19. toukokuuta 2016

The end, the beginning


Sanotaan, että yhden loppu on toisen alku. Yhden loppuminen johtaa väistämättömään tilanteiden ja asioiden muutokseen, ja ainoa varma asia elämässä on muutos. Tästä varmuudestaan huolimatta muutos on pelottava asia: mistä sitä tietää mitä seuraavan oven takaa paljastuu? Ei siis ihme, että muutos pelottaa monia, mua ainakin.




Nuorempana mä tykkäsin sanoa ja ajatella, että mä tarvitsen jatkuvasti jotain säpinää ja muutoksia elämääni sillä mä kyllästyn helposti. Osaksi tämä pitikin paikkansa: mä olin nuori, en tuntenut itseäni kovin hyvin tai elämää, ja mä kaipasin virikkeitä. Tuolloin mulla oli myös kova horoskooppivillitys menossa - luin horoskooppikirjoja kuin raamattua ja uskoin jokaisen asian. Määrittelin itseni oman horoskooppini perusteella - kaksonen on tuuliviiri eikä viihdy yhdessä paikassa pitkään. Kyllä, oi kyllä vaan.

Nyt yli vuosikymmenen ja vinon kokemuspinon jälkeen mä tunnen itseni pirun hyvin, tiedän heikkouteni ja vahvuuteni ja olen huomannut kuinka olen löytänyt itsestäni uusia vahvuuksia. Olen oppinut selviytymään mahdottomasta ja olen oppinut luottamaan itseeni. Olen oppinut mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja olen oppinut pitämään siitä kiinni. Totta kai edelleen huojun ja taivun, mutta en enää mene poikki. Viimeisen vuoden - tai no, kymmenen kuukauden - aikana olen kohdannut pelkojani enemmän kuin koskaan ennen ja olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan ennen. Olen oppinut, ettei omaa menneisyyttään kannata jäädä murehtimaan koska siihen ei voi vaikuttaa, joten leuka pystyyn ja katse eteenpäin. Olen oppinut elämään hetkessä, hellittämään perfektionismista ja hirmuisesta kontrollin tarpeesta ja näin ollen olen löytänyt täydellisyyttä useista yllättävistä asioista. Olen oppinut, että on totaalisen hyväksyttävää itkeä myös onnesta. Olen oppinut elämään!
Mutta yksi asia on edelleen mulle pelottava asia, ja se on muutos, tulevaisuus, tuntemattomuus.

Mä en tiedä mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan, kukaan ei tiedä! Mutta muutosta ja tulevaisuutta ei voi estää. Siksi mä varmaan sairastin niin pitkään: osaksi oikean hoidon puutteesta mutta myös siksi, että en halunnut enkä uskaltanut edes ajatella tulevaisuutta ja näin ollen uskaltautua kokemaan muutoksia. Yksi hirveimmistä ajatuksista mulla on ollut se, että mun elämä päättyy tasan sen jälkeen kun täytän 30; kolmenkympin jälkeen en näe yhtään mitään, pelkkää tyhjyyttä, pelkkää mustaa. En halunnut viettää enää yhtäkään syntymäpäivää, koska kolmenkymmenen rajapyykki on todella, todella lähellä. Mutta en ole enää kokenut tuota mustaa ja tyhjyyttä pitkiin aikoihin, ja luoja se on helpottava tunne!
En voi tietää kuolenko heti täytettyäni kolmekymmentä enkä voi tietää onko siellä todellakin tyhjyyttä, mutta mä otan sen vastaan sellaisena kuin se tulee. Bring it on! Mä olen selvinnyt jo paljosta pahasta, ja tulen kyllä selviytymään myös siitä.


Tajusin tässä, että mä olen saavuttanut paljon tavoitteitani, joten se antaa mulle uskoa. Olen kokenut paljon onnistumisen tunteita, joten sekin kasvattaa uskoa. Mutta mitään näistä ei voi kokea, jos ei heittäydy ja vain uskalla yrittää. Jos kaadut, nouse ylös; jos saat haavan, laita laastari tai pahemman lääkäri korjaa; jos katkeaa kynsi, tilalle kasvaa uusi; jos epäonnistut, yritä uudelleen kunnes onnistut. Se on tasan näin yksinkertaista, muttei tasan näin helppoa.
Täytyy vain uskaltaa!

Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
Vuosi sitten mun pahin pelko oli, että mä lihon muodottomaksi ja epäonnistun. En koskaan kohdannut sitä pelkoa parantumisesta ja sh:sta luopumisesta, en ennen kuin oli vihoviimeinen pakko. Mä en lihonut muodottomaksi enkä mä epäonnistunut, vaan kipusin kerta toisen jälkeen ylös tomut polvista puistellen. Kasvatin teflon-pintaa, nostin pikkuhiljaa leukaa ylös ja sanoin ensin varovasti, kokeillen, omalle peilikuvalleni, että "hei, sä et näytäkään niin hirveältä vaan itse asiassa melkein hyvälle!" Arvatkaa vaan, kuinka monesti säikähdin tätä ajatusta: nyt musta on tulossa narsisti! Mä olen psykopaatti kun ajattelen näin! Mä en saa koskaan olla itseeni tyytyväinen, koska joku neropatti on sanonut, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen.
Oikeasti? Give me a break!
Matka viime kesän kunnosta nykyisyyteen on käsittänyt satoja, varmaan tuhansia muutoksia alkaen ihan ravinnosta: 200 päivittäistä kaloria 3000 kaloriin päivässä, vaikeasta alipainosta normaalipainoon, ahdistuksen heräämisestä sen kohtaamiseen ja lopulta sen voittamiseen. Kukin noista osa-alueista sisältää niin valtavan määrän muutoksia, että periaatteessa on kummallista miten mä edelleenkin kavahdan muutoksia.
Mutta ehkä siksi, että nykyinen elämäntilanteeni on täynnä tuntemattomia muutoksenaiheita: mitäs nyt koulun jälkeen?


Mä sain opinnäytetyöni kokonaan valmiiksi ja olen lähettänyt sen eilen ohjaajalleni Urkundin kautta ja selvisin kirkkaasti myös Urkundista, vaikka jotenkin pelkäsin narahtavani viimeistään siellä :D Mutta fakta on, että Urkundista tulee yhteneväisyyspisteitä jo lähdeluettelon takia, sillä lähteethän laaditaan aina samalla tavalla. Lisäksi markkinointisuunnitelman teoria on sama ja markkinointisuunnitelmia on todella paljon opinnäytetöiden aiheina, joten ei ole mahdollista, että Urkundista selviää 0%:lla.
Ensi tiistaina mulla on maturiteetti ja oman luontoni mukaan pelkään sitä(kin): entä jos en selviäkään siitä? Kyllä, kuulun murehtijoiden sukuun :D Mutta ilmeisesti maturiteetti on enää läpihuutojuttu.
Itse valmistujaispäivä on 30.6., ja kaiketi juhlat pidetään sitten 1.7., joten ei niihinkään ole enää pitkä aika. Mun hupia iltaisin ennen nukahtamista on just juhlien miettiminen, se kun aiheuttaa aina sen ihanan iiiiih-olotilan vatsanpohjaan :D
Mutta.
Mitäs sitten?
Vaikka mä olen oppinut keskittymään vain tähän hetkeen, niin tämä muutos ja tuntemattoman pelko on aika ajoin käynyt niin voimakkaaksi, että paluu sh:n syliin on lähes vastustamaton. Ennemmin mä sairastan kuin kohtaan jotain helvetin pelottavaa tulevaisuutta!
Mutta olen saanut tämän pelon haltuun puhumalla siitä eikä se paluuajatus ole enää läheskään yhtä voimakas. Mun toipumista vie eteenpäin toive siitä, että voisin hakea kokemusasiantuntijan koulutukseen, mutta sen näkee sitten; en halua tehdä mitään liian tarkkoja ja suuria suunnitelmia, koska, noh, ainoa varma asia on muutos.


Suureksi yllätyksekseni mulle tuli viikko sitten tilaamani mekko tänään postissa! Tykkään tuosta väristä ja mallista tosi paljon, mutta kooltaan se on liian iso. En tiedä onko järkeä mennä tilaamaan tuota uudestaan pienemmässä koossa, sillä mekon mittasuhteet ovat vähän hassut: vyötärösauma kinnaa silloin kun sen pukee ylle, mutta muuten se roikkuu ihan täysin ja kuvassa pitelen sitä toisella kädellä takaa kiinni. Joten epäilen vahvasti, että jos tilaan tuon pienempänä, niin vyötärösauma ei anna periksi harteiden kohdalta, mutta muuten mekko istuisi kuin nakutettu. Mutta olen tosi tyytyväinen mekon pituuteen, sillä yleensä kaikki on mun mittasuhteisiin liian pitkiä: polvipituiset puolessa sääressä ja kokopitkät puoli metriä edellä.
Huoh... ehkä paras vaan marssia puvun kanssa ompelijalle pienennystä varten.
Seuraava ongelma onkin hiukset ja meikki. Hiuksiin ajattelin perinteisiä kiharoita, mutta koska en ole puleeraustaidoiltani mikään railihulkkonen, joten naamavärkin maalausta joutunee harjoitella.. ;)

Doora Unelmallakin on nyt oma Instagram-profiili! Löytyy @doora.unelma :)
Mitä tanssikuulumisiin tulee, niin siellä suunnalla ei ole muutoksia havaittavissa. Tai ehkä pirueteissa ihan vähän, sillä nyt keskityin hyödyntämään pliétä ja kantapäitä ihan kunnolla ja myös työjalan passé retire pysyi korkealla. Olen hitusen fuskannut pliéssä etenkin viidennen asennon pirueteissa, sillä lähdin herkästi kääntymään ennen kuin olin saanut plién tehtyä kunnolla.
Huomasin kyllä, että kunnon plién käyttö puski hyvin tukijalalle ja tukijalan releven korkealle, mutta ykkösiä tehdessä plién ei tarvitse olla kovin syvä, sillä syvä plié antaa herkästi liikaa vauhtia eikä piruetin lopetus onnistu kunnolla.
Kärjillä mua on häirinnyt jo parin viikon ajan vasemman jalan isovarpaan nivelen jonkinlainen särky ja todella epämiellyttävä olo. Tänään otin isovarpaan kohdalta villat pois ja siirsin ne tossun boksin ulkosyrjään. Tällä tavalla pyrin antamaan varpaalle enemmän tilaa pituussuunnassa mutta samalla viemään tilaa leveyssuunnassa ja pitämään jalan paikallaan. Aluksi se tuntuikin toimivan, mutta sitten joskus puolen tunnin jälkeen se kipu tuli takaisin. Ei ehkä yhtä pahana kuin viime viikolla, mutta tarpeeksi, jotta varvasta piti kipristää ja yrittää olla laittamatta kovin paljon painoa just sille kohdalle. En tiedä mikä ihme tämä juttu on ja haluaisinkin tietää, että onko teillä koskaan ollut paikallista varpaan nivelen kipua ja epämukavuutta kärkitossussa? En nyt tarkoita mitään hiertymiä tai rakkoja, sillä se kipu tuntuu suoraan isovarpaassa ja sen jänteen/metatarsaalin kohdalla, ja flexaaminen tuntuu myös ikävältä, ei kuitenkaan varpaan päässä.
Anyways, yhden videon kuvasin tälle kertaa. Musiikki on Chopinin B-molli Preludi, ja tämän postauksen kanssa osuvasti nimetty The Finish. Tämä alkoi ensin improna, mutta koska kappale on lyhyt, niin kehittelin siihen juonta ja koreota.



Mitenkäs te, onko teille muutokset ja tuntematon tulevaisuus uhka vai mahdollisuus? :)

16 kommenttia:

  1. Sitä kutsutaan kolmenkympin kriisiksi. Sen kokee useat. Varsinkin kun elää käsitys, että kolmeenkymmeen mennessä pitäisi olla sitä ja tätä. Usko pois, mutta kolkyt on vain numero, kuten ikäkin. Jokaisen elämä on omanlaisensa. Se, että millainen, niin siihen voi osaltaan itse vaikuttaa, jossain määrin ympäristötekijät määrittelee ja lopulta sattuma.

    Tulevaisuus kannattaa nähdä mahdollisuutena. Eihän tätä menoa muuten kukaan jaksaisi.

    Jos olet kerran itse kirjoittanut opparisi, niin maturiteen läpäiseminen on lasten leikkiä,kunhan vain kirjoitat hyvää suomen kieltä. Sitä siinä myös testataan. Mutta en usko sen sulle olevan ongelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ajattelin sen olevan kolmenkympin kriisiä, mutta ei se kyllä ihan sellaista ollut. Se tyhjyyden ja pimeyden ja lopun pelko ja oletus oli niin voimakas, ettei se enää mennyt tavallisesta ikäkriisistä verrattuna esim. kahdenkympin- ja kahdenvitosen kriiseihin. Mutta oli miten oli, niin tärkeintä on se, että siitä on nyt päässyt (kutakuinkin) eroon :)

      Olet ihan oikeassa: tulevaisuus on mahdollisuus. Oma asenne on ratkaisevassa roolissa, joskin sen asenteen eteen joutuu tekemään töitä. Mutta ei tätä menoa muuten jaksaisi :)

      Poista
    2. En ole kyllä ikään kuullut kahdenkympin tai kaksvitoskriisistä, mutta kolmenkympin kriisistä puhutaan ihan yleisestikin.
      Mutta tosiaan ehkä sä koit sen voimakkaammin vähän kuin maailmanloppua odottaen. Olet kuitenkin oikealla tiellä nyt ja olet oppinut iloitsemaan arjen pikku jutuista. Sehän se on tärkeää, että jaksaa eteenpäin ja unohtamatta positiivista asennetta. Yleensä se ei edes maksa mitään, kävi miten kävi. :)
      Mutta hyvä, että olen päässyt kriisistä ohi. Sit seuraavaa ikäkriisiä odotellessa... olikohan se sit viidenkympin... ;)

      Poista
    3. No harvemmin olen minäkään kuullut kahdenkympin tai kaksvitosen kriisistä, mutta itse kyllä koin ne sairastamisen takia. Kun muut etenivät opinnoissaan, mä vain sairastin ja se loi sitten kriisinpoikasta, että eikö munkin pitäisi olla jo saavuttanut sitä, tätä ja tuota kun kaksviis kilahtaa mittariin.
      Ensimmäisen kerran ikäkriisi iski 19-vuotiaana: mä olen "jo" 19 eli siis vanha :'D

      Haha, voi ei, seuraavaa kriisiä odotellessa! Se on varmaan kolmevitosen ja neljänkympin! :D Voi jestas.. :'D
      Mutta eiköhän näiden kriisien väliin ehdi mahtua vaikka mitä muuta paljon tärkeämpää, niin ei ne ikäkriisitkään enää niin mahdottomilta tunnu :)

      Poista
    4. No en nyt tiedä onko sitä neljänkympin kriisiä, tai sanotaanko niin että siinä hujakoilla ihmisen ns. "takuuaika" menee umpeen. Tuttuni oli kuullut sen ihan lääkärin suusta. Eli moni saattaa sairastua vakavasti, vaikka olisi muuten ollut terve kuin pukki ja elänyt terveellisesti. Sairastuminen ja siitä aiheutuvat ongelmat sitten kriisiä pukkaa, kun voi olla edessä ihan totaalinen elämänmuutos sen myötä. En väitä, että useimmat sairastuu, mutta tiedän monia, joilla on puhjennut jokin pitkäaikaissairaus.

      Joten neuvoni on pidä huolta kehostasi ja mielestäsi, kun olet vielä nuori. Tee joka päivä jotain, mikä tuottaa sinulle iloa ja vielä parempi, jos se tuottaa iloa myös muille. Jonkun tutkimuksen mukaan onnelliset auttoivat muita. Ilmeisesti niin, että se auttaminen lisäsi onnea. Ja yritä löytää elämäntehtäväsi, vaikka ei se aina helppoa ole, kun nykyään senkin suhteen voi kaiken joutua aloittamaan uudestaan vielä keski-iässäkin.

      Ja vanhuus ei tule yksin. Alamäki alkaa kun takuuaika menee umpeen. Sen jälkeen sen hyvinvoinnin eteen saaki tehdä töitä ihan tosissaan.
      Ja edelleen suosittelen tutustumaan kirjaan: Terveeksi mielen voimalla by Lissa Rankin. Kirjoittaja on lääkäri. Se teos pistää kyllä miettimään omia ratkaisujaan, ajattelukuvioitaan, hyvinvointiaan, voimaannuttaa, jne. Ei siis ole kyse mistään huuhaa-kirjasta.

      Poista
    5. Eiköhän se ikäkriisi voi iskeä missä iässä hyvänsä. Me kaikki ollaan yksilöitä, joten jos yksi kriiseilee vain kolmi- ja viisikymppisiä, niin herkemmät voivat kriiseillä suunnilleen viiden vuoden välein.

      Mutta kiitos vinkeistä, pidän ne mielessä :)

      Poista
  2. Mä olen niin sanoinkuvaamattoman ylpeä susta!! Sä olet tehnyt mahtavaa työtä <3

    Ite oon aina inhonnut muutoksia mutta nykyään en enää niin paljoa. Muutokset voi olla hyviä eikä sitä välttämättä tiedä ennen kuin se muutos on tapahtunut :)

    ps. Ikä on vain numero ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Pinja, ihan täsmälleen samat sanat sullekin! <3

      Sanoit niin osuvasti ettei niitä muutoksia välttämättä edes huomaa, sillä välillä se menee just noin. Isot elämänmuutokset kyllä häilyy edessä eikä niitä voi olla huomaamatta, mutta monesti semmoiset pienemmät mutta tärkeät menee ohi vähän huomaamatta. Ja ehkä hyvä niin, koska muuten sitä panikoisi jokaisen muutoksen edessä eikä voisi keskittyä mihinkään muuhun.

      Ikä todellakin on vain numero! Tosin jos ei muu sitä paljasta niin silmäkulmarypyt.. :D Mutta ne lisää vaan sitä karismaa ;)

      Poista
  3. Olet niin kaunis tossa menossa :)!! Itsevarma nuoren naisen näköinen! Jatka vaan pelkojen kohtaamista päivittäin niin joku päivä huomaat ettei sinulla ole enään pelkoja <3 itse täytin jo 30 ja ensin ajattelin että en mitään ole tehnyt elämässäni kuin sairastanut,mutta sepä on minua opettanut paljon enemmän kuin maisterin tutkinto ja työpaikka. Töitä kerkeää tekemään, mutta terveys ei aina odota. Nyt koen, että olen ylpeä kolmekymppinen koko elämä edessä! Tervetuloa tänne puolelle, Täällä se elämä vasta alkaakin;)

    -maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon, Maria! <3
      Pelkojen kohtaaminen on jatkuvan altistuksen myötä helpottanut melko paljon, toki riippuu pelon kohteesta. Jotkut pelot on hyvä säilyttää (en mene metsässä karhunpentua silittelemään :D), mutta nämä sh-pelot pitää kyllä saada kukistettua. Joskin oma jaksaminen on hyvä tiedostaa, sillä altistaminen vie voimia. Välillä sitä kaipaa ihan täyden lepopäivän näistä asioista ja vaan mennä turvajuttujen mukana ja kerätä näin voimia taas seuraavaa kertaa varten.

      Todellakin olet oikeassa siinä, että töitä ehtii tekemään loppuelämän, mutta terveys (ja oma henki!) ei ikuisuuksiin odottele. Paljon on menetetty, mutta paljon on vielä menetettävää ja vielä enemmän on edessä koettavana. En enää kriiseile niin pahasti vanhentumisesta, ja eikös sitä sanota, että 40 on uusi 20, jolloin 30 on uusi 15? ;) Eli tässä saa vielä vuoden viettää 14-vuotiaana.. :D

      Poista
  4. Tulevaisuus ja muutokset parempaan suuntaan ovat kannattavia muutoksia. Sä olet aiemminkin miettinyt, mitä syömishäiriö on antanut sulle? Musta se lista oli aika lyhyt.

    Mitä ikäkriisiin tulee, mulla on ollut ikäkriisi vuosittain siitä lähtien kun täytin 18 tähän päivään asti...

    Onnea vielä ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä se sh ole paljoa antanut, mutta kyllä se jotakin on: vahvuutta ja kokemusta. Verrattuna useisiin muihin ikäisiini mulla on kokemusta siitä miten joutuu taistelemaan oman henkensä edestä. Kun toiset ovat saaneet kultalusikalla koulutukset ja työpaikat, ulkomaanreissut ja perheet, niin mä oon oppinut tuntemaan itseni läpikotaisin, oon selvinnyt melkoisesta helvetistä ja tiedän selviytyväni mitä eteen ikinä tulee. Voin toki murehtia sitä miten paljon olen menettänyt, mutta loppujen lopuksi vaakakupissa painaa enemmän nämä mitä mä olen oppinut :)

      Kiitos Sini! <3

      Poista
  5. Täällä kans yksi, joka voi sanoa olevansa todella ylpeä susta <3 Sopii muuten toi mekon väri sulle täydellisesti!

    VastaaPoista
  6. Mulla oli kans 25 kriisi ja kärsin kovasta 30 kriisistä. Pitäs olla sitä ja tätä tuota ja sitä. Mitä on saavuttanut ja mitä on Tehny elämänsä aikana..tuntuu ettei mitään..ja toi pyöreä kamala luku lähestyy uhkaavaa vauhtia

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta