13. heinäkuuta 2016

One setback doesn't erase the whole progress


Mä olen ennen pitänyt itseäni kaikki tai ei mitään -ihmisenä: mitään välimuotoa ei ole ollut olemassa. Sh:n kannalta tämähän on todella ihanteellista, suoraa bensaa liekkeihin. Mutta kyllä se piste tulee jossain vaiheessa vastaan, ja mitä enemmän mä olen näitä asioita pyöritellyt mielessäni, niin sitä enemmän mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikkea ei voi saada: et voi saada onnellista ja tervettä elämää, jos edelleen havittelee elämää luurangonlaihana.
Sama on koskenut pitkäjännitteisyyttä: jos kaikki ei onnistu heti, niin ei ole mitään järkeä yrittää yhtään pidempään. Ja jos tulee takaisku, niin sitten heitetään hanskat tiskiin ja lyödään läskiksi ihan kaikki.
Mutta koska mikään ei ole täysin mustavalkoista, niin tästäkin löytyy harmaan eri sävyjä.


Mulla on ollut jo toukokuun puolivälistä lähtien ongelmana kadonnut ruokahalu enkä voi kieltää, etteikö sh olisi siitä tyytyväinen. Silti vaikka nälkä ei vaivaisi kuin aikaisin aamusta eikä ruokaa tekisi muuten yhtään mieli, olen toiminut toisin kuin se tunne on edellyttänyt ja syönyt ainakin suht. säännöllisesti, eikä yhtenäkään päivänä kalorit ole pudonnut alle 1500. Eli en siis elele millään nälkäkuurilla.
Mulle on ratet kertoneet joka ikinen tapaamiskerta, etten mä tarvitse kovinkaan paljoa ruokaa, koska paino nousee jopa alle 2000 kcal. Olen pienikokoinen ja -painoinen, enkä siis "tarvitse" yli kahtatonnia, vaan voin vallan mainiosti säilyttää painoni jopa 1800 kcalilla.
Jokainen, jolla on pienintäkään hajua ihmiskehon toiminnasta ja sh:n aiheuttamien vaurioiden vaikutuksesta kehoon, tietää tuon olevan todella absurdi väite. Valitettavasti Suomen sh:n hoito on todella perseestä eikä vaivauduta sitä muuttamaan. Minnesota Starvation Study on kaikkien näppisten ulottuvilla, jos vaan on Google tuttu. Ja tuo MSS kertoo karun totuuden siitä MIKSI ei koskaan pidä edes ajatella parantumista noin minimikaloreilla (ts. alle 2500 kcalilla).
Mutta kahdeksan vuotta sitten Suomessa pieni atsi oli kaikkien raamattu, ja ikävä kyllä sitä se taitaa olla vieläkin.

inhoan ja häpeän hampaitani ja näytän niitä äärimmäisen harvoin, joten siinä täydellinen syy
hymyillä entistä leveämmin ja näyttää niitä hampaita ;)
Voiko mua siis syyttää siitä uskomuksesta, etten mä tarvitse paljoa ruokaa pysyäkseni hengissä?
Noh, onneksi tässä on käynyt onni onnettomuudessa. Kävin tänään ensimmäistä kertaa kuukausiin vaa'alla, ja tulos oli shokki. Olen pudottanut lähes puolet siitä nostetusta määrästä. Ensin mä olin järkyttynyt ja sitten vihainen: mikä hemmetin idiootti mä olen?! Tämä kaikki on ihan turhaa! Kaikki se vaiva ja aika, resurssit, ihan kaikki on mennyt hukkaan!
Mutta kelattuani asiaa koko päivän, kuvattuani mielessäni mun toimintoja (aka syömisiä), niin eihän tässä mitään ole mennyt hukkaan. Olen jatkuvasti kohdannut pelkojani: pelkoruokia ja -juomia, syömistä muiden seurassa, rutiinien hukkaamista, jopa kaksi peräkkäistä juoksuvapaata päivää ja SE on todella major asia! Olen mennyt pitkin harppauksin eteenpäin, mutta nyt polulle tuli kuoppa ja muistutus. Tämä setback on todistanut rav.terien väitteen epätodeksi ja muistuttanut mua siitä, että mun kroppa vaatii melkoiset määrät ruokaa jo pelkästään ylläpitovaiheessa.
Mutta kaikkein eniten se muistutti mua siitä pitkäjännitteisyydestä: tämä ei ole mikään kilpajuoksu tai suora viiva kohti huippua, vaan kärsivällisyyttä vaativa oppimisprosessi.
One setback does not erase the entire progress!

nestemäiset kalorit on mulle ollut aina vaikeita, ja esimerkiksi mehuja en pysty vieläkään juomaan. sen sijaan
olen lähestynyt niitä vitaminoitujen vesien ja näiden aloe vera -juomien kautta, ja pikkuhiljaa se alkaa helpottamaan :)
En voi kieltää sitä, etteikö sairas mieli olisi ilahtunut painon putoamisesta, mutta onneksi järki on vahvempi. Toisaalta fyysiset oireet ovat tulleet esille jo näin aikaisessa vaiheessa - silmitön väsymys, joka saattaa johtua myös saadusta flunssasta, hyvin matala verenpaine ja korkeat sykkeet, huimaus, tietyt pakko-oireet - joten tämä voi olla hyvä asia: kroppa reagoi rajusti, ettei tämä ole ok.
Tämä hetki kesästä on se sama, jolloin viime vuonna kaikki meni päin seiniä. Terapiasta on kuukauden tauko, joten mulla ei ole tukea ja joudun selviämään itsekseni. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ulkopuolista painetta muutoksiin ei tule, vaan sen paineen on tultava musta itsestä. Tiedän tämän olevan nyt se tienristeys - mennäkö oikealle vai vasemmalle - mutta samalla mä pelkään ihan hemmetisti, että tätä mun elämä tulee olemaan aina: jatkuvaa sotaa mielessä, hetken helpotusta, sitä kihertävää ja kutittavaa tunnetta vääristä syistä, vellomista siinä että haluaako vai eikö halua. Mä haluan, mä jumatsuka HALUAN elää ilman tätä paskasairautta! Haluan elää vapaana - se mun haave on ollut aina: olla vapaa! Sairauden alkuvaiheessa mä tunsin olevani vankilassa, kaltereiden takana ja parin kolmen ekan vuoden aikana hoin vain sitä, että mä haluan olla VAPAA. Sitten kaikki mustui, ja koko vapausajattelu hukkui. Ei ollut enää mitään, ei toivetta paremmasta.
Mutta silti mä pelkään, että mä en tule koskaan olemaan tän enempää vapaa. Saan pääni kaltereiden välistä, mutta kroppa jää kiinni. Tai pääsen vapaaksi, mutta nilkkamonitorit rajoittaa mun vapautta.
Vai luonko mä vapauden itse, omassa mielessäni?

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta sanon nyt uudelleen. En usko siihen täydelliseen parantumiseen. Mä olen sairastanut ihan liian pitkään; ehkä jos olisin vasta kahdenviiden kynnyksellä ja sairastanut vain puolet tästä ajasta, ehkä silloin voisin uskoa täydelliseen parantumiseen. Mutta kun iso osa identiteetistä on todella tiukasti sidoksissa sh:n monimutkaisissa syövereissä ja nälkiintyminen selviytymiskeinona on selkäytimessä, siitä ei ole realistista odottaa pääsevänsä irti kovin helposti. Toki tässä tulee nyt esille mun terapiassa tekemäni työ ja sanat harjoittelu ja altistaminen. Olen sanonut, että mä en suostunut altistamaan itseäni vielä alkuvuodesta, mutta nyt teen sitä päivittäin ja se todellakin toimii. Tämä terapia on ainoa, joka on toiminut mun kohdalla ihan konkreettisesti, mutta siltikin, kaikista opituista ja opetetuista selviytymiskeinoista huolimatta ensireaktio kaikkeen vähänkään negatiiviseen on se, että no laihdutetaan sitten hengiltä.

Sini sai otettua musta ihan toisenlaisia kuvia kuin mitä yleensä, ja monet niistä on myös haastavia. Mutta siksi just
ihan mahtavia altistusmielessä!
Mä tykkään tehdä oivalluksia ja mä tykkään pohtia, koska se saa mut näkemään asioita useilta eri kantimilta. Tämänhetkinen tilanne on oikeastaan aika pirun hyvä ja osui hyvään saumaan: uskon, että tässä tilanteessa tullaan olemaan vielä satoja kertoja ja joudun tekemään nämä valinnat satoja kertoja, joten harjoittelu on parasta aloittaa nyt. Sh:sta toipuminen on kuitenkin ensi sijaisesti oppimisprosessi: on pakko oppia uusia ja terveempiä selviytymiskeinoja ja on pakko oppia olemaan purkamatta itseensä kaikkea sitä negatiivista paskaa mitä niskaan sataa. Kaksitoista vuotta koulukiusaamista sai mut todella uskomaan, että olen itse ansainnut kaiken sen paskan. Että olen todella niin hirvittävä, ruma, lihava, oksettava ihmisraato, jonka on vaan parempi tappaa itsensä. Surkimus, joka ei osaa yhtään mitään. Kun sitä on toistettu päivästä toiseen kahdentoista vuoden ajan, sitä alkaa itse pitämään sitä totena. Sitä alkaa itse sabotoimaan kaiken alitajuisesti, ettei joudu kokemaan enempää paskaa ja joudu rankaisemaan itseään niistä vielä enempää, koska pikkuhiljaa alkaa keinot loppua.
Mutta olen oppinut sen, että mä en oikeasti ansaitse sellaista kohtelua. Se, miten pahasti joku vihaa mua tai miten julmasti joku suhtautuu muhun, ei kerro minusta mitään. Se kertoo täsmälleen niin tekevän ihmisen tuomitsevuudesta ja kapeakatseisuudesta, eikä ole mun ongelma muuttaa niitä käsityksiä. Mä voin vaikuttaa vain ja ainoastaan itseeni: miten mä suhtaudun niihin ihmisiin ja omaan asenteeseeni ja tavoitteisiini. Vaikka mun peruskoulu- ja lukioajat oli helvettiä yhden ihmisen takia, mä en ole katkera, koska se ei johda mihinkään ja se vain vie liikaa voimia. Paras rangaistus näille ihmisille on se, että pitää itsestään hyvää huolta ja haistattaa niille pitkät! ;)


Tästä postauksesta tuli nyt melko rönsyilevä, mutta kirjoittaminen on ollut mulle aina helpoin keino purkaa ajatuksia, ja nämä pari viikkoa (tästä päivästä puhumattakaan) ovat synnyttäneet ison joukon ajatuksia. Sitä paitsi se, että mun päässä liikkuu muutakin kuin niiden kahden harmaan aivosolun törmäilyjen aiheuttama töminä, kertoo jo paljon :D
Mutta pääpointti (tai yksi niistä) oli se, että yhden osa-alueen setback ei pyyhi olemattomiin koko työtä. Sh:sta toipuminen ei ole mikään suora viiva pohjasta kohti huippua, vaan siellä on dippejä välillä. Dippejä, joita saa tulla mutta joihin ei saa jäädä makaamaan, vaan sieltä kivutaan ylös ja jatketaan matkaa. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Mitäs muita näitä sanontoja löytyykään?
Onneksi mulla on huomenna sh-polin fyssarin aika, joten siellä pääsee myös purkamaan näitä asioita. On kuitenkin hemmetin raskasta, kun mielessä pyörii täysi sota: vedetäänkö kaikki nyt ihan överiksi ja laihdutetaan niin paljon kuin ikinä pystyy, vai ollaanko ihmisiä ja ollaan toteuttamatta jokaista ajatusta. Joku fiksu kun on sanonut, että ihmisen erottaa eläimestä sen, että jokaista ajatusta ei toteuteta. Mutta miksi sh:n kohdalla sitä tuntuu muuttuvan välillä ihan alkukantaiseksi eläimeksi?

hetki kun tajuat, että jopa koirallasi on parempi aukikierto...
Huh, olen puhunut hetkeksi!
Toisaalta mielenkiinnolla odotan, miten eräät anonyymit provosoituvat tästä postauksesta... ;D

36 kommenttia:

  1. Hyvä askel on myöntää itselleen, ettei kaikki ole hyvin. Silloin on mahdollista tehdä myös niitä tarvittavia muutoksia. Kuvista takapakki on hetken aikaa jo näkynyt...Mutta sä nouset, tunnistat omat rajat ja voimavarat, jatkat eteenpäin! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä, ja eiköhän täältä taas nousta :) Dippejä osuu polulle aina, mutta niistä oppii :)

      Poista
  2. Voi eikä! Mä vähän pelkäsinkin että nyt ei mene niin hyvin :(

    Mutta mä uskon että sä pystyt nyt tsemppaamaan ja jatkat taistelemista!! Oikeasti elämä on niin paljon parempaa kuin silloin vuosi sitten etkä sä sinne enää halua, eiks niin <3

    Hyvä kun itse ymmärrät että nyt on tehtävä muutosta jotta et ajaudu syvemmälle sairauteen ja menetät taas kaiken mistä tykkäät mm tanssimisen ja juoksun!

    Tsemppiä ja kiva kun kirjoitit miten sulla rehelliseti tällä hetkellä menee <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tässä mitään suurempaa vahinkoa ole onneksi käynyt, ja kuten kirjoitin niin näitä dippejä osuu polulle jos jonkinmoisia. Ja poiketen esim vuoden takaiseen mulla on keinot ja voimavarat muuttaa tilanne ja jatkaa taistelua :)

      Kiitos Pinja! <3

      Poista
  3. No, tätähän me monet ollaan yritetty sulle sanoa, ehkä nyt ymmärrät ne huolestuneet kommentit. Kuvistahan tämä kaikki on näkynyt jo pidemmän aikaa. 1500-2000 kaloria on kyllä todella vähän koska liikut niin paljon. Mä olen itsekin melko pienikokoinen ja 1500 kalorilla laihdun vaikken erityisemmin liikkuisikaan.

    Toivon, että kuuntelet järjen ääntä ja teet nyt tarvittavat korjausliikkeet! Ei tämä peli ole todellakaan menetetty takapakista huolimatta! Mä uskon suhun! :)

    Kovasti tsemppiä!
    -Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura, kyllä täältä noustaan ja jatketaan taistelua entistä ehompana :)

      Poista
  4. Noista mehuista muuten, että tykkään sekoittaa siihen original aloe veraan (ilman mitään erikoista makua) omenatäysmehua. Ainakin mun mielestä siitä tulee järkyttävän hyvää :). Näin ihan random kysymyksenä, oletko maistanut sitä Fazerin Travel Rio suklaata? Olen täysin ihastunut siihen :D.

    En tiedä, millaista kiusaamista olet kokenut, mutta itse olen antanut mielessäni anteeksi ikäville ihmisille ja toivon, että heillä menee nykyään vähän paremmin omassa elämässään kuin silloin. Minulla tämä on toiminut hyvin, mutta monilla tilanne on ollutkin paljon pahempi :/.

    Voimia ja haleja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen mä maistanut sitä Rio -suklaataja se on ihan hyvää :)

      Olen pyöritellyt paljon mielessäni asioita ja vaikken mä ole enää katkera niin en mä voi antaa anteeksi kiusaajille. Kilteimmillään se oli "pelkkää" syrjimistä ja pilkkaamista, mutta mun yli on yritetty kahdesti ajaa autolla kun olen joskus ollut lenkillä ja molemmilla kerroilla oli sama ihminen kyseessä ja selvisin hyppäämällä ojaan. Luulisi, että lukioikäiset on jo hitusen fiksumpia, mutta ei tämän henkilön kohdalla, hän teki koulusta helvettiä. Se oli yksi viimeisimmistä masennuksen ja sh:n laukaisevista tekijöistä. Toisaalta tämä henkilö ei ole edes yrittänyt pahoitella tekojaan, joten ei, mä en anna anteeksi.
      Tiedän kyllä et tällä henkilöllä oli itselläänkin ongelmia, mutta se ei koskaan oikeuta kiusaamista. Mikään ei oikeuta toisen kiusaamiseen koskaan!

      Kiitos Helinä, kyllä täältä porskutetaan taas pinnalle :)

      Poista
    2. Toi autolla yliajamisen yrityshän on ihan kauheeta, olisi kyllä ollut poliisiasia.
      Kyseessä ei ole tainnut ihan "terve" ihminen olla. Ilmeisesti joku persoonallisuushäiriöinen. Kiusaamista on aina ollut, ei tee kuitenkaan siitä yhtään hyväksyttävää, mutta tuo on jo todella vakavaa ja osoittaa kyllä että teon yrittäjällä ei ole ihan kaikki ollut kunnossa, mikä ei myöskään oikeuta kyseiseen tekoon, mutta luultavasti, jos olisi joutunut vastaamaan tekosistaan olisi ehkä päässyt hoitoon ja toivottavasti jättänyt sut rauhaan.

      Poista
    3. Ko henkilöllä on todella ainakin jotain anger management issueita, koska oli väkivaltainen käytökseltään.
      Mutta onneksi se kaikki on taaksejäänyttä elämää. Ja vaikka nuo muistot sattuu ja synnyttää sen miksi minä? -pohdinnan, niin siihen ei voi vaikuttaa. Sen sijaan tähän hetkeen voin, joten on parempi keskittyä siihen :)

      Poista
  5. Huh, onneksi tajusit käydä vaa'alla! Nyt tajuat, etteivät huolestuneet kommentit olleet kiusaksi tarkoitettuja. Kyllä sen on jo pidemmän aikaa huomannut, että olet laihtunut. Mutta tiedän, että itse sitä on vaikea tajuta, kun luulee syövänsä tarpeeksi. Itselläni näin on käynyt usein ja lopulta aina olen ollut sairaalassa kun en ole saanut alamäkeä enää pysähtymään. Mutta uskon, että sinulla on hyvät mahdollisuudet nousta! Ajattelet niin fiksusti. Nyt vain sitä energiaa lisää ja jos yhtään mahdollista, tee hieman kevyempiä treenejä vähän aikaa. Anna itsellesi lupa levätä ja kerätä voimia. Olit jossain vaiheessa jo todella hyvän ja terveen näköinen. Olet kaunis toki nytkin, mutta kaunistut vain kun saat painoa. Tsemppiä kovasti!!! Nouset kyllä, olen siitä varma! <3 Virtuaali hali. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liian helposti sitä uskoo vääriä uskomuksia just esim ettei tarvitse kovinkaan paljon ruokaa. Mutta se tuli nyt onneksi todistettua epätodeksi ja virheet on tehty oppimista varten :) Kiitos, mä nousen kyllä! <3

      Poista
  6. Herran jumala :O
    Kamalaa aivan järkyttävää kiusaamista. En minäkään voisi antaa tollasta koskaan anteeksi.

    Mitä mä tiedän omista kiusaajista ( myös 12 vuotta ) että suurella osalla ei kovin hyvin mene huumeita ja sen sellasta..en osaa olla surullinen tai mitään heidän puolesta tekivät ne mun elämästä helvettiä sen 12 vuoden ajan eikä se siihen jäänyt ne arvet mitä se jätti ei varmaan parane koskaan. Mua kohtaan on myös käyty fyysisesti ja onnistuttu siinä useamman kerran. Kiusaaminen on niin Perseestä ja oli mulla suurin syy anoreksiaan.

    Voimia ja kovasti tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harva kaikilta osin hyvinvoiva ihminen toista kiusaakaan :/ Olen mä anteeksi antanut niille jotka on sitä pyytänyt, mutta ei kaikkea voi antaa anteeksi. Koulukiusaamisella voi olla uskomattoman kauaskantoiset seuraukset, ja pahimmillaan tappavat. Onneksi niitä pahimpia kiusaajia en ole sitten lukion jälkeen nähnytkään -.-

      Poista
  7. Sanoit että et usko täydelliseen paranemiseen. Miten jaksat taistella joka päivä jos et usko? Mikä sulla on tavoite, jos ei toipuminen? Voiko olla, että pelkäät niin paljon epäonnistumista, että et uskalla ottaa kokonaan toipumista tavoitteeksi? Jos et onnistukaan siinä. En tiedä, tuli vain mieleen yhtäkkiä. :)
    Mä oon sairastanut pidempään kuin sä, mutta mun on pakko uskoa että toivun täysin. Muuten en jaksaisi hetkestä toiseen mennä päin sitä paskaa mitä oikeasti haluaisin paeta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvän kysymyksen heitit muuten!

      Tavoitteena on totta kai toipuminen niin hyvin kuin mahdollista. Mutta täydellisellä parantumisella tarkoitan sitä, ettei edes ajatukset vaivaa ja sh:ta ei ole enää lainkaan olemassa mun elämässä. Ja tähän siis en usko. Totta kai on mahdollista toipua täysin, mutta itseni kohdalla se ei ole mahdollista.
      Mun tavoite toipumisessa on se, että pystyn elämään tän kanssa eikä sh vaikuta tekoihin saakka. Tämä vaatii ihan pirusti töitä, vuosia ja taas vuosia, koska sairaus on niin selkäytimessä selviytymiskeinona.

      On todella hienoa, että uskot parantuvasi täysin! Oikeasti! :) Mutta mä olen itseni kohdalla vain ja ainoastaan realisti; sh on uusiutunut niin usein ja myös hoitotaho on sanonut että tän kanssa pitää oppia elämään.
      Tämä ei ole mitään kilpailua siitä, kuka on sairastanut kauemmin ja kuka parantuu täydellisemmin, koska me jokainen ollaan yksilöitä.
      Mä olen nähnyt mitä paskaa elämä sh:n kanssa on mutta olen myös nähnyt millaista elämä voi olla ilman aktiivista sh:ta. Ja siihen parantumiseen mä uskon: elämään ilman aktiivista sh:ta :)

      Poista
    2. Itse olen sairastanut yli 10 vuotta ja lääkäri sanoi minulle suoraan, etten tule koskaan toipumaan täysin. Anoreksiani on kroonistunut. Mutta se ei tarkoita, ettenkö voisi päästä normaalipainoon ja oppia elämään sairauden kanssa niin, ettei se hallitse. Eli lähes normaaliin elämään. Anoreksia on mielen sairaus, ei se näy läheskään aina ulospäin. Kun on kerran sairastunut, on suuri mahdollisuus, että sairaus uusii tai ainakin vaivaa ajatuksien tasolla. Kaikesta huolimatta itsekin jaksan taistella eteenpäin, koska tahdon päästä mahdollisimman normaaliin elämään. Ja se on täysin mahdollista.

      Poista
    3. Näinpä juurikin ^^

      Normaaliin elämään (tai mikä nyt normaalia on) on varmasti mahdollista päästä kiinni. Ihmiskehon solut on onneksi uusiutuvia, ei-pysyvät vauriot parantuvat ja osteoporoosikin voi lakata etenemästä. Mutta kuten sanoit, sh on mielen sairaus eikä se välttämättä sieltä katoa koskaan. Se voi totta kai menettää voimakkuutensa, mutta esim elämäntilanteiden muutokset voi laukaista sen.
      Mulle kans sanottiin kroonistumisesta joskus -09, mutta ei se toipumista estä ja sairauden kanssa voi päästä remissioon.

      Poista
  8. Hei! Pidän sun tyylistä kirjoittaa ja olen pahoillani takapakista.
    Mä olen myös sairastanut pitkään, kroonikkona pidetään, en mä näistä niin välitä, ajatellaan musta mitä vain, itsehän mä sen suunnan elämässäni näytän.
    Jotenkin toi sun varmuus, ettet koskaan tule parantumaan. Aika brutaalia. Paraneminen on eri asia, kun sen tiedostaminen, että on riski sairastua.
    Ehkä tää sun kirjoitus antoikin mulle paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä oletko täysin ymmärtänyt pointtini tuosta parantumisesta. Mutta täydellisellä parantumisella tarkoitan sitä, että sh ei ole mielessä enää koskaan eikä ole olemassa riskiä sairastua uudelleen. Ikään kuin koko sairautta ei olisi koskaan ollutkaan. Tähän en siis usko. Sen sijaan uskon siihen, että voin parantua niin et opin elämään sen kanssa. Mulla tulee aina olemaan riski sairauden uusiutumiseen, koska se on nähty niin monta kertaa reilun vuosikymmenen aikana.

      Eli ei siis lainkaan brutaalia, vaan täysin realistista. Tätä voi olla sellaisten vaikeaa ymmärtää, joilla sairaus ei ole kovin uusiutuvaa sorttia eikä siihen perustu koko elämä. Kyllä, toipumisessa on pakko oppia uusia selviytymiskeinoja korvaamaan sh:n, mutta se on todella pitkä prosessi.
      Ja mun mielestä sairauden uusiutumisen riskin tiedostaminen on erittäin oleellinen osa toipumista, koska se on tosiasia ja mun pitää se hyväksyä ja välttää tiettyjä asioita jotta sairauden uusiutumiselta vältyttäisiin.

      Mutta hienoa, jos sait itsekin ajattelemisen aihetta :)

      Poista
    2. Toki, sen ymmärtäminen on hyvin oleellista. Itse olen siis parantunut ja vuosia ollut täysin terve ja sitten sairastunut uudelleen. Minusta tämäkin vain oli suuri opetus. Tietysti on aina suuri riski sairastua uudelleen, mutta siinä ajatuksessa eläminen, sen jatkuva tiedostaminen on minusta sairautta. Minä menen eteenpäin. Olen oppinut niissä, missä kompastuin, en aio vatvoa mielessäni pelkoa, sillä elämässä voi aina tapahtua kaikkea pahaa muutenkin.
      Eiköhän läheiseni ole aika nopeasti sanomassa mulle jotain, jos laihdun kilonkin.

      Poista
    3. Hienoa että sä olet parantunut! Se on aina ihanne :)
      Toisille se todella on mahdollista, en ole missään vaiheessa kieltänyt sitä. Virheistään oppii ja tiedostamalla ne voi välttää juuri niitä asioita, jotka voivat laukaista sairauden uudelleen.

      Mutta en tästä jaksa enää jauhaa enempää. Toiset ymmärtävät mun pointin paremmin kuin toiset, koska jokainen on yksilö ja jokaisen kokemus on erilainen. Jos sä koet, että voi parantua täysin niin oikeastitodella mahtavaa että sä koet niin! :) Mä kuitenkin tunnen itseni ja sairauteni niin läpikotaisin, että tiedän mikä on realistista ja mikä taas toiveajattelua.

      Poista
  9. Kiitos:) mutta anteeksi, se, että tunnet itsesi on ok, mutta sairautesi... Kultapieni, sairaudesta on tarkoitus päästä pois, tervehtyä. Persoonallisuushäiriö on mielensairauksista sellainen, joka on, tietääkseni sh ei pysy, siitä olisi tarkoitus parantua. Ei kannata olla pessimisti tuossa iässä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se vaan niin hyvä, kuinka täällä anonyymit yrittää määrittää kaikkea.

      Kultapieni, turhaan sä lähdet tuolle linjalle. Mä tunnen itseni ja sairauteni sua paremmin, joten anna olla :) <3

      Poista
  10. Kiva kun vastasit. :)
    Ekaks pakko sanoo että en tarkoittanut tosiaankaan mitään kilpailua kuka on sairastanut pidempään. Sanoin sen vain siksi, kun sanoit että oot sairastanut niin pitkään että et usko paranevas koskaan. Niin tarkoitin että mun ajatus on että pitkään sairastanutkin voi toipua ja ajattelen niin siltä pohjalta että omakin sairaushistoria on pitkä. Myös esim Syömishäiriöliitto on vahvasti sitä mieltä että toipuminen on mahdollista.
    Olisi voinut tietty määritellä ensin mitä toipuminen tarkoittaa kummallekin, koska oon aikalailla samaa mieltä kuitenkin kuin sä.:) Ajattelen että syömishäiriö ei voi sillä tavalla täysin koskaan poistua mun elämästä, koska menneisyys ei lakkaa olemasta tai muutu. Ja tosiaan kaikenlaisia ajatuksia tulee, mutta ne on vain ajatuksia. Niiden voi antaa mennä, ja toipuneena pystyy antaa niiden mennä. Voihan sitä esim vihaisena ajatella jostain ihmisestä että kuolisipa tuo, mutta oikeasti ei tarkoita sitä, eikä ainakaan tee mitään että niin tapahtuisi. Ajattelen että samoin voi tulla jotain syömishäiriöisiä ajatuksia laihduttamisesta, liikunnasta, syömisestä, mutta toipuneena ei lähde toteuttamaan niitä, koska tietää että vaikka syömättömyys ei auta minkään ongelman ratkaisussa tai vaikean tunteen käsittelyssä. Se vaan aiheuttaa lisää ongelmia ja vaikeita tunteita. Ja että se ajatuksen tasolle jättäminen ei vaadi mitään kohtuutonta taistelua.
    :)
    Jostain syystä en millään meinaa saada kommentoitua tänne! Puhelimella selain- ja mobiiliversiolla yrittänyt ja koneella.
    Jos tää nyt tulee tuhat kertaa niin ei tarvitse kaikkia julkaista. :D
    Persoonallisuushäiriöstä kirjoittaneelle anonyymille: Persoonallisuushäiriöstä voi toipua! :)

    t: se eka paranemiskommentin kirjoittanut anonyymi.

    VastaaPoista
  11. Toi edellisen pointti on hyvä. Ihminen saattaa ohimennen ajatella kaikenlaista, mutta jos ne ajatukset eivät häiritse liikaa normaalia elämää, mitä se nyt kenenkin kohdalla on, tai ei toteuta niitä itsetuhoisia tai toisia vahingoittavia ajatuksiaan, niin silloin ollaan jotakuinkin terveellä pohjalla. Toisin sanoen ihminen kuuntelee niiden suhteen terveen järjen ääntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olette molemmat anonyymit ihan oikeassa ajatuksista. Ajatukset on vain ajatuksia, ei mitään sen kummempaa, eikä ne ole olemassa siksi että jokaista pitää noudattaa. Sehän se vasta hirveää olisi, jos kaikki pitäisi toteuttaa! Se, että joku on suututtanut mut pahasti ja ajattelen tappavani tyypin, on kuitenkin vain ajatus joka ei määritä mitään.

      Mutta on eri asia tiedostaa ajatukset ajatuksina ja antaa sen jäädä siihen. Onneksi olen itse oppinut tämän ja nyt on varsin mielenkiintoista seurata omia ajatuksia, joskin se on myös raskasta.

      Ylempi anonyymi parantumisesta:
      Nyt puhutaan samankaltaisesta parantumisesta! :D Ei mutta oikeasti. Sh:sta toipuminen itseni kohdalla tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että opin elämään sen kanssa. Sitä ei saa hävitettyä mihinkään ja jo heikko kroppa muistuttaa siitä aina, mutta ajatukset on ajatuksia. Lisäksi mitä enemmän ne sh-tosiasiat muuttaa muotoon, että "mulla on ajatus, että..." niin sitä paremmin se menee perille aivojen perukoille ja oppii irrottamaan sh:n itsestä. Alkutekijöissähän sitä tässä vasta ollaan, mut pidemmällä kuin ennen :)

      Poista
  12. Pystyisitkö tekemään postausta kiusaamiskokemuksistasi? Olen itsekin ollut monta vuotta koulukiusattu ja vertaistarinat olisi enemmän kuin ihana juttu. Tiedän, että se on rankka aihe mutta toivoisin kovasti että voisit kirjoittaa kokemuksistasi. Tsemppiä<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon miettinyt sun ehdotusta, mutta en tiedä haluanko kirjoittaa koulukiusaamisesta. Se on tosi rankka aihe ja niiden vuosien muisteleminen repii vanhat haavat auki.

      Ehkä myöhemmin pystyn kirjoittamaan enemmän, mutta en nyt :/ Mutta pidän sun ehdotuksen mielessä! :)

      Poista
  13. Rohkea kirjoitus! Olen itse jo yli kolmekymppinen, parisenkymmentä vuotta syömishäiriötä sairastanut. Viitisen vuotta sitten koin viimeisimmän relapsini, ja menin viimein terapiaan. Nyt olen ollut pari vuotta "kuivilla", eli normaalipainossa ja suhteellisen tasapainossa elämäni kanssa. Loistava terapeutti, puolison ja perheen tuki ovat auttaneet. Itse uskon, ettei sh:sta koskaan parane, mutta toipua voi. Itse huomaan edelleen, että stressaavissa tilanteissa anorektiset ajatukset nousevat pintaan ja syömättömyys ja tietyt pakkotoiminnot toisivat turvaa, mutta terapiasta saadut työkalut auttavat minua käsittelemään näitä tilanteita ja saamaan oireet kuriin. Tiedän, että tämä sairaus seuraa minua elämäni loppuun saakka, mutta potentiaaliset "uhkatilanteet" ennakoimalla ja tunnistamalla pahemmat dipit ovat vältettävissä kokonaan. Jokaisella on oma historiansa joka sh:n syntymiseen on johtanut mutta uskon, että terapian avulla voi todellakin toipua.
    Voimia sinulle taistelussasi ja aurinkoista kesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun kommentti tiivisti täysin mitä itse ajattelen parantumisesta, joten en siihen lisää enää mitään. Mutta tosiaan uskon siihen, että toipua kyllä voi. Se vaatii vaan hitosti töitä ja tiedostavan mielentilan, että välttää triggereitä mahdollisimman paljon. Tietenkään kaikkea ei voi välttää, mutta tiedostaa sen minkä voi ja suhtautuu muihin niin, ettei ne satuta itseä.

      Kiitos kommentistasi ja hyvää kesän jatkoa sinullekin! :)

      Poista
  14. Oletko tällä hetkellä työttömänä, sairaslomalla vai miten? Milloin ajattelit hakeutua töihin tai ylipäätään tehdä jotain?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pitkäaikaisella saikulla, ja nyt syksyllä katsotaan seuraavaa askelta, joka voisi olla kokemusasiantuntijan koulutukseen hakeminen, ja sitä kautta pikkuhiljaa kuntoutua kokonaisvaltaisemmin.

      Poista
  15. Olet paljon vähemmän päivitellyt blogiasi ja olisi mukavaa lukea useammin kirjoituksiasi mutta älä ota stressiä asiasta!
    Olen nähnyt videoitasi Instagramissa ja olet kehittynyt todella paljon, hienoa! :--)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen vähän vähentänyt blogin päivittämistä, koska musta tuntui että kirjoitin liian usein :D Mutta kiva kuulla, että siellä on lukijoita jotka odottaa uusia postauksia :) Enköhän mä kohtapuoliin taas jotain kirjoita.. :)

      Poista
    2. Kiva vaan kun kirjoitat useasti! :--)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta