20. kesäkuuta 2016

Do you like you?


20.06.2015

Heräsin joka aamu puolikuolleena väsymyksestä, sillä unettomuus oli todella paha. Makasin sängyssä vielä parikymmentä minuuttia keräten voimia raahautua hyvin lyhyt matka keittiöön. Vaa'an numero säikäytti: miten se on noin pudonnut?
Mietin syönkö aamupalaksi omenan vai omenan ja teetä? Teestä kun voi saada jopa kolme-neljä kaloria. Jos olo oli kovin heikko, join teetä omenan lisäksi, joskus oikein rohkeana ja järjen pakottamana Daim-cappuccinoa.
Päivän vaatteet: farkut, t-paita, pitkähihainen, paksu fleece-huppari. Jos lämmintä oli alle 20'C, puin legginsit farkkujen alle; muuten tarkenin ilman. Ohut hiirenhäntä sotkuiselle nutturalle. Naaman kalpeutta, mustia silmänalusia ja elotonta ihoa ei peittänyt mikään, ja valokynät loppuivat ennätysajassa. Doora ulos, nyt selvin normaalisti kymmenen minuutin pissatuksesta puolessa tunnissa.
Päivän rytmitys: terapia, kauppa, kahden tunnin päikkärit, Doora ulos, sohva ja House ja voimien keräämistä, sillä Doora piti viedä ulos. Vajaan kilometrin lenkkiin meni nopeimmillaan puoli tuntia ja pisimmillään puolitoista tuntia. Hakkasin nyrkeillä selkää, koska hermokivut polttivat sietämättömästi kipulääkkeistä huolimatta. Yritin nyrkkeillä ilmaan, rutistaa lapaluut kasaan, pyöritellä selkää, venytellä, vetää toisella kädellä toista kättä taakse. Turhaan.
Lenkiltä pääsin kellon ollessa seitsemän, joten Bunheads alkoi sopivasti. Tuijotin televisiota mitään tajuamatta. Hauskat heitot, joille normaalisti pyrskähtelen ääneen, eivät hetkauttaneet millään tavalla. Lopulta tunnin päästä lähdin viemään Dooran ulos. Puoli kilometriä. Puoli kilometriä mitään mistään tajuamatta, töpöaskeleilla selkää nyrkeillä moukaroiden. Ajatuksia ei paljon päässä pyörinyt, olo oli todella zombi. Kun Doora pysähtyi pissalle tai haistelemaan toisten jälkiä, mun silmät painuivat kiinni ja jäin huojumaan: kaadunko ja nukahdanko, vai jaksanko pitää itseni hereillä? Itku kuristi kurkkua: en mä tällaista elämää halua elää!
Ilta oli kaikkein pahin. Rytmihäiriöt voimistuivat iltaa kohden, samoin pyörrytys. Kun menin yöpuulle, itku tuli viimein rajuna: kuolenko mä ens yönä? Pitäisikö mun nousta ylös, jättää Dooralle ruokapussi auki ja iso vesikuppi, ihan vain kaiken varalta? Kuinkahan pitkään se joutuu olemaan yksin, ennen kuin joku tajuaa mun kuolleen? Pitäisikö mun vuorata lattiat niillä koiran pissaliinoilla, jotta Doora voi tehdä tarpeensa niille? Pitäisikö mun laittaa jollekin viestiä, että soittaa siihen ja siihen aikaan varmistaakseen olenko mä enää hengissä?
Lopulta nukahdin omaan itkuuni.

aamupalaa: ProPud, mysliä ja kiiviä mustikoiden kera, nams!

20.06.2016

Heräsin jo yhdeksältä ja soitin saman tien peilisalivuoroa, jonka sain kahdesta eteenpäin. Join joka-aamuisen puolilitraisen ja tein aamupalan: kookosjogurttia, mysliä, mustikoita ja piel de sapo -melonia. Jälkkäriksi puolitoista proteiinipatukkaa. Laitoin itseni valmiiksi ja vein Dooran ulos.
Varasin torstain junalipun, kävin kaupungilla hoitamassa asioita ja palasin kotiin vaihtaakseni treenivaatteet ylleni. Mietin usean leotardin välillä, ja lopulta päädyin käyttämään ensimmäistä kertaa vuoteen mun Capezion ihanaa mustaa leotardia (peilikuvassa). Lähdin salille ja siellä törmäsin Ellaan ja Juliannaan, jotka pitävät parin viikon ajan tanssikurssia ja kutsuivat mut sinne. Mä ilahduin siitä ihan mielettömästi, sillä muista kesän balettikursseista ei ole tullut yhtään mitään ja kaipaan vaihtelua.
Omista treeneistä ei nyt tullut oikein mitään, sillä viime viikolla tehdyt hiitit painoivat jaloissa; ilmeisesti kolme hiittiä per viikko on mulle vähän liikaa. Sen sijaan päädyin kuvailemaan _paljon_ ja sain aikaiseksi myös improvideon.
Videon aiheena on sosiaalinen paine ja itsensä muokkaaminen muiden ihanteiden ja käsitysten mukaiseksi, ja samalla itsensä hukkaaminen. Tiedän, olen tehnyt vähän samasta aiheesta tanssin aikaisemminkin, mutta tämä aihe on nyt pinnalla mun mielessä.
Lähdin viimein kotiin, leikin Dooran kanssa ja katsoin eilen kesken jääneen Gossip Girlin jakson ja söin välipalaa. Sen jälkeen lenkkivaatteet päälle, Doora Rukka-valjaisiin ja lenkille!
Lenkillä huomasin, että joen pinta on laskenut eilisestä; nämä viime päivien sateet aiheutti melkein tulvan, joen pinta oli todella korkealla! Hetken aikaa istuttiin laiturilla toisiamme pusutellen ja sitten jatkettiin matkaa. Vaikka aurinkoinen keli aiheuttaa heti sen, että mun nenä menee ihan tukkoon (siksi sateiset päivät onkin niin nautinnollisia, koska ilma on helpompaa hengittää eikä nuha vaivaa liiaksi), niin askel alkoi tuntua kevyemmältä ja jämäkämmältä, ja mä hymyilin. Mä olen onnellinen!
Päästiin Dooran kanssa uudestaan joen rantaan ja nostin sen sinne veteen. Kylmä vesi näytti tuntuvan pikkupiskistä hyvältä, sillä siellä se lotrasi pitkän aikaa :D Sitten pinkaistiin pellolle keppijahtiin ja Doora pääsi samalla valmiiseen salaattipöytään :)
Ei tarvinnut hakata selkää nyrkillä, ei tarvinnut kiskoa toisella kädellä toista kättä selän taakse, sillä hermokivut ovat nyt olleet siedettävät, ja se parin viikon mittainen kipukausi näyttää laantuneen :)

vähän #midmealsnackia ennen treenejä :)
Kysymykseen "do you like you?" voin vastata rehellisesti, että kyllä.
On totta kai päiviä, jolloin en voi edes ajatella vastaavani koko kysymykseen, mutta tämä työ alkaa kantaa hedelmää. Kun katson peiliin en enää näe pelkkiä muutettavia asioita, vaan näen asioita, joista olen ylpeä. Osaan arvostaa tätä kroppaa, sillä se mahdollistaa juoksemisen ja tanssimisen, ja se mahdollistaa mulle onnellisemman elämän. Tämä kroppa, jota olen vihannut niin silmittömästi ja niin uskomattomalla raivolla, ei ole luovuttanut vaan se on kantanut mua päivästä toiseen antaen anteeksi kaiken mitä mä olen tehnyt, odottaen sitä päivää, jolloin mä suhtaudun siihen edes vähän kiltimmin.
Anteeksi, mä haluaisin sille sanoa. Ja saman mä haluaisin sanoa itselleni muutenkin.
Olen kuluttanut ihan liikaa aikaa ja resursseja siihen, että olen yrittänyt muokata itsestäni jotakin muuta. Yrittänyt olla pienempi, hiljaisempi, äänekkäämpi, kauniimpi; yrittänyt tehdä itsestäni sellaisen, jota ei vihata. Yrittänyt muokata itseäni vastaamaan jokaisen omia käsityksiä. Yrittänyt viettää samanlaista elämää kuin muut. Yrittänyt olla jokin muu, ja samalla unohtanut itseni. Silloin tuohon kysymykseen, "do you like you", mä olisin vastannut, että sitten kun. Sitten kun olen muokannut itseni jonkin toisen mieltymysten mukaiseksi, sitten mä tykkään itsestäni.
Mutta sitten olisi tullut taas toinen uusine mieltymyksineen ja mielipiteineen, ja muokkausprosessi olisi alkanut alusta.

Mä tiedän nyt kuka mä olen. Millainen mä olen.
En vastaa yleisiä kauneusihanteita. En vastaa shitnessmaailmaa omalla salivihallani ja pelkästään shitness-termiä käyttävänä. En vastaa yleistä käsitystä suomalaisesta, sillä en enää jaksa roikkua baarissa ja kesäisin terdellä. Enkä todellakaan vastaa yleistä käsitystä tanssijasta.
Mutta entäs sitten?
Jos mä vastaisin, mä en voisi elää itseni kanssa. En voi olla jokin muu.
Mun kysymys teille on, että do you like you? Vai elätkö sitkunia: sitkun olet saanut samanlaisen tukan kuin kaverilla, sittenkö tykkäät itsestäsi? Tai sitkun olet saanut pyören perän kuin kimkardashianit, sittenkö tykkäät itsestäsi? Tai sitkun olet saanut kerättyä rahat nenäleikkaukseen, sittenkö tykkäät itsestäsi?
Sitkun ei tapahdu koskaan. Sitkun on myös varas: se vie sun elämän.

nyt mä pystyn katsomaan peiliin ja kohtaamaan sen ihmisen, joka sieltä katsoo takaisin.
Mä en voi vaikuttaa toisten mielipiteisiin, enkä mä voi vaikuttaa toisten ihanteisiin. Jos joku haluaa viettää elämänsä shitnessissä jahdaten sitä kardashian-takapuolta, anti mennä vaan!
Mutta mä voin vaikuttaa itseeni. Omaan asenteeseeni. Itseluottamukseeni. Omaan käsitykseeni itsestäni. Kyllä, just eilen googlettelin Gossip Girlin tyylivinkkejä, mutta tiedän sen, ettei se tyyli ole minua varten: en osaisi pukeutua niin enkä tuntisi oloani mukavaksi. Ehkä otan siitä jotain vaikutteita, joita voisin kevyesti sulauttaa omaan tyyliini. Omaan tyyliini, ei GG-tyyliin.
Kyllä, tiedän GG:n olevan jo loppu ja vanha, mutta mä en aikoinani sitä katsonut, joten mikäs mua nyt estää? Ei mikään!

Tästä aiheesta tein tämän kertaisen nykärin. Biisi on Colbie Caillatin "Try", ja kertoo siis tästä aiheesta. Itsensä muokkaamisesta muiden ihanteiden mukaiseksi. Itsensä kutistamisesta, pienentämisestä, leikkaamisesta, kaunistamisesta. Itsensä vääränlaiseksi tekemisestä. Sitkun-ajattelun mukaan elämisestä ja lopulta siihen heräämisestä: mitä ihmettä on tapahtunut? Mikä musta on tullut? Mihin mä olen mennyt, ja keiden ihme tyyppien kanssa?
Ja miten mä pääsen takaisin?


Jokainen meistä on ainutlaatuinen ja yksilöllinen, kukaan meistä ei ole täydellinen sillä täydellisyyttä ei ole edes olemassa! Pysy tietoisena ja rehellisenä itsellesi: onko nämä ihmiset mulle oikeasti hyviä, ja olenko mä hyvä itselleni?
Se, miten kohtelet itseäsi, on paras lahja, jonka voit koskaan itsellesi antaa!

Hyvää uutta viikkoa kaikille!

32 kommenttia:

  1. Hui, kauheaa luettavaa tuo vuodentakainen elämäsi! Onneksi nyt asiat vaikuttavat olevan toisin <3
    Kirjoitit kauniisti itsensä arvostamisesta ja sait mut oikeesti ajattelemaan tuota sitkun-ajatustavan haitallisuutta ja heräämään ylipäätään sen olemassaoloon omassa päässänikin! Kokoajanhan mä mietin; sitkun mä pääsen yliopistoon, sitkun mä olen saanut mun juoksuvauhdit tarpeeksi hyviksi, sitkun mulla on pitkät ja paksut hiukset, sitkun sitkun sitkun... Entä jos mä en ikinä onnistukaan pääsemään haluamalleni alalle yliopistoon? Entä jos mä loukkaankin mun jalan enkä pystykään enää juoksemaan? Ja mun tukasta ei koskaan tule pitkää ja paksua saamaankaan :'D Sait mut oikeesti heräämään siihen, että mun pitää arvostaa itseäni nyt ja niitä asioita joita mulla on, ei niitä joita en ehkä tule koskaan saamaan. Mä en ole aikoihin elänyt hetkessä vaan odottanut "niitä parempia aikoja, jolloin mä olen tarpeeksi hyvä".
    Sä olet todella viisas ja kaunis ihminen, niin sisältä kuin ulkoa :) Kiitos kun jaat ajatuksiasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi noista ajoista on tultu rutkasti eteenpäin, en halua kokea samaa enää ikinä!
      Hienoa, että tekstini laittoi sinut miettimään tuota sitkun-ajatustapaa :) Jotenkin tuntuu, että nykypäivänä hetkessä elämistä ei hirveästi katsota hyvällä, sillä koko ajan pitäisi olla tekemässä suunnitelmia ja muutoksia. Olen kuullut hetkessä elämistä verrattavan lusmuiluun ja laiskotteluun, ja mitä hyvää sellaisesta voi koitua? Mutta mun rehellinen mielipide (ja myös kokemus!) on se, että just se sitkun ja jatkuva menneessä tai tulevassa eläminen on vahingollista: meillä on vain tämä hetki, ja se liian helposti unohdetaan.
      Sitä paitsi se hetkessä eläminen just mahdollistaa sen, että voidaan tehdä tarvittavia muutoksia esim. tulevaisuuden suunnitelmia varten :)

      Kiitos paljon ihanasta kommentista, ja hyvää juhannusta! :)

      Poista
  2. Jep!!! Täyttä tavaraa tämä sun teksti :). Itsekin elin, ja tietyllä tapaa elän vieläkin, sellaisessa "sitten kun olen sitä tätä ja tuota" -tyyppisessä maailmassa. Oli iso hetki mun elämässä, kun tajusin edes tekeväni niin. Odotin aina, että muuttuisin kauniimmaksi, ahkerammaksi, sosiaalisemmaksi ja mitä lie. Sitten tajusin, että en mä tule koskaan muuttumaan suurimmaksi osaksi niitä asioita mistä haaveilen. Olen tälläinen ja hyvä niin. Se on helpottava tunne antaa itselleen luvan olla sitä mitä on. Vasta sen jälkeen voi alkaa olla kokonainen ja loistaa omana ihanana itsenään. Ja alkaa elämään tässä hetkessä. Luulen, että ikä on myös yksi iso tekijä tässä prosessissa. Olen huomannut, että mitä enemmän vuosia tulee, sitä armollisempi itselleen on :D.

    On se kummallista miten paljosta ihmisellä olisi syytä olla kiitollinen ja silti väkisin takertuu vain niihin negatiivisiin asioihin. Mutta onneksi itsensä hyväksymistäkin voi opetella. Päivä kerrallaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, sitten kun.. :D
      Todella helppo ja todella petollinen! Siihen on niin helppo pudota ja jäädä, ja tämä yhteiskunta on vielä sellainen, joka sen sallii. "Sitten kun olet tehnyt sen ja tämän, rupeat tekemään sitä ja tätä ja tuota. Sitten kun olet tehnyt tuon, sitten se elämä alkaa!" Aaaargh..!

      Sun viimeisestä kappaleesta tuli mieleen semmoinen, että voisi kokeilla pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Joka päivä kirjoittaa ylös vähintään yhden asian, josta on kiitollinen. Varmasti aluksi on vain saman toistoa, mutta pikkuhiljaa sitä oppii löytämään muitakin asioita.
      Mutta onneksi nämä todella on asioita, joita voi opetella :)

      Poista
  3. Mulla tuo sitkun liittyy enemmän "henkiseen" puoleen kuin ulkonäköön. Monesti ajattelen, että sitkun saan pidettyä täydellisesti kiinni liikunta- tai lukusuunnitelmasta, voin pitää itsestäni tai olla ylpeä. Toisaalta olen yrittänyt ajatella asian niin, että kaikille tulee varmasti päiviä, jolloin suunnitelmaa on pakko muuttaa. Eihän kukaan voi olla täydellinen :D!

    Ulkonäkööni olen ihan tarpeeksi tyytyväinen tällaisenaan. Tietysti joinain päivinä hiukset on kohti kattoa tai iho on vaihteeksi päättänyt räjähtää. Silloin ajattelen, että kaikenlaiset poikkeamat kauneusihanteista ovat itseasiassa ihmisen ulkonäön vakioita. Hyvin harva näyttää luonnostaan meikatulta/photoshopatulta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kun toit esille tuon henkisen puolen sitkunista! Oli tarkoitus lisätä se tuohon tekstiin, mutten sitten enää muistanut.
      Mutta oli se sitten ulkonäöllisiin tai vaikka saavutuksellisiin seikkoihin liittyvää, niin kaikki yhtä petollista. Toki voi ja tietyssä määrin pitääkin tehdä suunnitelmia, mutta niistä on osattava joustaa eikä vaan suorittaa tukka putkella (tai kohti kattoa :D) ja elää sitten joskus eläkkeellä.
      Sitä paitsi ei sitä osaa eikä opi arvostamaan mitään muuta, jos koko ajan elää sitten kun -periaatteella :P

      Hui, en halua edes ajatella sellaista maailmaa, jossa ihmiset olisivat täydellisiä ja photoshopattuja! :O :D

      Poista
  4. Hui kun tuli ihan kylmät väreet tuota ekaa tekstiä lukiessa. Siihen ei enää ikinä takaisin!! Ei kumpikaan meistä!

    On niin upeata kun jaksaa ja on voimia <3 Joka päivä oon siitä niin kiitollinen!

    Olet ihana ja nää sun tekstit on mahtavia!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, ei todellakaan enää sitä entistä takaisin, et sinä enkä minä!

      Tämä parantuminen on herättänyt tuohon sitkuniin ja opettanut arvostamaan niitä tosi pieniä hetkiä. Ennen mä olisin menettänyt hermoni siinä, kun Doora jahkailee sohvan vieressä hyppääkö se mun polvitaipeiden alle vai niskan taakse käsinojalle. Nyt mä olen siitä äärettömän kiitollinen, sillä siinä on yksi elävä olento, jolle mä olen elämän toiseksi tärkein (koiralle sen tärkein yksilö on se itse :D) ja joka haluaa tulla niin lähelle kuin mahdollista :) Tai ennen mä inhosin sen tapaa vallata mun tyyny, mutta nyt mä tyydyn vaihtamaan sen tyynyliinan aina Dooran visiitin jälkeen :D

      Kiitos Pinja! <3

      Poista
  5. Nautin herkän analyyttisestä kirjoitustyylistäsi. Teksti kosketti syvältä minuakin. Olen ehkä oireillut hiukan eri tavoin kuin sinä, mutta ongelmallinen kehonkuva on yhdistävä tekijä siinä. Tai, mulla on tällä hetkellä diagnosoitu "kausittainen syömishäiriö", eikä sitä ole nähnyt ulkopuolelta minusta vuosiin. Se on pitkällinen prosessi.

    Nostan sulle reilusti hattua tuosta, mitä mieltä olet fitnessistä aka shitnessistä! Itsekin olen sitä mieltä, että lähinnä laillistettu syömishäiriöhän se on. Sitä paitsi - sellainenkin syömishäiriömuoto on ihan virallinen diagnoosi, jossa tavoitellaan sairaalloisella palolla lihaksikasta kroppaa.

    Hienoa, että olet oppinut arvostamaan kehoasi ja kuuntelemaan sen viestejä. Yleiset kauneusihanteet onkin ihan hoopoja, eikä ne ole edes pysyviä. :) Olet monin tavoin kaunis ja lahjakas persoona. Tsemppiä tähän päivään ja myös jatkoon! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että tykkäsit!
      Oma parantumisprosessi on nostanut nyt pintaan todella paljon asioita, jotka ovat vaivanneet koko ajan mutta jotka on todella tiedostanut ja älynnyt vasta nyt. Toisaalta shitnessiä vastaan mä olen ollut ihan alusta alkaen. Perheenjäsenet ovat siinä vaihtelevan tiukasti kiinni, ja se on vain nostattanut mun inhoa koko puuhaa kohti :/ Sanoit todella osuvasti sen olevan laillistettu syömishäiriö, sillä sitähän se on. Ei ole normaalia eikä todellakaan tervettä syödä tiukkoina kellonaikoina tietty grammamäärä parsakaalta ja kanaa - vielä tasan grammalleen eikä grammaakaan yli; ei ole normaalia eikä tervettä juosta helteessä paksut vaatekerrokset päällä, jotta kroppa saataisiin mahdollisimman kuivaksi. Eikä todellakaan ole tervettä väittää, että sitä tehdään "terveys"syistä.

      Onhan tämä oman itsen kuunteleminen ja arvostamisen opettelu vienyt pitkään, mutta näin se toivottavasti myös menee perille loppuiäksi :)
      Kiitos paljon ihanasta viestistä, ja hyvää jatkoa sinullekin! <3

      Poista
  6. Vaaleanpunainen mekko näyttää niin suurelta, että olet ilmeisesti päässyt taas laihtumaan. Nyt ruokaa nassuun vaan. Lämmin sää ei ole mikään tekosyy olla syömättä, jos sitä ruokaa oikeasti tarvitsee. Ylipainoiset (siis oikeasti ylipainoiset, eikä vain omassa mielessä kuviteltu ylipaino) ja reilusti normipainoiset selviää vähemmälläkin syömisellä kuumalla, mutta noin hentoisten on syötävä, ettei kuihdu pois.

    Toisekseen nyt ei ole vielä edes oikeasti ollut kuuma. Parikymmentä astetta on vielä suhteellisen viileä kesäksi. Itseasiassa kroppa tottuu kyllä kuumaan niin kuin talvella kylmäänkin. Suomessa vaan on niin vähän aikaa todella kuuma, ettei se ehdi siinä ajassa tottua. Mutta kun kuumuudessa, siis yli 25 C, viettää koko kesän, niin kyllä siihen tottuu suhteellisen äkkiä ja jos kalorit kuluttaa liikkumalla, niin kyllä silloin voi todella syödä kunnollakin. Lämpötila on siis tottumiskysymys. Eri asia on tietysti ne neljänkymmenen asteen helteet, joita täällä ei kuuna päivänä nää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en enää juurikaan punnitse itseäni, niin en tiedä painosta.
      Mutta on ihan totta, että lämpimät säät vaikuttavat ruokahaluun negatiivisesti. Syön kyllä edelleen aika paljon (todella iso aamupala ja päivittäiset suklaapatukat ovat kuvioissa edelleen), mutta voi olla, että sitä vaatii enemmän ruokaa. Tämä on siinä mielessä hyvin hämmentävää, sillä hyvin pitkään eli tosi minimaalisilla ruokamäärillä eikä mun aineenvaihdunta ole koskaan ollut näin nopea kuin nyt.

      Mä en ota kantaa siihen, mikä on kuumuuden määritelty raja. Mulle kuuma ilma on kyseessä aina elohopean noustessa 20 asteeseen, ja 25 on jo tukahduttavan kuuma. En muutenkaan siedä kuumaa kovin hyvin eikä sen vaikutus ruokahaluun ole tekosyy. Mutta olet oikeassa, pitää kiinnittää ruokailuun enemmän huomiota :)

      Poista
  7. Ota huomioon, että nyt jaksat ilmeisesti liikkua enemmän kuin silloin heikossa kunnossa, joten kulutatkin enemmän energiaa. Toisaalta nälkiintyneenä sun kroppa eli säästöliekillä, joten ilmeisesti aineenvaihduntakin oli hidasta. Terveenä tarvitsee enemmän energiaa ja vielä jos on fyysisesti aktiivinen, niin sitä kuluu.

    VastaaPoista
  8. Olen nähnyt kuviasi instagramista ja olet selvästi menossa alaspäin painon suhteen.
    Toivottavasti et anna anoreksian vetää sinua takaisin sen pauloihin vaan pidät puolesi! Olet tehnyt kovan työn ja olisi harmillista jos antaisit sen valua hukkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten olen useasti sanonut, niin mä en enää juuri käy vaa'alla, joten en tiedä painoani. En uskalla luottaa siihen mitä omat silmät näkee eikä hoitotahon puolesta ole kommentoitu mun ulkonäköä, niin en tiedä. En oikeastaan edes uskalla ajatella koko asiaa :/
      Kesäaika on hankala siks kun menee ruokahalu :/ Mutta mun todella pitää nyt seurata ruokailua ja lisätä jotain energiapitoista mutta pientä ruokaa mukaan.
      Olet ihan oikeassa siinä, että oon tehnyt liikaa töitä vain palatakseni samaan! Mä en enää ikinä halua viettää samanlaista elämää kuin vaikka viime vuonna! Nämä on niitä kuuluisia dippejä, joita on polulla, mutta niistä pitää vaan kivuta ylös ja jatkaa siitä mihin on jääty :)

      Poista
    2. Hyvä jos otat nämä kommentit vakavasti. Näytät todella karulta ja jos et käännä suuntaa, paluu on varma. Sun pitää ottaa vastuu riittävästä syömisestä tai vaihtoehtoisesti pistää liikunta tauolle. Kesä tai muukaan ei voi olla selitys, niitähän löytyy aina, Toki voihan niinkin elää, ainaisten tekosyiden kansa, mutta tuskin haluat sitä. Ja jos lämmin ruoka ei uppoa, kyllä niitä kaloreita saa kylmästäkin (edellyttäen, että valitsee muutakin kuin kasviksia ja 0% -tuotteita).
      Fiksuja ja vastuullisia valintoja!

      Poista
    3. Mikä yhdelle on totinen tosi ja syy, on toiselle tekosyy.
      Mutta olen jo pitkän aikaa syönyt lämpimät aterian kauppojen salaattibaareista koottuina salaattiaterioina. Onneksi tätä tietoa ja kokemusta on kerääntynyt paljon tässä viimeisten reilun vuosikymmenen aikana, niin voi niitä hyödyntää :)

      Poista
    4. Mun on tehnyt mieli mainita tästä samasta asiasta mutten oo kehdannut/uskaltanut sanoa, mutta onneksi sulla on hoitotaho joka pitää huolen ettei mene liian jyrkkään alamäkeen, koska oot tehnyt niin ison työn joka olisi harmi jos kaikki menisi hukkaan :( kamalasti voimia <3

      Poista
  9. Kardahsianilla ei ees oo mun mielestä hyvä takapuoli :') erittäin hyvä teksti taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oo niiden Kardashienin ahtereita edes sen pahemmin katsonut :D Se oli vaan siinä eräänlaisena synonyyminä :)

      Poista
  10. Voisitko kuvitella uskaltavasi ottaa asian puheeksi hoitotahon kanssa, jos et itse halua käydä vaa`alla? On oikeasti ymmärrettävää, että ruokahalun kadotessa syöminen on hankalaa. Tämänn tilanteen, painon putoamisen, ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa mitään syöksyä takaisin vanhaan. Nyt vain pitää ottaa asia tosissaan (kuten otatkin!)ja tehdä tarvittavat korjausliikkeet.
    Olet kulkenut hirmuisen ison matkan jo tähän asti. Pystyt kyllä! Se on opettelua ja haparointia. Tämä on sinulle tietysti niin uutta vielä, että ei mikään ihme, ettei homma ole hanskassa.

    Äh, tuntuu etten oikein saa itsestäni ulos sellaisia sanoja, joita haluaisin. En tarkoita kuulostaa käskevältä... Tuli vain halu kirjoittaa, kun itsellä hieman vastaavanlainen tilanne. Tosin minulla on bulimia, mikä vaikuttanee asiaan. Syöminen ei ihan samalla tavalla ole ongelma, kuin mitä anoreksian kohdalla. Tunnistan itsessäni kyllä molemmat puolet, jos niin voi sanoa, en oikein tykkää jaotella näitä.

    Itsellä ruokahalua vie puolison vointi ja itsetuhoajatukset, joista sain kuulla vain muutamia päiviä sitten. Ahdistus tuntuu niin suurena ja kuvottavana möykkynä, että ruoka on suunnilleen viimeinen asia, mitä ajattelen. Vaan ei auta. Painoa on vähän, joten pakko vain syödä ja käydä vaa`alla, jotta tiedän, ettei se putoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun hoitotaho aka psykologi on kuule tiukasti puuttunut asiaan! :D Joten kyllä siellä on vahtaus käynnissä.
      Mulle vaaka itsessään on major triggeri, oli luku sitten mitä tahansa. Siksi sh-polin käynneistä tuli niin ahdistavia, koska siellä oli vaaka. Haluan pitää tän terapian irti siitä vaakakuviosta, muuten se menee pilalle ja luottamus häviää.

      Tosi ikävää kuulla sun tilanteesta :/ Toisen läheisen ihmisen ongelmat tuntuu niin pahalta, että ennemmin kärsin ne itse kuin katson toisen kärsivän. Mutta sä tarvit nyt voimia itse jaksaaksesi tukea puolisoasi!
      Tsemppiä sinulle hurjasti, ja hyvää juhannusta! :)

      Poista
  11. Toivon todellakin ettet loukkaannu tästä, mutta mun on nyt pakko kirjoittaa. Olen jo pidemmän aikaa ollut järkyttynyt instagram-kuvistasi, koska mä en enää erota sun uusia kuvia niistä pahimpien aikojen kuvista. Ihan uusimmat kuvat ovat jo todella karua katsottavaa, mä en rehellisesti sanottuna näe niissä juurikaan edistystä. Ilmeisesti et käy vaa'alla ja sulla on ollut ongelmia ruokahalun kanssa mutta liikkumisesi on edelleenkin todella runsasta? Jos et saa kunnolla syötyä niin eikö sitä liikuntaa voisi edes keventää väliaikaisesti? Huoh, en edes tunne sua mutta olen todella huolissani, näyttää siltä että olet luisumassa takaisin entiseen. :( Olet kuitenkin tehnyt niin paljon töitä paranemisesi eteen, että tee nyt hyvä rakas ihminen joku korjausliike nopeasti!

    <3:lla, Laura

    VastaaPoista
  12. Vaikee uskoa, että uudemmassa kuvassa jossa sulla on vaal.pun. mekko päällä olisi muka kokoa pienempi mekko kuin aiemmassa. Päinvastoin, näyttää vieläkin isommalta. Tosin onhan se selvää muutenkin, että olet taas laihtunut melkoisesti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vilkaisepas ekaa kuvaa pinkistä mekosta vähän tarkemmin, niin huomaat mun pitelevän mekkoa toisella kädellä takaa kiinni. Samaa en tee uusimman mekon kohdalla. Eli tästä syystä tämä uudempi mekko näyttää isolta ja mä taas "laihtuneelta", koska mekon malli on vapaasti nähtävillä.
      Jos en olisi kursinut isompaa mekkoa kädelläni kasaan, näkisit niiden kokoeron.
      Jos et usko, katsopa mekkojen yläosaa ja etenkin hihan aluetta, ne kertovat aika eron mekkojen koosta.

      Poista
  13. Muut anot ovat aivan oikeassa laihtumisestasi, vaikka kuinka tuot esille parantumistasi. Laihtumisesi paljastuu kaikista parhaiten kasvoistasi. Viimeisimmät kasvokuvasi kertovat sen selkeästi: keväällä kasvoistasi loisti terveellinen pyöreys ja näissä viimeisimmissä on taas sitä samaa luisevuutta nähtävissä kuin niissä vuoden takaisissa kuvissa. Itse asias ne eivät ole enää kaukana siitä, mitä olit silloin pahimmillasi. Vahva meikki vielä korostaa sitä entisestään.
    Nyt hyvä ihminen, kaikki tässä kommentoineet anot toivoo sulle hyvää, mutta osoittavat huolestuneisuutensa. Laihtumisen huomaamiseen ei tarvita vaakaa, sen huomaa jo kuvista, jos et itse huomaa, ole iloinen että muut huomaavat ja kertovat sen sinulle.
    Älä anna nyt periksi, kun pääsit jo niin pitkälle. Mutta totuus on, että jos et nyt tee asialle jotain päädyt taas siihen viime kesäiseen ja siihenhän et varmaan enää halua? Sun vartalossa ei ole mitään ylimääräistä, mistä olisi varaa laihtua. Me lukijat emme ainakaan halua että päädyt viime kesäiseen, vaan toivomme sinun tarttuvan asiaan: Liikuntaa vähemmän, jos ruoka ei maistu. Itseasiassa kasvisvoittoisella ruualla on vaikea nostaa painoa, jos liikkuu runsaasti. Suklaa-ja proteiinipatukoistakaan ei saa riittävästi kaloreita, jos niillä korvaa ateriat. Niiden lisäksi pitää syödä normaalit ateriat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos huolenpidostasi, mutta asia on hallinnassa. Syön pieniä määriä monia kertoja päivässä, sillä vatsaan ei mahdu normaalin ihmisen aterioita,ja toisekseen ei tee edes mieli. Mulla on paljon kokemusta tästä ja tiedän myös korjauskeinot. Ne proteiinipatukat ja kasvisruoat on helpointa syödä, samoin suklaapatukat, ja kun niitä syö usein, niin niistä saa tarpeeksi energiaa.

      Sulle sanoisin pienen vinkin: katso millä tavalla terveyteen viittaat. Sinulle sana pyöreä voi tarkoittaa terveyttä, mutta en varmasti ole ainoa, jolle se on oksettava asia ja joka vihaa sitä sanaa.
      Et varmaan tarkoittanut mitään ihmeempiä sillä - tai mikäli jos tarkoitit! - mutta tuohon suosittelen kiinnittämään huomiota.

      Poista
    2. Pyöreydellä tarkoiti sitä että olit saanut kasvoihisi hiukan enemmän muotoa. Ei pyöreyttä

      Poista
  14. Kyllä sitä tarkoitin, että kasvoisi näyttivät terveiltä, normaalin muotoisilta, en tarkoittanut sillä että ne olisivat jotenkin ylimääräisen pyöreät olleet. Ehkä paranemisen merkki on sekin, kun pyöreä pelkkänä sanana lakkaa oksettamasta. Pyöreä, kun sanana voi tarkoittaa ihan neutraaleja asioitakin. Pyöreä pallo kun on ihan normaali. Sen sijaan neliskulmainen ei ole pallo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisille sana pyöreä voi olla neutraali mutta toisille ei koskaan. Kannattaa katsoa miten siihen viittaa, sillä en ole ainoa, jolle "pyöreä" on kuin kirosana.
      Ja mitä paranemiseen tulee, niin mun parantumista ei määritä se miten mä suhtaudun johonkin sanaan.

      Poista
  15. Olen itse antanut ihmisten masentaa minua heidän haukkumisillaan. En ole puollustanut itseäni ja näin. Olen vain aina miettinyt, että kai minä ansaitsen sen. Mutta tämä postaus avasi silmäni täysin..

    Minun, eikä kenenkään muun -pitäisi välittää muiden tekemisistä tai sanomisista.

    Tämä teksti oli tosi inspiroivaa (vaikka olikin päiväkirja tyyppinen) ja nostan hattua siitä, että uskallat kirjoittaa tälläisistä asioista. Sait ehdottomasti uuden lukian<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kans aiemmin niellyt kaiken paskan, joka on satanut niskaan. Ajattelin, että mä todella olen niin helvetin paska ihminen, että ansaitsen tulla kiusatuksi 12 vuoden ajan, ansaitsen sen nettivihan mitä saan osakseni.

      Mutta ei sitä kukaan ansaitse. Todella hienoa, että olet herännyt ymmärtämään, ettet sinä ansaitse sellaista! :) Sen työstäminen vaatii aikaa, mutta ehdottomasti kannattaa!

      Ja tervetuloa lukijaksi! :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta