18. kesäkuuta 2016

Letting it go

"I'm here for you. Where ever you go, I'm with you", nuo sanat sanotaan monelle, mutta ne on myös sun kropan sanoja sinulle!

Mä sain pari erittäin hyvää kysymystä viime postaukseen siitä, miten uskaltaa päästää irti siitä syömisen kontrolloinnista ja antaa painon hakeautua normaalille tasolle. Mun mielestä nämä kysymykset eivät ansaitse pelkkää kommenttivastaamista vaan suoraan postauksen, sillä mä uskon että jokainen sh:sta kärsivä on kokenut nämä asiat jollakin tapaa.


Ihmiskroppa on fiksu, paljon fiksumpi kuin kukaan osaa arvatakaan. Sen tarkoitus on säilyä hengissä ja sitä varten sillä on erittäin fiksuja keinoja. Mä en ennen osannut niitä arvostaa, vaan aina ennen mä kirosin oman kroppani sitkeyden. Sen, miten se päättäväisesti pyrki pysymään hengissä tapahtumasta toiseen, vuodesta toiseen, yritin mä tehdä sille sitten mitä hyvänsä. Mutta nyt mä sitä arvostan!
Mulle elintoimintojen selvittäminen ja ymmärtäminen on ollut todella suurena apuna tässä toipumisessa. Opin ja huomasin, ettei kahdella leivällä liho, yksi suklaalevy ei näy missään, ja ne kaksi tai kolme aterian välistä keksiä, ei niillä ole mitään merkitystä. Mutta sh:n kannalta niillä on merkitystä!
Parantuminen voidaan karkeasti jakaa eri osiin, joista erittäin iso osa liittyy ravitsemukseen ja mahdollisesti painon korjaantumiseen. Mä en puhu tässä painon nostamisesta, sillä vain pieni osa sh-potilaista joutuu sen tekemään; painon korjaantuminen tarkoittaa sekä painon nostamista että mahdollisesti sen laskemista, ja aina sen tavoitteena on päästä omaan biologiseen normaalipainoon. Siihen, joka jokaisella on yksilöllisesti eri ja jossa keho toimii optimaalisimmin. Bmi:t on tässä ihan potaskaa, sillä koko bmi on kehitetty joskus 50-luvulla, jolloin ihmiskunnan vitsauksena oli huono ravitsemustila ja ihminen oli silloin myös laihempi kuin nykyään. Sitä paitsi bmi mittaa hyvin mustavalkoisesti kehoa, mitä ihmiskeho ei koskaan ole; jos henkilö A on lihaksikas ja hänen bmi:nsä on 30, hän on bmi:n mukaan ylipainoinen vaikka suurin osa painosta on lihasta. Toin tämän esiin siksi, että bmi ei kerro koko totuutta!
Jokaisen biologinen normaalipaino on todella yksilöllinen, joten vertailu on ihan turhaa. Mutta erittäin harvalla se on luontaisesti esim. bmi 18,5, joka on kliinisesti määritelty normaalipainon alarajaksi; yleensä ihmisen biologinen normaalipaino asettuu jonnekin bmi 20-27 välille ruumiinmuodosta riippuen.
Sh-potilaalle tämä on kauhistus, ja vielä suurempi kauhistus voi olla se, että osa ei ole koskaan ollut niin "isoissa" luvuissa. Jos on sairastunut teini-ikäisenä, aikuisena se normaalipaino 99% todennäköisyydellä ei ole sama kuin teininä. Joten kyllähän se pelottaa, pelotti se muakin!
Mulle sanottiin sh-polilla saavutettuani bmi 18, että miksi mä en jättäisi sitä tähän?
Mutta miksi ihmeessä jättäisin?


Keho ei voi toipua alipainossa, koska jokainen alipainossa vietetty päivä on keholle vahingollista. Keho kyllä tekee kaikkensa päästäkseen siihen normaalipainoon ja pysyäkseen siinä, sillä ei ole mitään intressejä lähteä tekemään sinusta ylipainoista, usko pois! Etenkin jos taustalla on aliravitsemus ja alipaino, niin keho joutuu käyttämään hirmuisen määrän ravintoa ensinnäkin normalisoimaan elintoiminnot ja parantamaan vauriot, ja tämä vie pitkään. On tutkimuksissa todettu, että etenkin anoreksiapotilaiden kohdalla aineenvaihdunta on painon normalisoitumisen jälkeen aika pitkään normaalia nopeampi juurikin näiden syntyneiden vaurioiden takia ja vaatii normaalia enemmän ruokaa vain säilyttääkseen painon.
Jotta tämän voisi todeta käytännössä, niin otan esimerkiksi itseni. Mun aineenvaihdunta ei ole ollut näin nopea koskaan aikuisikäni aikana ja mun paino lähtee herkästi laskuun. Mä pelkäsin painon normalisoimista mutta tiesin sen, että mikäli yritän pysyä alipainossa, mä en toivu koskaan. Paino on pakko normalisoida, ja pitkän aikaa mun kroppa oli hätätilassa: se veti ruokaa mielettömiä määriä, turvotti ja keräsi keskivartaloon vararengasta seuraavan nälkäkauden pelossa. Tiesin tämän teoriassa ja koin sen käytännössä, ja mä jatkoin minimien mukaan syömistä. Peilikuva hirvitti ja oksetti, mutta tiesin sen olevan vain väliaikaista. Niin pitkään kuin mä ravitsen kroppaani oikeasti riittävästi, sen hätätila laskee, turvotus vähenee ja paino jakaantui.
Ja niin kävi.
Mitään taikakeinoa tähän ei ole: on vain pakko uskaltaa. Mikään ei muutu, ellet sä tee muutosta.
Tiedän kuinka pelottavaa se on, mutta usko mua: sun kroppa hakee tasapainoa ja niin pitkään kuin sä yrität väkipakolla pysyä alipainossa sun kroppa taistelee vastaan.
Siksi keho menee säästöliekille. Siksi vähäkin syöminen lihottaa.
Koska keho yrittää pysyä hengissä.


Toinen kysymys liittyi vapaaseen syömiseen ja syömisen rajoittamiseen tällä saralla.
Tähän mun on pakko huomauttaa, että tämän takia mun mielestä ja kokemuksesta ateriasuunnitelmat ovat täysin perseestä! Ne määrätyt kellonajat ja ruokamäärät voivat toki olla toisille turvallisuutta tuova asia, mutta hyvin usein ne nousevat rajoittaviksi tekijöiksi.
Mutta ainoa miten siitä pääsee on altistaminen. Mikä hetki päivästä on sulle helpoin? Toisille aamupäivät ovat helpompia ja toisille taas alkuillat. Itselleni iltapäivä oli aina kaikkein vaikein, joten mä aloitin aamupäivistä ja alkuilloista. Tein usein niin, että pakkasin laukkuun esim. proteiinipatukan ja hedelmän, ja jossain vaiheessa aamupalan ja lounaan välillä söin sen. En määrittänyt tarkkaa kellonaikaa vaan kuuntelin enemmän kroppaa. Sama illalla. Tein yleensä niin, että illan lenkin jälkeen söin jonkin extravälipalan ennen iltapalaa. Yleensä taisin tehdä chai lattea ja syödä samalla proteiinipatukkaa tai suklaata.
Jos olet liikenteessä, niin pakkaa laukkuusi välipala tai pidä muutenkin aina mukanasi jotain pientä naposteltavaa. Yksi mulle vaikeimmista asioista on syödä seurassa, mutta olen tietoisesti altistanut itseäni sille. Pidän laukussani aina esimerkiksi proteiinipatukoita ja Mynthoneita, joista on muodostunut mulle jonkinlainen turvallisuutta tuova asia.
Jos olet atsin mukaan syönyt jälkkärin aina aterian päälle, odota hetki ja syö jälkkäri vähän myöhemmin, ja täydennä sitä jollakin ei-atsiin kuuluvalla ruoalla, esim. pähkinöillä, karkilla, suklaalla, hedelmällä, tuoremehulla, jäätelöllä... mitä ikinä mieleen juolahtaa. Pääasiana on, että se ei kuulu alkuperäiseen atsiin. Kuuntele kroppaasi, sillä kuten sanoin, se on fiksu. Mielihalujen kautta se kertoo mitä se tarvitsee, ja etenkin aliravitun sh-potilaan kroppa tarvitsee paljon kaikkea!
Jos olet kaupungilla, mene spontaanisti kahville/teelle/kaakolle/chai lattelle. Osta mehujää tai jäätelö ja istu puistoon sitä syömään. Imeskele tikkaria samalla kun kävelet terapiaan. Tai jos tuntuu siltä ettet uskalla yksin, pyydä terapeuttia tueksi. Sano, että haluat harjoitella syömään vapaammin ja tarvitset siihen tukea. Syö vaikka hedelmä terapiassa ja anna pala mandariinia terapeutille.
Mun terapeutti viime syksynä altisti mua niin, että iski kouraan mandariinin ja käski syödä. Ahdisti ja oli varsin kova ahdinkotilanne, mutta äärimmäisen hyvää harjoitusta turvallisella maaperällä :D
Lopuksi vielä mieti mikä sua nyt ajaa rajoittamaan.
Esimerkiksi itse huomasin, että koulun päättyminen on mulla yksi tekijä, samoin kuin kesä, joka saattaa ajaa rajoittamiseen ja painon pudottamiseen. Kun elämästä katoaa jokin sisältö, sen paikan ottaa helposti sh takaisin, koska olen siihen turvannut aina ennen.
Tähän liittyen keksi vaihtoehtotoimintaa. Kun altistat itseäsi ensimmäisiä kertoja atsin ulkopuoliselle syömiselle, ota vaikka sudokut avuksi. Selaa Iltalehden nettisivuja. Lue jotain kirjaa. Katso telkkaria. Eli toisin sanoen siirrä huomiota muualle. Tämä toimii mulla edelleen, sillä mikäli jään märehtimään ruokaa joka mun on syötävä, se ruoka jää syömättä. Mä tiedän ja tunnen sekä itseni että rajani, joten tiedän milloin koittaa aika syödä tietoisemmin, mutta toistaiseksi se ei ole nyt.
Ja kuuntele kroppaa! Jos se viestittää vaikka karkkihampaan kolotuksella klo 17.35 ja päivällinen on just syöty, anna mennä vaan! Se karkki edustaa kropalle hiilihydraatteja eli rakennus- ja korjausmateriaalia. Miten sä voit taloa rakentaa pelkillä laudoilla ja tiileillä? Et mitenkään. Jotta talo tulee valmiiksi, siihen vaaditaan työkaluja, nauloja, ruuveja, nippusiteitä, liimaa ja vaikka mitä; sama se on kropallekin. Jokaisella mielihalulla on tarkoituksena, jokaisella ravintoaineella on merkityksensä, ja kroppa on fiksu!

Eli lyhyenä yhteenvetona sanat uskalla ja altistaminen! Katso mitä tapahtuu, jos sä päätätkin antaa kropalle oikeuden tavoitella sitä tasapainoa. Sä et takuulla liho muodottomaksi eikä paino nouse loputtomiin. Sillä ei se nouse! Se on pelottavaa, samoin kuin itsensä altistaminen vapaammalle syömiselle, mutta kokeile ja katso. Sä et kuole siihen, että siirrät ateria-aikaa puolella tunnilla johonkin suuntaan, tai syöt atsiin kuulumattomat kolme tai viisi tai puoli pussillista karkkia klo 16.27. Aloita helpoimmasta ja sellaisesta, josta uskot selviytyväsi ja saat siitä onnistumiskokemuksia. Huomaat, ettei mitään pahaa tapahtunut. Näin uskallat kokeilla samaa seuraavana päivänä vaikka kahdesti.
Koska mitä sä voit enää hävitäkään?
altistamista tälläkin kuvalla, ja kyllä se vaan toimii ;)
Nyt näitä kuluneita kuukausia miettiessä ja vaikka viime vuotta muistellessa mä en voi olla muuta kuin tyytyväinen ja ajoittain jopa ylpeä itsestäni, sillä olen kohdannut pelkojani enemmän kuin kuluneiden kymmenen vuoden aikana ja olen selvinnyt niistä voittajana. Mä olen aina paennut ongelmiani ja välttänyt vähänkään hankalalta tuntuvaa asiaa, mutta nyt terapiassa mua on painostettu altistamiseen ja mä heittäydyin. Oma kehonkuva on ollut varmaan kaikkein vaikein kokonaisuutena, mutta altistaminen on tuonut hedelmää. Onhan se raskasta, mutta jokainen kerta on helpompi ja joka kerta siitä saa aina pienen onnistumiskokemuksen. Usko omaan itseen kasvaa, itseluottamus ja -kunnioitus alkavat herätä ja pian sitä tajuaa ettei sitä olekaan semmoinen surkea paska kuin luuli aina olevansa :)

Uskalla! Kokeile! Altista!
Kerro sitten miten se toimi! ;)
 

16 kommenttia:

  1. Mitä oot mieltä jos bmi on 20, jotain ja vyötärö 64 lantio 82 rinnat 72 olenko lihava? olen sairastanut noin pari vuotta anoreksiaa ja sain painon nostettua normaali tasolle vastikään silti olo on kuin sota norsulla ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en lähde määrittämään sun tai kenenkään muunkaan kokoa. Jokainen on yksilö ja jokainen on erilainen, eikä mitkään mittanauhamitat edes kerro totuutta.
      Sotanorsuolo on tuttua ja ymmärrän täysin jos olet ekaa kertaa elämässäsi nykyisissä mitoissa. Mutta kuvaa todellisuutta neutraalisti. Bmi 20 sijoittuu normaalin bmi:n alkupuolelle.
      Mä kannustaisin sua edelleen syömään kunnolla ja työstämään kehonkuvaa esim. valokuvaamisen kautta tai jonkin muun itselles sopivan keinon kautta :)

      Poista
  2. Mulla ei oo koskaan ollu atsia vaikka tiedät hyvin mun taustan. Kukaan ei kertonut mulle normaalia syömistä aina oli vaan joko syöt tai et syö ihan sama siis hoidossa. Ei ollut terapiaa ravteria tai mitään toipumis vaiheessa..söin vaan sitä mitä halutti. Sairastuin ala asteella oli ja on edelleen aina rankkaa yrittää mieltää että painaa yli 50kg näin lyhyenä tai no ei mun pituutta yleisesti lyhyeksi mielletä enää. Silti yritän joka ikinen pv puhua itelleni järkeä ettei mun ikäinen normaali kokoinen nainen voi painaa vähempää terveenä. Mä oon lihaksikas ja painan siksi vähän enemmän kun ennen silti joskus on vaikea hyväksyä painoa. Mun paino ei millään tipu alle 50 koska sen alle olis ilmeisesti liian vähän ja kroppa haluaa pysyä tässä mitä tää on. En voi mitään sille millainen kropan muoto mulla on se on tismalleen sama kun mun äidillä. Se on pakko hyväksyä. Otin roolimalliksi normaali kokoisen naisen enkä ihan tavoittele sitäkään vaan koitan tyytyä tähän mitä olen en pääse tätä kroppaa koskaan karkuun. Joo keskivartalossa on liikaa mutta mahtupahan enemmän ruokaa ennenkuin turvottaa liikaa...Mä nyt oon vaan tämmönen en todellakaan mallin mitoissa ja bmi on enemmän kun toi alaraja mutta tällä rv% ja painolla mitoillla ja bmillä ei pitäisi olla lihava.



    Ja kyllä toi bmi ajattelu on niin Paska se ei huomioi mitään muuta kun painon ja pituuden ei kehon muotoa lihaksia rasvaprosenttia

    Ennen oli nälän hätä..Vittu...rasittaa apuakaan ei saa anoreksiaa ellei paino oo tippunut tai alle normi bmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta, että sh:n hoito Suomessa on surkeaa eikä kaikilla paikkakunnilla ole edes hoitomahdollisuutta. Mutta sähän pääsit sinne Oulun hoitoyksikköön näin normaalipainoisena,etkö niin? Joten kyllä sut on otettu todesta.

      Hyvä tuo sun keino, ettet tavoittele edes sitä normaalia naisvartaloa vaan omaasi. Koska siitähän tässä on myös kyse: oman itsen hyväksymisestä. Itseään ja kroppaansa ei voi paeta vaan ne tulee aina mukana. Just siksi on osattava huolehtia ja välittää itsestään ensin :)

      Poista
  3. Sulta tulee kyllä niin asiatekstejä!! Ihan samaa mieltä kaikesta mistä kirjoitit! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe,kiitos :)
      Tässä vaiheessa toipumista pystyy jo katsomaan taaksepäin ja summailemaan asioita ja huomaamaan et mikä on vienyt etiäpäin :)

      Poista
  4. Itseä hieman hämää nämä sinun tekstit. Kirjoitat pparantumisesta/tilanteen normalisoitumisesta jne. Samaan aikaan kerrot laskevasi ja tarkistavasi syömisten kalorit, mikä mielestäni on kyllä kaikkea muuta kuin normaalia. Luin kyllä askista perustelusi, mutta... Ja sama kaikenlaiset fear-food - tekstit, miten ne liittyvät normalisoitumiseen?
    Haluat tukihenkilöksi joten suosittelen ensin päästämään omasta irti ja tekemään jotain muuta. Etkö valmistunut ammattiin, eikö nyt olisi aika hakea töitä ja ottaa lopulliset askeleet nnormilämään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämmentää sellaista, jolla ei ole asiasta tietämystä eikä kokemusta. Askista luit vastauksen, joten en sitä enää tähän toista.
      Ja miten fearfoodit liittyvät normalisoitumiseen? Nehän ne vasta liittyvätkin! Nehän ne jut liittyy siihen ytimeen! Miten sä voit olettaa parantumisen tapahtuvan, jos yksilö ei kohtaa pelkojaan? Todella, todella basiciä. Sun pitäis olla huolissaan silloin, jos mä EN kohtaisi fearfoodeja ja muita pelkojani enkä altistaisi itseäni!

      Ja mitä tuohon " eikö nyt olisi aika hakea töitä ja ottaa lopulliset askeleet nnormilämään?" mä esitän sulle vastakysymyksen: miksi et lopeta suomen kielen käyttö ja siirry kokonaan kiinan kieleen? Miksi et vain yhtäkkiä rupea käyttämään pelkästään vasuria, mikäli olet oikeankätinen?
      Miten voi osata tehdä jotain sellaista, jota ei ole koskaan aiemmin oppinut tai tehnyt?

      Se on oppimisprosessi, hyvä ano. Ja toivottavasti säkin opit tästä jotain.

      Poista
    2. No ehkä toi edellenin ano tarkoitti, että ottaa voit ottaa ne lopullisetkin askeleet pikkuhiljaa. Siis jos et koskaan ole ollut töissä, niin voithan aloittaa vaikka kesätöiden kysymisellä, harkitsemalla työharjoittelua, jos et ole vielä varma selviätkö normityöstä tai et tiedä millaista työtä voisit tehdä.
      En nyt ihan ymmärrä tuota "miksi et lopeta suomen kielen käyttö ja siirry koknaan kiinan kieleen".
      Ei nuoretkaan ennen ole aikaisemmin olleet työssä, mutta jostain niidenkin on aloitettava, vaikka eivät ole koskaan aikaisemmin tehneet, vaikka sitten kuukauden kesätyöpätkällä myymälllä jäätelöä tai jotain muuta. Ilmeisesti syömishäiriö ei kuitenkaan täysin invalidisoi ja luulisi että helpompi olisi normalisoitua, kun on jotain muuta ajateltavaa kuin syöminen kokoajan. Saahan sen päivän netflixiäkin katsomalla kulumaan, mutta vähemmän sitä ruokaa ja painoansa kerkee murehtia, jos on mietittävä jotain ollennaisempaa, vaikka ilmesesti just noi sitten on sh-ihmisille se olennainen.
      Ja kyllä elämä on pirun pelottava paikka, mutta jos hengissä haluaa selvitä, on niitä pelkoja kohdattava päivästä päivään, jopa ihmisen ilman sh:ta. Kaikki asiat eivät muillekaan ole helppoja ja aina joutuu asioita tekemään sen ensimmäisen kerran, jos ei ole aikaisemmin tehnyt. Yleensä sitä selviää hengissä, vaikka luuli että kuolee, kun esim. joutu pitää esitelmän tai tekeen jonkin vaikean työtehtävän.
      Ymmärrän, että vastaat nyt että et ole oppinut käsittelemään vaikeita asioita millään muulla tavalla. Jossain vaiheessa, jos haluat parantua sun on pikku hiljaa opittava. Ilmeisesti sulla on kuitenkin terapia, joka tukee sua siinä prosessissa.

      Poista
    3. Mitä työkokemukseen tulee, niin mä olen ollut töissä ennen sairastumista. Olin kesätöissä Kelalla ja kolme vuotta oopperassa, ja opiskeluaikana kaksi työharjoittelua.
      Mutta pointtini oli ja on se, että niin pitkän sairastamisen jälkeen ei ole mahdollista hypätä suoraan 8-tuntisiin työpäiviin, vaan se on aloitettava hitaasti. Mulla on terapia, joka tukee mua just tässä, ja seuraava askel olisi kokemusasiantuntijan koulutukseen hakeminen, ja sitten pikkuhiljaa työelämään kuntoutuksen kautta.
      Ei siis ole mahdollista tehdä suoraa päätä pitkää työpäivää, koska ei vaan jaksaminen siihen riitä.

      Poista
  5. Laskemisesta (kalorien) irti päästäminen on vaikeinta. Ensin voi kokeilla vaikka niin, että joku tuttu valmistaa sinulle annoksen (vaikka ensin tuttuja ruokia), etkä tiedä, paljonko siinä on mitäkin. Siedätystä on myös popsia niitä pähkinöitä laskematta ja imeskellä se tikkari katsomatta kääreestä kaloreita. Joo, kaikki muistaa tietysti ulkoa, mutta voi kokeilla uutta merkkiä.

    Vaikka söisi normaalin määrän, mutta pitää kontrollista kiinni laskemalla, ei ole paranemisen tiellä. Minä pääsin laskemisesta eroon. Ensimmäinen ilta, jolloin en tiennyt paljonko olin syönyt, oli hämmentävä, mutta siitä lähti mun paraneminen. Niin kauan kun syömistä mittaa, analysoi ja laskee, ei oikeasti kuuntele kroppaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalorien laskemisesta irtipäästäminen on tosiaan vaikeaa! Se kalorilaskuri kun on tullut päähän ensimmäisenä ja raksuttanut yli 13 vuotta, niin se toimii jo automaattisesti. Mutta kun sen tiedostaa, niin ollaan jo oikealla tiellä; ilman tiedostamista ei tule mitään.

      Mä itse aloitin laskemisesta irtaantumisen niin, että ostin sellaista ruokaa, jonka pussissa ei ollut mitään kalorimääriä, enkä myöskään punninnut sitä ruokaa.
      Mutta tää on pitkä prosessi eikä tässä koskaan tule valmiiksi. Ehkä jos olisi sairastanut lyhyemmän aikaa, niin ehkä tämä projekti olisi silloin helpompi ja voisi myös parantua ihan täysin. Uskon siihen, että mä toivun. Mutta en usko siihen, että paranen niin täydellisesti, ettei sh:sta ole rippeitäkään mielessä.

      Poista
  6. Entiedä onko sulla ollut kokemusta oksentamisesta, mutta pystyisitkö tekemään tälläsen ''herättelypostauksen'' siitä?

    VastaaPoista
  7. Kiitos aivan mahtavasta postauksesta! Sain paljon voimia taistella syömishäiriötä vastaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että postaus oli sinulle hyödyllinen!
      Kiitos itsellesi! <3

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta