29. heinäkuuta 2016

You can take off her ballet shoes, but you can never take ballet out of her

#feetfriday
Postauksen otsikolle on tarinansa, tarina, jonka mä keksin tänään ja joka inspiroi mua kunnon valokuvaussessioon sekä improon.
Idea sai alkunsa ensinnäkin tästä feetfridaysta, ja mun mieleen juolahti tuollainen sanonta samalla kun laittauduin valmiiksi omia treenejä varten: you can take off her ballet shoes, but you can never take ballet out of her. Eli voit viedä hänen balettitossunsa, mutta et koskaan balettia hänestä.
Koska baletti on paljon muutakin kuin pelkkä liikekieli: se on elämäntapa.

#ootd
Mutta ennen kuin menen noihin tanssikuulumisiin, niin anonyymin pyynnöstä kerron MinnieMaudista, sen noudattamisen hyvistä ja huonoista puolista ja mitkä ovat mun ajatukset näin myöhemmin.
Mä tosiaan noudatin MinnieMaudia viime syksystä alkukevääseen. En saanut siihen ohjeistusta keneltäkään, sillä osastolla mulle iskettiin kouraan tonniviissatasen atsi ja käskettiin syödä sen mukaan. Viimeisenä osastopäivänä sanottiin, että voin kokeilla nyt sitä isompaa (jonka kalorit ei kuitenkaan kahtatonnia ylittänyt), ja noudatin atsia tasan tuon ajan kun olin osastolla. Atsit eivät ole koskaan toimineet mun kohdalla, päin vastoin ne ovat aina ahdistaneet rajusti ja toimineet rajoitteena. Mitä atsissa ei lue, sitä ei saa syödä, vai mitä?
Joten mulle oli selvää, että heitän atsin roskiin heti kun osastolta pääsen ja kokeilen jotain muuta. Löysin sitten letsrecover.netin ja sieltä MM:n, joka näin lyhyesti sanottuna pohjautuu Minnesota Starvation Studyyn ja Maudsley-lähtöisyyteen, ja siinä syödään minimissään 2500-3000 kcal/vrk eikä liikuntaa saa harrastaa. Mun kohdalla minimi oli 2500 kcal perustuen mun ikään, pituuteen ja sukupuoleen, mutta todella harvana päivänä söin vain 2500, taisi olla ihan alussa. Aika pitkään tuo kalorimäärä tuntui tosi hurjalta ja turvauduinkin rankasti letsrecover.netiin. Luin myös Minnesota Starvatioin Studyn useaan otteeseen ja otin muutenkin paljon selvää ihmiskropan toiminnasta ja ravitsemuksesta, koska kaikki se tieto teki syömisestä helpompaa. Ruokailujen aikaan siirsin huomion aina muualle ja joko luin kirjaa tai katsoin telkkaria. Ja se toimi.
Ei mennyt pitkään, kun extreme hunger iski ja samoihin aikoihin heräsi aineenvaihdunta. Hikoilin kuin pieni sika - kirjaimellisesti! - ja sain kuumia aaltoja pahimmalla kesähelteellä. Kylmät suihkut eivät auttaneet kuin hetkeksi, ja olo oli ihan hemmetin tukala! Mutta se meni ohi.
MinnieMaudin tavoitteena on päästä omaan biologiseen normaalipainoon, normalisoida nälkäsignaalit ja ennen kaikkea tarjota kropalle kaikki ne mahdollisuudet täydelliseen parantumiseen. Mun kohdalla tämä toimi jo sikäli, että onnistuin pelastamaan munuaiset peruuttamattomilta vaurioilta. Pääsin omaan biologiseen normaalipainoon, nälkäsignaalit normalisoituivat ja kroppa rupesi pelittämään ihan oikeasti. Turvotuksen kanssa oli tekemistä vielä reilusti yli puoleenväliin, sillä olin kuivattanut kroppani todella rajusti. Mutta sekin meni ohitse pikkuhiljaa. Turvotuksen kohdalla pitää muistaa se, että mitä enemmän nesteiden saantia rajoittaa, niin sitä enemmän turvottaa, koska sydän joutuu tekemään extratöitä ja keho rupeaa keräämään nestettä, koska se ei saa sitä tarpeeksi. Kun nesteitä sitten saa riittävästi, ihan ensiksi kaikki ne rutikuivat solut täyttyvät nesteellä, kunnes jatkuva riittävä nesteiden saanti saa kropan nestetasapainon taas balanssiin. Joten jos (tai kun!) koet sen turvotuksen, niin älä missään nimessä rajoita nesteiden saantia, sillä vain vahingoitat muun muassa munuaisiasi!
MinnieMaudissa ei ole ylärajaa kaloreille (tai ruoalle, ei kaloreille), sillä sen tavoitteena on kropan vaurioiden parantaminen, ja milläkäs muulla niitä vaurioita parannetaan kuin ruoalla! Lisäksi MM:n avulla oppii kuuntelemaan kroppaa ja vastaamaan sen signaaleihin, ja ennen kaikkea liikunta pitää olla täysin minimissä niin pitkään kuin tätä metodia noudattaa. Syy tähän on se, että liikunta on keholle stressitilanne nostattaen kortisolia (stressihormonia), ja RED-potilaalla kortisolit ovat jo sh:n takia korkealla. Kortisolitasot on vain yksi syy, sillä aivan liian usein näkee sitä, että parantumisvaiheessa pyritään kompensoimaan se ruoka liikunnalla ("jos mä syön näin paljon, niin sit mä kyllä liikun kans!" -mentaliteetti) ja kehitetään pakkoliikuntatulevaisuus vaikka pakkoliikunta ei olisi koskaan kuulunutkaan omaan oirekuvaan ennen. Sh:t ovat niin monimutkaisia ja ovelia sairauksia, jotka muuttavat muotoaan lähes salaa. Kolmas syy on sitten kropan vauriot, jotka eivät pääse paranemaan liikunnan takia ja pahimmassa tapauksessa niitä syntyy lisää; keholla ei ole samanlaisia varastoja kuin terveellä ihmisellä, joten parantumisvaiheessa olevan henkilön kroppa ottaa itsestään ne ravintoaineet, joita liikunta kuluttaa, esim. luu- ja lihaskudoksesta. Vaikka sitä luulisi saavansa "tarpeeksi" energiaa ja ravintoaineita kolmellatonnilla päivässä voidakseen vielä urheilla, niin ei se niin ole, koska taustalla on ne vauriot, jotka vaativat satoja ja taas satoja tuhansia kaloreita korjaantuakseen.
Mietitäänpäs vaikka pahan tulvan uhriksi jäänyttä taloa, joka on kokenut vakavia kosteusvaurioita. Omistajat tietävät asian, mutta muodissa on ollut rakentaa kolmas kerros taloon ja se himo polttelee pahasti. Mitä pahaa siitä voi koitua? Kyllähän tuo talo kestää, on se tähänkin asti kestänyt. Mutta huomioon ei otettu sitä, että talon perustukset ovat pahoin kostuneet ja homehtuneet, ja kun siihen rakennetaan kolmatta kerrosta, niin talo ei kestä sitä.
Näin just käy myös kropalle.
Liikunnan pariin voi palata sitten kun ollaan biologisessa normaalipainossa, nälkäsignaalit toimii, hormonitoiminta on ok ja kroppa pelittää muutenkin. Tiedän, että tämä on asia, jossa itse vähän luistin mutta se johtui fibrosta ja hermokivuista. Istuminen ja liikkumattomuus on pahinta mitä kropalleni voin tehdä, mutta mä tiedostin kroppani tilanteen ja etenin tosi varovaisesti. Lisäksi mun kuntotaso oli täysin pakkasella, mikä sekin vaikutti tilanteeseen.


Entäs sitten ne hyvät ja huonot puolet?
Hyviä puolia ehdottomasti se, että onnistuin pelastamaan kroppani enemmiltä lopullisilta vaurioilta ja hidastamaan nykyisten pahenemista. Pääsin ensimmäistä kertaa aikuisiällä todella omaan biologiseen normaalipainoon ja tajusin, etten mä siinä painossa ole norsu (ainakaan joka päivä). Pystyin tekemään kunnolla töitä niiden perimmäisten syiden eteen, ja varsinkin oman kehonkuvan työstäminen oli yksi suurimmista asioita. Luotto omaan kroppaan kasvoi, ja opin myös arvostamaan sitä. Opin myös arvostamaan normaalia elämää, löytämään siitä hyviä puolia, ja löytämään hyviä puolia myös itsestäni! Löysin juoksun, jota olen aina ennen vihannut mutta jota opin rakastamaan ja josta tuli tanssin ohella toinen äärettömän tärkeä asia mulle. Lisäksi mun aineenvaihdunta ei ole koskaan ollut niin nopea kuin nyt MM:n noudattamisen ansiosta!
Huonoja puolia en juuri keksinyt, yhden ainoastaan: kalorien laskeminen. Jotta on varma siitä, että saa tarpeeksi energiaa päivässä joutuu laskemaan niitä. Tämä on sitten mulle jäänyt päälle ja sen kanssa on ollut tekemistä. Mutta kuten parantumisprosessi itsessään niin myös tämä on oppimisprosessi: pitää oppia pois niistä vanhoista ja vahingollisista tavoista ja korvata ne terveemmillä keinoilla.
Näin MM:n noudattamisen jälkeen voin todeta sen, että tämä on ainoa keino, joka on koskaan toiminut mulla. Ei tiukkaa atsia ja atsiahdistusta, vaan vapaat kädet: saa syödä mitä ikinä haluaa! Se tuntui hiton pelottavalta - entä jos mä syön liikaa? - mutta tässä on just se pointti: liikaa ei voi syödä! Mikäli mieli halajaa vain suklaata ja sipsejä, niin anna mennä! Niissä on niitä ravintoaineita, joita kroppa tarvitsee just silloin, eikä ole mikään ihme, että monet - kuten minä itse - vetelevät suklaata päivät läpeensä, sillä kroppa toimii hyvin pitkälti hiilihydraateilla. Jossain vaiheessa kroppa saa niistä tarpeekseen ja ilmoittelee taas jonkin toisen ruoan perään. Niin pitkään kun kroppaa kuuntelee ja sille antaa sen mitä se haluaa, niin oikeilla jäljillä ollaan :)


Mutta nyt niihin tanssikuulumisiin, joita ei periaatteessa juuri ole :D
Anyways, voisin avata vähän enemmän sitä alussa kertomaani ideaa. Ei-tanssijat harvoin koskaan ajattelevat, että tanssi voi olla elämäntapa. Miten muka? Sehän on vaan tanssia!
Mutta siinä se just piileekin. Toiselle shitnessi on elämää tärkeämpi, toiselle tanssi, toiselle taas lintujen bongaus. Tanssissa viehättää se, että täydellisyyttä ei ole olemassa ja aina riittää parannettavaa! Tanssi - tai baletti, mulle se tärkein - on niin paljon muuta kuin pelkkä viikottainen tunti. Oma musiikkitaustani on vahvasti kytkyssä tähän ja siitä on myös hyötyä. Mulla on luontainen rytmitaju, osaan tulkita musiikkia ja tämä musiikin tunteminen tekee improilusta mielenkiintoista. Tanssin liikekieli on mulle vielä vähemmän tuttua kuin musiikin, joten se taas tarjoaa haasteita. Rakastan sitä, että mun ei tarvitse puhua tai laulaa tai kirjoittaa voidakseni ilmaista itseäni, vaan voin antaa kehon tehdä sen. Hyvin yksinkertaisilla ja pienillä liikkeillä voi olla uskomattoman suuri merkitys, ja pian niistä pienistä liikkeistä syntyy tarina. Viehätys piilee siinä, että kahta samanlaista tanssijaa ei ole, joten kahta samanlaista esitystäkään ei ole, ei vaikka koreo ja musiikki ja puvustus olisivat täsmälleen samoja. Edes yksi tanssija ei pysty koskaan esittämään samaa koreografiaa täsmälleen samalla tavalla.
Tanssista on tullut todella iso pelastus mulle. Kun astuu saliin unohtaa viimeistään kymmenen minuutin päästä kaiken arjen paskan. Jo itsessään asento - liikkeistä puhumattakaan - pakottaa unohtamaan ja siirtämään huomion muualle, sillä loukkaantumisriski nousee sitä korkeammalle mitä vähemmällä huomiolla liikkeet tehdään. Jos heität jalkaasi huolimattomasti, voit venäyttää takareitesi; jos teet taaksetaivutuksen huolimattomasti, saatat loukata selkäsi. Tai mun tapauksessa jos teen port de brasit vähän huolimattomasti, niin tippuu olkapää sijoiltaan :D

Tänään ja viime viikolla mulla on huomiossa ollut selkä ja lapojen aktivointi. Käsien kannatus tulisi lähteä ennen kaikkea selästä, jossa sijaitsee yhdet kehon suurimmista lihaksista. Toki käsien kannattelu vaatii voimaa myös olkavarsilta, mutta ei baletissa turhaan painoteta coren (eli keskivartalon) tärkeyttä, sillä liike lähtee keskustasta.
Lapojen lisäksi tänään keskityin siihen, että teen fonduissa plién ja releven oikein. Mä olen fuskannut polven kanssa - nousen relevehen polvi vielä puolimatkalla suoraksi - vähän turhankin paljon, joten otin tänään itseäni niskasta kiinni ja mietin sitä polvea. Kuten yleensä, niin aloittavaan puoleen mä keskityin mutta toisen puolen kohdalla unohdin sitten melko lahjakkaasti kaiken -.- Ei sillä, että videossa mitään merkittävää parannusta näkyisi viime viikkoon, mutta ainakin se oli mielessä; mielestä ne kaikki lähtee.

Sain aikaiseksi yhden videon. Kyseessä lyyrinen impro, jollaista kehittelin jo viime viikolla.
Tämä kappale (Imception by Michael Ortega) sopii täydellisesti mun mielialaan, joka on muutenkin vähän ruohonjuuritasolla. Kun tekisi mieli vaan kaivautua vällyjen alle ja nukkua muutaman viikon putkeen... Tai laumasta hylätty varpunen kylmänä talvipäivänä.


Tuo mainitsemani inspiraatio johti sitten vähän erilaisiin kuviin, ja niitä tulen nyt postailemaan. Pakko myöntää, että olen itse pikkuisen innoissani tuosta ideasta, vaikka tuskin se mikään kovin uusi juttu on. Mutta mulle se on :)
Ja näin loppuun vielä i h a n a piirros minusta, @hindsfeetballet 'n piirtämänä. Pakko sanoa, että näytän paremmalta tuossa piirroksessa kuin oikeasti.. :D


25. heinäkuuta 2016

Helletreenivinkkejä


Mun kesäpainajainen on toteutunu: helle saapui Suomeen aiheuttamaan mahtiahdingot. Vaikken mä enää aktiivista summer ragea koekaan ja olen pikkuhiljaa oppinut tykkäämään siitä, että Dooran voi viedä iltapissalle pelkässä pyjamassa ilman talvitamineisiin tälläytymistä, niin siltikin yli 20'C on vaan liikaa. Etenkin juoksijana nämä helteet luovat oman haasteensa, mutta se on laittanut samalla ajatusrattaat pyörimään ja toteuttamaan juoksulenkkejä vähän luovemmin.
Mä olen tainnut ennenkin kertoa pari vinkkiä hellekelin treeniin, mutta kesän ehdittyä jo näin pitkälle (ja onneksi se kohta loppuu!!) on niitä vinkkejä kertynyt jo pari lisää. Joten tässä postauksessa kerron omat helletreenivinkkini :)


Helteellä treenaaminen on keholle huomattavasti rankempaa kuin viileällä tai pakkasella treenaaminen. Kyllä, kova pakkanen luo omia vaikeuksiaan mm. hengitysteiden ja mahdollisten paleltumien suhteen, mutta kylmällä voi pukea niin paljon vaatetta kuin mahdollista ja toiseksi keho tuottaa lämpöä ja näin pitää lämpimänä.
Sen sijaan helteellä keho pyrkii alentamaan lämpötilaa hikoilun kautta. Valitettavasti helteinen (ja kostea) keli synnyttää ikävän oravanpyörän, sillä hiki ei pääsekään haihtumaan iholta viilentäen kehon lämpötilaa vaan se jää iholle. Näin aivot saavat koko ajan viestiä, että kehon lämpötila on liian korkea, jolloin lämpötilaa yritetään laskea hikoilemalla, mutta kuuma ja kostea keli ei sitä haihdutakaan -> oravanpyörä.
Hikoilun kautta keho menettää paitsi nesteitä, niin ennen kaikkea paljon suoloja. Mitä pidempi ja rankempi urheilusuoritus, niin sitä suurempi vaje syntyy. Yksi aloittelijan virhe onkin paikata tätä vajetta pelkästään vettä juomalla, jolloin vesi huuhtoo lisää suoloja. Joten lämpimällä kelillä ei missään nimessä kannata luottaa pelkkään vesipulloon, vaan pitää myös huoli elektrolyyteistä (natrium, kalium, magnesium).
Itselleni suolojen riittävä nauttiminen on ollut hankalaa jo sen maun takia, joten olen ottanut käyttöön toisenlaiset avut. Runsassuolaiset ja -mausteiset riisikakut, perunalastut, runsassuolaiset dipit, jopa vahva salmiakki. Mikäli on hankala saada ruoan muodossa tarpeeksi suoloja, niin ainahan ne voi myös nauttia juotavassa muodossa: lisää vähän suolaa vesilitraan, tai juo urheilujuomaa. Myös erilaiset vitaminoidut vedet ja kivennäisvedet ajavat asian.
Vaikka sanotaan, että janontunne kertoo nesteytyksen tarpeesta, niin helteellä se ei aina pidä paikkansa vaan jano voi jäädä tulematta. Siksi ennen treeniä on hyvä syödä ja juoda riittävästi, mutta nesteen saamisesta on huolehdittava myös treenin aikana. Nyrkkisääntönä voitanee pitää noin kahta desiä parinkymmenen minuutin välein; mikäli treeni kestää tuntia pidempään, niin silloin juoman pitää sisältää myös suoloja.

#butterflystretch on #stretchingsaturday
Mitä lämpimämpi keli niin sitä enemmän vältä treenaamista keski- ja iltapäivän aikaan, vaan liiku joko aamulla tai illalla. Riippuen treenilajista koeta valita sellainen paikka, johon aurinko ei paista suoraan vaan suosi enemmän metsäisiä polkuja tai muita varjoisia paikkoja. Katso myöskin alustaa: hiekka on huomattavasti kuumempaa kuin pururata nostattaen kehon lämpö- ja rasitustilaa entistä korkeammalle.
Mikäli lämpötila kipuaa 26 asteeseen ja yli, kannattaa miettiä treenin kestoa ja intensiteettiä uudestaan. Itse olen joutunut tinkimään just tässä: kun vielä viime viikolla pingoin yhdeksää kilometriä metsässä, niin nyt se on lyhentynyt vain viiteen kilometriin lyhyemmillä juoksupätkillä. En siedä lämpöä kovin hyvin ja siitä ilmoittelee sydän rytmihäiriöillä eikä muutenkaan jaksaminen ole viileämmän kelin luokkaa, joten suosiolla lyhennän lenkkiä.
Voit myös jaksottaa treenin usempaan osaan: jos olet tottunut tekemään puolentoista tunnin lenkin päivässä, niin helteellä keholle on parempi jos teet kaksi 30-45 min kävelyä. Näin saat silti liikunnan hyödyt ilman yhtä suurta nestehukan ja lämpöhalvauksen vaaraa.


Mä huomasin, että yksi tärkeä asia on vaatetus ja sen oikea valinta: vältä tummia vaatteita ja suosi löysempää vaatetusta! Vaikka mieli tekisi vetää ylle croptop ja minisortsit, niin kannattaa miettiä uudemman kerran, etenkin jos tulet liikkumaan paljon suorassa auringonvalossa. Nestehukan vaara on todella suuri, jos keho lämpenee sekä sisä- että ulkopuolelta. Siksi etenkin yläkroppa kannattaa suojata löysähköllä paidalla, jossa on ainakin t-paitahihat. Toinen tärkeä pukeutumisseikka on pää: suojaa pää jollakin päähineellä, esimerkiksi lippiksellä. Äläkä unohda aurinkolaseja!
Helteellä myös jalat turpoavat helposti, joten kannattaa käyttää vähän isompaa treenikenkää mikäli mahdollista. Tanssijana olen huomannut, että kärkkärit hiertävät helteellä tavallista enemmän ja saman on tehnyt myös juoksukengät, joten mä en koskaan treenaa ilman sukkia ja aina treenin jälkeen koetan nostaa jalat ylös. Mahdollisia hiertymiä hoidan vähän tilanteen mukaan: joskus riittää pelkkä puhdistus ja ilmakylpy, kun taas joskus pitää etsiä compeedit apuun.
Ja viimeinen vinkki: älä vaan laita mitään hajuvettä/tuoksua treeniin, etenkään jos teet treenin ulkosalla! Tuoksut houkuttavat mehiläiset ja ampiaiset puoleensa, ja niiden huitominen aiheuttaa vain oravanpyörän myös hyttysten kohdalla: kun niitä huitoo pois pintaverenkierto kiihtyy mikä sitten houkuttaa hyttysiä vielä enemmän puoleensa, ja jokainen varmasti tietää amppareiden reaktion huitomiseen :D Huomasin viikonloppuna metsässä sen, että kannattaa yrittää välttää turhia pysähdyksiä etenkin metsässä, sillä silloin on kimpussa kaikki maailman paarmat ja mehiläiset. Monesti mulla on ollut mielessä hankkia jotakin ötökkäkarkotetta, mutta en sitä ikinä muista hankkia. Onko teillä jotakin hyviä treeninaikaisia hyttyskarkotevinkkejä?


Lopuksi vielä kaikkein tärkein: kuuntele kroppaasi ja kunnioita sitä! Jos olo tuntuu nuutuneelta ja väsyneeltä, niin mieti treeniä uudelleen. Helle laittaa kropan sietokyvyn muutenkin koetukselle, ja mitä lämpimämpi keli niin sitä enemmän kannattaa itseään kuunnella. Toki toiset sietävät kuumuutta paremmin kuin toiset, mutta silti etenkin suomalaiselle näillä leveysasteilla helle on huomattavasti rasittavampaa kuin vaikkapa keski- ja etelä-eurooppalaisille, jotka ovat tottuneempia lämpimään keliin.

Onko teille kehittynyt jotakin hyvää ja ei-mainittua helletreenivinkkiä? Jakakaa ihmeessä! :)

21. heinäkuuta 2016

Say Something

Grishkos behind the grave..
Tämä postaus tulee olemaan nyt aika pitkälti tanssi- ja treenipainotteinen, joten varoitan jo näin etukäteen. Mainitsin viime postauksessa tuosta mun koreografia-aikomuksesta ja nyt tänään sain sen sitten pulkkaan. Ei, en ole täysin tyytyväinen tulokseen mutta se on kuitenkin mun eka omatekemä koreo, joten siihen nähden olen ihan ok tyytyväinen.


Mutta ennen kuin mennään kyseiseen koreografiaan, niin ajattelin tässä kertoa vinkkejä niiden syvien (eli poikittaisten) vatsalihasten löytämiseen ja aktivointiin ja siihen, miten niitä voi hyödyntää. Moni on varmasti kuullut puhuttavan syvistä vatsalihaksista ja näin alkuun pieni kertaus siitä mitä ne edes on. Vatsalihakset jaetaan suoraan vatsalihakseen, ulompiin ja sisempiin vinoihin vatsalihaksiin sekä poikittaiseen (vinoon) vatsalihakseen. Tällä nettisivulla on hyvä kuva vatsalihasten anatomiasta sekä muutenkin vinkkejä sisempien (eli poikittaisten) lihasten löytämiseen ja aktivointiin.
Niiden syvien lihasten aktivointi ja treenaaminen on tärkeää siksi, että ne pitää korsetin kasassa ja tukee myös selkää. Ennen selkäongelmia en tainnut juuri edes tiedostaa näiden tukilihasten tärkeyttä, mutta kun murtumat tulivat, yläselkään muodostui kyfoosi ja alaselän yliliikkuvuus on näin korostunut, niin rupesin kiinnittämään huomiota niihin. Olen 15-vuotiaasta lähtien käynyt fyssarilla useiden eri vammojen takia (alkaen olkapään kiertäjänkalvovammasta aina päättyen selkään ja olkapäiden luksaatioon) ja sieltä olen saanut jonkin verran apua, mutta suurimman työn olen tehnyt itse huomattuani näiden tukilihasten tärkeyden. Mutta huomautan, että nämä syvät lihakset eivät tee ihmeitä, sillä yliliikkuvan alaselän kanssa joutuu myös tiedostamaan ja löytämään lantion neutraalin asennon sekä vahvistamaan lantion alueen lihaksistoa.

Helpoiten poikittaisen lihaksen löytää uloshengittämällä. Seiso (tai istu) ryhdikkäästi ja aseta kädet just kylkiluiden alle, navan korkeudelle. Hengitä sisään ja sitten pätkissä ulos, jolloin sun pitäisi käsillä tuntea pieni liike vatsalihaksissa.
Toinen keino on perinteinen napa sisään. Eli vedä vatsa niin sisään kuin saat ja sitten rentouta siitä jännityksestä puolet ja jäljellä olevasta jännityksestä vielä 10-20%, jolloin sulla on vatsalihakset edelleen kevyen jännittyneet mutta huomaat myös lantionpohjanlihasten jännittyneen ja ryhdin suoristuneen.
Kolmas keino on sitten mennä selinmakuulle ja hyödyntää tätä uloshengitystä. Laita kädet niskan taakse ja nosta hieman yläkroppaa lattiasta irti samalla uloshengittäen. Katso vatsaasi: pullistuuko suora vatsalihas vai pysyykö vatsa litteänä? Nimittäin sen vatsan pitäisi pysyä litteänä mikäli se poikittainen lihas on aktivoitu. Sen voi huomata myös siitä, että alaselkä painuu lattiaan kiinni ja tunnet myös lantionpohjanlihasten jännittyvän.
Tarkkaile kuitenkin hengitystä: mikäli vatsalihaksen aktivoinnin (aka jännityksen) aikana tunnet hengityksen vaikeutuvan et tee silloin liikettä oikein. Kun poikittainen vatsalihas on oikein aktivoitu, hengitys ikään kuin syvenee ja laajenee selkään (vrt palleahengitys).

Miten näitä syviä lihaksia sitten treenataan?
Aktivoimalla ne. Mä treenaan syviä lihaksia ihan päivittäin: juoksulenkillä, hampaita pestessä, telkkaria katsoessa, tätä postausta kirjoittaessa. Juostessa olen laittanut merkille esimerkiksi ylämäkijuoksussa, että silloin kun syvät tukilihakset on aktivoitu juoksu sujuu paremmin ja vauhdikkaammin, koska saan voimaa myös keskivartalosta.
Mutta helpoiten treeni käy vatsalihaksia treenaamalla. Mä en tee perinteisiä rutistuksia enkä lankuta, koska kumpikaan ei sovi mun selälle (lankku aiheuttaa liikaa painetta alaselkään). Sen sijaan teen paljon Pilatesta (viisi minuuttia putkeen pari-kolme kertaa viikossa on vallan sopiva määrä mulle ainakin) ja suosin youtuben Blogilatesin treenejä, koska ne ovat ensinnäkin selkäystävällisiä ja toiseksi niissä korostuu just syvien lihasten merkitys ja aktivointi ja kolmanneksi ne kehittävät myös koordinaatiota ja kehonhallintaa.
Mutta ei kannata heittää heti kirvestä kaivoon, jos ei ensimmäisellä kerralla tunnu onnistuvan lainkaan; harjoitus tekee mestarin. Loppujen lopuksi niiden syvien lihasten löytäminen ja aktivoiminen on todella yksinkertaista :)

#throwbackthursday takes us to arabesquing in Tallinn
Muuten olen tänään vähän kironnut tätä hellettä, sillä se vaikuttaa suoraan juoksuun: jalkojen painaminen ja väsy tulee nopeammin, hengästyttää ja sykkeet huitelee ihan jossain muissa sfääreissä.
Olen siirtynyt juoksemaan Joupiskalle, koska siellä puut antavat varjoa ja alusta on pehmeämpi kuin asvaltti, mutta tänään en sinne asti jaksanut lähteä koska alla painoi vielä tanssitreenit ja juoksin asvaltilla ja alkuillan auringonpaisteessa. Mulla on ollut tässä parin kolmen kuukauden ajan ongelmana vatsalihasten kramppaaminen juostessa enkä käsitä mistä se tulee. Se ei ole sitä tavallista kylkipistoa, vaan se on ensinnäkin vasemmassa (ala)kyljessä ja välillä tuntuu kuin sisuskalut kuroutuisivat kasaan. Vatsalihasten aktivoinnilla ei ole mitään merkitystä - olen kokeillut juosta aktivoituina ja ilman - ja pahimmillaan se salpaa jo hengitystä. Usein kramppikohtaa pitää painaa kädellä ja lievimmillään se helpottaa, mutta yleensä pitää heittää kävelyksi tai pysähtyä täysin. Tämä kramppi ei tule täysin systemaattisesti - välillä on pitkiäkin aikoja ilman kramppia ja välillä sitten taas kramppaa joka päivä - joten ärsyttää ja paljon. Olen nyt saanut kestävyyden siihen malliin, että jaksan juosta 8-10 km lenkkejä hyvin, joten mieltä hivelisi lähteä kokeilemaan rajojaan ja loppukesästä pidettävä juoksutapahtuma tuntuu entistä houkuttelevammalta. Mutta tämä pirun vatsalihaskramppi.. :/


Mutta nyt niihin tanssikuulumisiin!
Löysin tämän videon biisin (Say Something) joskus ennen juhannusta ja ihastuin siihen heti. Improsin siihen useita kertoja, mutta halusin enemmän. En ollut tyytyväinen yhteenkään improon, mutta löysin niistä elementtejä, joiden avulla voisin tehdä ekan koreografian. Eilen sitten peilisalilla rupesin koostamaan koreota ja tänään sain sen loppuun. Kuten ihan alussa sanoin, niin ei, en ole siihen täysin tyytyväinen - muutamat piruettien alastulot, developpéet ja arabeskit jäivät ärsyttämään, samoin muutamat siirtymiset - mutta se on kuitenkin mun eka ihkaoma koreo, ja vielä nykäri! Mun ihan ensimmäisistä postauksista on voinutkin käydä ilmi (ja juu, myöhemmistä kans...) että mä en ole koskaan ollut mikään nykärifani - miksi siellä lattialla pitää ryömiä?! - enkä ole kokenut siihen minkään valtakunnan yhteyttä. Se on liian modernia mun makuun; olen saanut tiukan klassisen koulutuksen musiikin saralla ja se näkyy myös balettina. Mutta huomasin, että mun on jokseenkin helpompi ilmaista itseäni ei-niin-tiukan-klassisella -tanssityylillä ja pikkuhiljaa on kiinnostus herännyt sitä kohtaan. Ei, en edelleenkään ymmärrä sitä lattialla yletöntä ryömimistä mutta sen olen oppinut, että lattia on ystävä, ei vihollinen. Ja lattiaa voi hyödyntää.

Tarina tanssin takana on ihmissuhdeongelmat. Jääräpäisyys ja tuppisuisuus. Se ärsyttävyys, kun toinen ei saa sanaa suustaan. Oma epävarmuus olenko mä aiheuttanut sen ja lopulta luovuttaminen: mä en jaksa enää. Mä luovutan vaikka se sattuu ihan helvetisti.


Tällaisissa torstaitunnelmissa tänään!
Onko teillä ollut koskaan jotain intoa tehdä koreota? Entä millaisesta aiheesta sen tekisitte? :)

19. heinäkuuta 2016

Catching up


Mä olen vähän tarkoituksella pitänyt blogihiljaisuutta, sillä mulle tuli olo että päivitän blogia ihan liian usein. Jotenkin olen potenut huonoa omaatuntoa someaktiivisuudesta: eikö mulla ole muuta elämää kuin päivittää instaa kolmesti päivässä ja kirjoittaa blogiin joka toinen päivä? Mutta nämä on näitä mun omia olettamuksia, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Anonyymi sitten pyyteli kuulumisten perään mun viime postauksen kommenteissa ja se sitten toimi inspiraationa uudelle postaukselle :)

#attitudeschallenged

Periaatteessa mun kuulumiset voidaan tiivistää hyvin lyhyeen: ei mitään ihmeempää. Multa ei koskaan kannata kysyä että mitä kuuluu tai miten menee, koska mun vastaus on aina se sama: no siinähän se :D
Mutta viime perjantaille sain varattua salivuoron, joskin pakatessani tavaroita en löytänyt kärkkäreitäni mistään. Pikainen puhelu äidille paljasti mun unohtaneen Gaynorit Haapikselle ja jouduin ottamaan seinältä vanhat kuolleet Grishkot käyttöön. En tehnyt kärjillä mitään muuta kuin vähän bourréeta, releveitä ja sousouseja, koska en tykkää näistä old-school kärkkäreistä. Ne ovat niin kovat ja epämiellyttävät, todella äänekkäät enkä luota itseeni enkä tossuun.
Päivittelin attitudehaastetta, joskin mietin ettei mun attitude ole kehittynyt suuntaan tai toiseen. Tai no ehkä tästä haasteesta on ollut se hyöty, että osaan nyt tehdä sen attituden ilman että aivot menevät totaalisen solmuun. Innostuin sitten tekemään tangossa kunnon adagiosarjan tasapainoineen (attitudessa tasapainon pitäminen ei ole kaikkein helpointa...) ja ilokseni huomasin, että mun tasapaino on hitusen kehittynyt. Tukijalan releve säilyy suht korkeana, joskin mun polvi tuppaa vähän menemään koukkuun. Tosin yliliikkuvuus tekee sen, että polvea ei voi vetää maksimiin suoraksi, koska silloin se jää lukkoon; pitää löytää se keskitie ja koko ajan vetää ylös lonkista. Olen huomannut, että syvien tukilihasten aktiivinen treenaaminen on auttanut muutenkin tuossa ylösvedossa ja ryhdissä ihan tanssisalin ulkopuolellakin, ja niiden tukilihasten avulla on myös yliliikkuvan alaselän kivut vähemmät. Olenkin usein miettinyt, että pitäisikö mun tehdä erillinen postaus vatsalihasten ja etenkin niiden syvien (poikittaisen) vatsalihasten aktivoimisesta ja treenaamisesta? Koska tanssijana ja juoksijana mutta vielä enemmän selkäongelmaisena syvät tukilihakset ovat äärettömän tärkeät, ja kun niiden käytön hoksaa niin siitä on paljon apua.

no nyt ne Grishkot taisivat tosiaan kuolla :D
Olin harjoittelemassa attitudea ja ravasin edestakaisin kameran ja tangon väliä, kun yhtäkkiä jokin tuntui rullautuvan mun tossun alla. Ensin ajattelin sen olevan tanssimaton teippi, mutta kun se tunne seurasi kaikkialle niin vilkaisin tossun pohjaa. Voitte vaan arvata mun ihmetyksen, kun huomasin tossun pohjan irronneen! :D Miten ihmeessä se on mahdollista? Ja näitä tossuja ei ole kovin paljoa käytetty. Mutta nyt ne ainakin ovat ansainneet eläkepäivänsä. Onneksi äitini laittoi Gaynorit perjantaina postiin, ja sain ne tänään haettus postista :)
Mä pyhitin kolmannen tunnin salivuorosta kokonaan improvisoinnille, mutta en ollut tyytyväinen mihinkään. Ennen juhannusta improsin ekaa kertaa yhteen kappaleeseen (Say Something) ja olen sitä käyttänyt nyt useammalla kerralla. Mä rakastan sitä kappaletta! Olen instaan ladannut kaksi eri tanssiversiota siitä, mutta en ole tyytyväinen yhteenkään niistä neljästä videosta. Eilen mä sitten rupesin kunnolla katsomaan niitä ja sain päähänpiston tehdä koreografian! Mulla onkin huomiselle ja torstaille salivuorot, joten toivottavasti saan sen tanssin valmiiksi siihen mennessä :)
Viime perjantaina harjoittelin jonkin verran myös piruetteja, ja vasta myöhemmin käydessäni läpi videoita huomasin tehneeni elämäni ekan triplan! Kaikkea muuta kuin siistin ja vielä en dedans -triplan, mutta triplan kuitenkin! Nämä vahinko-onnistumiset on just niitä, jotka auttaa jaksamaan eteenpäin, varaamaan salin viikko toisensa jälkeen ja toistamaan tendua tendun perään, tekemään pliét ja harjoittelemaan piruetteja alkaen piruettiasennosta ja tasapainosta. Kehittyminen tanssissa kun ei ole suoraviivaista: välillä tarvotaan pitkän aikaa samoja asioita harjoitellen ja kiroten, ja sitten yhtäkkiä jokin loksahtaa ja pääsee eteenpäin. Toki mä tiedän sen, ettei nämä omat treenit korvaa opettajan johdolla tehtyjä, mutta toistaiseksi tämä on paras mahdollisuus. Toivottavasti mun syksyn balettiryhmäongelma ratkeaa pian, sillä mä todella haluan takaisin tunneille!



Recoverywise olen laajentanut ruokakokeiluja aika paljon.
Nuo Rainbow'n proteiinipatukat ovat todellinen löytö, ja olen totaalisen koukussa tuohon mansikkajogurttipatukkaan! Kokeilin tänään sit tuota toffeeta eikä sekään paha ollut; pelkäsin sen olevan sellainen tuhannen jauhopatukka, mutta siinä pysyi koostumus sellaisena suht rapsakkana. Mansikka on taas ihanan makea, jogurttipäällysteinen ja jotakin sen rapean ja questmäisen sitkeän väliltä. Eihän se täysin ihanteellinen ole ravintosisällöltään - 189 kcal/50 gr; sokereita 14,5 gr (kokonaishh.määrä 17,5 gr); proteiinia 16 gr - mutta tämä ei aiheuta sitä turvotusta, jota Questit ja muut paljon sokerialkoholeja sisältävät patukat aiheuttaa.
Pelkoruokia olen kohdannut mm. noiden sipsien muodossa. Löysin nuo Popchipsit Punnitse ja Säästä -liikkeestä (oikeasti, tuon liikkeen nimi on niin kamala yrittää taivuttaa!) ja niitä löytyy neljää eri makua. Mun on vaikeaa saada tarpeeksi suolaa, joten olen suolavajetta saanut jonkin verran korjattua näiden sipsien muodossa. Noita ei ole paistettu samanlaisessa rasvamäärässä kuin sipsejä yleensä, ja yhden pussin koko on varsin mainio :) Suosittelen lämpimästi kokeilemaan!
Mainitsin viime postauksessa noista aloe vera -juomista ja vitaminoiduista vesistä, ja olen etsinyt ja kokeillut useita eri makuja. Paikallisen tuttavani perustama Asia Market myy markettihintoihin verrattuna tosi edulliseen hintaan noita Aloe Vera King -juomia. Mun tulee kuitenkin juotua paljon nesteitä näillä keleillä ja juoksemisen takia, joten näistä saa vähän jotain muutakin kuin huuhdottua ne viimeisimmätkin suolat kehosta. Ja onhan nuo hyviä! Suosittelen kokeilemaan, jos et ole niitä vielä kokeillut :)

juoksun jälkeinen tankkaus: mikrotettu Quest ja vesimelonia <3
Siinä missä se Fazerin yksi suklaapatukka oli mulle turvaruokaa, niin sen paikan ovat ottaneet proteiinipatukat. Itse asiassa se himo sitä suklaata kohtaan on nyt loppunut eikä mun ole enää tehnyt sitä mieli. Tämähän tarkoittaa sitä, että kroppa on saanut tarpeekseen niitä ravintoaineita ja kertoo siitä näin. Pieni muistutus, että mielihalut pohjautuvat aina tarpeeseen ja että kroppaa on syytä kuunnella.
Olen nyt viimein uskaltanut myös mikrottaa omat Questini. Tämä ei kuulosta miltään isolta asialta, mutta mä olen turvaruokien (ja ruokien yleensäkin) suhteen todella tarkka, ja mikrottaminen horjuttaa sitä tuttua ja turvallista. Olen toki lukenut mikrottamisesta jo viime syksynä, mutta en rohjennut sitä kokeilla ennen kuin nyt. Ja kyllähän se patukka maistuu niin paljon paremmalle mikrotettuna kuin paljaaltaan!
Myös hunaja- ja vesimelonit ovat tulleet takaisin. Mulle jäi viime kesän vesimelonin puputtamisesta pieni kammo, jota vaan korosti alkukesästä ostettu huonolaatuinen minivesimeloni. Inhoan niitä valkoisia ja kovia kohtia, joita melonin liha oli täynnä! Samaan aikaan kokeilin hunajamelonia ja sekin oli huonolaatuinen, joten sen kokeilun perusteella tuomitsin koko melonin ihan surkeaksi ja välttelin pitkän aikaa. Nyt kuitenkin viime viikolla kokeilin hunajamelonia uudestaan ja yllätyin: voiko se olla näin hyvää?!
Yksi suurenmoinen löytö on ollut Grycan -sorbetit, joista ei nyt tähän hätään ollut kuvia. Laktoosi-intolerantikkona en ole niin innostunut jäätelöistä, koska laktoositon valikoima on tosi surkea. Mutta nuo sorbetit olivat todellinen löytö ja oikeasti maistuvat sille hedelmälle! Mun suosikki on tähän mennessä kiivi, ja olen maistanut myös mangoa ja vadelmaa.


Eilen olin pyöräilemässä kotiin, kun iso musta hyttynen (aka mehiläinen) lensi tuulen mukana kipeästi rintakehään ja pisti. On mulla ennenkin ampparit ja mehiläiset lentäneet päin pyöräillessä ja juostessa, muttei koskaan pistänyt samalla. Ja ai samperi se sattui oikeasti paljon! Kiiruhdin kotiin ja yritin katsoa josko se pistin olisi jäänyt siihen, mutta siinä oli vain reikä, joka oli punainen ja turvonnut ja poltti mielettömästi. Jäädytin sitä kylmäkallella about tunnin ajan ja otin Ataraxia, mutta siltikin siitä tuli inhottavia kipuaaltoja koko loppupäivän ajan :/
Olen käynyt juoksemassa Joupiskan lenkkipoluilla, sillä pehmeämpi maaperä ei kipeytä lonkkia niin paljon kuin asvaltti. Doora Unelman kanssa on ihan turha lähteä juoksemaan, koska ei se näin lämpimällä jaksa tehdä muuta kuin raahautua lähimmälle vesipisteelle ja vedättää koko ajan. Lisäksi sillä on just ollut juoksuaika, joten kaikki hajut on sille aivan ylivoimaisia ja uroksia kohti mennään häntä heiluen. Kyllä tunnistaa urokset heti, sillä Doora keikistelee ja vikisee niille jo pitkän matkan päästä, kun taas nartuille rähistään :D Eikä ole väliä, josko kyseessä on leikattu uros... ;'D Sori Ronja, en millään malttanut! :D

Muuten on ollut vähän orvon tyhjä olo, koska tiedossa ei ole mitään menoa, mutta silloin pitää vain tehdä jotain pientä suunnitelmaa päivän ohjelmaan ja pitää siitä kiinni niin ei tyhjyyden tunne pääse liian vallitsevaksi. Rutiineista kiinni pitäminen voi olla liiallisessa määrin vahingollista, mutta tällaisina aikoina se tuo turvaa.
Seuraava uhkaava ongelma on Gossip Girlin häämöttävä loppu: mitäs sen jälkeen? :D

13. heinäkuuta 2016

One setback doesn't erase the whole progress


Mä olen ennen pitänyt itseäni kaikki tai ei mitään -ihmisenä: mitään välimuotoa ei ole ollut olemassa. Sh:n kannalta tämähän on todella ihanteellista, suoraa bensaa liekkeihin. Mutta kyllä se piste tulee jossain vaiheessa vastaan, ja mitä enemmän mä olen näitä asioita pyöritellyt mielessäni, niin sitä enemmän mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikkea ei voi saada: et voi saada onnellista ja tervettä elämää, jos edelleen havittelee elämää luurangonlaihana.
Sama on koskenut pitkäjännitteisyyttä: jos kaikki ei onnistu heti, niin ei ole mitään järkeä yrittää yhtään pidempään. Ja jos tulee takaisku, niin sitten heitetään hanskat tiskiin ja lyödään läskiksi ihan kaikki.
Mutta koska mikään ei ole täysin mustavalkoista, niin tästäkin löytyy harmaan eri sävyjä.


Mulla on ollut jo toukokuun puolivälistä lähtien ongelmana kadonnut ruokahalu enkä voi kieltää, etteikö sh olisi siitä tyytyväinen. Silti vaikka nälkä ei vaivaisi kuin aikaisin aamusta eikä ruokaa tekisi muuten yhtään mieli, olen toiminut toisin kuin se tunne on edellyttänyt ja syönyt ainakin suht. säännöllisesti, eikä yhtenäkään päivänä kalorit ole pudonnut alle 1500. Eli en siis elele millään nälkäkuurilla.
Mulle on ratet kertoneet joka ikinen tapaamiskerta, etten mä tarvitse kovinkaan paljoa ruokaa, koska paino nousee jopa alle 2000 kcal. Olen pienikokoinen ja -painoinen, enkä siis "tarvitse" yli kahtatonnia, vaan voin vallan mainiosti säilyttää painoni jopa 1800 kcalilla.
Jokainen, jolla on pienintäkään hajua ihmiskehon toiminnasta ja sh:n aiheuttamien vaurioiden vaikutuksesta kehoon, tietää tuon olevan todella absurdi väite. Valitettavasti Suomen sh:n hoito on todella perseestä eikä vaivauduta sitä muuttamaan. Minnesota Starvation Study on kaikkien näppisten ulottuvilla, jos vaan on Google tuttu. Ja tuo MSS kertoo karun totuuden siitä MIKSI ei koskaan pidä edes ajatella parantumista noin minimikaloreilla (ts. alle 2500 kcalilla).
Mutta kahdeksan vuotta sitten Suomessa pieni atsi oli kaikkien raamattu, ja ikävä kyllä sitä se taitaa olla vieläkin.

inhoan ja häpeän hampaitani ja näytän niitä äärimmäisen harvoin, joten siinä täydellinen syy
hymyillä entistä leveämmin ja näyttää niitä hampaita ;)
Voiko mua siis syyttää siitä uskomuksesta, etten mä tarvitse paljoa ruokaa pysyäkseni hengissä?
Noh, onneksi tässä on käynyt onni onnettomuudessa. Kävin tänään ensimmäistä kertaa kuukausiin vaa'alla, ja tulos oli shokki. Olen pudottanut lähes puolet siitä nostetusta määrästä. Ensin mä olin järkyttynyt ja sitten vihainen: mikä hemmetin idiootti mä olen?! Tämä kaikki on ihan turhaa! Kaikki se vaiva ja aika, resurssit, ihan kaikki on mennyt hukkaan!
Mutta kelattuani asiaa koko päivän, kuvattuani mielessäni mun toimintoja (aka syömisiä), niin eihän tässä mitään ole mennyt hukkaan. Olen jatkuvasti kohdannut pelkojani: pelkoruokia ja -juomia, syömistä muiden seurassa, rutiinien hukkaamista, jopa kaksi peräkkäistä juoksuvapaata päivää ja SE on todella major asia! Olen mennyt pitkin harppauksin eteenpäin, mutta nyt polulle tuli kuoppa ja muistutus. Tämä setback on todistanut rav.terien väitteen epätodeksi ja muistuttanut mua siitä, että mun kroppa vaatii melkoiset määrät ruokaa jo pelkästään ylläpitovaiheessa.
Mutta kaikkein eniten se muistutti mua siitä pitkäjännitteisyydestä: tämä ei ole mikään kilpajuoksu tai suora viiva kohti huippua, vaan kärsivällisyyttä vaativa oppimisprosessi.
One setback does not erase the entire progress!

nestemäiset kalorit on mulle ollut aina vaikeita, ja esimerkiksi mehuja en pysty vieläkään juomaan. sen sijaan
olen lähestynyt niitä vitaminoitujen vesien ja näiden aloe vera -juomien kautta, ja pikkuhiljaa se alkaa helpottamaan :)
En voi kieltää sitä, etteikö sairas mieli olisi ilahtunut painon putoamisesta, mutta onneksi järki on vahvempi. Toisaalta fyysiset oireet ovat tulleet esille jo näin aikaisessa vaiheessa - silmitön väsymys, joka saattaa johtua myös saadusta flunssasta, hyvin matala verenpaine ja korkeat sykkeet, huimaus, tietyt pakko-oireet - joten tämä voi olla hyvä asia: kroppa reagoi rajusti, ettei tämä ole ok.
Tämä hetki kesästä on se sama, jolloin viime vuonna kaikki meni päin seiniä. Terapiasta on kuukauden tauko, joten mulla ei ole tukea ja joudun selviämään itsekseni. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ulkopuolista painetta muutoksiin ei tule, vaan sen paineen on tultava musta itsestä. Tiedän tämän olevan nyt se tienristeys - mennäkö oikealle vai vasemmalle - mutta samalla mä pelkään ihan hemmetisti, että tätä mun elämä tulee olemaan aina: jatkuvaa sotaa mielessä, hetken helpotusta, sitä kihertävää ja kutittavaa tunnetta vääristä syistä, vellomista siinä että haluaako vai eikö halua. Mä haluan, mä jumatsuka HALUAN elää ilman tätä paskasairautta! Haluan elää vapaana - se mun haave on ollut aina: olla vapaa! Sairauden alkuvaiheessa mä tunsin olevani vankilassa, kaltereiden takana ja parin kolmen ekan vuoden aikana hoin vain sitä, että mä haluan olla VAPAA. Sitten kaikki mustui, ja koko vapausajattelu hukkui. Ei ollut enää mitään, ei toivetta paremmasta.
Mutta silti mä pelkään, että mä en tule koskaan olemaan tän enempää vapaa. Saan pääni kaltereiden välistä, mutta kroppa jää kiinni. Tai pääsen vapaaksi, mutta nilkkamonitorit rajoittaa mun vapautta.
Vai luonko mä vapauden itse, omassa mielessäni?

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta sanon nyt uudelleen. En usko siihen täydelliseen parantumiseen. Mä olen sairastanut ihan liian pitkään; ehkä jos olisin vasta kahdenviiden kynnyksellä ja sairastanut vain puolet tästä ajasta, ehkä silloin voisin uskoa täydelliseen parantumiseen. Mutta kun iso osa identiteetistä on todella tiukasti sidoksissa sh:n monimutkaisissa syövereissä ja nälkiintyminen selviytymiskeinona on selkäytimessä, siitä ei ole realistista odottaa pääsevänsä irti kovin helposti. Toki tässä tulee nyt esille mun terapiassa tekemäni työ ja sanat harjoittelu ja altistaminen. Olen sanonut, että mä en suostunut altistamaan itseäni vielä alkuvuodesta, mutta nyt teen sitä päivittäin ja se todellakin toimii. Tämä terapia on ainoa, joka on toiminut mun kohdalla ihan konkreettisesti, mutta siltikin, kaikista opituista ja opetetuista selviytymiskeinoista huolimatta ensireaktio kaikkeen vähänkään negatiiviseen on se, että no laihdutetaan sitten hengiltä.

Sini sai otettua musta ihan toisenlaisia kuvia kuin mitä yleensä, ja monet niistä on myös haastavia. Mutta siksi just
ihan mahtavia altistusmielessä!
Mä tykkään tehdä oivalluksia ja mä tykkään pohtia, koska se saa mut näkemään asioita useilta eri kantimilta. Tämänhetkinen tilanne on oikeastaan aika pirun hyvä ja osui hyvään saumaan: uskon, että tässä tilanteessa tullaan olemaan vielä satoja kertoja ja joudun tekemään nämä valinnat satoja kertoja, joten harjoittelu on parasta aloittaa nyt. Sh:sta toipuminen on kuitenkin ensi sijaisesti oppimisprosessi: on pakko oppia uusia ja terveempiä selviytymiskeinoja ja on pakko oppia olemaan purkamatta itseensä kaikkea sitä negatiivista paskaa mitä niskaan sataa. Kaksitoista vuotta koulukiusaamista sai mut todella uskomaan, että olen itse ansainnut kaiken sen paskan. Että olen todella niin hirvittävä, ruma, lihava, oksettava ihmisraato, jonka on vaan parempi tappaa itsensä. Surkimus, joka ei osaa yhtään mitään. Kun sitä on toistettu päivästä toiseen kahdentoista vuoden ajan, sitä alkaa itse pitämään sitä totena. Sitä alkaa itse sabotoimaan kaiken alitajuisesti, ettei joudu kokemaan enempää paskaa ja joudu rankaisemaan itseään niistä vielä enempää, koska pikkuhiljaa alkaa keinot loppua.
Mutta olen oppinut sen, että mä en oikeasti ansaitse sellaista kohtelua. Se, miten pahasti joku vihaa mua tai miten julmasti joku suhtautuu muhun, ei kerro minusta mitään. Se kertoo täsmälleen niin tekevän ihmisen tuomitsevuudesta ja kapeakatseisuudesta, eikä ole mun ongelma muuttaa niitä käsityksiä. Mä voin vaikuttaa vain ja ainoastaan itseeni: miten mä suhtaudun niihin ihmisiin ja omaan asenteeseeni ja tavoitteisiini. Vaikka mun peruskoulu- ja lukioajat oli helvettiä yhden ihmisen takia, mä en ole katkera, koska se ei johda mihinkään ja se vain vie liikaa voimia. Paras rangaistus näille ihmisille on se, että pitää itsestään hyvää huolta ja haistattaa niille pitkät! ;)


Tästä postauksesta tuli nyt melko rönsyilevä, mutta kirjoittaminen on ollut mulle aina helpoin keino purkaa ajatuksia, ja nämä pari viikkoa (tästä päivästä puhumattakaan) ovat synnyttäneet ison joukon ajatuksia. Sitä paitsi se, että mun päässä liikkuu muutakin kuin niiden kahden harmaan aivosolun törmäilyjen aiheuttama töminä, kertoo jo paljon :D
Mutta pääpointti (tai yksi niistä) oli se, että yhden osa-alueen setback ei pyyhi olemattomiin koko työtä. Sh:sta toipuminen ei ole mikään suora viiva pohjasta kohti huippua, vaan siellä on dippejä välillä. Dippejä, joita saa tulla mutta joihin ei saa jäädä makaamaan, vaan sieltä kivutaan ylös ja jatketaan matkaa. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Mitäs muita näitä sanontoja löytyykään?
Onneksi mulla on huomenna sh-polin fyssarin aika, joten siellä pääsee myös purkamaan näitä asioita. On kuitenkin hemmetin raskasta, kun mielessä pyörii täysi sota: vedetäänkö kaikki nyt ihan överiksi ja laihdutetaan niin paljon kuin ikinä pystyy, vai ollaanko ihmisiä ja ollaan toteuttamatta jokaista ajatusta. Joku fiksu kun on sanonut, että ihmisen erottaa eläimestä sen, että jokaista ajatusta ei toteuteta. Mutta miksi sh:n kohdalla sitä tuntuu muuttuvan välillä ihan alkukantaiseksi eläimeksi?

hetki kun tajuat, että jopa koirallasi on parempi aukikierto...
Huh, olen puhunut hetkeksi!
Toisaalta mielenkiinnolla odotan, miten eräät anonyymit provosoituvat tästä postauksesta... ;D

11. heinäkuuta 2016

After party


Pahoittelen tätä mulle harvinaisen pitkää hiljaisuutta, mutta viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet täynnä tohinaa eikä mulla ole ollut läppäriä mukana, joten en ole pystynyt blogia päivittämään. Nyt tänään palasin taas Sjoelle, joten ei tarvitse enää turvautua pelkästään puhelimeen ja tablettiin.
Varoitan jo näin etukäteen, että varautukaa pitkään postaukseen ja isoon kuvamäärään, sillä mulla on kerrottavana sekä juhlista että reissusta Helsinkiin ja Tallinnaan! :D

aaargh mitä pikselimössöä :/
Mun valmistujaisjuhlia vietettiin toissa sunnuntaina, eli 3.7., ja niitä onkin odotettu kuin kuuta nousevaa! Mekkoprobleema ratkesi valkoisen pitsimekon valintaan ja vaikka vähän meinasinkin vaihtaa mekkoa välillä, niin en sitä kuitenkaan viitsinyt tehdä.
Oman ongelmansa toi sää: oli ihan pirun kosteaa ja välillä satoi vettä ja välillä taas paistoi aurinko. Ei tämä kosteus muuten, mutta se latisti kiharat, joita kovalla vaivalla väsäsin. Ensin tein lämpörullilla, sitten viimeistelin raudalla mutta kun kostea keli suoristi hiukset sitä mukaa kun niitä kiharsin, niin pyysin vielä pikkusiskon käsittelemään hiukset kolmannen kerran. Sisko tekikin niin huolellista jälkeä, että mä olin jo myöhästyä: vieraita alkoi tulla jo hieman etuajassa, joten mä hilpaisin kengät kainalossa naapurissa sijaitsevalle juhlapaikalle, painoin lakin päähän ja vasta myöhemmin valokuvista huomasin, että mulla oli lakki ihan kierossa :D


Juhlat alkoivat ensin tervetulotoivotuksilla ja alkumaljalla, ja sitten olikin ruoan vuoro. Alkupala oli kasviskeitto, ja noutopöydästä löytyi perinteisten salaattien ja leipien lisäksi lohikiusausta ja kesäkurpitsa-tomaattipaistosta, joskin mulle oli täytettyjä paprikoita tomaattiallergian vuoksi. Jälkiruokaa ei ollut, vaan kahvipöydästä löytyi sitten erilaisia kakkuja: perinteinen kermakakku, sokeriton kermakakku, pavlova ja mun ehdoton suosikki juustokakku!

Vieraita kävi montakymmentä, ja alkuun pelkäsin miten mä selviän siitä smalltalkista; mä lämpenen vähän hitaasti ja ennemmin seuraan sivusta kuin olen keskipisteenä. Vaivaudun, jos muhun kiinnitetään liikaa huomiota ja pitää yrittää kehitellä keskustelua ei-niin-tuttujen ihmisten kanssa. Mutta tein toisin kuin tunne edellytti, toivotin vieraita tervetulleeksi ja kiittelin käynnistä, ja lopulta päädyin mulle läheisimmän tädin ja tämän perheen seuraan syömään. Mua kyllä ahdisti suuri ihmismäärä ruokailutilanteessa, mutta siirsin koko ajan huomiota pois siitä ahdistuksesta ja virittelin keskustelua muiden kanssa. Hieman pelkäsin myös sitä, että minkälaista oi-kun-näytät-nyt-niin-paljon-terveemmältä-kuin-silloin-aiemmin -kommenttia tulen saamaan, mutta olin todella ilahtunut kun niitä ei tullut lainkaan! Mun on edelleen todella vaikea vastaanottaa ja käsitellä kommentteja liittyen mun ulkomuodon terveyteen, sillä sh kääntää ne edelleen päälaelleen.
Mutta vaikka tällainen huomio voi tuntua ahdistavalta ja mulle viritä siitä häpeä, niin kyllä mä olin mielissäni! Tätini (eräs heistä, mulle läheisin) kirvoitti todella monesti kyyneleet molempien silmiin todella kauniilla sanoillaan ja mä en voi olla kuin onnellinen, koska mulla on niin upeita ihmisiä perheessä! Jos multa on usko loppunut, niin joku on aina puskenut mua eteenpäin ja auttanut eteenpäin.

Viimeisimmät juhlavieraat lähtivät vasta illalla, ja sen jälkeen otettiin sitten valmistujaiskuvia. Haapiksella ei todella ole enää valokuvaamoa, mutta hyvä vaan sillä studiossa otettavat kuvat ovat ahdistavia! Kuvia otettiin paljon, mutta mä hylkäsin lähes kaikki: miksi mun naama on niin iso? Tuossa mun jalka on huonosti, tuossa taas käsi... hyi hemmetti miltä mun kasvot näyttävät! Mutta ei sitä tarvita kuin se yksi hyvä, ja vaikka mä en siinä katsokaan suoraan kameraan niin kuka sanoo, että pitäisi aina katsoa suoraan kameraan?


Pari päivää juhlien jälkeen mä lähdin sitten Helsinkiin keskiviikkona, sillä torstaina menin Sinin kanssa Tallinnaan.
Keskiviikkona näin kuitenkin Pinjaa, joka oli mua odottelemassa rautatieasemalla. Musta tuntui, että kuljin ihan silmät ristissä, sillä olin herännyt jo aamuneljältä, koska juna lähti varttia vaille seitsemän Ylivieskasta, ja Haapiksen ja Ylivieskan väli kestää kolme varttia. Junassa huomasin jälleen yhden hyvän puolen tässä pienikokoisuudessa, sillä mahduin vaivatta nukkumaan kahdella penkillä menettämättä tuntoa raajoista :D
Pinjan kanssa kierreltiin kaupungilla shoppailemassa muutaman tunnin, ja sitten suunnattiin kohti Kalastajantorppaa ja mun hotellia, Hiltonia. Mä tykkään hotelleista ja tykkään testata eri hotelleja, ja pakko sanoa että Kalastajantorpan Hilton on ihan listan kärjessä. Sen sijainti on todella upea ihan Suomenlahden rannalla, lenkkimaastot ovat kerrassaan mainiot ja suuresta koostaan huolimatta hotelli on hiljainen ja viihtyisä.
Mä olin varannut yhden hengen huoneen, mutta mulle annettiin kahden hengen huone ilman lisämaksua. Pakko myöntää, että olin hieman pettynyt, sillä hotellin huonekuvauksessa luki yhden hengen huoneen sisältävän kylpyammeen, jota ei ollut tässä kahden hengen huoneessa. Lisäksi huone oli aika pelkistetty - eikä edelleen löytynyt sitä suihkumyssyä! - mutta maisema oli hieno! Lisäksi ne kaksi valtavaa yhden hengen sänkyä sai pukattua vierekkäin, ja kylppäristä löytyi ilmaisia kosmetiikkatuotteita :)

at Hilton's
Hotelliin yksin jääminen oli melko tyhjä fiilis, ja Doora-ikävä iski kuin moukari: mä tahdon kotiin! En halua olla täällä, haluan kotiin ja kamala ikävä Dooraa! Soitin sitten isälle tilannepäivityksen ja kyselin mitä Dooralle kuuluu. Se raukka oli nukkunut koko ne kolme päivää mun huoneessa, ei syönyt, ei juonut, ei leikkinyt, ei kelvannut edes herkkuluut ja ulkona sen joutui kantamaan paikasta toiseen.
Puhelun jälkeen vedin juoksuvaatteet ylle ja lähdin tutkimaan maastoa. Ensin juoksin rantaviivaa pitkin kunnes löysin todella mahtavia juoksureittejä! Kävin Gallen-Kallelan museolla ja sieltä löytyi pikkuisia lenkkipolkuja, jotka menivät syvällä metsässä. Ainoa miinuspuoli oli Runtastic, mun juoksuapp, joka simahteli koko ajan! Ja kirvat! Luulin, että Seinäjoella on kirvoja, mutta siellä niitä vasta olikin kunnon pilvinä! Mä olin varmaan hauska seurata, kun väistelin niitä muka näkymättömiä kirvapilviä itsekseni kiroillen :D


Paluumatkalla kävin rannalla sijaitsevasta ravintolasta ostamassa juotavaa, ja päädyin kokeilemaan tuota Aloe Vera -juomaa. Istuskelin hetken kallioilla, kunnes kylmä tuuli pakotti sisälle ja menin testaamaan hotellin kuntosalin vain huomatakseni, että en edelleenkään tykkää salista vaan inhoan sitä. Tein kuitenkin hetken aerobista, sitten käsivarret ja vatsat, ja suuntasin takaisin huoneeseen. Pitkä lämmin suihku tuntui niin hyvältä päivän touhujen jälkeen, ja löhöilin todella upottavalla sängyllä vielä upottavampia tyynyjä vasten syöden iltapalaa ja katsoen Gossip Girlä Netflixistä. Ja uni tuli pian.
Seuraavana aamuna piti jälleen herätä ennen sian pieremää, koska laiva kohti Tallinnaa lähti 8.30 ja olin sopinut näkeväni Sinin tuntia sitä aiemmin. Hieman mua jännitti, että miten tulee reissu sujumaan, sillä Sinin kanssa ollaan tutustuttu somessa ja pidetty yhteyttä puhelimitse, ja tämä oli eka kerta kun nähtiin in person. Mutta meillä synkkasi todella hyvin heti alusta lähtien ja jopa musta huumori lensi! :D


Laiva oli tupaten täynnä eikä vapaita istumapaikkoja löytynyt kuin lattialta. Meidän aamupala alkoi vasta puoli kymmeneltä, joten reilu tunti piti odottaa sitä. Aamupala oli aika tyypillinen laiva-aamupala: munakokkelia, pekonia, makkaroita, vohveleita, hedelmiä ja jogurtteja jne. Siinä samalla tehtiin eväitä Tallinnaan - keitettyjä kananmunia ja karjalanpiirakoita - ja myöhemmin kun jonotettiin matkatavarasäilöön hakemaan tavaroita, mä onnistuin tyypilliseen tapaani pudottamaan ne. Otin laukustani lompakkoa ja sieltä säilytyslokeron avainta, kun yksi eväsnyssykkä tarttui lompakkoon kiinni, vierähti esiin laukusta ja putosi lattialle keskelle kaikkea sitä ihmismäärää - ja mikäpä muukaan sieltä paperimäärästä vieri esiin kuin keitetty kananmuna! :D Siinä hetken seisoin kauhusta jäykkänä, kunnes joku mies sitten tyrskähti ja sanoi, että taisi eväät tippua :'D Joo-o...

Maihin päästyämme bongattiin ensimmäisenä Sada Market, josta mä löysin Dooran kantamista varten MK:n laukun 26 eurolla(tosin hain sen vasta paluumatkalla). Vähän oli ongelmia löytää keskustaan, ja ensimmäiset kysytyt ohjeet veivät vanhaan kaupunkiin, joka oli täpötäynnä turisteja. Matkamuistokauppoja oli varmaan kaksikymmentä muutaman liikkeen päässä toisistaan, ja lopulta pyydettiin uudestaan neuvoa kuinka päästä sinne oikeaan oikeaan keskustaan. Huomattiin, että oltiin alunperin oltu varsin lähellä sitä keskustaa ja meinattu mennä sinne, mutta lähdetty vaan vastakkaiseen suuntaan. Noh, näitä sattuu. Ja nähtiinpä Tallinnan vanha kaupunki!
Jouduttiin kysymään vielä kolmannen kerran neuvoa kuinka päästä keskustaan, Viruun, ja ah sitä helpotuksen tunnetta kun näkyi jotain muuta kuin mukulakivikatuja! Kierrettiin Virun ostoskeskus, sitten vieressä oleva Foorum ja lopulta vielä kolmas siinä ihan lähellä, kunnes oli pakko lähteä kohti satamaa. Pidettiin kuitenkin hyvät kuvailusessiot, ja pakko sanoa että Sini on loistava ohjaaja! :D
Helsinki, Tallinna ja kaksi turistia :D
Laivaan päästyämme etsittiin jälleen istumapaikat seinän vierestä, syötiin eväät ja lähdettiin käymään tax-freessä ostoksilla. Helsingissä oltiin perillä puoli kymmeneltä eikä kyllä hotellilla tarvinnut odotella unta: koko päivä kävelyä ja kaksi tosi aikaista herätystä peräkkäin teki kyllä tehtävänsä.
Seuraavana aamuna, perjantaina, pääsin kokemaan Hiltonin upean aamiaistarjonnan! Pöydät oli katettu, tultiin kysymään haluaako teetä vai kahvia, ja kaadettiin appelsiinimehut valmiiksi. En ole eläessäni syönyt niin maukasta munakokkelia kuin siellä, ja pelkästään kananmunista oli useita ruokalajeja - ja aamiaismuffineita! Hedelmiä löytyi montaa lajia, samoin jogurtteja ja rahkaa ja makeaa jälkkäriksi. Söin vatsani täyteen, loikoilin hetken, pakkasin ja lopulta yhdentoista aikaan tsekkasin ulos ja lähdin kohti keskustaa. Kävin varaamassa junalipun ja mun luksusmatkailu jatkui vielä junassa, sillä ainoa vapaa paikka oli Duetto Plus -vaunussa, jossa oli pyörivät nahkaistuimet ja työpöydät :D Ennen junamatkaa kuljin vielä keskustassa shoppailemassa, joskin pahin innostus oli saatu laantumaan keskiviikkona ja torstaina Tallinnassa.

neulepaita vas ja keskellä Zarasta; pitkä neuletakki Tallinnasta New Yorkerista
ylinnä prodepatukkaläjä Kampin K-marketista, kuohari ja suklaat Tallinnasta, karkit laivalta;
tokaylh.vas tuotteet Helsingistä, paitsi VS laivalta; keskellä ylhäällä käsintehty suolasaippua Tallinnasta Lushista;
ylh oik. Dooran tuliaiset (noita luita oikesti kolme pakettia); keskellä harmaa neulepaita Zarasta, siniset
housut ja t-paita Tallinnan New Yorkerista; alhaalla fleecepaita Hki:sta XXL:stä ja
juoksuhousut H&M:stä

Ylivieskassa mua oli vanhempien lisäksi vastassa Doora Unelma, joka kirjaimellisesti näytti menevän sekaisin nähdessään mut! Se oli kuulemma juna-asemalle tullessaan kuullut kuulutukset ja painanut suoraa päätä raiteita kohti sen näköisenä, että kohta mennään (Doora on junamatkustamisen asiantuntija ;)), ja kun ihmiset tulivat junasta, se oli tarkkaan haistellut jokaisen jalkoja. Multa oli päästä itku, kun ikävä sitä pientä oli ollut niin kova ja Doora nuoli mun kasvot ja kaulan ihan läpimäräksi. Voi miten se voikin olla niin rakas ja tärkeä! <3

Tallinnan vanha kaupunki; pc: Sini
Viikonlopun vietin vielä Haapiksella, ja tänään kotiuduttiin Doora Unelman kanssa tänne Sjoelle, ja kyllä voikin tuntua hyvältä päästä takasin kotiin, omaan sänkyyn ja omaan rauhaan! Mä tykkään yksinolosta ja todella tarvitsen sitä omaa aikaa toimiakseni kunnolla, ihan kuten kunnon yöunia. Vaikka Haapiksella käynti sisälsi paljon mukavaa - juhlat ja reissu - niin kyllä mä nautin omaan oloon paluusta :)
Mutta jos tämä postaus pitäisi tiivistää lyhyesti muutamalla sanalla, niin sanoisinko että aika pirun hienoja kokemuksia! ;)

1. heinäkuuta 2016

My Odette


Tämä perjantai oli odotettu päivä, sillä ensimmäistä kertaa yli vuoteen mäkin pääsin jälleen lavalle. Olen todella kaivannut esiintymistä, sitä pientä jännitystä ja täpinää, perhoslaumaa vatsassa ja huulenheittoa tanssikamujen kanssa. Edellisen kerran esiinnyin keväällä 2015 Coppeliassa ja Faustissa, mutta koska tanssitunneilla en ole käynyt vuoteen niin esiintymäänkään ei ole ollut mahdollisuutta.


Kun viimeksi kävin peilisalilla treenailemassa toissa maanantaina onnistuin kerrankin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan: Anian Ella ja Luhtalan Julianna olivat siellä pitämässä ensimmäistä päivää tanssikurssia ja kutsuivat minut mukaan. Toki mä innostuin ja päätin tulla, ja samassa Julianna kysyi josko pääsisin heille Odetteksi Joutsenlampeen. Mä olin totaalisen ällikällä lyöty; minäkö, oikeasti, minä? Minä, jolla on huono selkä ja taantunut tekniikka, eikä mun jaloista voi koskaan sanoa mitään hyvää.
Mutta totta ihmeessä mä suostuin ja menin seuraavana päivänä tunnille. Alun perin esityspäivä oli määrätty huomispäivälle - lauantai 2.7. - ja se oli pienenä kysymysmerkkinä, koska seuraavana päivänä juhlat. Mutta helpotus oli suuri, kun esitystä aikastettiin päivällä, koska muillakin oli menoa sinä päivänä.
Joten mun innostus sen kuin kasvoi: mä olen aina rakastanut Joutsenlampea, se on ollut ihan ensimmäinen näkemänäi baletti, ja vaikka Odilen viekkaus ja julmuus on kiehtovaa ja kutittavaa, niin kärsivä Odette on ollut mulle tutumpi. Siksi mä tykkään niin paljon Kuolevasta joutsenesta, koska jotenkin mä samaistun siihen melankoliaan ja kärsimykseen niin paljon. Ja kerrankin sain olla sitä ihan luvan kanssa! :D


Tämä päivä alkoi melko häslingillä.
Tajusin kauhukseni eilen, että olen jättänyt ihan kaiken tekemättä, ja huomenaamuna lauantaina on lähtö Haapikselle. En ole siivonnut, en pessyt pyykkiä, en pakannut, en mitään! Joten heräsin superaikaisin ja aloitin pesemällä pyykit. Niiden pyöriessä koneessa rupesin imuroimaan, ja päädyinkin imuroimaan kämpän tarkemmin kuin koskaan, sillä pyyhkiessäni pölyjä mä pudotin ison lasisen karahvin lattialle tuhannen palasiksi. Mun kädet olivat pesuaineesta hieman liukkaat ja pidellessäni karahvia yhden sormen ote heltesi hieman ja se pirun karahvi putosi lattialle. Se tyhjä kauhun tunne oli karmiva! Doora heräsi imurikauhustaan ja tuli siihen ihmettelemään, jolloin mä huusin sitä kauemmaksi: se tästä vielä puuttuisi, että se satuttaisi tassunsa ja jouduttaisiin lähtemään lääkäriin! Keräsin suurimmat lasinpalaset roskiin ja imuroin lattian vielä kahteen kertaan. Tuo lattia on sellainen, ettei siitä juuri roskia näe, joten jouduin konttaamaan ympäri kämpän ja sivelemään lattian kämmenellä, jotta sain ne viimeisetkin hienonhienot hiekkamaiset lasinmuruset pois. Tiedätte varmaan semmoisen tosi hienon lasimurskan, jota ei voi juuri nähdä, mutta jonka kyllä tuntee? Semmoista oli kaikkialla.
Sain kuitenkin kaiken siivottua ja pyykit haettua ja hetkeksi istuin katsomaan yhden jakson Gossip Girliä, ja sitten käytin Dooran kävelyllä. Sen jälkeen kello olikin sen verran, että piti laittaa meikit naamaan ja tukka niskanutturalle, ja mä olen varma että tuo rikottu karahvi oli syynä siihen miksi mun niskanuttura onnistui ekaa kertaa näinkin hyvin! :D


Ehdin nuorisotalolle hyvissä ajoin, ja meillä oli ensin yhdet näytösharjoitukset, ja vähän myöhemmin kenraali. Mä jännitin ensimmäisissä harjoituksissa sen verran, että tasapaino oli vähän hakusessa, mutta kenraali meni jo paremmin. Tosin toisen kohtauksen lopussa meinasin liukastua viittaan, mutta ei tapahtunut mitään suurempia kommelluksia.
Sitten koitti odottamisen vuoro, mutta onneksi Ronja tuli pian. Ronja myös hyvin ystävällisesti kuvasi koko Joutsenlammen, ja video Odetten sisääntulosta on sekä mun Fb:ssä että Instassa, joten sieltä voi sen katsoa :)
Itse esitys meni hyvin! Mikä mua hieman jälleen ihmetytti, niin jännittäminen: mä en jännittänyt oikeastaan yhtään! Ilmeisesti tämä jännitysprobleema näyttää olevan helpottuneen, sillä en ole esityksissä jännittänyt edes viime keväänä. Mutta silti adrenaliini jylläsi, ja kun istuin omalla valtaistuimella seuraten juhlia niin jalat tärisivät :D
Ensimmäisessä kohtauksessa eli Odetten sisääntulossa oman hankaluutensa toi pilkkopimeä lava kirkkaalla spotilla. Harjoituksissa ei ollut niin pimeää, joten pystyin näkemään kulissien reunat, mutta esityksessä en, joten tein bourreet ja juoksut ihan sokkona. Siinä tuli mieleen, että kuinkahan monelle videolle tallentuu se, miten Odette juoksee pahki seinää, ja onneksi mun ei tarvinnut tehdä siinä piruetteja! Siksi mulla vähän keskittyminen herpaantui enkä uskaltanut tehdä ihan täysillä, mutta olen ihan tyytyväinen suoritukseeni. Totta kai parannettavaa löytyisi - ainahan sitä löytyy! - mutta mä en muista milloin mä olisin samaistunut roolihahmoon niin hyvin kuin nyt, en varmaan koskaan! Olen ennen esittänyt ylpeää espanjalaista (usein), kujeilevaa pientä noitaa, ystävätärtä unessa ja nukkea - kaikki iloisia tai voimakkaita rooleja - mutta siltikin tämä oli ensinnäkin helpoin päästä sisälle ja samalla voimakkain. Alistuvuus, melankolisuus, epätoivo, petetty, sydämensä särkenyt; peloissaan ja järkyttynyt, ja lopulta niin koskettavan liikuttunut ja iloinen siitä, että joku huomioi, joku muistaa hänetkin ja hänkin pääsee mukaan.
Viimeisen näytöksen arabeskejä mä jollakin tapaa kammosin. Mun arabeskiä ei koskaan voi sanoa hyväksi, ja kyseessä oli kuusi nousevaa arabeskiä. Mä luulin tuntevani, että mun arabeskit olivat nousevia - ensimmäinen matalin ja kolmas korkein - mutta video kertoi totuuden: kaikki ne olivat kutakuinkin yhtä matalia. Mutta jos ei voi korkeudella pelata, niin pelataan sitten käsillä ja linjoilla. Ja sitä paitsi mulla on tämä ihme arabeskifiksaatio, joten mä kiinnitän aina heikkouksiini triplasti enemmän huomiota kuin vahvuuksiini (tosin mulla ei baletissa olekaan muuta kuin heikkouksia...).

Mutta kokonaisuutta pohtiessa olen tyytyväinen! Aika lavalla oli niin nopeasti ohi, ja näytökset todella tuo porukkaa yhteen! Muut kurssilaiset olivat nuoria tyttöjä (alle 13-v.), mutta pienen alkujäykkyyden jälkeen varsin mainioita ja hauskoja! :D 
Näytöksen jälkeen riisuessani tutua mun vasen olkapää meni sijoiltaan melko pahasti. Yleensä mun olkapää menee itsestään takaisin sinne kuoppaansa, mutta nyt se ei meinannut mennä millään. Pitelin sitä toisella kädellä paikoillaan ja mietin paniikissa mitä ihmettä tässä pitää tehdä, en ole koskaan joutunut käymään lääkärissä näiden luksaatioiden takia enkä tiedä miten nivel saadaan takaisin paikoilleen. Lopulta se nivel onneksi meni itsekseen takaisin sinne kuoppaansa, mutta käsi jäi tosi hervottomaksi ja kipeäksi. The joy of hypermobility...

The White Swan
Sain siis todella viettää prinsessapäivän! :D
Pikkutytöt (about 4 v.) kuiskuttelivat aina minut nähdessään, että nyt se oikea ballerina tulee, ja kysyipä siellä yksi toiselta, että pitäisikö heidän pyytää nimmaria! :D <3 Kieltämättä se kyllä hiveli.. :) Koreografian balettiin teki Julianna Luhtala, joka valmistuu vuoden päästä balettitanssijaksi Baolista, ja myös tutu ja hiuskoriste olivat hänen.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että aika hyvä päivä :)