enemmän apua.

      Kiitos Jen, eiköhän se taas tästä joku päivä paremmaksi muutu :)

      Poista
  4. Jos jonkun mielestä tätä postausta voi käyttää sua vastaan, se kertoo enemmän muista kuin sinusta. Rehellisyys kannattaa, ja välillä asiat on sanottava suoraan, ennenkuin niissä voi edetä. Syömishäiriöissä on hyvin paljon addiktion piirteitä, eikä itseään tarvi ruoskia sen takia, että vaikka tietää asioita, ei pysty toimimaan tietojensa mukaan. Harvemmat selviää riippuvuuksista yksin, lähes kaikki tarvitsevat tukea ja apua siihen. On hiton hyvä, että tiedostaa asiat, mutta tarvisit ehkä jonkun, joka auttaisi nyt pahimmasta eteenpäin. Ootko hoitokontakteille puhunut tänhetkisestä tilanteesta? Toivottavasti saisit nyt sellaista apua, että saisit suunnan taas ylöspäin. Vaikka nyt onkin räpiköintiä, älä lannistu, ihan varmasti löydät taas oikean polun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua kun mainitsit tuon addiktion, sillä syömishäiriöt kyllä nähdään yhtenä riippuvaisuutena. Mutta toisin kuin vaikka alkoholistit, jotka voivat elää ilman alkoholia, syömishäiriöinen ei voi elää ilman ruokaa.

      Mä pääsen nyt loppuviikosta sh-polille hoitajan juttusille, joten toivon mukaan saan sieltä vähän lisää apua. Muutenhan näen psykologia kahdesti viikossa sekä fysioterapeuttia about kerran kuussa, joten en mä ihan ulkona hoidon piiristä ole sentään :)

      Kiitos, toivotaan että se polku löytyy ja että sen alkupäässä olisi hippunen toivoakin matkassa :)

      Poista
  5. :/ Mä olen kesän aikana sun kuvista haivainnut tämän luisun. Poskipäät terävöityy, solisluut alkaa piirtymään todella selkeinä. Tänä aamuna kun heräsin oli ekoja ajatuksia lähettää sulle tsemppiviesti jotain kanavaa Pitkin, koska jonkin sortin relapse on meneillään. Mutta sitten nöinkinjo tämän postauksen. En voi muuta kun yrittää lähettää positiivista energiaa sulle roimasti täältä taustalta. Iso askel äänneen myöntää. Olet niin vahva, ettet itse uskoisikaan.

    Tohon miksi kaikesta tiedosta ja taidoista huolimatta et pysty toimimaan niiden tietojen ja taitojen mukaisesti ja pysy terveällä puolella. Jonkinlainen addiktiohan se taitaa olla. Miksi ylipäätään ihmiset sitten addiktoituvat? Mikä on se hermorakenne/geneettinen alttius/välittäjä tai hormoniepätasapaino mikä saa kussakin tapauksessa yksilön lankeamaan itsetuhoiseen käytökseen. Uudestaan ja uudestaan. Miksi jotkut kuitenkin pääsevät kuiville. Sen selvittäiminen auttaisi monia. Uskaltaisin väittää, että esim tupakoitsijat tänä päivänä tietävät ne riskit ja vaarat mitkä siihen liittyy, mutta siitä huolimatta kaikki eivät kykene (osa edes halua) lopettaa. Toiset addiktoituu alkoholiin, jotkut suonensisäisiin. Toiset tietokonepeleihin, tai sokeriin, kofeiiniin, tai roskaruokaan. Mitä näitä nyt on. Huonoja vertauksia sh:n kaikki, eikä mun tarkoitus ole näitä rinnastaakaan toisiinsa. Jotain yhteistä ehkä kuitenkin käyttäytymismalleissa, vaikka osa jutuista mihin ihmiset addiktoituvat eivät suorilta olekaan hengenvaarallisia. Joku pointti mulla tässä oli, mutta se taisi hieman hukkua matkalla. :/

    Pidä huolta itsestäsi. Ole armollinen itsellesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastasinkin tuossa Mira-Susannalle tuosta addiktiosta, mutta olet ihan oikeassa. Erään neurotutkijan mukaan anoreksian riskitekijät ovat aliravitsemus ja korkea fyysinen aktiviteetti, aivan kuten tupakoitsijoilla keuhkosyövän riskitekijä on tupakointi. Eli tästä näkökulmasta miettien ei ole ihme, että tapahtui relapsi kun heikentyneen ruokahalun seurauksena syntyi aliravitsemus ja siihen vielä korkea fyysinen aktiviteetti. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää mitä kaikkea siellä aivoissa tapahtuu, kun syntyy jokin riippuvuus? Ja ihminenhän voi olla riippuvainen vaikka mistä!

      Kiitos hirmuisesti! Luin sun viestin jo aikaisin aamusta ja olen yrittänyt mantrana hokea tuota kirjoittamaasi, että olen vahva, selviän kyllä. Vaikkei kyllä nyt siltä tunnukaan.

      Kiitos <3

      Poista
    2. Mantran hokeminen voi joskus olla ihan paikallaan, vaikkei siihen uskoisikaan täysin. Jos omasta mielestä löytyy edes pikkuinen murunen, joka uskoo, niin antaa mennä vain!

      Itsellä välillä tulee (pitkään sairastanut myös) hetkiä, jolloin vain hoen sokeasti "mä selviän kyllä". Mitä menetän, jos laitankin itseni ajattelemaan, että selviän? Jos kerran välillä pystyn tietoisemmin valitsemaan positiivisen ja negatiivisen ajatuksen välillä, niin jostain kaivan hartiavoimin voiman valita sen positiivisen. Lopputulos ei voi olla sen huonompi, kuin negatiivisenkaan kohdalla.
      Vaikka minusta miten tuntuisi, etten ansaitse ajatella tai tuntea sitä. Etten ansaitse parantua tai ajatella, että paranen.
      Oikein vaikeina hetkinä vain pieni osa minusta sen uskoo, mutta teen sitä silti silloin, kun vain pystyn.

      Toivon sullekin samanmoisia hetkiä <3

      Poista
    3. Fake it till you make it; kyllä se hokemakin joskus perille menee. Tänään on tullut hoettua paljon erinäisiä tsemppisanoja, joskin välillä tekis vaan mieli heittää niillä vesilintua. Mitä ne mua hyödyttää?
      Mutta hyödyttää ne kuitenkin. Miksei ne hyödyttäisi, jos kerta kaikki sh:n ajatukset hyödyttävät, ja joskus nekin on syntyneet kutakuinkin samalla tavalla.

      Kiitos <3

      Poista
  6. Hei!

    Sairastan myös anoreksiaa mutta nyt paremmassa voinnissa.
    Minulla olisi muutama kysymys hormonitoiminnasta ja jos vastaat niin olisin kiitollinen.
    Miten sinulla raju laihtuminen vaikutti hormonitoimintaan ja onko sinulla tällä hetkellä kuukautisia ollenkaan? Ymmärrän jos et halua vastata mutta kysyn jokatapauksessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei menkat ole koskaan olleet mitenkään säännölliset, mutta tuossa keväällä ehti olla jonkin aikaa. Ne sitten jäi pois siinä vaiheessa kun oli about 15-17% pudonnut painosta. Nyt tällä hetkellä ei tule ollenkaan.

      Poista
  7. Ymmärrän ajattelutapasi ja arvostan tämän postauksen rehellisyyttä. Kuitenkin yksi asia tökkii, ja se on tuo syömishäiriön inhimillistäminen, en tiedä huomaatko sitä itse. Se, että vertaat sitä rakastajaan, ylipäänsä ihmiseen ja puhut siitä runollisesti, vertauskuvia käyttämällä. Tuolla tavalla mielestäni glorifioit sairautta ja annat sille valtaa, asetat sen lähestulkoon jalustalle, samalla kun asetut itse ulkopuolelle uhriksi.

    Toisaalta haluan myös sanoa, että olen todella, todella huolissani tilanteestasi, näin anonyyminä ja sinua tuntemattakin. Vaikka oletkin kertonut, mitä mieltä olet syömishäiriöiden hoidosta Suomessa, niin suorastaan pyydän, että haet ulkopuolista apua nopeasti. Yksin ei tarvitse selvitä, se ei ole aina edes mahdollista, olet yrittänyt ihan riittävästi.

    Et varmaankaan ole samaa mieltä mistään, mitä tässä kirjoitin, mutta tämän kommentin takana ei ole yhtään ilkeää ajatusta, vain pelkkää aitoa huolta sinusta ja tilanteestasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai tökkii sun mielestä. Ikävää, että koet rehellisen tekstin jotenkin glorifioivana, sillä itse en sitä todellakaan noin kuvaisi. Olen kuitenkin pienen ikäni joutunut taistelemaan tämän asian kanssa, sietämään sitä, opettelemaan uusia keinoja jättääkseni koko paskasairauden taakseni, joten ei siinä ole mitään glorofioitua. Mutta se on sun näkemys asiasta, mun kokemus taas poikkeaa siitä aika lailla.
      Sitä paitsi vertauskuvien käyttäminen on erinomainen keino auttaa ihmisiä ymmärtämään asioita, joita he eivät muuten välttämättä ymmärtäisi.

      En ymmärrä mistä olet saanut vaikutelman etten ole hoidon piirissä, sillä olen kyllä. Näen psykologia kahdesti viikossa, fyssaria keskimäärin kerran kuukaudessa ja nyt torstaina menen sh-polille hoitajan juttusille. Näin kesäsulun jäljiltä näyttää vievän oma aikansa saada nuo kuviot toimimaan, mutta olen siis hoidon piirissä.

      Kiitos huolenpidosta, eiköhän se taas tästä.

      Poista
  8. En tunne sinua, enkä tiedä sinusta muuta kuin mitä olet blogissa instagramissa kertonut. Toivon sinulle kuitenkin ihan hirveästi voimia ja tsemppiä, jotta jaksaisit taistella sairautta vastaan.

    Hienoa että olet avun piirissä, ja toivottavasti saat sieltä niin paljon apua kuin ikinä tarvitset. Tiedäthän, että olet varmasti paljon muutakin kuin anoreksiaa sairastava nuori nainen? Ja ansaitset olla sitä. Sairastat joo, mutta sen ei pitäisi loppupeleissä määritellä sinua ihmisenä.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, sun kommentti tuosta että en ole sama kuin sairaus on ollut todella tärkeä. Se sai mut miettimään, että mä en todellakaan ole yhtä kuin anoreksia. Mulla voi olla se, mutta samaa se ei tarkoita.

      Kiitos paljon ihanasta kommentistasi, se merkitsi mulle paljon! <3

      Poista
  9. et mielestäni tehnyt tyhmästi kertomalla kaikille hieman miten menee.
    kaikki tietää että tää sairaus on vaikea.
    Sulla on kaikki tieto ja taito uskon että pystyt tähän!
    olet aikaisemminkin saanut itsesi takaisi nraiteille ja uskon että saat uudestaan!
    ole varovainen liikkumisen suhteen jos sulla on huonot luut ja jos kerran menee poikki niin kuntoutus voi kestää pitkään.
    tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä kait pitää romahtaa sinne pohjalle löytääkseen taas tien ylös, näin mä yritän selittää ja samalla auttaa itteäni jaksamaan tunnista toiseen ja päivästä toiseen. Ja tietysti jonkinlainen usko siihen, että tämäkin menee ohi, tämä on vain vaihe joka on vain kestettävä.
      Ärsyttävää, mutta totta.

      Kiitos <3

      Poista
  10. Musta on ihan hirveän ikävää, et osa ihmisistä just seuraa sua sun syömishäiriötaustan takia. Se on ilkeille ihmisille yksi sosiaalipornonmuoto. Mä itse rupesin seuraan sun blogia silloin kun se pelkästään ns. anonyymi balettiblogi. Tykkäisin kovasti vaikka en itse edes tanssi. Jotenkin tuli sellainen fiilis et voit paremmin itsekkin siihen aikaan. Toivottavasti tämä ihmisten sairas kyttäämisentarve ei luisuta sua vaan syvemmälle sairauteen! :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ihminen on luonnostaan utelias, se on yksi syy miksi ihminen on selviytynyt ja muokkautunut nykyiseksi, ja uteliaisuuden avulla selvitetään vaikka mitä ihmiskunnalle tärkeää ihan terveydenhoidosta lähtien. Mutta ymmärrän ihan täysin pointtisi.
      Tuntuu, että niistä blogin ensivuosista on ihan hirveen pitkä aika! En mä silloinkaan kovin mahtivoinnissa ollut, mutta koska pidin blogia anonyyminä niin en jakanut elämästäni sen enempää.

      Jotenkin ihanan herttaista kuulla, että siellä on joku joka on seurannut mun blogia ihan muusta kuin sh-syistä! Oikeasti :) Teit myös erittäin hyvän pointin viimeisessä virkkeessäsi ja se sai mut ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka tällä hetkellä ei juuri elämäniloa ja -halua ole, niin on mun olemisella jokin muukin tarkoitus kun tyydyttää ihmisten sosiaalipornotarvetta. Välillä pitää vain romahtaa, jotta tie löytyy ja matka jatkuu.

      Kiitos paljon kommentista :)

      Poista
  11. Mietit tuossa sitä miksi sh addiktoivaa ja miksi siitä on niin vaikea päästä eroon vaikka tietoa löytyy. Puhuitkin tuossa suuresti asiaa siitä miten sh ja nälkiintyminen vaikuttaa ihmiseen fyysisesti ja kaikki kyllä pitää paikkansa ja on tullut myös omalla kohdalla liian monta kertaa havaittua. Ohitit kuitenkin melko lailla tunnepuolen kokonaan. Syömishäiriöthän on paljon kaikkea muuta kuin pelkkä fyysinen tila. Uskon, että syömishäiriö kehittyy yleensä palvelemaan jotain tarkoitusta, ehkä jotain tunteita joita ei osaa käsitellä, ja tällöin hankaliin, ahdistaviin tuntemuksiin on, kenties alitajuisestikin, kehittynyt keino jolla sitä asiaa työntää syrjään ja täyttää pää syömiskuvioilla ja laihtumisella niiden "oikeiden asioiden" sijaan. Pitkään sairastaessa identiteetti rakentuu tosi vahvasti syömishäiriö varaan, aattelee että mitä sitte on jos ei oo sh, ja usein ne muut alueet onki kaventunut niin pieniksi että niitä asioita onki vaikea löytää. Loppuajasta ei ees kiinnosta.

    Ite oon saanu tosi tosi paljon apua ravitsemuskuntoutuksesta, se on vähä niinku päiväosaston tyyppistä toimintaa, että siellä syödään 3 ruokaa ja sit ilta ja viikonloppu jää omalle vastuulle. Mutta ei todellakaan voi verrata osastoon (kokemusta löytyy)! Syömishäiriöihin on erikoistuttu ja tukea todella saa! Paljon erilaisia ryhmiä ja keskustelua, lääkäri, rata ym. kuuluu hoitajien lisäksi hoitotiimiin. Ja toiminta on siis kaupungin, ei mikää yksityinen paikka (oon p-pohjanmaalta). Harmittavan harva vaan ees tietää koko hoitomuodot :(

    Tsemppiä kovasti, toivottavasti voit avoimesti kertoa hoitotaholle tilanteesta ja että oot niin väsyny siihen. Sää tarvit ja ansaitset kaiken avun, älä luovuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kirjoittanut niin useasti tuosta tunnepuolesta, että siksi ohitin sen tässä postauksessa ja kirjoitin vain fyysisestä puolesta.
      Mutta mitä kirjoitit tuosta syömishäiriön kehittymisestä, niin allekirjoitan ihan täysin, koska mulle itselle kävi noin. Kyllä, sillä teini-iän dieettikokeilulla ja yhdellä viattomalla perseenvertailukommentilla oli vaikutuksensa, mutta ne oli just ne isot tunteet ja kyvyttömyys kohdata ja käsitellä negatiivisia asioita, jotka olivat varsinaisena syynä sh:n kehittymisessä.
      Parantuminen on todella, TODELLA pelottavaa, koska se oma identiteetti on niin syvällä sh:n varassa, ettei tiedä mitä on ilman sitä. Toiseksi sitä oli myös sellaisessa iässä, että lapsuus ja nuoruus oli just eletty ja se ainoa kokemus muka-aikuisuudesta oli koettu osaston seinien sisällä. Joten mitä ihmettä elämällä on muka antaa, koska ei se ollut antanut juuri mitään siihenkään mennessä?
      Mä todella pitkään näin elämäni päättyvän kolmenkympin kohdalla: kirjaimellisesti näin pelkkää mustaa ja tyhjyyttä 29. ikävuoden jälkeen, joten mun tulkinta oli, että ei ole elämää sen jälkeen joten on vain parempi pysyä syömishäiriön kurimuksessa, se kun on tuttua ja turvallista.

      Mä en ole saanut mitään konkreettista apua ennen kuin nykyisestä terapiasta, joka on muuten ihan saakelin rankka. Kyse kun ei ole mistään vuoden parin terapiasuhteesta, jossa käy psykan sohvalla luettelemassa mieltä painavista asioista, vaan kyse on uuden elämäntavan oppimisesta. Ajatustavasta, taidoista, keinoista, joilla pitäisi oppia käsittelemään ne tunteet ja negatiiviset asiat. Mutta aina välillä siihenkin väsyy, kuten kaikkeen.

      Mä olen kuullut jonkin verran tuosta ravitsemuskuntoutuksesta, eikös se sijaitse Oulussa? Todella ikävää, ettei p-pohjanmaalla ole aiemmin ollut mitään kunnon syömishäiriöihin erikoistunutta hoitoa, mutta toisaalta sh:n hoito Suomessa on muutenkin aika riippuvaista siitä missä satut asumaan, eikä siltikään hoidon laatu ole taattu :/

      Kiitos paljon kommentista ja tsempeistä, ja enköhän mä täältä taas nouse. Pohjalta se pienikin ponnistaa ;)

      Poista
    2. Tuossa ravitsemuskuntoutus jutussa tuli Mulla paino rajat vastaan. Kun rehellisesti kerroin painoni sinne ekaa kertaa nyt loppu kesästä sain vastauksen ettei oo tarvetta tulla ko. Paikkaan ollenkaan kun olen normaalipainossa vahvasti. Kaikki on niin paino keskeistä. No mä päätin ottaa omat keinot käyttöön joilla Oon aiemminkin kuntoutunut mutta nyt teen työn perusteellisemmin ja pitkällä tähtäimellä rauhassa. Tavoitteena olis toipua kunnolla ja pysyvästi. En usko pääseväni minäkään ihan täysin eroon niistä tavoista ja ajatuksista sairastin kuitenkin 12 vuotta joista 2 vuotta erittäin vakavasti ja sit tää 1.5 vuoden alamäki sh asioissa.

      Heidi minua oikeesti huolettaa ja pelottaa toi sun kunto. Oot sairastanut niin pitkään. Pelottaa että joku päivä kuulen että oot menehtyntr.

      Poista
  12. oletko miettinyt kokeillut pidempiaikaista kiireetöntä kuntoutusta, jossa eletään pikkuhiljaa enemmän ja enemmän normaalielämää kuntoutusosastolta käsin harrastuksineen/opiskeluineen, ja "harjoitellaan" kotona paljon jo kuntoutuksen aikana? Helsingin sh-polin kautta ainakin on mahdollista päästä sellaiseen paikkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haapiksella kun vielä asuin, niin mulla koitettiin vähän sellaista ja kävin myös puoli vuotta intervallijaksoilla avo-osastolla ennen kuin Sjoelle muutin. Mutta vaikka ideana hyvä ja joskus tänne muutettuani mulle vastaavaa ehdotettiin, niin en usko sen toimivan. En jaksa olla missään osastolla vaan tarvin sen oman tilan ja rauhan, plus että Pöppiäinen on niin muhun leimautunut ettei se edes suostu yhteistyöhön muiden ihmisten kanssa, oli sitten sille tuttu tai ei. Tilanne on sille stressaava ja mulle stressaava, ja toiseksi Pöppiäinen on mulle syy pysyä pinnalla.

      Pitää päästä nyt tän pahimman vaiheen yli, ja jos ei tunnu yksin siihen pystyvän, niin sitten menen pariksi päivää päiväosastolle.

      Poista
    2. Ymmärrän. Helsingin kuntoutusosastolla on omat huoneet ja tosiaan lomia ja omia menoja. Hyvä kuitenkin tietää eri vaihtoehdoista. :)

      Poista
    3. Juu, ei siis mitenkään pöllömpi ehdotus! :)
      Täällä päin ei taida pahemmin olla mitään vastaavanlaista kuntoutusosastoa, tai ainakaan mulle ei olla ehdotettu sitten ihan täällä vietettyjen alkuvuosien jälkeen. Lähinnä varmaan tuo sh-polin päiväosasto.

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta