16. toukokuuta 2016

Täydellistä!


Mä olen ollut kovan luokan perfektionisti: kaiken piti olla just eikä melkein täydellistä. Vähempään ei ole voinut tyytyä, sillä osaksi täydellisyyden tavoittelu on luonut kontrollin tuntua.
Mutta miksi tavoitella jotain sellaista, jota ei ole olemassa?


Multa vei pitkään että opin hellittämään tästä täydellisyyden pakkomielteestä ja se on tapahtunut vasta viimeisen vuoden sisällä. Ensin hellitin varovaisesti yhdestä ohjaksesta ja katsoin mitä tapahtui - putosiko taivas niskaan? Ei, ei pudonnut. Pitkään tappelin vielä sen yhden ohjaksen kanssa, sillä mä pelkäsin tapahtuvan sama kuin parantumisvaiheessa painoa normalisoidessa: että kaikki menee pipariksi.
No menikö? Ei.
Itse asiassa nyt kun olen pystynyt hellittämään perfektionismin suhteen, siihen uhrattu energia on vapautunut ja pystyn panostamaan asioihin ihan eri tavalla. Ja mä näen yllättävissä asioissa täydellisyyttä. Esimerkiksi tänään lenkillä mentiin vakipaikkaan laiturille ja vaan tuijotin veden pintaa. Yksi pikkuruiselta näyttävä pilvenpalanen rupesi satamaan vettä, mutta muuten oli tyyntä. Sitten se pilvenrekale suureni ja vettä rupesi satamaan enemmän, semmoista hyvin hienoa vesisadetta, joka sai veden pinnan väreilemään. Samalla linnut keskustelivat äänekkäästi, mutta muuten oli ihan hiljaista.
Ennen en olisi ajatellut sitä millään tavalla, mutta nyt olen huomannut tuollaisia asioita ja oppinut arvostamaan niitä. Vaikka sanoin ettei täydellisyyttä ole olemassa, niin tietyissä asioissa on. Niin kuin tuo vesisade rannalla, Doora sylissä tuhahtelemassa ja välillä nuolaisemassa mua kasvoista.

uusi tuttavuus: soijarouhepihvit. Eivät maistuneet juuri miltään :/
Mitä täydellisyyden tavoitteleminen tuo sulle? Onnistumisen tunnetta? Tuskin.
Mä en pystynyt koskaan olemaan tyytyväinen siihen mitä saavutin. Samalla nostin riman todella korkealle ja sen seurauksena rupesi loppumaan voimat. Ei sitä jaksa, ei semmoista jaksa pitkään!
Perfektionismi äärettömän harvoin kohdentuu vain yhteen elämän osa-alueeseen, kuten opintoihin tai töihin, vaan se levittää lonkeronsa kaikkeen ja sitten siitä kärsii jo muutkin.
Mietipäs itsekin. Eikö ole turhauttavaa, kun kaverisi/perheenjäsenesi dissaa omia saavutuksiaan vähättelemällä ja sanomalla, että olisi se voinut mennä paremminkin?
Osaksi tämä ehkä saattaa olla tätä pohjalaista mentaliteettia, että kaikki itseen kohdistuva kehu ja tyytyväisyys on itsekehua (omakehu haisee, näin ainakin meillä koulussa pilkattiin) ja ehdottomasti hävettävä asia. Ikään kuin tyytyväisyys itseen ja itsensä kehuminen ja kannustaminen tarkottavat suoraan sitä, että olet itsekäs ja narsistinen persoona.

Mutta tässä pientä yhteenvetoa, jota mä olen viimeinkin tajunnut.
Itsensä kannustaminen ja kehuminen kuuluvat hyvään itsetuntoon. En uskalla vielä käyttää sanaa itsekunnioitus, koska sen kanssa olen vielä hakusessa, mutta tästä on hyvä lähteä.
Ja miten tähän pääsee?
Askel askeleelta. Hellitä otetta yhdestä perfektionismiohjaksesta. Tee näin joka päivä. Sen sijaan että pakkomielteenä on toistuva vitosten rivi todistuksessa, mieti mitä se sulle antaa. Hetken tyytyväisyyttä, jonka jälkeen iskee tyhjyys. Miten käy, jos sitä vitosta ei tule? Niinpä.
Ei suotta sanota, että tee parhaasi, sillä ihminen ei voi tehdä enempäänsä kuin parhaansa. Ja mä takaan, että kun uskallat hellittää otetta, niin sun parhaasi laajentaa olemassaoloaan, rupeat nauttimaan asioista täydellisyyteen tähtäävän suorittamisen sijaan ja löydät täydellisyyttä yllättävissä asioissa.

eläinlääkäristä tulossa
Mä sanon aina Dooralle, että se on täydellinen, älä koskaan muutu. Se ei kuitenkaan estä sitä, että mulle viriää ärtymys piskin aloittaessaan sen ulinahaukun. Niin pieneksi koiraksi sillä on erittäin kova ääni. Mutta just nämä epätäydellisyydet tekee Doora Unelmasta niin täydellisen: pikkuruinen koira isolla äänellä ja vielä isommalla luonteella on täydellinen just sellaisena.
Epätäydellisyys just tekee asioista mielenkiintoisia, sillä täydellisyys on tylsää, ihan pirun tylsää! Joskus aikojen alussa mä olin todella vahvasti tuota ajatusta vastaan, sillä miten ihmeessä täydellisyys voi olla tylsää, koska se on täydellistä?!
Mutta sitähän se on, tylsää ja yksinäistä, koska kuka jaksaisi olla täysin täydellisen ihmisen seurassa? En minä ainakaan.


Mulla oli tänään vika oppariseminaari, jossa mä hetken paasasin täydellisyydestä ja sen turhasta tavoittelusta. Valmiin työn esittäjiltä pyydettiin vinkkejä, ja mun vinkit olivat seuraavat: täydellistä opinnäytetyötä ei ole olemassa, joten sitä ei kannata tavoitella; keskity vain yhteen asiaan kerrallaan; elämässä on muutakin kuin opinnäytetyö, joten pidä ihmeessä lomaa jos siltä tuntuu! Todella poikkeavia muihin verrattuna, sillä muiden vinkit keskittyivät itsekuriin ja aikataulussa pysymiseen. Totta kai me kaikki ollaan erilaisia - toiset tarvitsevat itsekuria kun taas toiset tarvitsevat ohjaksista hellittämistä ja pientä lomaa - mutta tietyt asiat pätevät kaikkien kohdalla.
Totta kai rehellisesti sanottuna mua pelottaa jättää oppari arvioitavaksi, sillä se ei ole täydellinen! Pelkään, että petän itseni, ohjaajan ja perheeni, sillä perfektionismin kourissa olen vedellyt todistuksen täyteen nelosia ja vitosia; miten mä kehtaan jättää epätäydellisen lopputyön arvioitavaksi kun mä vielä tiedän sen olevan epätäydellinen?
Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja aina löytyy parantamisen varaa. Mutta onko tämä se minkä mukaan haluat elää, pakkomielteillen täydellisyydestä ja murehtien sen puutetta? Tuskaillen neljäpuolen arvosanaa kun olisit voinut saada vitosen?
Jos yhtään helpottaa, niin kaikki tapahtuu syystä, jota emme välttämättä nyt näe. Me kaikki ollaan hyvin pikkuruinen osa isompaa kokonaisuutta.
Ota askel taaksepäin, vielä toinenkin ja mieti: onko tämä pakkomielteinen täydellisyyden tavoittelu oikeasti mulle tarkoituksen mukaista, vai onko siitä vain haittaa?


Mä en ole täydellinen, etkä ole sinäkään.
Ja just näin se on täydellistä!

6 kommenttia:

  1. Tosi hyvin kirjoitit!! Mä olen ihan samaa mieltä!

    Upeaa että oot pystynyt hellittämään otetta :) Mäkään en ole enää läheskään yhtä perfektionisti kuin ennen. Ja elämä on paljon kivempaa silloin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tosissani pelkäsin sitä, että jos mä hellitän otetta, niin mistään ei tule enää mitään. Niinku sillon painonnostovaiheessa: mä vaan lihon ja lihon ja kaikki menee läskiksi.
      Mutta ei se mene niin, onneksi!
      Ja ihan kuten sä sanoit, elämä on nyt paljon parempaa!

      Kiitos Pinja! <3

      Poista
  2. Kirjoitat hienosti <3 Syvennyin lukemaan sun aikaisempiakin kirjoituksia :) Uusi lukija kuittaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos paljon!
      Vähän muutoksena blogin alkuhistoriaan olen ruvennut kirjoittamaan vähän muistakin asioista, sillä se auttaa itseäni jäsentelemään asioita ja myös laittamana niitä tärkeysjärjestykseen.
      Kiva että liityit lukijaksi :)

      Poista
  3. Tämä sinun blogi on kyllä mainio! Harvoin näkee näin taitavasti kirjoitettua tekstiä ja muutenkin tapasi "puhua" asioista on todella avointa ja vaikuttavaa.

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta