27. kesäkuuta 2016

Juhannus checked, what's next?


Juhannus tuli ja meni, ja omani vietin Haapiksella porukoiden luona, kuten yleensäkin. Ennen voivottelin sitä, että juhlapyhien jälkeen koittaa karu takaisinpaluu arkeen, mutta nyt se vasta mukavaa on! Juhlapyhät (tietyt niistä, pääsiäistä ei lasketa) ovat vähän kuin värityskuva, jonka viivat ylitetään. Ensin se tuntuu mukavalta, mutta äkkiä se alkaa kyrsimään. Onneksi kauppojen aukiolot ovat vapaammat - tosin Haapiksella se ei juuri näy missään - ja se tuo pienen helpotuksen tukalaan juhlapyhään. Haapis on Haapis, tukala maalaiskylä, jossa traktorit ovat katukuvassa ihan yhtä tuttua kuin vaikka skootterit ja mopoautot isommassa kaupungissa. Että joo-o...


Doora Unelman kanssa lähdettiin matkaan torstaina aamusta täpötäydessä junassa, ja ihan yhtä täpötäysi oli juna tänään maanantaina Ylivieskasta Seinäjoelle. Kaikkein surkeinta on lemmikkipaikkojen tarjonta: verkkokaupassa yhdelläkään junavuorolla joko Oulaisista tai Ylivieskasta Sjoelle ei ollut ainuttakaan vapaata lemmikkipaikkaa, joten jouduin soittamaan asiakaspalveluun ja sitä kautta sain yhden paikan. Se olikin päivän juniin ainoa lemmikkipaikka!! Jotta hommasta olisi tullut vielä mutkaisempaa, niin se lippu piti käydä hakemassa R-kioskilta.
Oikeasti, VR, miksi ette voi lisätä lemmikkipaikkojen määrää etenkin näinä ruuhka-aikoina?! Ja miksi ne paikat on aina sata vuotta vanhassa vaunussa, jossa ei ole ilmastointia?! Aaaargh...!

Pehmeä lasku lomaan: valkkaria juomalasissa, vaahtokarkkeja ja Gossip Girl oikein kunnon näytöltä :D

Meillä kotona oli kaikki muut paitsi yksi pikkusiskoista, ja itse asiassa pikkuveli lähti pohjoiseen juhannusta viettämään. Mutta populaa riitti siltikin, ja koiriakin oli koko lauma koolla :)
Torstaina illalla pääsin todistamaan mun juoksukunnon huimaa kehitystä, ja uudemman kerran heti perjantaina, kun sisko pyysi lenkille. Torstaina tehtiin reilun kutosen juoksulenkki Dooran ja Dainan kanssa, ja saman lenkin juoksin viimeksi vähän ennen joulua. Silloin tuohon lenkkiin meni aikaa lähes puolitoista tuntia ja kävelyosuuksia oli paljon. Nyt kävelyä tuli about kilometrin verran (alkulämmittely ja koirien vuoksi pissa- ja haistelutuokioita), ja selvisin noin tunnissa.
Perjantaina sitten juoksin siskon kanssa vajaan seiskan alle tuntiin! Tämä oli mulle melkoinen saavutus, sillä en ole kertaakaan juossut seurassa, eli vauhti ei ollut se mihin mä yleensä juoksen, vaan vähän nopeampi. Ihan lenkin loppupuolella tuli sitten se ikävä kramppi keskivartaloon, joten se hitusen ärsytti ja hölläsi vauhtia. Mutta olotila tuon juoksun jälkeen oli todella autuaallinen: mä olen todella kehittynyt juoksussa, ja siitä on tullut myös taloudellisempaa. Laitoin sen jälleen tänään lenkillä merkille, sillä askel on aikaisempaa kevyempi ja nopeampi, ylämäet sujuvat paremmin eikä juoksu muutenkaan verota kroppaa samalla tavalla.
Tämä osui todella hyvään saumaan, sillä uusimmassa Kunto Plussassa oli artikkeli taloudellisesta juoksusta.
Lisäksi ne onnistumiskokemukset ovat ihan mielettömän tuntuisia ja se, että niitä saa juoksemisesta, jota mä olen ennen inhonnut melkein yhtä paljon kuin hiihtämistä! :D Mutta juoksu ja tanssi, niistä on tullut mulle niin tärkeitä!

just sängystä nousseen #ootd ja juoksun jälkeinen kuuman ilman #ootd; onko näissä mitään mainittavaa eroa edes? ;D

Mä olin vähän niskakarvat valmiusasennossa, sillä juhlapyhät + perhe = ei aina hyvä seuraa.
Mutta tämä juhannus meni hyvin :)
Siskontyttö Anna on todella mainio muksu, vaikka en mikään lapsi-ihminen olekaan. Anna on myös ihastunut Dooraan, ja me leikittiin iltaisin keskenämme :) Torstai-iltana kuulin sitten Annan sanovan mummulle (mun äidille), että Heidi on ihana, mä tykkään siitä! Ja uudestaan sitten eilen Annan tehdessä lähtöä, että hänen tulee ikävä! <3 Lasten suusta sen totuuden kuulee ;)

Ruokia oli jos jonkinlaista, vaikkakin 95% niistä oli liharuokaa. Toki oli jotakin kasvisruokaa, ja mun suosikiksi nousi grillattu ananas ja halloumi, nams! Uudet perunat on aina yhtä hyviä, joskin oman pellon uudet potut ovat parempia kuin kaupan :P Guacamole todisti vaan sen, etten edelleenkään tykkää avokadosta, mutta se mokkapiirakka... <3
Jännä muuten miten pelkoruoista voi muodostua uusia turvaruokia! Mä olen hirveästi pelännyt mysliä ja se on ollut pelkoruokalistan ihan kärjessä, mutta nyt siitä on tullut uusi suosikki! Lämmin kaurapuuro tuntuu liian tukalalta helteisinä päivinä, joten sen on korvannut joko rahkaan tai soijakookosjogurttiin sekoitettu mysli (Haapiksella löysin mun so far lempparimyslin: raparperi-mansikkamyslin!) hedelmien kera. Kiivi sopii loistavasti, samoin erilaiset melonit. Meloneita mä olen jollakin tapaa pelännyt myös ja viime kesänä mä söin vain vesimelonia. Tästä syystä vesimeloni on sitten ahdistanut, joten päädyin kokeilemaan kaikkia saatavilla olevia meloneita, ja nyt on suosikki löytynyt: piel de sapo! <3 Onko teillä jotain lempparimeloneita?
Toinen pieni uskallus oli ostaa kokonainen tuore ananas. Olen aina pitänyt sitä hirvittävän vaikeana käsitellä ja syödä, mutta Halppiksessa oli ananakset tarjouksessa, joten päätin kokeilla. Tämä ananas päätyi sitten mun matkalaukkuun Seinäjoelle, ja pilkoin sen tänään ja kirjaimellisesti sulin sen ääressä: en osta enää koskaan purkkiananasta, on se tuore versio vaan niin hyvää!


Jännä, miten Haapiksella ollessa kaupoista löytää eri tavalla tuotteita kuin Sjoella. Tarkoitan sitä, että Haapiksella voi ostaa niitä matkamuistoja, kuten vaikka tuo yo kuvassa oleva kynsilakka :D Jotenkin se matka antaa siihen oman bonuksensa: se tuote on ostettu kauempana ja sen joutuu viemään mukanaan kotiin, joten onhan se silloin matkamuisto :P
Anyways, esittelin kotiväelle tuon uuden vaaleanpunaisen mekon, joka sai kyllä positiivisia kommentteja. Olen itsekin hyvin tyytyväinen siihen, joskin mekko on malliltaan vähän erikoinen. Nyt tähän tietysti tulee anonyymeiltä kommentteja laihtumisesta tmv, mutta katsokaapas se eka kuva pinkistä mekosta vähän tarkemmin ja huomaatte, että mä olen kursinut mekon toisella kädellä takaa kasaan, jolloin mekon malli ei ole nähtävillä. Samaa en ole tehnyt tämän uusimman kohdalla eli mekon malli on vapaasti näkyvillä.
Mä odotan vielä sen valkoisen pitsimekon ja teen sitten päätöksen kumman laitan juhliin päälle. Toivottavasti se mekko tulee pian, sillä juhlat ovat jo sunnuntaina! :)


Ruokien kuvailut jäivät vähiin useista syistä, mutta tässä pari. Nuo proteiinipatukat (etenkin ne, joissa ei ole käytetty sokerialkoholeja) on hyvä ja helppo syödä niin jälkkäreinä kuin välipaloina ja niistä on tullut jonkinnäköistä turvaruokaa mulle. Oikeassa yläkulmassa oleva mokkapiirakka on niin namia, tosin mä suosin kaksinkertaista kuorrutetta siinä ;) Alhaalla vasemmalla jokin välipalasotku rahkasta, soijakookosjogusta ja kiivistä. Ja alhaalla oikealla pieni recoverywin oli sipsit! Otin ensin nuukasti yhden pienen kourallisen (kuvassa), mutta sitten niihin jäi semmoinen himo että oli pakko ottaa lisää. Pelkäsin kyllä mitä siitä tulee - meneekö överiksi ja iskeekö julmettu syyllisyys - mutta oli mieletön helpotus huomata, ettei kumpaakaan tapahtunut. Söin varmaan kolme kourallista noista sipsejä, mutta se stoppi tuli ja siihen se jäi.
Itse asiassa tämä sipsin syönti oli osa pientä sipsialtistusta. Bongasin jo torstaina sour & cream -pussin kotona, ja silloin maistelin pari olemattoman pientä suikaletta kädet täristen ahdistuksesta. Silloin mä päätin, että tänä viikonloppuna päästään sitten eroon tästä sipsipelosta altistamisen kautta. Söin perjantaina pienen kourallisen sour & creamejä ja tietoisesti rajasin sen siihen määrään. Seurasin mitkä oli reaktiot: ahdistus ja pelko oli hetkellisiä, ajatus välittömästä lihomisesta kesti pidempään. Sen sijaan että olisin jäänyt märehtimään sitä lihomisahdistusta ja tekemään jotain sellaista, joka olisi ajanut mut väistämättä lihomaan, mä siirsin huomion muualle: menin ulos leikkimään Annan ja Dooran kanssa pallolla, ja myöhemmin tuijotin Gossip Girliä Netflixistä.
Tätä sipsikokeilua ei olisi voinut jättää tähän, vaan se piti viedä loppuun asti ja lopputulos oli se, että ei ne mua tapa eikä ne lihota viittätoista kiloa. Janotti kyllä, se suolamäärä oli aika extremeä mun kropalle. Mutta mitään pahaa ei tapahtunut :)


Sunnuntaina pääsin nopeasti käymään Ylivieskassa, ja sieltä tarttui mukaan yhtä jos toistakin. Ylävasemmalla noita traktorinpyöräkarkkeja tuli vedeltyä vähän joka ilta, ja yläoikean sisustustaulun ostin Haapiksen halppiksesta. Mutta tuo pillimuki alavasemmalla löytyi Ykan Kärkkäiseltä (1,90e hinta!), ja tuo kello oli todellinen löytö: vain 2,50e!! Lisäksi proteiinipatukoita (yksi ihan uusi maku löytyi), ja Dooralle uusi lelu, miniraato Sorsa :D Mä annan sen Dooralle sitten kun se jää Haapikselle hoitoon ensi viikolla mun ollessa Helsingissä ja Sinin kanssa Tallinnan-risteilyllä :)

Tänään maanantaina todella kotiuduttiin Doora Unelman kanssa, ja kuten postauksen alussa sanoin, niin täpötäydessä junassa. Mulle kävi pieni kämmi, sillä patistin pikkuveljen ylös sängystä viemään mua asemalle tuntia liian aikaisin, ja hoksasin sen vasta matkalla. Jotenkin olin katsonut kellon väärin, mutta parempi se että on liian ajoissa kuin että on liian myöhässä!

huhtikuu -15, kesäkuu -16.
Nyt alkoi viimeinen viikko kesäkuuta, ja tämä viikko tulee olemaan kiirus, mutta mä nautin siitä, kiire tuo vaihtelua tylsään loma-aikaan.
Omille treeneille ei tule jäämään aikaa, mutta tanssia tulee olemaan kyllä. Huomenna on tanssikurssin jatkobaletti ja perjantaina pieni näytös, josta mä olen ihan onnessani! :) Esitetään pieni pätkä Joutsenlammesta, johon mulle tarjottiin Odetten rooli. Voitte vaan arvata miten ällistynyt mä olin, mutta samalla niin mielissäni :) Ennen perjantaita tulee olemaan joitakin harjoituksia, ja siinä samalla yrittää koordinoida juhlavalmisteluita täältä ja pakata sekä juhliin että ensi viikon Helsingin-reissua varten. Mutta mä nautin kiireestä! :)


Mutta näihin tunnelmiin loistavaa uutta viikkoa ja kesäkuun viimeisiä teille kaikille! :)

20. kesäkuuta 2016

Do you like you?


20.06.2015

Heräsin joka aamu puolikuolleena väsymyksestä, sillä unettomuus oli todella paha. Makasin sängyssä vielä parikymmentä minuuttia keräten voimia raahautua hyvin lyhyt matka keittiöön. Vaa'an numero säikäytti: miten se on noin pudonnut?
Mietin syönkö aamupalaksi omenan vai omenan ja teetä? Teestä kun voi saada jopa kolme-neljä kaloria. Jos olo oli kovin heikko, join teetä omenan lisäksi, joskus oikein rohkeana ja järjen pakottamana Daim-cappuccinoa.
Päivän vaatteet: farkut, t-paita, pitkähihainen, paksu fleece-huppari. Jos lämmintä oli alle 20'C, puin legginsit farkkujen alle; muuten tarkenin ilman. Ohut hiirenhäntä sotkuiselle nutturalle. Naaman kalpeutta, mustia silmänalusia ja elotonta ihoa ei peittänyt mikään, ja valokynät loppuivat ennätysajassa. Doora ulos, nyt selvin normaalisti kymmenen minuutin pissatuksesta puolessa tunnissa.
Päivän rytmitys: terapia, kauppa, kahden tunnin päikkärit, Doora ulos, sohva ja House ja voimien keräämistä, sillä Doora piti viedä ulos. Vajaan kilometrin lenkkiin meni nopeimmillaan puoli tuntia ja pisimmillään puolitoista tuntia. Hakkasin nyrkeillä selkää, koska hermokivut polttivat sietämättömästi kipulääkkeistä huolimatta. Yritin nyrkkeillä ilmaan, rutistaa lapaluut kasaan, pyöritellä selkää, venytellä, vetää toisella kädellä toista kättä taakse. Turhaan.
Lenkiltä pääsin kellon ollessa seitsemän, joten Bunheads alkoi sopivasti. Tuijotin televisiota mitään tajuamatta. Hauskat heitot, joille normaalisti pyrskähtelen ääneen, eivät hetkauttaneet millään tavalla. Lopulta tunnin päästä lähdin viemään Dooran ulos. Puoli kilometriä. Puoli kilometriä mitään mistään tajuamatta, töpöaskeleilla selkää nyrkeillä moukaroiden. Ajatuksia ei paljon päässä pyörinyt, olo oli todella zombi. Kun Doora pysähtyi pissalle tai haistelemaan toisten jälkiä, mun silmät painuivat kiinni ja jäin huojumaan: kaadunko ja nukahdanko, vai jaksanko pitää itseni hereillä? Itku kuristi kurkkua: en mä tällaista elämää halua elää!
Ilta oli kaikkein pahin. Rytmihäiriöt voimistuivat iltaa kohden, samoin pyörrytys. Kun menin yöpuulle, itku tuli viimein rajuna: kuolenko mä ens yönä? Pitäisikö mun nousta ylös, jättää Dooralle ruokapussi auki ja iso vesikuppi, ihan vain kaiken varalta? Kuinkahan pitkään se joutuu olemaan yksin, ennen kuin joku tajuaa mun kuolleen? Pitäisikö mun vuorata lattiat niillä koiran pissaliinoilla, jotta Doora voi tehdä tarpeensa niille? Pitäisikö mun laittaa jollekin viestiä, että soittaa siihen ja siihen aikaan varmistaakseen olenko mä enää hengissä?
Lopulta nukahdin omaan itkuuni.

aamupalaa: ProPud, mysliä ja kiiviä mustikoiden kera, nams!

20.06.2016

Heräsin jo yhdeksältä ja soitin saman tien peilisalivuoroa, jonka sain kahdesta eteenpäin. Join joka-aamuisen puolilitraisen ja tein aamupalan: kookosjogurttia, mysliä, mustikoita ja piel de sapo -melonia. Jälkkäriksi puolitoista proteiinipatukkaa. Laitoin itseni valmiiksi ja vein Dooran ulos.
Varasin torstain junalipun, kävin kaupungilla hoitamassa asioita ja palasin kotiin vaihtaakseni treenivaatteet ylleni. Mietin usean leotardin välillä, ja lopulta päädyin käyttämään ensimmäistä kertaa vuoteen mun Capezion ihanaa mustaa leotardia (peilikuvassa). Lähdin salille ja siellä törmäsin Ellaan ja Juliannaan, jotka pitävät parin viikon ajan tanssikurssia ja kutsuivat mut sinne. Mä ilahduin siitä ihan mielettömästi, sillä muista kesän balettikursseista ei ole tullut yhtään mitään ja kaipaan vaihtelua.
Omista treeneistä ei nyt tullut oikein mitään, sillä viime viikolla tehdyt hiitit painoivat jaloissa; ilmeisesti kolme hiittiä per viikko on mulle vähän liikaa. Sen sijaan päädyin kuvailemaan _paljon_ ja sain aikaiseksi myös improvideon.
Videon aiheena on sosiaalinen paine ja itsensä muokkaaminen muiden ihanteiden ja käsitysten mukaiseksi, ja samalla itsensä hukkaaminen. Tiedän, olen tehnyt vähän samasta aiheesta tanssin aikaisemminkin, mutta tämä aihe on nyt pinnalla mun mielessä.
Lähdin viimein kotiin, leikin Dooran kanssa ja katsoin eilen kesken jääneen Gossip Girlin jakson ja söin välipalaa. Sen jälkeen lenkkivaatteet päälle, Doora Rukka-valjaisiin ja lenkille!
Lenkillä huomasin, että joen pinta on laskenut eilisestä; nämä viime päivien sateet aiheutti melkein tulvan, joen pinta oli todella korkealla! Hetken aikaa istuttiin laiturilla toisiamme pusutellen ja sitten jatkettiin matkaa. Vaikka aurinkoinen keli aiheuttaa heti sen, että mun nenä menee ihan tukkoon (siksi sateiset päivät onkin niin nautinnollisia, koska ilma on helpompaa hengittää eikä nuha vaivaa liiaksi), niin askel alkoi tuntua kevyemmältä ja jämäkämmältä, ja mä hymyilin. Mä olen onnellinen!
Päästiin Dooran kanssa uudestaan joen rantaan ja nostin sen sinne veteen. Kylmä vesi näytti tuntuvan pikkupiskistä hyvältä, sillä siellä se lotrasi pitkän aikaa :D Sitten pinkaistiin pellolle keppijahtiin ja Doora pääsi samalla valmiiseen salaattipöytään :)
Ei tarvinnut hakata selkää nyrkillä, ei tarvinnut kiskoa toisella kädellä toista kättä selän taakse, sillä hermokivut ovat nyt olleet siedettävät, ja se parin viikon mittainen kipukausi näyttää laantuneen :)

vähän #midmealsnackia ennen treenejä :)
Kysymykseen "do you like you?" voin vastata rehellisesti, että kyllä.
On totta kai päiviä, jolloin en voi edes ajatella vastaavani koko kysymykseen, mutta tämä työ alkaa kantaa hedelmää. Kun katson peiliin en enää näe pelkkiä muutettavia asioita, vaan näen asioita, joista olen ylpeä. Osaan arvostaa tätä kroppaa, sillä se mahdollistaa juoksemisen ja tanssimisen, ja se mahdollistaa mulle onnellisemman elämän. Tämä kroppa, jota olen vihannut niin silmittömästi ja niin uskomattomalla raivolla, ei ole luovuttanut vaan se on kantanut mua päivästä toiseen antaen anteeksi kaiken mitä mä olen tehnyt, odottaen sitä päivää, jolloin mä suhtaudun siihen edes vähän kiltimmin.
Anteeksi, mä haluaisin sille sanoa. Ja saman mä haluaisin sanoa itselleni muutenkin.
Olen kuluttanut ihan liikaa aikaa ja resursseja siihen, että olen yrittänyt muokata itsestäni jotakin muuta. Yrittänyt olla pienempi, hiljaisempi, äänekkäämpi, kauniimpi; yrittänyt tehdä itsestäni sellaisen, jota ei vihata. Yrittänyt muokata itseäni vastaamaan jokaisen omia käsityksiä. Yrittänyt viettää samanlaista elämää kuin muut. Yrittänyt olla jokin muu, ja samalla unohtanut itseni. Silloin tuohon kysymykseen, "do you like you", mä olisin vastannut, että sitten kun. Sitten kun olen muokannut itseni jonkin toisen mieltymysten mukaiseksi, sitten mä tykkään itsestäni.
Mutta sitten olisi tullut taas toinen uusine mieltymyksineen ja mielipiteineen, ja muokkausprosessi olisi alkanut alusta.

Mä tiedän nyt kuka mä olen. Millainen mä olen.
En vastaa yleisiä kauneusihanteita. En vastaa shitnessmaailmaa omalla salivihallani ja pelkästään shitness-termiä käyttävänä. En vastaa yleistä käsitystä suomalaisesta, sillä en enää jaksa roikkua baarissa ja kesäisin terdellä. Enkä todellakaan vastaa yleistä käsitystä tanssijasta.
Mutta entäs sitten?
Jos mä vastaisin, mä en voisi elää itseni kanssa. En voi olla jokin muu.
Mun kysymys teille on, että do you like you? Vai elätkö sitkunia: sitkun olet saanut samanlaisen tukan kuin kaverilla, sittenkö tykkäät itsestäsi? Tai sitkun olet saanut pyören perän kuin kimkardashianit, sittenkö tykkäät itsestäsi? Tai sitkun olet saanut kerättyä rahat nenäleikkaukseen, sittenkö tykkäät itsestäsi?
Sitkun ei tapahdu koskaan. Sitkun on myös varas: se vie sun elämän.

nyt mä pystyn katsomaan peiliin ja kohtaamaan sen ihmisen, joka sieltä katsoo takaisin.
Mä en voi vaikuttaa toisten mielipiteisiin, enkä mä voi vaikuttaa toisten ihanteisiin. Jos joku haluaa viettää elämänsä shitnessissä jahdaten sitä kardashian-takapuolta, anti mennä vaan!
Mutta mä voin vaikuttaa itseeni. Omaan asenteeseeni. Itseluottamukseeni. Omaan käsitykseeni itsestäni. Kyllä, just eilen googlettelin Gossip Girlin tyylivinkkejä, mutta tiedän sen, ettei se tyyli ole minua varten: en osaisi pukeutua niin enkä tuntisi oloani mukavaksi. Ehkä otan siitä jotain vaikutteita, joita voisin kevyesti sulauttaa omaan tyyliini. Omaan tyyliini, ei GG-tyyliin.
Kyllä, tiedän GG:n olevan jo loppu ja vanha, mutta mä en aikoinani sitä katsonut, joten mikäs mua nyt estää? Ei mikään!

Tästä aiheesta tein tämän kertaisen nykärin. Biisi on Colbie Caillatin "Try", ja kertoo siis tästä aiheesta. Itsensä muokkaamisesta muiden ihanteiden mukaiseksi. Itsensä kutistamisesta, pienentämisestä, leikkaamisesta, kaunistamisesta. Itsensä vääränlaiseksi tekemisestä. Sitkun-ajattelun mukaan elämisestä ja lopulta siihen heräämisestä: mitä ihmettä on tapahtunut? Mikä musta on tullut? Mihin mä olen mennyt, ja keiden ihme tyyppien kanssa?
Ja miten mä pääsen takaisin?


Jokainen meistä on ainutlaatuinen ja yksilöllinen, kukaan meistä ei ole täydellinen sillä täydellisyyttä ei ole edes olemassa! Pysy tietoisena ja rehellisenä itsellesi: onko nämä ihmiset mulle oikeasti hyviä, ja olenko mä hyvä itselleni?
Se, miten kohtelet itseäsi, on paras lahja, jonka voit koskaan itsellesi antaa!

Hyvää uutta viikkoa kaikille!

18. kesäkuuta 2016

Letting it go

"I'm here for you. Where ever you go, I'm with you", nuo sanat sanotaan monelle, mutta ne on myös sun kropan sanoja sinulle!

Mä sain pari erittäin hyvää kysymystä viime postaukseen siitä, miten uskaltaa päästää irti siitä syömisen kontrolloinnista ja antaa painon hakeautua normaalille tasolle. Mun mielestä nämä kysymykset eivät ansaitse pelkkää kommenttivastaamista vaan suoraan postauksen, sillä mä uskon että jokainen sh:sta kärsivä on kokenut nämä asiat jollakin tapaa.


Ihmiskroppa on fiksu, paljon fiksumpi kuin kukaan osaa arvatakaan. Sen tarkoitus on säilyä hengissä ja sitä varten sillä on erittäin fiksuja keinoja. Mä en ennen osannut niitä arvostaa, vaan aina ennen mä kirosin oman kroppani sitkeyden. Sen, miten se päättäväisesti pyrki pysymään hengissä tapahtumasta toiseen, vuodesta toiseen, yritin mä tehdä sille sitten mitä hyvänsä. Mutta nyt mä sitä arvostan!
Mulle elintoimintojen selvittäminen ja ymmärtäminen on ollut todella suurena apuna tässä toipumisessa. Opin ja huomasin, ettei kahdella leivällä liho, yksi suklaalevy ei näy missään, ja ne kaksi tai kolme aterian välistä keksiä, ei niillä ole mitään merkitystä. Mutta sh:n kannalta niillä on merkitystä!
Parantuminen voidaan karkeasti jakaa eri osiin, joista erittäin iso osa liittyy ravitsemukseen ja mahdollisesti painon korjaantumiseen. Mä en puhu tässä painon nostamisesta, sillä vain pieni osa sh-potilaista joutuu sen tekemään; painon korjaantuminen tarkoittaa sekä painon nostamista että mahdollisesti sen laskemista, ja aina sen tavoitteena on päästä omaan biologiseen normaalipainoon. Siihen, joka jokaisella on yksilöllisesti eri ja jossa keho toimii optimaalisimmin. Bmi:t on tässä ihan potaskaa, sillä koko bmi on kehitetty joskus 50-luvulla, jolloin ihmiskunnan vitsauksena oli huono ravitsemustila ja ihminen oli silloin myös laihempi kuin nykyään. Sitä paitsi bmi mittaa hyvin mustavalkoisesti kehoa, mitä ihmiskeho ei koskaan ole; jos henkilö A on lihaksikas ja hänen bmi:nsä on 30, hän on bmi:n mukaan ylipainoinen vaikka suurin osa painosta on lihasta. Toin tämän esiin siksi, että bmi ei kerro koko totuutta!
Jokaisen biologinen normaalipaino on todella yksilöllinen, joten vertailu on ihan turhaa. Mutta erittäin harvalla se on luontaisesti esim. bmi 18,5, joka on kliinisesti määritelty normaalipainon alarajaksi; yleensä ihmisen biologinen normaalipaino asettuu jonnekin bmi 20-27 välille ruumiinmuodosta riippuen.
Sh-potilaalle tämä on kauhistus, ja vielä suurempi kauhistus voi olla se, että osa ei ole koskaan ollut niin "isoissa" luvuissa. Jos on sairastunut teini-ikäisenä, aikuisena se normaalipaino 99% todennäköisyydellä ei ole sama kuin teininä. Joten kyllähän se pelottaa, pelotti se muakin!
Mulle sanottiin sh-polilla saavutettuani bmi 18, että miksi mä en jättäisi sitä tähän?
Mutta miksi ihmeessä jättäisin?


Keho ei voi toipua alipainossa, koska jokainen alipainossa vietetty päivä on keholle vahingollista. Keho kyllä tekee kaikkensa päästäkseen siihen normaalipainoon ja pysyäkseen siinä, sillä ei ole mitään intressejä lähteä tekemään sinusta ylipainoista, usko pois! Etenkin jos taustalla on aliravitsemus ja alipaino, niin keho joutuu käyttämään hirmuisen määrän ravintoa ensinnäkin normalisoimaan elintoiminnot ja parantamaan vauriot, ja tämä vie pitkään. On tutkimuksissa todettu, että etenkin anoreksiapotilaiden kohdalla aineenvaihdunta on painon normalisoitumisen jälkeen aika pitkään normaalia nopeampi juurikin näiden syntyneiden vaurioiden takia ja vaatii normaalia enemmän ruokaa vain säilyttääkseen painon.
Jotta tämän voisi todeta käytännössä, niin otan esimerkiksi itseni. Mun aineenvaihdunta ei ole ollut näin nopea koskaan aikuisikäni aikana ja mun paino lähtee herkästi laskuun. Mä pelkäsin painon normalisoimista mutta tiesin sen, että mikäli yritän pysyä alipainossa, mä en toivu koskaan. Paino on pakko normalisoida, ja pitkän aikaa mun kroppa oli hätätilassa: se veti ruokaa mielettömiä määriä, turvotti ja keräsi keskivartaloon vararengasta seuraavan nälkäkauden pelossa. Tiesin tämän teoriassa ja koin sen käytännössä, ja mä jatkoin minimien mukaan syömistä. Peilikuva hirvitti ja oksetti, mutta tiesin sen olevan vain väliaikaista. Niin pitkään kuin mä ravitsen kroppaani oikeasti riittävästi, sen hätätila laskee, turvotus vähenee ja paino jakaantui.
Ja niin kävi.
Mitään taikakeinoa tähän ei ole: on vain pakko uskaltaa. Mikään ei muutu, ellet sä tee muutosta.
Tiedän kuinka pelottavaa se on, mutta usko mua: sun kroppa hakee tasapainoa ja niin pitkään kuin sä yrität väkipakolla pysyä alipainossa sun kroppa taistelee vastaan.
Siksi keho menee säästöliekille. Siksi vähäkin syöminen lihottaa.
Koska keho yrittää pysyä hengissä.


Toinen kysymys liittyi vapaaseen syömiseen ja syömisen rajoittamiseen tällä saralla.
Tähän mun on pakko huomauttaa, että tämän takia mun mielestä ja kokemuksesta ateriasuunnitelmat ovat täysin perseestä! Ne määrätyt kellonajat ja ruokamäärät voivat toki olla toisille turvallisuutta tuova asia, mutta hyvin usein ne nousevat rajoittaviksi tekijöiksi.
Mutta ainoa miten siitä pääsee on altistaminen. Mikä hetki päivästä on sulle helpoin? Toisille aamupäivät ovat helpompia ja toisille taas alkuillat. Itselleni iltapäivä oli aina kaikkein vaikein, joten mä aloitin aamupäivistä ja alkuilloista. Tein usein niin, että pakkasin laukkuun esim. proteiinipatukan ja hedelmän, ja jossain vaiheessa aamupalan ja lounaan välillä söin sen. En määrittänyt tarkkaa kellonaikaa vaan kuuntelin enemmän kroppaa. Sama illalla. Tein yleensä niin, että illan lenkin jälkeen söin jonkin extravälipalan ennen iltapalaa. Yleensä taisin tehdä chai lattea ja syödä samalla proteiinipatukkaa tai suklaata.
Jos olet liikenteessä, niin pakkaa laukkuusi välipala tai pidä muutenkin aina mukanasi jotain pientä naposteltavaa. Yksi mulle vaikeimmista asioista on syödä seurassa, mutta olen tietoisesti altistanut itseäni sille. Pidän laukussani aina esimerkiksi proteiinipatukoita ja Mynthoneita, joista on muodostunut mulle jonkinlainen turvallisuutta tuova asia.
Jos olet atsin mukaan syönyt jälkkärin aina aterian päälle, odota hetki ja syö jälkkäri vähän myöhemmin, ja täydennä sitä jollakin ei-atsiin kuuluvalla ruoalla, esim. pähkinöillä, karkilla, suklaalla, hedelmällä, tuoremehulla, jäätelöllä... mitä ikinä mieleen juolahtaa. Pääasiana on, että se ei kuulu alkuperäiseen atsiin. Kuuntele kroppaasi, sillä kuten sanoin, se on fiksu. Mielihalujen kautta se kertoo mitä se tarvitsee, ja etenkin aliravitun sh-potilaan kroppa tarvitsee paljon kaikkea!
Jos olet kaupungilla, mene spontaanisti kahville/teelle/kaakolle/chai lattelle. Osta mehujää tai jäätelö ja istu puistoon sitä syömään. Imeskele tikkaria samalla kun kävelet terapiaan. Tai jos tuntuu siltä ettet uskalla yksin, pyydä terapeuttia tueksi. Sano, että haluat harjoitella syömään vapaammin ja tarvitset siihen tukea. Syö vaikka hedelmä terapiassa ja anna pala mandariinia terapeutille.
Mun terapeutti viime syksynä altisti mua niin, että iski kouraan mandariinin ja käski syödä. Ahdisti ja oli varsin kova ahdinkotilanne, mutta äärimmäisen hyvää harjoitusta turvallisella maaperällä :D
Lopuksi vielä mieti mikä sua nyt ajaa rajoittamaan.
Esimerkiksi itse huomasin, että koulun päättyminen on mulla yksi tekijä, samoin kuin kesä, joka saattaa ajaa rajoittamiseen ja painon pudottamiseen. Kun elämästä katoaa jokin sisältö, sen paikan ottaa helposti sh takaisin, koska olen siihen turvannut aina ennen.
Tähän liittyen keksi vaihtoehtotoimintaa. Kun altistat itseäsi ensimmäisiä kertoja atsin ulkopuoliselle syömiselle, ota vaikka sudokut avuksi. Selaa Iltalehden nettisivuja. Lue jotain kirjaa. Katso telkkaria. Eli toisin sanoen siirrä huomiota muualle. Tämä toimii mulla edelleen, sillä mikäli jään märehtimään ruokaa joka mun on syötävä, se ruoka jää syömättä. Mä tiedän ja tunnen sekä itseni että rajani, joten tiedän milloin koittaa aika syödä tietoisemmin, mutta toistaiseksi se ei ole nyt.
Ja kuuntele kroppaa! Jos se viestittää vaikka karkkihampaan kolotuksella klo 17.35 ja päivällinen on just syöty, anna mennä vaan! Se karkki edustaa kropalle hiilihydraatteja eli rakennus- ja korjausmateriaalia. Miten sä voit taloa rakentaa pelkillä laudoilla ja tiileillä? Et mitenkään. Jotta talo tulee valmiiksi, siihen vaaditaan työkaluja, nauloja, ruuveja, nippusiteitä, liimaa ja vaikka mitä; sama se on kropallekin. Jokaisella mielihalulla on tarkoituksena, jokaisella ravintoaineella on merkityksensä, ja kroppa on fiksu!

Eli lyhyenä yhteenvetona sanat uskalla ja altistaminen! Katso mitä tapahtuu, jos sä päätätkin antaa kropalle oikeuden tavoitella sitä tasapainoa. Sä et takuulla liho muodottomaksi eikä paino nouse loputtomiin. Sillä ei se nouse! Se on pelottavaa, samoin kuin itsensä altistaminen vapaammalle syömiselle, mutta kokeile ja katso. Sä et kuole siihen, että siirrät ateria-aikaa puolella tunnilla johonkin suuntaan, tai syöt atsiin kuulumattomat kolme tai viisi tai puoli pussillista karkkia klo 16.27. Aloita helpoimmasta ja sellaisesta, josta uskot selviytyväsi ja saat siitä onnistumiskokemuksia. Huomaat, ettei mitään pahaa tapahtunut. Näin uskallat kokeilla samaa seuraavana päivänä vaikka kahdesti.
Koska mitä sä voit enää hävitäkään?
altistamista tälläkin kuvalla, ja kyllä se vaan toimii ;)
Nyt näitä kuluneita kuukausia miettiessä ja vaikka viime vuotta muistellessa mä en voi olla muuta kuin tyytyväinen ja ajoittain jopa ylpeä itsestäni, sillä olen kohdannut pelkojani enemmän kuin kuluneiden kymmenen vuoden aikana ja olen selvinnyt niistä voittajana. Mä olen aina paennut ongelmiani ja välttänyt vähänkään hankalalta tuntuvaa asiaa, mutta nyt terapiassa mua on painostettu altistamiseen ja mä heittäydyin. Oma kehonkuva on ollut varmaan kaikkein vaikein kokonaisuutena, mutta altistaminen on tuonut hedelmää. Onhan se raskasta, mutta jokainen kerta on helpompi ja joka kerta siitä saa aina pienen onnistumiskokemuksen. Usko omaan itseen kasvaa, itseluottamus ja -kunnioitus alkavat herätä ja pian sitä tajuaa ettei sitä olekaan semmoinen surkea paska kuin luuli aina olevansa :)

Uskalla! Kokeile! Altista!
Kerro sitten miten se toimi! ;)
 

16. kesäkuuta 2016

Body image graduated


Mulle painon normalisoituminen on ollut siinä mielessä kaikkein rankinta koko parantumisprosessissa tähän mennessä, sillä se tarkoitti häpeän kohtaamista. Olen hävennyt itseäni koko pienen ikäni, ja mitä vähemmän mua oli, sitä vähemmän mun piti myös hävetä. Aliravitsemus myös turrutti aivot ja tunteet, en kirjaimellisesti tuntenut mitään muuta kuin pelkoa ja ahdistusta, yleensä pelkkää pelkoa. Pelkoa siitä heräänkö enää aamulla, sillä sydämen toimintahäiriöt ovat todella pelottavia edelleen.
Ravitsemustilan korjaaminen herätti tunteet ja ajatukset, ja sen häpeän. Nyt mua on enemmän, eli on enemmän hävettävää. Kehonkuva on parhaimmillaankin ollut vain lievästi pakkasen puolella, mutta nyt olen saanut sen ahkeran altistuksen ansiosta plussalle.

vähemmän häpeää vs enemmän häpeää
Miten se on mahdollista, oman kehonkuvan parantaminen?
Ensinnäkin ravitsemustilasta pitää pitää huolta. Jos keho on aliravittu, niin jo pelkkä aliravitsemus aiheuttaa ahdistusta ja masennusta, pelkotiloja ja pakko-oireita, ja on jo pelkästään tutkimuksissa todettu, miten aliravitsemus lisäksi saa ihmisen kiinnostumaan ylenpalttisesti omasta ulkomuodostaan. Normaali ravitsemustila ei kuitenkaan ole sataprosenttinen tae siitä, että kehonkuva on heti normaali. Ei, vaan se luo edellytykset sille työskentelylle, joka vaatii energiaa ja voimia. Pitää olla tarpeeksi hyvissä voimissa, jotta jaksaa työstää niitä asioita, jotta jaksaa kohdata pelkojaan ja jaksaa kohdata seuraukset.
Toiseksi altistaminen, altistaminen ja vielä kerran altistaminen. Aluksi vihasin tuota sanaa ja taisin lähes suuttua, kun kuulin mitä mun pitää tehdä. Mennä päin. Kohdata pelot. Altistaa itseäni niille peloille. Jumalauta, miten sitä pystyy kun pelkkä ajatus saa sappinesteet kurkkuun?
Menemällä suoraan päin.


Mulle peili on ollut todella vaikea kohdata ja mä päädyin aina poistumaan tilanteesta, joten otin valokuvaamisen avuksi. Kaikkein helpointa oli aloittaa tanssijan roolissa. Kun aloitin treenaamaan säännöllisemmin tämän vuoden puolella, se osui todella hyvään aikaan kehonkuvan työstämisen kanssa. Videoin treenini ja otin kuvia, jolloin mulla oli trikoot ja balettipuku ja hame päällä. Ensin mä keskityin ihan pelkästään teknisiin seikkoihin - käsiin, jalkoihin, selkään - mutta joka kerta siirryin katsomaan enemmän kroppaani. Mä en voinut mitään sille läskiahdistukselle ja kroppa-ahdistukselle ja jumalattomalle tuomitsevuudelle, mutta kiitos tietoisuustaitojen mä laitoin ne merkille ja työnsin pois. Kuvasin ihan neutraalisti: mitä sellaista mä näen tuossa kuvassa, mikä on universaalisti kaikille sama? Leotardi on musta, trikoot on valkoiset, jalassa pehmeät tossut. Hiukset on tummat, ne on nutturalla. Tuossa on käsi, tuossa toinen, yksi, kaksi kolme sormea on taivutettu. Polvi ei ole ihan suora. Kun mulle iski se juma minkä näköinen -ajatus mieleen tiettyjen ruumiinosien kohdalla (jalat, vatsa, kädet), palasin välittömästi takaisin helpompaan ruumiinosaan, ja taas hetken päästä kohti sitä vaikeampaa.
Pikkuhiljaa mä pystyin havainnoimaan kroppani tanssikuvista ilman pahempaa arvottamista, ja silloin siirryin hitusen vaikeampaan suuntaan: vaihdoin vaaleat tanssitrikoot mustiin leggareihin, eli pois siitä tutusta tanssijan roolista. Ja sama ruljanssi alusta. Sitten seuraava askel oli kokeilla mun absolute pelkoleotardia, jota en ole uskaltanut käyttää sitten viidentoista kilon. Ja jälleen sama alusta.
Seuraava todella major askel tässä altistamisessa oli juoksutrikoot! Varmasti jokainen mun blogin lukija ja seuraaja muistaa sen mun vikinän ja valituksen niistä trikoista! :D Mä panikoin niitä monta viikkoa, mutta viimein mun oli pakko kohdata ne ja laittaa päälle. Ensimmäiset kerrat olivat pahimpia ja tuijotin jokaista vastaantulijaa pistävästi suoraan silmiin, mutta kun mä altistin itseäni sitkeästi niille, vedin ne jalkaani jokaikinen juoksulenkki enkä antanut periksi, ne menettivät sen pelottavuutensa, ja nyt mulla on itse asiassa turvajuoksutrikoot :D


Doora Unelma on yksi tehokkaimmista apukeinoista, joka luo turvaa tilanteeseen

Nämä mun turvajuoksutrikoot loivat sitten puitteet seuraavaan askeleeseen, ja olenkin jokunen postaus sitten julkaissut ihan ensimmäisen kuvan näissä trikoissa. Silloin mulle nousi kamala häpeä jo pelkästä kuvaamisajatuksesta, mutta sitkeän altistamisen sekä havainnoinnin ja kuvaamisen kautta tämä häpeä on laantunut.
Edelleen peili on mulle vähän haastava. Pystyn kyllä jo itsekseni seisomaan peilin edessä ilman välitöntä ahdistusta, mutta mikäli tilanteessa on muita, niin ei, en pysty. Olisi mielenkiintoista tietää, että onko muillakin samanlaista havaittavissa?

Eli lyhyt summa summarum kehonkuvan työstämisestä.
Pidä huoli ravitsemustilanteesta, tiedosta sulle hankalimmat asiat ja sitten kohtaa ne. Altista itseäsi. Olen kuullut muiltakin, että valokuvaaminen on ollut hyvä apukeino, joten jos et ole sitä vielä kokeillut niin todella suosittelen! Oma peilikuva usein valehtelee eikä näytä totuutta, mutta kamera ei valehtele. Mikäli sulla on jokin helppo asu tai vaikka harrastuksen kautta rooli (tanssija, juoksija, voimistelija, joogi, ratsastaja...) käytä sitä apuna, ja pikkuhiljaa siirry haastavampaan. Kun katsot kuvia varo sitä arvottamista (arvottamista on sekä hyvä arvottaminen että paha) ja pysy neutraalina: mitä sellaista voit kuvailla kuvasta, mikä on täsmälleen sama kaikille?
On myös täydellisen normaalia, että kehonkuva vaihtelee. Toisina päivinä sen eteen joutuu tekemään jatkuvaa työtä eikä se siltikään nouse nollaa korkeammalle, ja toisina päivinä se pysyy korkealla ilman mitään työtä. Kannattaa kuitenkin tunnistaa se, milloin on järkevämpää vain vetää turvalökärit jalkaan ja säästää voimiaan siihen, että selviää päivästä, sillä huonona hetkenä ylenmääräinen yrittäminen voi laukaista täysin päinvastaisen reaktion.
Ja lopuksi: tee jotain sellaista, joka on mukavaa ja josta saat pätevyyskokemuksia! Kokeile jotakin uutta! Jos jooga on ennen aiheuttanut vilunväristyksiä ja olet vannonut, ettet koske siihen koskaan, kokeile sitä. Altista itseäsi. Altistaminen on pirullista, mutta siksi se onkin niin tehokasta ;)

Hmm... mun opparin nimi on kylläkin Markkinoinnin kehittäminen, ei markkinointiviestinnän.

Meinasin alun perin tehdä pelkästä tutkintotodistuksesta oman postauksensa, mutta päätin säästää sen tähän.
Sillä siinä se on! Mun tutkintotodistus! Mä valmistuin viime perjantaina!
Oli ihan mieletön tunne käydä hakemassa se todistus, joka annettiin sekä suomen että englannin kielellä! Nähdä koulun käytävät viimeistä kertaa, luovuttaa koulun sähköinen avainläpyskä, tyhjentää lokero. Mennä eteenpäin.
Jotenkin mä pidin koulua jokseenkin ikuisena. Että kun se on pariin otteeseen lykkääntynyt, niin se on siellä ikuisesti. Mutta on sekä helpotus että pieni järkytys, että näin ei ole.
Nyt on kovat juhlasuunnittelut meneillään ja pohdinnan alla on ollut alkupala: onko se jokin kasvissosekeitto (tylsää) vai olisiko esimerkiksi paahdettu paprikakeitto mukavampi? Tarjottavat tulevat olemaan aika kasvispainotteista, joskin toinen pääruoista on kalaruoka. Jälkiruoiksi on suunniteltu tietysti kermakakku, erilaisia juustokakkuja, macaronseja ja mun harras toive olisi creme brûlee, mä kun rakastan sitä! Toisaalta mua hävettää se, että tarjottavat menevät mun toiveiden pohjalta, sillä eihän mulla ole mitään merkitystä, minähän olen vaan minä, surkimus.
Mutta toisaalta, ne on mun juhlat... :)


ihanaa pikselimössöä nämä kuvat.. :/
Näin loppuun vähän tanssikuulumisia.
Kävin tiistaina peilisalilla ja nyt meni vähän paremmin kuin viime viikolla. Arabeskihaasteen päätyttyä mä päädyin kehittelemään itselleni attitudehaasteen, ja sen lähtökohdat näkee yo. kuvasta. Mun pitää todella huomioida hartiat ja puskea jalan puoleista olkapäätä eteenpäin. Tukijalan polvi on vedetty suoraksi, mutta mulla on muutenkin se ongelma polvien kanssa, että isot etureisilihakset saa ne aina näyttämään siltä kuin ne olisi koukussa. Mutta muuten olen yllättävän tyytyväinen mun attitudeen, sillä sen suhteen on tapahtunut varsin huima kehitys viime aikoina. Kerroin jokin aika sitten, että attitude on mulle ollut aina vaikea ja aivot menneet siinä solmuun, mutta yhtäkkiä mä hiffasin sen! Mua on opetettu tekemään attitude sekä tendun kautta suoraan nostamalla että passén kautta, ja passé on muodostunut mulle helpoimmaksi keinoksi tehdä attitude.
En tiedä miten käy jalan korkeuden, mutta ehdottomasti pitää keskittyä tuohon yläkroppaan ja siihen ristivetoon. En ole asettanut mitään tiukkaa aikarajaa, vaan katson vaikkapa kesän lopussa mitä mun attitudelle kuuluu. Ja mikäli joku haluaa liittyä, niin tervetuloa mukaan! Löytyypi #attitudeschallenged instagramista :)
Muuten mulla oli tarkoituksena käydä tänä aamuna aikuisbaletin perustason tunnilla, mutta tuo epämääräinen vasemman kyljen kipu muutti suunnitelmia, eikä kaatosateessa pyöräily vaikuttanut kovin mukavalta puuhalta. Tuo kylki on nyt vaivannut tavallista enemmän ja liike provosoi sitä. Muutamana päivänä lenkillä se on pakottanut pysähtymään ihan täysin, sillä loppuvaiheessa sattui pelkkä hengittäminen. Pidän aina syvät vatsalihakset juostessa aktivoituna ja treenaan niitä muutenkin, pidän hartiat poissa korvista, olen yrittänyt syödä ennen ja olla syömättä, mutta mikään ei oikein toimi. Pidin sitten tänään tosi helpon päivän: olen pessyt pyykkiä, tuijottanut Gossip Girliä Netflixistä (jees, mäkin hankin sen nyt viimein! :D) ja tehnyt parin kilsan iisin kävelylenkin parilla hölkkäpätkällä. Toivottavasti tuo nyt laantuisi pian, sillä juoksun suhteen on tapahtunut kivasti kehittymistä. Viimeisimmässä hiitissä huomasin 12 sekunnin parannuksen verrattuna muutaman kuukauden takaiseen ensimmäiseen hiittiin, ja matka oli täsmälleen sama! Muutenkin voimaa ja vauhtia on tullut paljon. Olenkin selannut kesän juoksukalenteria ja yksi loppukesästä Sjoella pidettävä juoksutapahtuma vähän hivelisi. Mutta pitää nyt katsoa. Juoksusta on tullut mulle tanssin ohella todella tärkeä ja olen sen kautta saanut ihan uusia pätevyyskokemuksia.

Mulla on yksi video tähän viime tiistailta. Nämä videot on muuten myös yksi mun kehonkuvan työstökeinoista, sillä niistä näkee itsensä ihan eri kulmasta kuin pelkästä kuvaposesta.
Nykäri, story of a broken heart, kappale on Where do I even start ja sen esittäjänä Morgan Taylor Reid.


Ahh, Greyn anatomia on loistava keino löytää uusia artisteja, näin by the way! :D



 Näin sateisiin tunnelmiin hyvää alkavaa viikonloppua kaikille! :)

11. kesäkuuta 2016

Welcome to our place!

Kyselin teiltä jokin aika sitten postaustoiveita, ja yksi niistä taisi olla mun asunnon esittely.
Se on ollut pitkään mulla mielessä, mutta olen aina lykännyt sitä, sillä mun asunto ei ole mitenkään häävi. Tavallinen ruma opiskelijaboksi, josta aion muuttaa pois heti kun mahdollista!
Mutta anyways, tällainen on mun (tai meidän, Doorahan on asunnon toinen virallinen asukas :D) tänhetkinen asunto.


Tämmöinen näkymä avautuu kun astuu sisään.
Tämä asunto on pitkänomainen. Ensimmäisenä on keittiö, sitten lyhkäinen käytävä, jonka varrella on kylppäri (vasemmalla) ja vaatekaapit.


Doora on tottahan toki huomioitu!
Eteisen pikkupeilin alla on Dooraa varten Tassut -kyltti (taisipa äiti sen jokin aika sitten lähettää), ja kyltin alla puinen kenkäteline, jossa myös pari säilytyskoria lapasille ja vastaaville sekä Dooran oma kori. Kenkätelineen edessä on sitten neiti Unelman oma peti.
Dooran paikka on tuohon muodostunut siksi, että siinä on ensinnäkin viileää ulko-oven vieressä, se pystyy tarkkailemaan ohi kulkevia ihmisiä ikkunan kautta ja samalla pitää silmällä koko asuntoa :)


Keittiössä totta kai pikkuruinen pöytä ja tuolit. Seinällä on joskus Clas Ohlssonilta ostamani kello, joka ei millään tavalla sovi asunnon väreihin kirkkaan turkoosin värinsä puolesta. Mutta en ole jaksanut hankkia siihen uuttakaan. Hankin uuden sitten seuraavaan asuntoon :)
Keittiön seinällä on perinteisen kalenterin lisäksi tuo musta muistitaulu, jonka ostin viime kesänä Kokkolasta, kuolleita kärkkäreitä, sekä äidin lähettämä puinen sydänkoriste, jonka teksti kuuluu seuraavasti: Älä unohda mikä aarre jokainen päivä on!
Äidillä on tapana lähettää tuollaisia pieniä sisustusjuttuja, ja niitä alkaa olla jo kämppä pullollaan :)

Nämä kuvat ovat vähän sotkuisia ja totta puhuen tämä kuvaosio on ollut syynä, miksi en ole viitsinyt tehdä tätä postausta aiemmin.
Vasemmassa kuvassa on näkymä keittiöstä (tai ulko-ovesta) muualle asuntoon, ja oikeanpuoleisessa kuvassa näkymä taas tuosta käytävältä keittiöön. Ikkunan alla on Dooran oma varikko, ja tämä suora ulko-ovelta makkariin sängylle on Dooran oma ravisuora: kun se innostuu leikkimään leluillaan niin se juoksee häntä suorana tuota väliä :D Silloin on matot pitkin seiniä ja välillä ihan hirvittää seurata sen villiä, kun ei näytä vauhti loppuvan ajoissa vaan koira välillä törmää suoraan oveen! Mutta on siitä tullut varovaisempi eikä se rupea juoksemaan rallia, jos ei matot ole lattialla; ilman mattoja ei ole tarpeeksi pitoa.


Asunnon suosituin huone eli olkkari-makkari on myös sen näköinen. Nyt tämä on jo huomattavasti yhtenäisemmän näköinen kuin mitä se oli vaikka pari vuotta sitten. Siltikin valkoinen lipasto ja punainen pikkupöytä eivät sovi kuvaan, sillä olen tarkoituksella haalinut tummasävyisiä huonekaluja. Mutta en nyt jaksa enää siitä välittää, vaan seuraavan asunnon aion sisustaa todellakin sellaiseksi, jossa mä myös viihdyn ja josta mä tykkään.



Baletti näkyy aika vahvasti mun sisustuksessa.
Ballerinataulun toin joskus kotoa, tai silloin se oli julisteena, mutta hankin siihen mustat kehykset. Tuo toinen, kipsinen ballerinataulu oli mun 25-vuotissynttärilahja, ja sen alla olevan pienen hyllyn sain kotoa matkaan. Tossut hyllyllä ovat mun ihan ensimmäiset kärkkärit, joten ne ovat siinä kunniapaikalla :) Lisäksi mustalla pöydällä on Helsingin Stockalta hankkimani ballerinavalaisin, ja tutu roikkuu seinällä.
Tuo sohva on itse asiassa ihan mun ensimmäinen (ja samalla ainoa) sohva. Sain sen jo kymmenen vuotta sitten muutettuani ensimmäiseen asuntooni Haapiksella, ja se tuotiin mulle kun muutin tähän asuntoon viitisen vuotta sitten. Ennen tätä yksiötä asuin kahden hengen solussa, jossa ei ollut minkäänlaista tilaa sohvalle; hyvä jos sänky sinne mahtui.


Kylppäri on pieni mutta näppärä. Olen usein haaveillut omasta pyykinpesukoneesta, mutta ei tähän kylppäriin semmoista mahtuisi, ellei olisi ihan miniatyyrisellainen.

Ja loppuun minikollaasi tauluista ja muista koriste-esineistä.
Vasemmalla ylhäällä on mun Kanadan-vaihtariajasta saamani viiri (kutsutaanko sitä edes sillä nimellä?), pöytäkello ja hyvin hygieenisesti kärkkärit :D Mutta ne on siinä kätevästi esillä, kun koneella katsoo youtubesta jotain feet strengthening -videoita, joten ei voi turvautua siihen tekosyyhyn, etten mä muistanut niitä tossuja, koska ne on koko ajan esillä.
Alhaalla vasemmalla isäni tekemä minikirjahylly. Iso musta pehmokoira on Dooran Poikaystävä; norsun ostin Kanadasta, samoin sinisen maljakon. Tuo valko-punainen viuhka on lahja japanilaiselta vaihto-oppilaalta, ja hiirin sain lohdutuslahjaksi äidiltä ja isältä, kun Doora sai ison synttärilahjan :D
Oikeanpuolimmaisissa kuvissa parit taulut käytävän seinältä. Balettiaiheiset taulut taisin viedä isosiskoltani, ja Audrey Hepburnin alkuperää en enää muista.

Olen tosiaan nyt viisi vuotta asunut tässä pikkuruisessa opiskelijaboksissa ja onhan mulla periaatteessa vielä oikeus asua tässä kaksi vuotta valmistumisen jälkeen. Mutta ei, mä olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä hemmetin Marttilan kortteeria ja teinixxejä, että ei yhtään pidempään kuin on pakko! Talvi on vielä ok, mutta kesäkausi... pari yötä sitten heräsin siihen, että joku teinipoika huusi ulkona mun ikkunan alla, että perkele kun meni kaljaa perseeseen! Kun se lopulta varttitunnin jälkeen lopetti sen kaljaa perseessä -huudon, mä en enää saanut unta kun jäin miettimään, että miten se onnistui sen kaljan kaatamaan sinne takapuoleen! :D
Toinen huomattavasti vahingollisempi asia on se, että täällä porukka paiskoo lasipulloja maahan ja jätetään roskapussit asuntojen ulkopuolelle, niin että linnut levittävät ne pitkin maita ja mantuja ja todella usein löytyy kananluita pitkin nurmikkoja. Kananluuthan ovat hengenvaarallisia koiralle, sillä ne on pieniä ja teräviä ja voivat repiä koiran mahalaukun aiheuttaen sisäisen verenvuodon ja kuoleman.
Täällä kulkee myös aika ajoin hyvin epämääräistä porukkaa kokeilemassa josko asuntojen ovia tai ikkunoita on auki ja sitten murtaudutaan sisään. Olen monesti herännyt yöllä siihen, että oven ripaa on kokeiltu ja rampattu, mutta Dooran huuto kyllä poikkeuksetta säikäyttää nämä tyypit tiehensä. Tästä syystä mä en ole laittanut ulko-oven ulkopuolelle täällä on koira -kylttiä.
Tappeluita tällä alueella on myös aika paljon, ja huumeiden käyttäjiä. Tässä hevosenkengässä ei taida olla, mutta tien toisella puolen on kyllä, sinne on poliisit tehnyt suht. paljon ratsioita.
Mutta tämän alueen sijainti on hyvä: suoraan joen rannassa ja koulua vastapäätä, ja keskustaan on vain parin korttelin matka :) Niin, ja onhan tässä eräänlainen parveke tuossa käytävällä, koska näissä on luhtikäytävät.

ostin tänään niitä hair rollerseja, ja pelkän parin tunnin jälkeen sai näinkin kivat kikkarat :) Suosittelen!

Tällainen kämppä! Ei mikään ihmeellinen, erittäin tylsä opiskelijaluukku, mutta kyllä tämä jo kodilta tuntuu. Kun täältä muuttaa pois, niin ihan varmasti tulee ikävä. Onhan täällä kuitenkin asunut jo sen viisi vuotta, kokenut paljon hyvää ja pahaa, ja tämä on ollut myös Dooran ensimmäinen koti.
Mutta innolla odotan sitä, että pääsen etsimään uutta, parempaa asuntoa, uutta kotia :)

9. kesäkuuta 2016

Shake it off!



Mun viime aikojen olotilaa kuvaa vallan mainiosti tuo otsikko: shake it off! Koulu on todellakin todistusta vaille valmis, sillä jätin anomuksen eilen ja todistus pitäisi olla saatavilla ihan lähipäivinä. Olen puhunut aika paljon koulusta ja valmistumisesta, mutta se on nyt syystäkin pinnalla enkä vaan voi olla puhumatta siitä. En oikein ole sisäistänyt vieläkään sitä, että mä olen saanut koulun päätökseen! Vihdoin ja viimein, kaikkien vastoinkäymisten ja hengissäsäilymistaisteluiden jälkeen mä olen valmis markkinoinnin tradenomi!
Mä hain ja pääsin sisään vuonna 2009 ja pidin suosiolla ekan vuoden vapaata, keräsin voimia ja aloitin koulun syksyllä 2010. Hetken aikaa jaksoin käydä koulussa mutta vointi oli niin heikko, että jäin kevään ajaksi pois. Yritin aloittaa uudestaa seuraava syksynä, mutta lopputulos oli sama. Lopulta vuonna 2012 mun vointi oli sen verran ok, että sain koulun todella alkuun. Tapasin paljon uusia ihmisiä ja mun vointi oli ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen lähes normaali ja elin lähes normaalia elämää. Mutta elämäntilanteet muuttuivat -14 ja kaikki romahti.
Mä yritin ja yritin, mutta sh:n ote ja ikävä olivat niin tiukkoja, ettei mulla vaan enää ollut voimia ja annoin periksi. Mutta koulun suhteen mä en antanut periksi. Tiesin sen luissa ja ytimissä asti, että mikäli mä olisin jäänyt hetkeksikään sairauslomalle, en olisi saanut koulua päätökseen. Ainoan myönnytyksen tein opinnäytetyön suhteen: parempi saada ensin oma vointi paremmaksi, jotta saisin lopputyön tehtyä siihen malliin, etten häpeäisi sitä elämäni jokaisena päivänä.
Ja nyt se on valmis!


Oli jokseenkin epätodellinen tunne käydä noutamassa painotuore opinnäytetyö ja tyhjentämässä lokero, kun koulussa parveili just toisen asteen käyneitä nuoria pääsykokeissa. Myönnän, että pidin valmista opinnäytetyötäni varsin esillä, kun kuljin nuorisolauman läpi! :D Ne on siellä pyrkimässä sisään, kun mä taas pääsin ulos - ja olo on m a h t a v a!!
Tiistaina käytiinkin Ronjan kanssa yksillä juhlistamassa mun valmistumista hitusen ennakkoon, mutta tulen juhlistamaan mun valmistumista vielä useaan otteeseen ;)
En tiedä, mutta jotenkin musta tuntuu että mä vihdoinkin elän! Olen elossa!
Olen huomattavasti sosiaalisempi enkä enää hautaudu neljän seinän sisään Greyn anatomian ääreen, vaan lähden spontaanisti ulos tai teen retkiä johonkin. Seuraavaksi toki suunnitelmissa on juhlat (tai onhan ne suunnitelmissa paraikaa), mutta niiden jälkeen Sinin kanssa Tallinnan-reissu. Ajattelin, että jään siltä reissulta hetkeksi Helsinkiin, käyn ehkä lintsillä ja ehdottomasti shoppailemassa. Joten ketkä ovat silloin sillä suunnalla, niin heittäkää viestillä ja suunnitellaan jotain tapaamista! :)

uusi aamupala ekaa kertaa 10 kuukauteen: mysliä, joka on pelkoruokalistan kärjessä. Mysliä soijakookosjogulla,
raejuustolla, jäisillä mustikoilla ja kiivillä. Oli ihan hyvää, mut kyllä se kaurapuuro vie voiton <3
Tähän otsikon teemaan mahtuu mainiosti myös yksi kysymys, joka mulle esitettiin askissa. Kysymys kuuluu seuraavasti: "Mitkä on sun selviytymiskeinoja silloin kun kohtaat jonkun vaikean tilanteen tai olotilan?"
Mä otin tämän tähän esille siksi, että kysymys on erittäin hyvä ja uskon, että siellä on monia jotka kamppailevat parhaillaan ja tarvitsevat jonkinlaisia vinkkejä.
Ensinnäkin mun selviytymiskeinot riippuvat tilanteesta. Välillä esim. tunteet aiheuttavat niin pahan olotilan - esimerkiksi raju ahdistuskohtaus - että siinä ei auta enää se tieto, että se tunne menee ohi eikä huomion poissiirtäminen esimerkiksi Dooraan. Näitä mä aina ensin kokeilen: huomion poissiirtämistä. Se voi olla ihan mitä vain: Dooran kanssa leikkimistä, radion kuuntelemista, Greyn anatomian katsomista, liikuntaa, lukemista, kirjoittamista... mitä tahansa, mikä siirtää sen huomion pois siitä olotilasta. Mutta jos se ei toimi, niin silloin kylmää: kylmäkalleja paidan alle, kylmä suihku, kylmällä vedellä kasvojen ja ranteiden valeleminen. Yleensä se on kylmäkalleja paidan alle, sitten pimeään kylppäriin lattialle kippuralle makaamaan ja vaan odotan, että kylmä rauhoittaa kehon ja keho viestittää aivoille, ettei tässä ole mitään hätää. Toinen keino on rankka liikunta, joka mulla tarkoittaa kovaa juoksua. Joskus saa juosta kilometritolkulla täyttä vauhtia ja etsiä ylämäkiä ennen kuin olo helpottaa, mutta se olo kyllä helpottuu ennen pitkää. Kun keuhkot tuntuvat olevan räjähtämäisillään, lihaksissa jyllää maitohapot ja jalat tärisevät ja silmissä alkaa sumeta, kaikki nämä fyysiset asiat valtaavat aivot niin voimakkaasti, että se olotila helpottaa. Eli tämäkin on eräänlaista huomion poissiirtämistä, mutta rankempaa.
Mutta jos kyse on esimerkiksi triggeristä - sanotaan vaikka sh-potilaan erittäin triggeröivä blogiteksti - mä etäännytän itseni siitä. Ensin rauhoitan itseni hengittämällä syvään ja vielä syvempään ulos, sitten etäännytän itseni triggeristä ja kolmanneksi en arvota sitä millään tavalla. Havainnoin ja kuvaan sen täsmälleen sellaisena kuin se on, täysin neutraalina ilman mitään "voi hirveä!" -ajatusta tai reaktiota.
Olen aina ennen tehnyt sen virheen, että menen ihan liian lähelle. Otan henkilön A elämän ja ongelmat omikseni ja uppoudun niihin ja samalla unohdan itseni, tai vaihtoehtoisesti otan A:n ongelmat kannettavaksi ja turhaudun, kun A ei tee niinkuin neuvotaan. Enää mä en siihen lähde. Toki neuvon ja voin yrittää auttaa, mutta mikäli A ei tee kuten häntä neuvotaan, niin fine, olkoot. A:n ongelmat eivät ole mun ongelmia ja se pitää pitää mielessä.
Taitoa on se, että osaa pitää huolen itsestään ja olla tietoinen siitä, milloin on taidokasta etäännyttää itsensä toisten ongelmista. Jos mä olen tehnyt kaikkeni auttaakseni toista mutta toinen ei ota niistä opikseen tai ei muuta ongelmakäyttäytymistään, niin silloin on minun etuni ja tavoitteitteni mukaista se, että mä hyväksyn tilanteen ja lopetan pääni hakkaamista mäntyyn. Ihminen kun ei voi tehdä rajattomasti asioita toisen hyväksi satuttamatta samalla itseään!
Tiedän, että joidenkin mielestä tämä voi kuulostaa kylmältä ja laskelmoivalta käytökseltä, mutta mä olen tämän oppinut erittäin pahasti molempien kantapäiden kautta. Olen auttanut toisia todella paljon oman vointini kustannuksella ja olen saanut tuntea ihmisten kaksinaamaisuuden ja epäkiitollisuuden. Eräskin ex-"ystävä" 8-9 vuoden takaa oli henkilö, jota todella pidin läheisenä ystävänä, vaikka toisaalta me oltiin vain kaksi sairasta. Kun hänellä oli ongelmia (ja niitähän riitti) mä tein kaikkeni ja ylikin auttaakseni häntä. Kun hänellä tuli ongelmia avokkinsa kanssa, mä suunnittelin matkaa toiselle puolen Suomea ja olin jo varaamassa junalippua, jotta saisin heidän välinsä korjattua. Sitten yhtäkkiä tämä henkilö pisti välit poikki vedoten siihen, että mä olen huonoa seuraa hänelle. Huonoa seuraa?
Mutta onneksi näin tapahtui, koska silloin ymmärsin miten olin antanut aivan liikaa itsestäni aivan väärään henkilöön!

Tämä itsensä etäännyttäminen toisten ongelmista ei ole helppoa, mutta se helpottuu kun sitä harjoittelee. Ihan kuten mikä tahansa oppimista vaativa asia - matikka, kielet, uusi koreografia - nämäkin selviytymiskeinot menevät sitä syvemmälle aivoihin mitä enemmän sitä harjoittelee. Siksi mä toistan koko ajan näistä ajatusmallien muuttamisesta "mä olen läski" muotoon "mulla on ajatus, että mä olen läski". Ei se mene perille ellei sitä harjoittele, ei missään nimessä! Ethän sä osaa luetella numeroita yhdestä sataan ranskaksi, jos sä et harjoittele! Ethän sä opi fouettéja baletissa, ellet sä harjoittele! Etkä sä todellakaan opi ajamaan autoa, ellet harjoittele!
Kyllä, se tuntuu hemmetin typerältä aluksi ja vielä vähän pidempäänkin. Mä olin todella skeptinen näiden asioiden suhteen. Mitä se mua muka hyödyttää, kun ei mikään muukaan ole hyödyttänyt? Onko tämän toimivuudesta muka todisteita?
Kyllä on. Luet juuri sellaisen tekstiä.

the ugly feet of a dancer
Tämän blogin kohtalo on ollut mulla usein mielessä. Viimeksi tänä aamuna mietin, että mitä pirua mä oikein kirjoitan tällaista ei-balettiaiheista tekstiä muka balettiblogiin? Blogin, jonka nimi on Ballerinan päiväkirja ei heti usko sisältävän jotain asiaa tanssin ulkopuolelta, mutta toisaalta, tämä on ballerinan päiväkirja: "... jonka kirjaimellisesti piruetinomaista elämää tanssin ja elämän pyörteissä voi seurata täällä." Noinhan mun blogin kuvauskin menee. Yritän pitää tämän mahdollisimman mielenkiintoisena sekä tanssijoille että ei-tanssijoille, ja ainakin videoiden puolesta mennään vahvasti tanssitunnelmissa. Ja tanssitunnelmia mä pyrin kirjoittamaan viikottain.
Ja niistä tähän nytkin.
Mulla oli tänään salivuoro, mutta jotenkin en saanut treeniin juuri minkäänlaista otetta. Viime sunnuntain työ yhdistettynä neljän tunnin istumiseen autossa ja junassa aiheutti kipukauden, joten selän hermokivut ja oikean lonkan bursa ovat vieneet paljon voimia. Tankosarjoissa mua rupesi ärsyttämään suunnattomasti lattia, joka oli epätavallisen liukas ja teki tenduista vaikeita. Kastelin tossuja vedellä, jolla sain tossuihin pitoa mutta sitten meni tendut ihan väärään suuntaan: tossuissa oli niin paljon pitoa, etten meinannut saada jalkaa toimimaan yhtään! Tämä lattia sitten rupesi ärsyttämään mua niin paljon, etten enää muistanut mihin mun piti keskittyä. Yritin muka harjoitella piruetteja, mutta kun nekään eivät onnistuneet niin löin läskiksi koko puuhan. Nyt ei vaan kerta kaikkiaan tullut mistään mitään!
Ronja tuli jälleen käymään tossujensa kanssa ja tehtiin tangossa perus kärjelle nousuja suorin jaloin ja pliéllä, nilkan venytyksiä ja laitoin Ronjan kokeilemaan tangossa vähän bourréeta. Sen aikaa kesti mun keskittyminen, mutta Ronjan lähdettyä kaikki taas hajosi. Gaynorit tuntuivat jalassa jotenkin hassulta, jalka putosi boksiin ja sitten alkoi pikkuvarpaita hiertämään. Tein diagonaalissa piruetteja (vasuri ei onnistu ei sitten millään... -.-), tein hyppyjä kärjillä (changementeista tuli ihmeen paljon mielenkiintoisempia, kun niitä teki kärjillä) ja yhden jalan releveitä, mutta... äh.
Nyt ei vaan ollut hyvä päivä.

Ehkä juuri paskasta päivästä johtuen päätin julkaista tämän seuraavan videon. Ronja mulle heitti tän Taylor Swiftin Shake it off -biisin joskus monta viikkoa sitten, ja nyt siitä on tullut yks mun suosikeista. Siinä on niin mainiot sanat! :D Parantaa aina hetkessä mielialan :)
Ennen tätä tein varsin masentavan impron ja kärkkäreilläkin tansseista tuli ihan surkeita. Joten julkaisen nyt tämän Shake it offin. Sillä ei elämää pidä aina niin vakavasti ottaa.. ;)


Vähän ärsyttävästi tuo mun tabletti tekee aina zoomauksia kesken kuvauksen. Pitää katsoa miten sen saisi pois päältä.


 Mutta näihin tunnelmiin hyvää alkavaa viikonloppua kaikille! :)

6. kesäkuuta 2016

Juhlavalmisteluja ja töitä


Huh mikä viikonloppu takana!
Lähdin perjantaina Haapikselle, sillä olin jo viikkoja sitten lupautunut auttamaan äitiä ja isää sunnuntaina järjestettävissä juhlissa tarjoilijana. Yksi vanhempieni yrityksistä on pitopalvelu, ja nyt viikonloppuna järjestettävät juhlat olivat erään rouvan 85-vuotissynttärit ja vieraita oli 40.
Mä en tiennyt miten järkyttävän rankka urakka siitä oikein tulisi, mutta totta kai mä menen avuksi kun pyydetään! Tuntuu ihanalta voida auttaa puolestaan muita, koska itse olen saanut lukemattomilta ihmisiltä todella paljon apua :)
Doora Unelma lähti totta kai mukaan, se oli varmistanut mukaan pääsemisen jo ajat sitten päivystämällä mun matkalaukun vieressä ja välillä sen sisällä :D Ja muuten, pakko vähän rehennellä, mutta Doora Unelma pääsi myös Ig:n Petportalin sivuille.. :) Käykääs vilkaisemassa @petportal ja sieltä pikkuneiti Unelma löytyy matkalaukussa :D

Dainhillz Daina & Doora Unelma, "TuplaD"; tästä tuli jotenkin maalausmainen valokuva..
Vanhempani olivat täyden työn touhussa jo perjantaina, sillä ruoan valmistaminen neljällekymmenelle hengelle ei ole mikään pikkujuttu! Ruokia oli useaa eri sorttia: oli alkusalaatteja ja suolattua lohta, lämpiminä ruokina karjalanpaistia, lämpimiä kasviksia ja perunamuusia sekä lapsille makaronilaatikkoa ja paistettua lohta, jälkiruokina sitruuna possettia ja kermakakkua. Näiden lisäksi kunnon booli, alkumaljat ja kahvikonjakit. Huh!
Onneksi en itse joutunut ruoanvalmistuspuuhiin, mutta hiki tuli jo sitä puuhaa katsoessa :D

Haapiksen kotona oli totta kai koirat, eli Daina ja siskon käppänä Elli. Doora ja Daina tulevat tosi hyvin toimeen, ovat kuin siskokset konsanaan (mitä ne ovatkin!), mutta Ellin ja Dooran välillä on koko ajan pientä jännitettä. Elli on hirveän mustasukkainen Dooran leluista, ja uutena vuotena olikin se pieni välikohtaus, kun koirat tappelivat yhden Dooran pallon päältä.
Mutta nyt kaikki meni hyvin. Valitettavasti Ellillä oli korvatulehdus, joten se varmasti vaikutti siihen vähän lannistavasti, sillä se kyllä oli vähän väsähtäneen oloinen.
Vanhempien tehdessä töitä noiden juhlien valmistamisessa mä olin vastuussa koirista. Onneksi koirat saattoi päästää takapihalle irti, vaikka niitä piti vahtia koko ajan. Daina on luonteeltaan kuin unelma, tottelee ja on niin äärettömän kiltti ja sen kanssa ei synny ongelmia, mutta nuo kaksi muuta... Elli osaa olla uskomattoman jääräpäinen ja samalla käsittämättömän arka ja sen kanssa mulla meni hermot useaan otteeseen: koira sen kun jäköttää pihalla eikä liiku! Doora on vähän siltä väliltä ja tekee niinkuin vanhemmat: jos se on Ellin kanssa niin se jää sinne pihalle, mutta Dainan kanssa se tulee luokse. Että koetapas sitten olla siinä...
Lenkitykset piti sitten tehdä kahdessa erässä, sillä ei puhettakaan, että olisin lähtenyt juoksemaan kolmen koiran kanssa! Kun ensin hölkkäsin vitosen Dooran ja Dainan kanssa, vaihdoin sitten Dainan Elliin ja tein näiden pienten kanssa vielä lyhyen hitaan kävelylenkin.


Haapikselle meno tarkoittaa myös Netflix-maratonia, sillä mulla itsellä ei ole sitä. Meinasin ensin jatkaa Make it or Break it -sarjan katsomista, mutta olen nähnyt sarjan alusta loppuun, joten päätin katsoa jotain muuta. Orange is the new black tuntuu olevan varsin suosittu, joten katsoin sitä muutaman jakson. En oikein vieläkään tiedä tykkäänkö siitä vai en, mutta ehdottomasti poikkeaa noista mun suosikkisarjoista (aka Greyn anatomiasta :D)! Varsin roisi, mutta ei se nyt pahakaan ollut.. pitää jatkaa sen katsomista kun menee Haapikselle seuraavan kerran, eli kaiketi juhannuksena.

Mun äiti sanoi mulle jotain aivan ihanaa lauantaina.
Silloin kun äiti soitti mulle muutamia viikkoja sitten kysyäkseen, josko mä tulisin avuksi, hän oli ollut todella hämmästynyt ja sitten mielissään mun myöntyessä. Äidin sanoja lainatakseni hän oli luullut sen olevan unta, luullut soittaneen väärälle henkilölle ja ihmetellyt oliko se oikeasti tapahtunut. Mutta miksi ihmeessä mä olisin kieltäytynyt? Toisaalta en mä kyllä täysin tiennyt miten rankka homma siitä tulisi, mutta siltikin, kyllä mä tekisin sen uudestaan. Enkä edes tiennyt saavani siitä myös palkkaa ennen kuin mulle kerrottiin vasta lauantaina!
Nämä on näitä pieniä isoja asioita, joista näkee miten paljon sitä on edistynyt ja miten sitä alkaa olla jo oma vanha itsensä. Tai siis jokin vähemmän sairas minä, sillä mulla ei hirveästi ole muistikuvia siitä, millainen mä olen ollut ennen sairastumista.
Sitä paitsi ne kehut tuntuivat ihan pirun hyvältä! ;)

kunnon tarjoilija-look :D
Sunnuntaina vieraat tulivat etuajassa, jo ennen puoltapäivää ja meille tuli tosi kova kiire saada ruoat valmiiksi ja tarjoiluastioille. Aina ennen noissa tilaisuuksissa on ollut seisova pöytä, mutta nyt ensimmäistä (ja kuulemma viimeistä) kertaa piti ruoat viedä pöytiin. 40 nälkäistä vierasta, kaksi tarjoilijaa ja kymmeniä ja taas kymmeniä tarjoiluastioita plus vieraiden hyvinvoinnista huolehtiminen piti kiireisenä! Pieniä kauhunhetkiä toi samppanjalaseja täynnä oleva pirun raskas tarjotin ja edessä poukkoilevat mukulat ja mielessä pyörivä mielikuva, miten mä lennän sen tarjottimen kanssa johonkin pöytään ja sotken kaiken. Mutta onneksi mitään sellaista ei tapahtunut!
En ole ikinä ajatellut sitä, miten raskasta tarjoilijan työ voi olla, mutta näköjään se todella voi olla raskasta! Tunnista toiseen jatkuva seisominen aiheutti pahat selkäkivut ja väsymyksen ja todella iltapäivä tuntui pitkältä kuin nälkävuosi.



Kestin noin puoli kuuteen asti, mutta sitten oli pakko lähteä jo koirienkin takia. Päästin ne ulos, jolloin Elli karkasi tyypilliseen tapaansa. En jaksanut sitä lähteä enää hakemaan, vaan vaihdoin juoksuvaatteet ylle, valjastin Dooran ja Dainan ja kävin ilmoittamassa lähdöstä äidille (tilaisuus oli naapurissa). Ja siellä se Elli sitten olikin, vieraiden joukossa.
Kävin koirien kanssa järvellä, ja kun lenkin jälkeen oli vieraatkin lähteneet oli vuorossa vihdoinkin ruokaa! Koko päivä meni sinnitellessä aamupuurolla, ja päivällä ehdin hotkaista puolikkaan proteiinipatukan ja muutaman karkin, mutta ei kerta kaikkiaan ollut tilaisuutta syödä enempää. Mulla ehti mennä iltaan mennessä nälkä jo pois ja meinasin skipata koko ruoan, mutta onneksi järkimieli oli vahva, joten sain kerättyä lautaselle vähän kasviksia ja kalaa. Siinä syödessä se nälkä sitten heräsi ja santsasin uudemman kerran. Jälkkäriksi oli jäänyt yli muutama noita sitruuna possetteja, ja se oli taivaallista!! En yleensä tykkää sitruunasta, mutta tuo oli ihan uskomattoman hyvää! Samalla juotiin parit kuoharilasilliset ja mietittiin mun juhlien tarjoiluja. Täytettyjä paprikoita, lohikiusausta, macaronseja, créme brûleetä... ja ehdottomasti makeaa kuoharia, ei mitään puolikuivaa litkua, joka narskuu hampaissa!
Myöhemmin autoin vielä isää yhden b-2-b -tilauksen tekemisessä, mutta loppuillan lojuin vain sohvalla ja nukahdin tosi nopeasti, sillä päivä oli ollut tosi kiireinen ja rankka.

kesä -15 vs. kesä -16
Tänään sitten etsiskelin kesävaatteita, ja törmäsin tuon vasemman puoleisen kuvan vaatteisiin. Se jäätävä ikävä tuota kroppaa kohti tuli takaisin kuin hyökyaalto ja taas olo oli kuin joku olisi lyönyt mua nyrkillä vatsaan. Mä haluan sen kropan takaisin!
Mutta järjellä tiedän etten mä sitä halua takaisin. Tai mistäs tiedän, jos haluankin? Ihminen on kompleksi kokonaisuus, ja siinähän se kauneus just piileekin: miten paha voi olla hyvää eikä mustavalkoista ole olemassakaan.
Kyllä tämä tympäisee aina välillä. Milloin tämä ikävöinti loppuu? Toisaalta, mulla on kokemus siitä, että se on välillä pahempi ja välillä helpompi; täytyy vain kestää ja luottaa siihen, että se menee ohi. Ja sillä välin siirtää huomiota muualle ja käyttää muitakin taitoja. Hyväksyä tilanne ja muuttaa se minkä voi muuttaa. Ehdottomasti samaan ei saa mennä takaisin, joten ainoa vaihtoehto on vaan jatkaa tällä linjalla. Loppujen lopuksi tämä linja on vienyt mut pitkälle, antanut mulle paljon ja tulee antamaan vielä lisääkin. Joten miksi ihmeessä lopettaa jonkin tunteen tai ikävän takia!
Ja ne on vain tunteita!

"Ääh, mamma, älä jaksa!" Kuvassa myös mun uusi Karitraan juoksutakki
Nyt sitten alkavat mun juhlavalmistelut! Toisaalta mua vähän hirvittää miettiä kaikkia jo lautasliinoista lähtien, vieraslistasta ja kaikista muista asioista puhumattakaan, mutta mä voin joko hirvitellä sitä tai nauttia siitä jo etukäteen. Ja onhan mulla apua tiedossa :) 

Ihanaa uutta viikkoa kaikille! :) 

2. kesäkuuta 2016

On a survival mode


Taidan olla surullisen kuuluisa mun epämieltymyksestä kesää ja hellettä kohtaan. Tai niin no, en mä enää kesää vihaa, olen jo hyväksynyt sen olemassaolon ja onneksi Suomen kesä on lyhyt! Mutta helteitä en opi sietämään.


Osa mun hellevihasta on peräisin viime kesän refeedingin kuumista aalloista, mutta en ole koskaan pitänyt liiallisesta kuumuudesta, joka mulle tarkoittaa yli 20'C. Olenkin monesti ajatellut leikilläni, että mun pitäisi varmaan kesäajaksi muuttaa Alaskaan tai Siperiaan :D
Helteellä liikkuminen on huomattavasti raskaampaa kuin normaalisti. Luin yhden artikkelin, jonka mukaan tutkimuksissa on todettu, että kun lämpötila nousee yli 24 astetta ihmisen työ- ja suorituskyky laskee neljä prosenttia jokaista astetta kohti; ihanteellinen lämpötila keholle liikunnan ja työskentelyn kannalta on 20-22'C. Ja sen kyllä huomaa. Toisaalta mikäli aineenvaihduntaa ja liikunnan rasittavuutta miettii, niin helle kyllä pistää kehon kovilla ja aineenvaihdunta käy kiivaampana. Mutta onko se sen arvoista, jos olo on muuten todella huono? Hengästyttää, sydämen leposyke helteellä on yli 100, verenpaine on alhaalla ja lihaksista kadonnut puolet voimasta? Ei, en usko.
Lisäksi tuntuu, että helle sulattaa ne viimeisimmätkin elossa olevat aivosolut, joten välillä tuntuu ettei päässä kaiu kuin tyhjyys :D


Mutta koska mikään ei ole näin mustavalkoista ja jäykkää, niin helle tarjoaa loistavia tilaisuuksia altistaa itseään just tälle vähäisen vaatteen pelolle. Olen tarkoituksella hypännyt syvempään päähän allasta ja vetänyt ylle sortsit ja topin (tosin vain siksi aikaa kun olen Dooraa käyttänyt kymmenen minuuttia pissalla; ei liikaa makeaa mahan täydeltä), olen kuvannut itseäni näissä vaatteissa todentaakseni kehonkuvaa ja saadakseni sh-ajatukset kuriin. Totta hemmetissä mun häpeä viriää välittömästi jo siinä vaiheessa kun edes ajattelen kuvaamistuokiota, kuvien julkaisemisesta puhumattakaan. Mutta koska mä olen jo pitkään tiedostanut nämä ajatukset, tiedostan ne sh:n ajatuksiksi ja muutan ne muotoon "mulla on ajatus, että..." niin ollaan päästy jo aika pitkälle. Mä todella kehotan jokaista teitä sh:n kanssa kamppailevaa kokeilemaan tätä, sillä se oikeasti toimii! Kyllä, sitä saa jankata koko ajan. Muuttaa ajatus "hitto mikä läski!" muotoon "mulla on ajatus, että olen hiton läski" mikä jo heti alussa vaikuttaa ihan typerältä puuhalta. Itse asiassa mä taisin melkein raivostua, kun sain tämmöisen neuvon aluksi... :D
Mutta jos mä olen saanut yli 13 vuoden ajatusmallit muuttumisvaiheeseen näillä, niin mä olen takuuvarma että jokainen saa! Se vaatii vain työtä. Työtä ja sitoutumista, ihan kuten parantuminen. Ja kun tilanne tuntuu käyvän ylivoimaiseksi ja voimat loppuu, niin silloin palataan perusteisiin: keskitytään ravitsemustilanteeseen, omaan hyvinvointiin ja ajatusten havainnointiin.

Tähän helle tuo taas omat vaikeutensa, ravitsemustilanteeseen. En varmasti ole ainoa, jolta menee ruokahalu lämpimällä kelillä, eikä yksikään sh-potilas ole turvassa huonolta ravitsemustilanteelta. Kroppa muistaa kaiken ja pitkään, ja mikäli ravitsemustilanne vaihtelee syystä tai toisesta, se on aina kropalle stressi. Joillekin - riippuen omasta tilanteesta - se aiheuttaa ahmimiskohtauksia, toisille se voi tarkoittaa liikunnan vähentämistä ja siitä taas omat seurauksensa, joillekin se voi olla sysäys paastokauteen. Jokainen kun on yksilö, joten jokaisen pitää tämä tiedostaa.
Itse olen jotenkuten selvinnyt niin, että syön todella runsaan aamupalan. Ison annoksen kaurapuuroa mantelimaitoon, sekaan marjoja ja pari kourallista casheweitä, ja päälle isohko proteiinipatukka. Päivän mittaan paljon nesteitä, mutta jos juo vettä (kuten itse, en osaa enää juoda mitään muuta) niin suolan saannista on pidettävä huoli. Muuten syön rahkoja ja kylmiä hedelmiä sekä proteiinipatukoita, välillä kylmiä salaatteja, ja suklaata. Toinen tosi hyvä vaihtoehto on tehdä smoothieita ja vaikka pakastaa niitä, niin saa kätevästi mehujäätä :)


Tanssitreeneissä tänään huomasin ettei hirveästi ollut puhtia hyppyihin tai mihinkään kovin raskaaseen, joten jätin ihan suosiolla kaikki hypyt pois. Pari päivää sitten tehty hiitti kun tuntui edelleen painavan jaloissa ja sykkeet huiteli turhan korkealla, joten tein tangon (ilman grand battementeja), otin mukataiteellisia kuvia ja pitkästä aikaa sain puhtia nykäri-improon. Katsoin eilen illalla Areenasta IBC:n toisen finaalin ja siitä sain inspiraatiota kokeilla vähän erilaista. Pakko sanoa, että oli todella tyhmä olo tuota tanssiessa ja epämukava, koska menin pois omalta mukavuusalueelta. Mutta niinhän sitä sanotaan, ettei kehitys tapahdu omalla mukavuusalueella.
Viime viikolla keskityin säilyttämään hartioiden ja lonkkien neliön ja sen pidin mielessä nytkin, mutta vielä enemmän mä tarkkailin käsiä, ranteita ja sormia. Anonyymi huomautti mun liftaavan ja muistutti peukalon asennosta, ja olen tämän pitänyt mielessä koko ajan. Välillä totta kai huomio herpaantuu ja sitä keskittyy miettimään jalkoja, mutta kyllä sitä äkkiä muistaa ne kädet. Taisinkin kirjoittaa viime (vai sitä edeltävässä?) postauksessa mun hyvän huonoista käsistä - ne kun tuppaa olemaan ne joutsenen siivet silloin kun niiden pitäisi olla jämäkät - ja nyt kun katsoin videot, niin pienenpienen eron huomaa. Itsestä tuntuu siltä, että kädet ovat todella jäykät ja peukalo-etusormi -yhteys katkaisee linjan ihan täysin, mutta video kertoo totuuden: mikä itsestä tuntuu isolta, niin oikeasti se on huomattavasti pienempää.
Ronja tuli jälleen tossujen kanssa tunniksi ja ajoittain meinasi meidän opetustuokio mennä kokonaan höpötykseksi, kun toisen kanssa synkkasi hyvin :) Helposti syyllistyn itse siihen, että rupean puhumaan turhan termeillä ja lyhennetysti (lyhennä akillesta; muista päkiät!), mutta Ronjan ilme kyllä kertoi, että what the hell..? :D Toisaalta toisen ilme silloin kun hoksaa jotakin on niin palkitsevaa, että se usein saa mut puhumaan lisää niillä lyhenteillä ja silloin joutuu itse hillitsemään itseään. Mutta pakko myöntää, että Ronja sä opit nopeasti! :)

Videoita mulla on pari kappaletta: toinen on se nykäri, toinen oikein lyhkäinen klassinen. Mulle kävi melkoinen kämmi noiden videoiden kanssa tänään. Katsoin ne kotona kaikki läpi ja poistin turhat, ja yhtäkkiä huomasin että poistin just sen videon, jonka mä aion oikeasti julkaista. Se kamala kauhun, kalpenemisen ja kylmän hien tunne, kun sitä tajuaa tehneensä jotain ihan väärää on ihan hirveä! Kirjaimelllisesti läimin itseäni päähän, että mikä hiton idiootti kun et katsonut tarkemmin vaan poistit sen luullen sen olevan joku muu! Vitsit olin vihainen itselleni! Hetken manailtuani satuin sitten löytämään tuon nykärivideon ja rauhoituin: se saisi kelvata.
Kyseisen tanssin nimi on "Perfect Imperfection", biisi on John Legendin All of Me, ja jonkinlainen tarinanpoikanen siinä on kaiketi se, miten helposti sitä itsensä kadottaa ja hukkaa kun miettii ja murehtii vain muita; miten muiden ihmisten mielipiteistä tulee maailman tärkeintä ja miten itsensä pitää muokata sen mukaiseksi, tehdä täydellinen. Mutta jossain vaiheessa joutuu tajuamaan, että sillä tavalla tekee karhunpalveluksen itselleen eikä koskaan pysty elämään missään sopusoinnussa itsensä kanssa, joten on pakko kasvattaa teflonpinta. On pakko olla antamatta niiden mielipiteiden satuttaa ja päästä pinnan alle. On pakko kovettaa itsensä, silittää teflon virheettömäksi ja olla just niin täydellisen epätäydellinen kun vaan voi olla.
Koska mikäli itsensä muokkaa sellaiseksi kuin muut käskevät, ei tästä elämästä tule mitään.


Tämä toinen on hyvin lyhyt pätkä Pizzicatoa.
Jäin tuossa pohtimaan kumpi on pahempaa: soittaa pizzicatoa vai yrittää tanssia sen tahtiin varpaat verillä? En ole vieläkään päättänyt.. :D


Me ollaan Doora "Röpelmä" Unelman kanssa lähdössä huomenna Haapikselle isää ja äitiä auttelemaan, ja tänään heräsin ruman aikaisin: viideltä! En saanut enää unta, joten rupesin pakkaamaan. Doora aina hätääntyy kun se huomaa mun pakkaavan, joten tosi harvoin mä aloitan pakkaamista ennen kuin lähtöä edeltävänä iltana. Ja Nöppylän omaa matkalaukkua ei voi ottaa esiin ennen kuin viisi minuuttia ennen lähtöä, muuten se piski sekoaa ihan täysin :D
Anyways, tämä oli lopputulos vartin päästä..

mamma ei sit lähde ilman mua! @doora.unelma
Hyvää loppuviikkoa kaikille! :)