30. toukokuuta 2016

The pretty little liar

your life isn't any dress rehearsal, so always live like it's the opening night

Olen todella usein miettinyt itsekseni mitä kaikkea sh on multa vienyt ja mitä se on antanut, sillä uskokaa tai älkää, niin kyllä se on mulle antanutkin. Aivan kuten musta voi olla valkoista, niin pahakin voi olla hyvää.
Tänään sitten tein lenkille lähtöä ja laitoin tukkaa ponnarille ja pikkuhaivenia pinnillä kiinni kun sain idean listata ne asiat ylös ja saman tien voin tehdä siitä postauksen.
Mitä kaikkea fyysistä sh on aiheuttanut?



Mun tukkaparka on kärsinyt paljon. Olen kahdesti menettänyt hiukset kokonaan ja joutunut leikkaamaan ne ihan muutaman sentin mittaiseksi, sillä hiuksia oli päässä enää todella vähän ja kaljuja länttejä oli pitkin päätä.
Näissä kuvissa mun hiusten tilanne on jo hyvä. Ylemmästä näkee kuitenkin miten otsalta ja ohimoilta tukka lähti kokonaan viime kesänä ja miten siihen on nyt kasvanut hyvin hienoa haiventa. Turhauttavaa tässä toipumisessa hiusten kannalta on se, että hius lähtee ensimmäisenä ja kasvaa takaisin viimeisenä. Hius elää jopa kolme kuukautta nykyaikaa jäljessä ja monesti olen saanut kuulla voivotteluita miten on ollut jo kuukauden parantumisvaiheessa mutta tukka sen kuin tippuu. Tämä on hyvin karkea laskutoimenpide, mutta tämän hetken hiustilanteeseen vaikuttaa se ravitsemustilanne, joka sulla oli 3-4 kuukautta sitten. Olen lukenut paljon biotiinista ja arvosteluista, ja osa ihmisistä kokee sen vaikutusten näkyneen jo kahden-kolmen päivän kuluttua biotiinin syönnin aloittamisesta. Mutta fakta on, että biotiiniakin saa napsia pitkään eikä pelkkä biotiinilisä auta yhtään mitään jos koko ravitsemustilanne muuten on totaalisen retuperällä.
Tämän hiustenlähdön lisäksi mun tukka kuivui pahoin ja jouduin leikkauttamaan noin puolet siitä pois. Leikkaamisen jälkeen se oli tottahan toki terveemmän näköinen, mutta sitten kuivui päänahka todella pahasti. Yritin hoitaa kuivumista ja hilseilyä erilaisilla tököteillä, mutta lopullisen ratkaisun tilanteeseen toi rasvan lisääminen ruokavalioon pähkinöiden muodossa. Lisäsin kourallisen casheweitä mun aamupuuroon ja pikkuhiljaa päänahka rupesi toipumaan ja hilseily lakkasi. Todennäköisesti tilannetta paransi vielä se, että pipokausi päättyi eikä enää juostessa tarvinnut pitää pipoa, jolloin päänahka hautui siellä kuin hautomossa.
Eikös ole ihanan kuuloista ;)


Kynnet ovat todella hauraat, en muista että olisivat hetkeen näin huonossa kunnossa olleet. En pure kynsiäni, en käytä lakkaa enkä muutenkaan kohdista niihin mitään ylimääräistä ulkoista rasitusta, mutta ne lohkeavat itsekseen. Puhun tässä nyt nimenomaan sormenkynsistä, sillä varpaat ovat nyt luonnollisesti kärkitossujen rasituksen alaisena eikä niitä voi tähän ottaa mukaan.
Olen syönyt biotiinia pitkään, samoin sinkkiä ja jotakin muitakin hiven- ja kivennäisaineita, mutta mikään ei tunnu toimivan. Kynnet kyllä kasvavat, mutta ne ovat hennot ja hauraat, taittuvat herkästi, liuskoittuvat ja lohkeavat.


Kun nyt tälle ulkonäköteemalle lähdettiin, niin jatketaan sitten sillä.
Nimittäin iho vanhenee. Laihtuessa iho ohenee etenkin kasvoissa (toki rajusta ylipainosta laihdutettaessa iho ei palaudu vaan jää roikkumaan, mutta se on asia erikseen) ja mitä useammin ja pidempään sitä tapahtuu, sitä huonompi ihon palautumiskyky on. Iho on kuitenkin ihmisen laajin elin, joka voi laajentua ja supistua jopa kolminkertaiseksi, mutta iho on myös ensimmäinen vastaanottamassa kaiken. Auringonvalon, saasteet, lian, haavat...
Ainahan sitä puhutaan auringon vaikutuksesta ihoon, mutta kuinka paljon puhutaan syömishäiriöiden vaikutuksesta ihon kuntoon?
Toki kyse voi olla myös siitä, etten ole enää 19-vuotias ja pikkuhiljaa se elämä näkyy iholla, ja mä nyt satun omistamaan semmoisen naamavärkin, josta näkyy kaikki tunteet ja ilmeilee herkästi. Mutta ikuiset tummat silmänalukset ja ohentunut iho, joka nykyisin reagoi kaikkeen melkein yhtä herkästi kuin vatsa ei ole enää kovin mukavaa.


Herkästi pullottavat verisuonet ja näkyviin jääneet jänteet ovat nekin seurausta, mutta niiden kanssa on vain tultava toimeen.
Kun ylemmät ovat keskittyneet siihen mitä ulkopuoliset näkevät, niin ne eivät kuitenkaan ole vaarallisia. Vaarallista on se, mitä kehon sisällä tapahtuu. Aineenvaihdunnan häiriöt ilmenivät mulla ensin siten, etten hikoillut millään. Vetelin usean tunnin treenit kylmästä täristen vaikka mulla oli trikoiden ja balettipuvun päällä pusero, todella pitkät säärystimet ja villahaalarit. Kun hehkuvat näyttämövalot normaalisti saavat hien pintaan pelkästään niiden lähellä seisomisesta, mä tärisin kylmästä vaikka mulla oli em. vaatetuksen lisäksi esiintymispuku ja istuin ihan valon edessä.
Kun refeedingin aikana aineenvaihdunta hyrähti käyntiin, se tarkoitti järjettömiä kuumia aaltoja monen viikon ajan kuumimman kesähelteen aikana. Ja vaikka tuosta kaikesta on 9-10 kuukautta aikaa ja aineenvaihdunta on mun normaaliin verrattuna nopea, niin on se herkkä oireilemaan. Kylmä tulee edelleen helposti ja varsinkin eilisillan ja tämän päivän olen taas tärissyt kylmästä.
Mulla todettiin viime syksynä sydämen sivuääni ja pieni vuoto mitraaliläpässä, nämäkin sh:n tuotoksia. Myös maksa on kärsinyt ja olisi pettänyt munuaisetkin mikäli olisin lykännyt toipumisen aloittamista yhtään. Ruoansulatuksen normalisoituminen vei pitkään, mutta apuna olen käyttänyt ruoansulatusentsyymeitä ja niistä on ollut todella suuri apu! Monilta ihmisiltä luonnostaan puuttuu erilaisia ruoansulatukseen vaadittavia entsyymeitä, minkä takia esiintyy erilaisia yliherkkyysoireita ja turvotusta ja hyvin hidasta ruoansulatusta. Kun elimistöön annetaan näitä entsyymeitä ruoan sulattaminen luonnollisesti käy nopsemmin ja erilaiset turvotusoireet helpottavat. Lisäksi nämä entsyymit ovat niin helppo ja edullinen apu, että miksi ihmeessä kärsiä kivuista ja turvotuksesta, kun voi ensin kokeilla purkin tai pari ja katsoa onko niistä apua itselleen!
Aineenvaihdunnallisiin ongelmiin kuului aika pitkälti nesteturvotus. Sh-potilas harvoin on kaikkein nesteytetyin, joten solut kuivuvat kasaan. Kun keho saa nestettä kaikki ne rutikuivat solut täyttyvät nesteestä ja turvotusta voi olla jopa 7 kilon edestä! Keho toimii kuitenkin niin, että kun kroppa saa nestettä, sydämen ei tarvitse enää tehdä ylitöitä, solut vapauttavat nesteen joka poistuu munuaisten kautta ja verenpainekin normalisoituu. Mä edelleen joka aamu aloitan päiväni juomalla puoli litraa vettä heti herättyäni, sillä yön jäljiltä keho on aina kuivunut.



Luustosta ja sen haurastumisesta olen puhunut ennenkin ja tuon sen esiin nytkin.
Kun elimistö ei saa tarpeeksi ravintoaineita, se joutuu ottamaan sen itsestään. Aivot käyvät pitkälti hiilihydraateilla ja rasvoilla, ja mitä tapahtuu kun ravinnosta ei saa riittävästi hiilihydraatteja? Maksa joutuu muodostamaan sen itsestään pitääkseen aivot hengissä. Maksa joutuu näin tekemään sellaisia töitä, joita sen ei normaalisti pitäisi ja tuloksena on kohonneet maksa-arvot ja pidemmän päälle rasvamaksa. Keho joutuu syömään itseään, ja yhtenä tuloksena on luuston haurastuminen. Osteopenia on vielä sellainen, josta voi parantua mikäli pitää huolen ravinnostaan; osteoporoosi on jo vaikeampi juttu. Osteoporoottista luustoa voi vahvistaa oikealla ravitsemuksella ja liikunnalla, mutta sitä ei voi enää parantaa. Luusto kuten ihmiskehon muutkin solut ovat onneksi uusiutuvaa sorttia, mutta haurastunut luu on aina haurastunut luu.

Mun kroppa on jäänyt jonkinlaiseen puolihälytystilaan ja se hälyttää pienimmästäkin asiasta herkästi. En enää kestä nälkää kovinkaan hyvin, mutta siihen vaikuttaa myös se miten paljon on syönyt aiempina päivinä. Mutta esimerkiksi mun synttäripäivänä kokemani nälkä aiheutti niin extreme tilan, etten sellaista ole hetkeen kokenut. Lisäksi ylikunnon varalta joutuu koko ajan kuulostelemaan kroppaa ja väsymystä ja säätelemään treenin intensiteettiä sen mukaan. Mikäli yhtenä päivänä on rankempi treeni, kaksi seuraavaa pitää olla reilusti kiltimpiä. Ja se on täysin ok!
Mä ymmärrän kyllä miksi tilanne on tällainen, olenhan mä kroppaani kohdellut todella kaltoin! Kortisolitasot huitelevat mulla aika korkealla, ja siitä kertoo sydän rytmihäiriöillä, joista en ole päässyt eroon vieläkään. Toisaalta mulla on iso stressitekijä ollut koulu ja oppari enkä ole sen takia päässyt viettämään aikaa täysin reporankana, joten toivotaan että saisi näitä stressitasoja alas kesän ja loman myötä.

Ja nyt kun pääsin koulusta puhumaan, niin se on nyt ohi!
Tein ja palautin tänään vihoviimeisen tehtävän - Näkökulmia yrittäjyyteen: arvot perheyritystoiminnassa ja arvojen typologia - ja pakko sanoa, että kun sen teki opinnäytetyön jälkeen, niin tekstistäkin tuli hitusen kypsempää etenkin lähdeviittausten muodossa. Ja mun hymy oli leveä kuin Naantalin aurinko, kun sain sähköpostia opettajalta ja arvosanan 5! :) Tähän on äärettömän hyvä päättää opinnot! Vielä vaan oppari kansitettavaksi ja tutkintotodistuksen anominen, ja adios!

the #runningbuddies <3

Mutta alkuperäiseen aiheeseen viitaten totean näin lyhyenä yhteenvetona, että vaikka sh on vienyt ison palan mun terveyttä, niin iso osa siitäkin on uudistuvaa luonnonmateriaalia - hiukset, kynnet, iho - ja tärkeintä on kuitenkin se miten mä voin.
En nimittäin koskaan, en ikimaailmassa kuvitellut mun kehonkuvan voivan olevan niin hyvä, samoin kuin itsetunnon ja -luottamuksen, että uskaltaisin edes ottaa yo. kaltaista kuvaa, sen julkaisusta puhumattakaan!
Se vaatii todella paljon töitä, mutta se todellakin kannattaa!

Näihin tunnelmiin ihanaa uutta viikkoa kaikille! :)

26. toukokuuta 2016

Pain in my everywhere

#mucharabesquechallenge #dreambig #nevergiveup
Herään yöllä siihen, että olkapää on lähtenyt paikoiltaan; olin unissani nostanut käteni pään päälle ja sitä asentoa ei olkapää kestä. Puren hampaat yhteen, vetäisen syvään henkeä ja autan toisella kädellä käsivarren alas ja olkapään takaisin kuoppaansa. Kipu iskee välittömästi: se on sykkivää, jomottavaa ja polttavaa kaikkea samaan aikaan. Vilkaisen kelloa ja se on vasta vartin yli yksi. Tästä se alkaa.
Herään paria tuntia myöhemmin siihen, että lonkkaa viiltää kipu. Mietin hetken kannattaako kerätä voimia ja rohkeutta asennon vaihtamiseen vai onko järkevämpää vain sietää olotilaa. Mutta jokainen sekunti kipu pahenee ja leviää reittä pitkin polveen ja sääreen, joten on pakko kääntyä.
Pari tuntia saan nukuttua mutta sitten herään siihen, että nyt toisen jalan polvea särkee ja on pakko vaihtaa asentoa. Polvi on jäykistynyt, joten joudun hyvin varovaisesti oikaisemaan sitä ja samalla varomaan, etten potkaise Dooraa, joka on onnistunut nukahtamaan uudestaan jalkopäähän. Huokaisen: kello on vasta puoli kuusi ja mä olen kuolemanväsynyt mutten tahdo saada enää unenpäästä kiinni.
Lopulta päätän nousta kahdeksalta mutta menee ainakin puoli tuntia ennen kuin uskallan lopullisesti nousta ylös. Irvistän ja kiroan: koko kroppa on jäykkä kuin ruumiilla ja jaloissa kipusignaalit kulkevat edestakaisin kuin pingispallot.


Tuo on jokaöinen ja -aamuinen kuvio.
Kun aikoinaan kärsin "vain" selän hermokivuista sekä satunnaisista urheiluvammojen aiheuttamista kolotuksista, niin nyt se kipu on läsnä 24/7.
Ensimmäisen kerran mulla epäiltiin fibroa 19-vuotiaana, koska silloin sydäntutkimuksissa huomattiin mun rintakehän olevan arka, mutta silloin se jäi niiden sydänongelmien varjoon. Sanottiin kaiken johtuvan supraventrikulaarisesta takykardiasta ja silloisesta masennuksesta, mutta epäiltiinpä sen johtuvan mun mielikuvituksesta. Että mä kuvittelen kaiken. Mitäs se semmoinen kipu on, jos mitään ei ole sattunut?
Muistan eräänkin lääkärin, joka kohteli mua todella loukkaavasti. Olin lukiossa loukannut polveani naulaan ja kipu salpasi jalan alta. Liikuin kepeillä sen lääkärin vastaanotolle, ja hän sieppasi multa sauvat ja käski lopettaa teeskentelyn. Ei siinä jalassa mitään ole, joten lopeta teeskentely ja kävele!
Asuessani vielä pohjois-pohjanmaalla kukaan ei ottanut mua tosissaan. Kun mursin olkapääni, käskettiin pitää mitellaa ja syödä buranaa, ja sama hoito silloin kun mursin kolme luuta jalasta. No ei se nyt niin kipeä voi olla!
Kaiken huippu oli se, kun magneetissa huomattiin nikamien kompressiomurtumat ja kyfoosi, mutta koskaan ei niistä edes puhuttu; luin joskus paljon myöhemmin epikriisistä, että jahas, tällainenkin löytö musta on tehty!


Asioihin tuli vauhtia mun vaihdettua paikkakuntaa. Yhtäkkiä mun hoitava lääkäri oli ottanut yhteyttä sinne sun tänne ja ravasin niin luuntiheysmittauksissa kuin magneeteissa. Mun kivut otettiin todesta ja pääsin reumatologille. Siellä mua kuunneltiin, sillä suvusta löytyy reumasairauksia. Verikokeista löytyi positiivinen alttius selkärankareumalle, joskin (toistaiseksi!) magneetti oli siitä puhdas, luojan kiitos! Sen sijaan fibron kanssa joudun elämään.
Fibro on täysi bitch, se kun ei ole pelkkää jomotusta sateisina päivinä. Se on jatkuvaa kipua ympäri kroppaa: välillä särkee ranteita ja sorminiveliä, välillä jalat ovat niin tulessa että itku pääsee. Uni on heikkoa koiranunta enkä enää muista milloin olen nukkunut edes yhden yön ilman heräilyjä. Väsymys on mulla todella suuri haavoittuvuustekijä, joka vaikuttaa kaikkeen. Kun on väsynyt, yleensä mielialakin on pakkasen puolella ja se heikentää kipujen sietokykyä. Iho on herkistynyt tuntoaistiltaan - mulla esimerkiksi tietyissä paikoissa selkää ja jalkoja iho on todella arka ja kosketusarka. Toisinaan iho on niin arka, että pelkkä vaatteen kosketus sattuu. Nivelet jäykistyvät kivuliaasti ja etenkin kyykkyasento on paha: tekee niin kipeää sekä mennä kyykkyyn että nousta sieltä, varsinkin nouseminen. Siksi harrastankin enemmän eteentaivutuksia ja tönötän takapuoli pystyssä kaupassakin tutkimassa jotain alimman hyllyn tuotteita. Ei siis suinkaan siksi, että olisin epäkohtelias, vaan siksi että se on vähemmän kivuliasta.

Jotkut päivät ovat helpompia ja silloin selviää täysin ilman mitään kipulääkkeitä, mutta niitä päiviä seuraa aina kipukausi: monta päivää lähes sietämättömissä lukemissa olevaa kipua. Joskus kipukausi kestää lyhimmillään vain kolme päivää, mutta joskus se kestää jopa kuukauden.
Onneksi täällä on lääkäreitä, jotka ymmärtävät eivätkä tuomitse mua. Olen saanut kuulla etsiväni pelkästään lääkkeitä, sillä eihän kenelläkään voi olla kipuja koko ajan ilman mitään vammaa.
Ikävä kyllä edelleen on olemassa noita tuon ajattelutavan omaavia lääkäreitä, mutta onneksi yhä useampi ottaa tosissaan ei-vammaan liittyvät kipuoireet.


Fibroon ei ole parannuskeinoa, mutta kuten sh:n niin senkin kanssa oppii elämään.
Ensimmäisenä olen joutunut hyväksymään tilanteen: tämä on mun elämä, nämä ovat realiteetit, ja tykkään mä siitä tai en, niin mun on elettävä tän kanssa. Hyväksyttävä, että näillä korteilla mennään. En taistele vastaan, vaan otan sen vastaan; hyväksyntä ei siis tarkoita sitä, että siitä pitää tykätä, ei todellakaan! Se vaan tarkoittaa sitä, että hyväksyy tilanteen ja muuttaa sen minkä voi ja elää sen kanssa mitä ei voi muuttaa.
Toinen auttava keino on terveelliset elämäntavat ja säännöllinen liikunta. Istun harvoin, sillä se on kaikkein pahinta mitä voin itselleni ja kropalleni tehdä, ja selän hermokivut kertovat aina milloin on istuttu liikaa. Hyvä lihaskunto auttaa suojaamaan niveliä, ja etenkin vahva tukilihaksisto on pakko olla suojaamassa selkää.
En enää viitsi enkä jaksa ravata viikonloppuisin baareissa, sillä sen jälkeen iskee aina kipukausi. Sitä paitsi mä rehellisesti sanoen nautin rauhallisista viikonlopuista, kun saan vain löhötä sohvalla, käydä lenkillä ja puuhailla Dooran kanssa. Se on mulle parasta :)
Tosin oman ongelmansa liikunta tuo siinä, että joutuu aina miettimään onko tämä polvikipu fibroa vai liikarasitusta vai onko se se leikattu ristiside? Onko tämä lonkkakipu bursaa vai fibroa?
Tämä on opettanut todella tietoiseksi kehostaan ja itsestään, mutta samalla se on opettanut mut työntämään ne kivut pois tietoisuudesta. Tietyllä tapaa jatkuvaan fibrokipuun turtuu eikä se ole enää tietoisuudessa yhtä voimakkaasti. Mulla on jonkinlainen erotusmenetelmä fibrokivun ja muun kivun suhteen, ja sitä noudattamalla on pärjännyt aika hyvin ja oppinut tekemään toimenpiteitä.





Mutta jotta koko postaus ei olisi niin synkkä, niin vähän muihin asioihin.
Sain nimittäin tänään uuden (ja samalla mun ekan) tabletin! Kyseessä on Lenovon TAB2 A10-30, ja päätin palkita sillä itseni tästä valmistumisesta. Onhan se toki vähän etuajassa, mutta samalla se olkoot mun synttärilahja.. ;)
Onhan tuossa huikean kokoinen näyttö verrattuna siihen omaan puhelimen näyttööni, vaikka sekin on 5" näyttö, mutta ymmärrätte varmasti. Vähän kyllä rupesin miettimään, että miten ja mihin mä tuota tablettia tarvitsen ja käytän? Mä käytän puhelinta kuvaamiseen ja somettamiseen, läppärillä hoidan blogin ja koulujutut.
Onko teillä tablettia ja mihin te sitä käytätte?


Näin loppuun vielä tanssikuulumisia.
Baletissa on loistavaa se, että kehitys ei koskaan lopu, aina löytyy asioita joita parantaa ja joihin keskittyä. Tänään mä keskityin siihen, että säilytin hartioiden ja lantion neliön. Huomasin kauhukseni viime viikon treenien videoista, että mulla falskaa toinen lonkka etenkin tangossa. Tein sitten fonduja tai developpeita, niin työjalan lonkka on aina vinksallaan ja sitten se vie hartiatkin epätasaan. Tänään tarkistin tankosarjat videolta ja sen neliön suhteen tilanteessa oli edistystä: nyt se säilyi.
Toinen jatkuvasti mielessä oleva asia on mun käsivarret. Mä aina sanonkin, että mun kädet on sekä mun vahvuus että heikkous: osaan tehdä hyviä port de braseja ja rakastan tehdän esim. siipiä, mutta toisaalta jämäkkyyden säilyttäminen unohtuu tosi helposti ja ne kädet on siivet silloin kuin niitä ei tarvita.
Olen keskittynyt koko talven ja kevään piruetteihin ja paikallaan tehtävissä näkyy pientä kehitystä, mutta tänään taas tuntui siltä, että ei saamari tästä tule yhtään mitään! Vaikka baletin hienous on just se jatkuva kehittyminen, niin välillä se kyllä tympäiseekin. Eikö tämä koskaan onnistu?! 
Mutta silloin pitää vain ottaa askel taaksepäin ja keskittyä perusteisiin ja kokeilla uudestaan toisena, kenties parempana päivänä.
Pääsin kokeilemaan siipiäni vähän opettajan roolissa, kun Ronja tuli ekojen kärkkäreidensä kanssa, ja mä kyllä tykkään toimia opettajana :) Ei siinä että mä mikään opettaja olen, mutta joskus on mukavaa olla siinä opin toisessa roolissa. Siitä mä tykkäsin viulunsoiton opetuksessakin; kun jatkuva opetteleminen alkaa jo kyllästyttää, niin oman opin jakaminen voi olla antoisaa. Ja mulle se ainakin antaa pienen buustauksen ja perseelle potkun jatkaa, jotta mä voin auttaa muita.
Ja kyllä mä nautin nähdä tuloksia: kun oppilas hoksaa miten jousta pitää oikeaoppisesti pitää, tai miten soitetaan puhtaasti ensimmäisessä asemassa, tai tanssissa hoksaa miten päästä kärjelle ja pysyä siellä! Kun näkee oppilaan kasvoilta ensin sen oivalluksen ja sitten innostuksen, niin se on itselle se palkinto :)

Tämän viikon video näyttää menevän vähän samalla teemalla kuin viimeviikkoinen, mutta näin opparin valmistuttua mulle on iskenyt se tyhjyys ja tietynlainen luopumisen tuska: mitäs nyt?
Tiedän tämän olevan vain tunne ja tiedän sen menevän ohi, mutta sen kokeminen ja odottaminen ei ole kaikkein paras olotila.
"Lost" on ehkä vähän kliseinen nimi tuolle tanssille, mutta se oli tämän hetken tunnetila, ja sillä mennään.

 
Btw, yksi todella off-topic kysymys mulla on teille.
Multa on pyydetty toiveita valmistumisjuhlien ruokia varten ja mä olen toivottoman mielikuvitukseton mitä siihen tulee. Macaronsit ja kasvisruokaa, olen tainnut vastata :D
Perheessä on kovan luokan kokkeja, joten haastavaa ruokaa saa (ja varmaan pitääkin) olla, joten heittäkääs mielikuvituksenne valloilleen ja kertokaa jotain hyviä ruokaideoita! :)

24. toukokuuta 2016

My birthday


En ole hetkeen tehnyt my daytä, joten päätin tänään lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: my birthday! So here we go! :)




Heräsin jo puoli kahdeksan aikaan mun puhelimen sointiin. Ensimmäinen reaktio oli suoranainen v*tutus ja säikähdys, sillä en saanut nukuttua juuri piirun vertaa kuuman ilman ja Doora Unelman poukkoilun takia. Just kun olin houkutellut Dooran takaisin sänkyyn ja siis saamassa uudestaan unenpäästä kiinni, mun puhelin soi.
Mun ärsyyntyneisyys laantui aika nopeasti - tosin ensin ihmetyksen kautta, kun sieltä kuului ensin muutaman sekunnin hiljaisuus ja sitten äiti ja isä kajauttivat "Paljon onnea vaan" mun korvaan. Samalla muistin: mun synttärit!
Kiittelin kovasti toivotuksista ja kömmin ylös tekemään aamupalaa. Sama aamupala kuin kaikkina aamuina: mantelimaitoon (tai vaihtoehtoisesti kookos-riisijuomaan) tehty kaurapuuro mustikoilla, raejuustolla ja tällä kertaa mantelisoijajogurtilla. Normaalisti käytän sitä kookossoijajogua sillä tykkään sen mausta, mutta eilen kaupassa ei sitä ollut joten jouduin tyytymään tähän. En tykkää tästä versiosta, mutta olen tottunut lusikoimaan puuroni jollakin jogurtilla, joten oli pakko tyytyä tähän.
Jälkkäriksi söin Rainbow'n valkosuklaa-mansikkaproteiinipatukan ja tämä on todellinen löytö: maksaa vain euron, on ison prodepatukan kokoinen ja ihan mielettömän hyvä! Todella suosittelen!
Syötyäni oman aamupalani laitoin Dooralle ruoan: kolme kahvimitallista nappuloita rapsiöljyllä ja raejuustolla ja niiden joukkoon merileväjauhetta.
Tsekkasin nopeasti sähköpostin siltä varalta, että koulusta olisi tullut mitään, ja rupesin laittautumaan valmiiksi.

kevään ja kesän tullen mun pakkelikerroskin kevenee :D

#ootd
Hilpaisin Dooran kanssa ulos ja multa pääsi syvä (pettymyksen) huokaisu: kuuma ilma. Ja kirvat! Mun kirvaraivo alkaa pikkuhiljaa herätä joskin mä toivon, ettei se missään vaiheessa yllä viime kesän valkoisen raivon mittasuhteisiin. En käsitä MISTÄ ne kirvat tänne oikein tulee? Jumatsuka kun niitä menee silmiin ja nenään ja niitä löytyy kaikkialta!
Anyways, Doora sai asiansa hoidettua ja vein sen sisälle. Muistin samalla, että mun pitää palauttaa kirjaston kirjat. En enää tarvitse noita markkinoinnin je verkkokaupan perustamisen oppaita ja muita opinnäytetöitä malliksi, joten vein ne nyt kun oli koululla käyntiä. Jotenkin se kirjojen palauttaminen tuntui niin lopulliselta: kuin peruskoulussa oppikirjojen tuhoaminen lukuvuoden päätteeksi :D

varmaan viimeinen kerta tuolla koululla. miten se tuntuikin niin lopulliselta?

Koululle kun pääsin suuntasin ensimmäisenä lokerolleni hakemaan paperia. Mun piti tulostaa opinnäytetyön itsearviointi ja täyttää se, ja myöhemmin oli vielä kypsyysnäyte.

voitte vaan arvata mun reaktion kun näin tuon ilmoituksen otsikon ensimmäisen kerran :'D
Olin eilen aloittanut sen itsearviointilomakkeen täyttämisen ja muka tallentanut sen tikulle, mutta huomasin koneella, etten ole ollut niin tietoisesti läsnä tekemisissäni kuin luulin: lomaketta ei ollut koko tikulla. Ei se mikään suuri vahinko ollut, sillä olin täyttänyt vain henkilötieto-osion ja lomake löytyi moodlesta. Tulostin siis kaksisivuisen lomakkeen ja siirryin yhteen erilliseen boksiin täyttämään sitä. En tykkää olla tuolla isossa opiskelijoiden työtilassa (vaikka se nyt olikin tyhjä) vaan mieluiten etsin semmoisen pienen, ilmassa kelluvan boksin käytävältä. Juu, Frami F on varsin mielenkiintoiseksi rakennettu..
Mä en ole koskaan tykännyt mistään itsearvioinneista, sillä vaikka mä ymmärrän niiden tarkoituksen, niin kuka menee antamaan itselleen arvosanan 1 asteikolla 1-5? Toisaalta silloin iskee mun itsemitätöinti satasella ja ennemmin annan itselleni ykkösen kuin edes kolmosen. On vaikeaa yrittää säilyttää objektiivisuus, mutta silloin toimii stoppi: pysähdy, askel taaksepäin, havainnoi ja pysy tietoisena. Tämä toimii niin parantumisprosessissa kuin vaikka itsearvioinnissa.
Olin just päässyt hyvään vauhtiin, kun mun isosisko soitti, ja päivän toinen onnittelulaulu hänen ja mun siskontytön laulamana. Oli jotenkin niin hellyyttävää kuulla viisivuotias siskontyttö laulamassa mulle, hän kun yleensä vähän vierastaa mua :D Siinä kaikesta kypsäriä ennakoivasta jännityksestä huolimatta tuli tippa linssiin :)
Lopulta sain itsearvioinnin rykäistyä kasaan, värkkäsin tämän postauksen kuvia ja lähdin sitten kohti ohjaajan työhuonetta. Mua jännitti ja pelotti se kypsyysnäyte tosi paljon, sillä mä en pysty enkä halua uskoa, että mä todella olen valmistumassa; pelkään olevani jonkinlainen huijari ja odotan vaan kiinnijäämistä. Toisin sanoen, liian hyvää ollakseen totta.
Mutta kuten yleensäkin mulle käy tenteissä, sen ensijännityksen haihduttua mun ajatuskulku ja koko aivot tuntuivat kirkastuvan ja tajusin, että tää on ihan piece of cake! Mulla oli kaksi kysymysvaihtoehtoa: ensimmäinen oli opparin teoria (kirjat, tausta, mitä mielenkiintoista jne) ja toinen liittyi empiriaan (mitä siinä käsiteltiin, mitkä metodit olleet käytössä, lopputulokset, yhteenveto), ja hetken mietittyäni vastasin kakkoseen. Tekstiä tuli kiitettävästi, ja sain kirjoitettua neljä sivua tunnin aikana.

#postkypsäri #riemunaama
Lähdin koululta vain joutuakseni palaamaan takaisin, sillä olin jättänyt arskat jonnekin (aka opiskelijoiden työtilaan). Siellä ne oli nostettu tietokoneen päälle nätisti, joten pääsin takaisin matkaan. Siinä mä sitten tajusin miten hemmetinmoinen nälkä mulla oli: kello oli jo vartin yli yksi ja mä olin viimeksi syönyt yhdeksän aikaan, joten ei ihme että oli nälkä. Niin kova nälkä, että se närästi ja sattui ja olo oli huono.
Kävin kotoa hakemassa pyörän ja poljin S-Marketiin salaattibaarin takia, sillä S-Marketin salaattibaari on ehdoton ykkönen niin hinnan kuin valikoimansa puolesta. Tavanomaisen salaattini lisäksi päätin kokeilla sellaista minipannukakkua ja Dooralle totta kai muutama kananpala. Se koira tietää kyllä, milloin mamma tuo sille karkkia ;)
En kestänyt enää sitä nälkää, vaan hotkaisin yhden proteiinipatukan kaupassa, koska mua jo oksetti ja alkoi pyörryttämään. Jotenkin sain siitä sotkettua pyörällä kotiin ja heittäydyin heti sängylle maate, ja onneksi noin kymmenen minuutin jälkeen olo oli jo huomattavasti parempi. Leikin hetken aikaa Dooran kanssa polttopalloa (uusi leikki: heitän sille palloa, ja kun Doora lähtee edelle palloa hakemaan, poltan sen pallolla, mihin se sitten protestoi ankarasti haukkumalla :D) ja lähdettiin pihalle. Muistin myös tarkastaa postin, joka oli tuonut mulle pari "lahjaa": eBaysta tilaamani kellon, joka tuli vasta nyt, ja tilaajalahjaksi saamani KariTraan juoksutakin.

kello on kiva, mutta takki on todella kummallinen: semmoista hyvin ohutta materiaalia. Ja muka juoksutakki, phah!
Synttäriateria :)
Kello oli jo kolme tässä vaiheessa, joten kippasin salaattini lautaselle, erottelin Dooralle kaikki kananpalat ja vähän lohta, ja siirryin sohvalle katsomaan Greyn anatomiaa.
Greyn anatomiassa on se mahtava juttu, että vaikka sen olisi katsonut alusta loppuun asti (kuten vähän aika sitten päätin sen noin sadatta kertaa..) sitä voi palata johonkin tuotantokauteen, koska ei niitä kaikkia tapahtumia muista, sillä Greyn anatomiaa on tullut niin monta kautta. Sitä paitsi tapahtumat jaksavat naurattaa eikä MerDer ei koskaan kuole.. <3
Katselin kolmen jakson verran viidettä kautta ja annoin ruoan sulaa, ennen kuin puin juoksuvaatteet ja lähdettiin Dorppanan kanssa lenkille. Tänään tehtiin hyvinkin rento lenkki, sillä eilen tuli juostua kutonen ja tehtyä vielä lihaskunnot.
Istuttiin oma aikamme laiturilla ja mulla oli varsin hauskaa seurata Dooran touhuja, se kun säikähti nähtyään oma kuvajaisensa vedenpinnasta :D


@doora.unelma
Meidän lenkki päättyi kampustalon pellolle keppijahtiin, joskin Doora syö siellä myös salaattia. Doora on todella nopea oppimaan, ja nyt meille on siellä vakiintunut uusi leikki. Doora istuu odottamassa lupaa ja luvan saatuaan se juoksee mun perään hakemaan keppiä. Mä heitän sille kepin, mutta pääpointti leikissä on se, kumpi ehtii ensimmäisenä alkupaikkaan ison koivun luokse. Vähän kuin hippaa. Jos mä häviän, Doora saa kepin; jos Doora häviää, tehdään uusi rundi :D Doora on oppinut todella loistavasti estämään mun matkan juoksemalla mun eteen. Toki mä annan sen olla siinä edessä, sillä pelkään liikaa kompastuvani siihen. Mutta mä harhautan Dooraa heittämällä kepin johonkin suuntaan ja sillä välin kun Doora sitä muka hakee (ei se aina mene lankaan) mä juoksen karkuun.
On se vaan niin ihana! <3

mun treeninjälkeinen ja synttärikakku :D
Kotiin tultiin samaan aikaan kuin yleensäkin, eli vähän ennen seitsemää. Käytin Dooran pikapesulla, leikittiin hetki polttopalloa ja pidin sille koulutustuokion luun odottamisen muodossa. Olin aiemmin päivällä rohkaissut mieleni ja ostanut tuon jäätelön omaksi synttärikakuksi. Mulle jäätelöt eivät ole kaikkein helpoimpia myöskään siitä syystä, että laktoosi-intolerantikkona joudun aina etsimään ne laktoosittomat versiot, ja niitä on vain rajattu valikoima. Tylsä rajattu valikoima :/
Nyt kun päästiin ruoka-aiheeseen, voisin sitä käyttää tökerönä aasinsiltana parantumisasioihin, sillä tein tänään kaksi oivallusta.
Eka liittyi venyttelyyn ja siitä itselleni tekemään pakkoon ja lopulta sen rikkomiseen. Mä olen tiukasti noudattanut joka ikinen päivä täsmälleen samaa venyttelyrutiinia ja jossakin vaiheessa se rupesi ahdistamaan. En nähnyt enää mitään tulosta, mutta jokin pakotti venyttelemään, koska eikös jokaisen tanssijan ja urheilijan kuulu ja pidä venytellä? Viime viikolla sitten jouduin pakon edestä jättämään venyttelykerran pois, ja alkuun se tuntui ihan hirveältä. Nytkö se kaikki alkaa, laiskistuminen, lihominen, jäykistyminen, epäonnistuminen? Huomaa samat ajatuskuviot kuin kymmenen kuukautta sitten painonnostovaiheessa. Palasin seuraavana päivänä venyttelyn pariin, mutta yhden välipäivän jälkeen lihakset tulivat tosi kipeiksi ja ahdistus palasi. Parin päivän jälkeen tein "vahingossa" toisen venyttelyvapaan päivän, ja sitten kolmannen. Tänään lenkillä mut valtasi niin valtava helpotuksen tunne, kun mä ajattelin että mä en venyttele. Mä en jumalauta tee sitä enää, koska se on mulle vain haitallista! Se oli kuin olisi otettu valtava paino pois mun harteilta: mun ei ole pakko!
Toinen oivallus oli ikävä ja sen puuttuminen. Vaikken edelleenkään iloitse kesästä ja v*mäisen kuumasta ilmasta, niin enää se ei triggeröi sitä samaa ikävää entiseen kroppaan. Pystyn nyt elämään päiväni ilman sitä luitakolottavaa ikävää. Olen ruvennut tulemaan sinuiksi tämän kropan kanssa, sillä tahdoin mä tai en, niin tämä on mun kroppa. Tää paino on mulle optimaalinen paino, mun hyvinvointipaino, joka ei ole muuttunut moniin kuukausiin. Erittäin ahkeran altistuksen, havainnoinnin ja kuvaamisen ja tuomitsemattomuuden kautta mun kehonkuva on parempi kuin pitkiin aikoihin, mä olen sinut itseni kanssa ja mun suhtautuminen itseeni on positiivisella puolella. Tiedän puutteeni ja ne asiat, jotka tulevat olemaan mun arkoja asioita, mutta enää ne eivät ole niitä mun elämän pääsisältöjä, asioita, joita mun pitää pakolla yrittää piilottaa ja teeskennellä, ettei niitä ole olemassa.
Vuosi sitten luku 28 oli kuin leima perseeseen: out of date. Viimeinen käyttöpäivä. Joutojätettä. Älä koske, hengenvaarallista! Mutta nyt? Nyt musta tuntuu, että mä olen elossa! Mikään ikä ei mua määritä ja se on vain numero. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni näin hyvin, en ole koskaan ennen tuntenut itseäni näin varmaksi hyvällä tavalla. Mun ei tarvitse enää pelätä sitä heräänkö aamulla tai millaista mun elämä on ensi viikolla, koska mä olen hyvässä kunnossa ja toiseksi: bring it on! Mä otan elämän just sellaisena kuin se tulee, tuli se sitten millaisena hyvänsä. Mä tiedän selviytyväni siitä, sillä todellakin se mikä ei tapa, vahvistaa!
En haluaisi olla päivääkään nuorempi, en! Mä olen tyytyväinen just tähän ikään, ja ens vuonna just siihen kolmeenkymppiin. Oma asenne vaikuttaa paljon, mutta sen asenteen saavuttamien paitsi antaa paljon, niin kyllä se vaatiikin paljon. Kuka vaan voi sanoa, että päätän tänään olla onnellinen, mutta jos ei ole koskaan joutunut tekemään oikeasti kunnolla töitä itsensä ja elämänsä ja pelkän hengissäsäilymisen eteen, se onnellisuus ei säily vaikeuksia kohdatessa ja sitä pian huomaa joutuneensa siihen oravanpyörään, jolloin joka päivä vannotaan huomenna aloittavansa sen onnellisuuden ja aina illalla kiroaa omaa heikkouttaan.
Mutta onko se sen työn arvoista?
Totta hitossa! ;)


Näin loppukaneettina toteaisin, että mulla oli pirun mukava syntymäpäivä! :)

21. toukokuuta 2016

Uusia uutuuksia

kuva ei periaatteessa liity postaukseen mitenkään, mutta julkaisenpas sen kuitenkin :D
Tiedättehän varmasti sen ilon ja helpotuksen tunteen, kun löydätte johonkin tilaisuuteen Sen Oikean asun ja sitten sitä seuraa se järkytyksen humahdus, kun sitä tajuaa, että pitää hankkia myös kengät? Mä tosiaan ensin panikoin sen puvun kanssa kunnes seuraavana päivänä vedin sen uudestaan ylleni ja nolostuksekseni tajusin, että eipä sen puvun mittasuhteissa mitään vikaa olekaan, mä en vain ollut huomannut heti kuinka pitkä se vetoketju oli. Kun vedin vetoketjun kokonaan auki, niin johan se "kummallisen kittana" vyötärökin suureni :D Joten sen sijaan että käytän kolme kertaa puvun hinnan ompelijalla teetettäviin piennenyksiin, tilaan saman mekon numeroa pienempänä. Eiköhän asia ole näin soijapihvi.


En ole kovin paljon uhrannut ajatusta kengille, sillä kuka niitä kenkiä nyt niin kamalasti tuijottaa? Ensimmäisenä se katse osuu siihen mekkoon sekä hiuksiin ja meikkiin, joten kengät jäävät aika vähälle huomiolle. Näin mun mielestä ja mun kokemuksesta.
Mutta tänään sitten cittarissa sain päähänpiston käväistä kenkäkaupassa, ja siellä huomasin heti nuo yo. kuvan valkoiset ihanat pitsiavokkaat! Kokeilin niitä ja peep toen ansiosta ne myös pysyy jalassa, sillä yleensä mun on ihan turha edes kokeilla avokkaita, ne kun eivät pysy jalassa.
Jätin kengät kuitenkin kauppaan ja ajatuksen muhimaan, ja parin tunnin päästä kävin hakemassa ne keskustan kenkäkaupasta, sillä se myyjä silloin aiemmin kertoi, että tätä paria on koko Seinäjoella vain kaksi paria.
Ja olen tyytyväinen! Nuo sopii todella hyvin yhteen sen vaaleanpunaisen mekon kanssa! :)


Olen muutenkin täydentänyt (urheilu)vaatevarastoja, ja tässä niistä pari löytöä.
Vasemmassa kuvassa tuo älypuhelimen vyötärölaukku (kuka muistaa vielä ne ajat, jolloin vyötärölaukku oli tosi in? :D), ja on muuten todella hintansa väärti! Ensin mietin sitä käsivarteen kiinnitettävää, mutta se oli niin iso ettei siitä olisi tullut yhtään mitään. Tämänkin vyötärölaukun vyötärönympärys on melko suuri ja sitä joutuu koko ajan kiskomaan lonkkaluiden kohdalle, mutta muuten täysi kymppi. Mun puhelin on suht. iso, joten siitä plussaa, ja siinä on vielä erillinen tasku avaimille ja minisnackeille.
Oikeassa kuvassa (miten onkaan imarteleva kuvakulma :D) uudet mustat trikoot ja softshell-takki. Olen todella pitkään etsinyt tuon tyylistä takkia, ja nyt sitten löysin sen alesta. Hihat vaan ovat vähän pitkät, samoin takin helma, mutta muuten hyvä.


Jos tällä uutuuslinjalla jatketaan, niin uusin Skyr tuli kokeiltua, tyrni. Verrattuna muihin Skyreihin, niin mä en vakuuttunut. Ei ollut sattumia lainkaan mutta ei hirveästi makuakaan. Mun ehdoton ykkönen Skyreistä on se 2% Creme brûlee (nyt kun olen uskaltanut kohdata tuon Skyr-pelon), ja näistä rasvattomista karamelli-poppari. Mutta jos tykkää tyrnistä, niin tämä varmasti on mieleinen :)
Ja toinen uusi tuttavuus on tämä Leaderin pb-prodepatukka ja sanonpa vaan, että melkoinen pettymys. On nämä USA-vaikutteiset patukat huomattavasti parempia kuin Leaderin muut so lo-carbit, sillä nämä eivät ole semmoisia tuhannen jauhopatukoita, mutta ei paljon lohduta. Lisäksi polyolit aiheuttivat kivan turvotuksen, oli vielä neljän tunnin jälkeen tuskainen olo. Joten en voi suositella tätä.


Mainitsin tässä yhdessä postauksessa soijarouhepihvit, joita olen nyt viikon ajan kokeillut. Muistin, että mullahan on sekä soijarouhetta että sitä isompaa (soijapaloja??) versiota kaapissa - ollut varmaan kaks ja puoli vuotta - ja ovat jääneet käyttämättä. Päätin sitten kokeilla soijarouhepihvejä, ja niistä resepti tähän.

Soijarouhepihvit,
n. 10 pihviä

2 dl soijarouhetta (käytin tummaa)
1 dl vettä
1 kananmuna
1 punasipuli
2 tls valkosipuli Creme Bonjouria
mustapippuria
jauhelihamaustetta

1. Sekoita soijarouhe ja vesi ja anna turvota.
2. Pilko punasipuli ja sekoita se sekä muut ainekset turvonneen soijarouheen sekaan.
3. Tee taikinasta pihvejä uuninpellille. Paista about 25 min. 200 asteessa.

Soijarouhe ei maistu miltään, joten mausteita saa ja pitää laittaa paljon! Mä en pysty enää syömään kovin mausteista ruokaa, joten vähän arastelin mausteiden suhteen, mutta siltikin pihvit jäivät vähän sinne päin -maustetuiksi.
Myöhemmin annoin lisämakua sinihomejuustolla, ja etenkin mausteisen salaatin kanssa nuo pihvit sopivat hyvin. Olen ahkerasti altistanut itseäni pastapelolle hakemalla salaattibaarista salaattia pastalla, ja keitin tässä yksi päivä uusia pottuja. Tosin jostain syystä uudet perunat maistuvat aina paremmilta jonkun muun tekemänä.. :)

uusi taitaa olla tämä toppikin :)


Muistakaahan huomenna katsoa peli ja kannustaa Suomi voittoon!

19. toukokuuta 2016

The end, the beginning


Sanotaan, että yhden loppu on toisen alku. Yhden loppuminen johtaa väistämättömään tilanteiden ja asioiden muutokseen, ja ainoa varma asia elämässä on muutos. Tästä varmuudestaan huolimatta muutos on pelottava asia: mistä sitä tietää mitä seuraavan oven takaa paljastuu? Ei siis ihme, että muutos pelottaa monia, mua ainakin.




Nuorempana mä tykkäsin sanoa ja ajatella, että mä tarvitsen jatkuvasti jotain säpinää ja muutoksia elämääni sillä mä kyllästyn helposti. Osaksi tämä pitikin paikkansa: mä olin nuori, en tuntenut itseäni kovin hyvin tai elämää, ja mä kaipasin virikkeitä. Tuolloin mulla oli myös kova horoskooppivillitys menossa - luin horoskooppikirjoja kuin raamattua ja uskoin jokaisen asian. Määrittelin itseni oman horoskooppini perusteella - kaksonen on tuuliviiri eikä viihdy yhdessä paikassa pitkään. Kyllä, oi kyllä vaan.

Nyt yli vuosikymmenen ja vinon kokemuspinon jälkeen mä tunnen itseni pirun hyvin, tiedän heikkouteni ja vahvuuteni ja olen huomannut kuinka olen löytänyt itsestäni uusia vahvuuksia. Olen oppinut selviytymään mahdottomasta ja olen oppinut luottamaan itseeni. Olen oppinut mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja olen oppinut pitämään siitä kiinni. Totta kai edelleen huojun ja taivun, mutta en enää mene poikki. Viimeisen vuoden - tai no, kymmenen kuukauden - aikana olen kohdannut pelkojani enemmän kuin koskaan ennen ja olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan ennen. Olen oppinut, ettei omaa menneisyyttään kannata jäädä murehtimaan koska siihen ei voi vaikuttaa, joten leuka pystyyn ja katse eteenpäin. Olen oppinut elämään hetkessä, hellittämään perfektionismista ja hirmuisesta kontrollin tarpeesta ja näin ollen olen löytänyt täydellisyyttä useista yllättävistä asioista. Olen oppinut, että on totaalisen hyväksyttävää itkeä myös onnesta. Olen oppinut elämään!
Mutta yksi asia on edelleen mulle pelottava asia, ja se on muutos, tulevaisuus, tuntemattomuus.

Mä en tiedä mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan, kukaan ei tiedä! Mutta muutosta ja tulevaisuutta ei voi estää. Siksi mä varmaan sairastin niin pitkään: osaksi oikean hoidon puutteesta mutta myös siksi, että en halunnut enkä uskaltanut edes ajatella tulevaisuutta ja näin ollen uskaltautua kokemaan muutoksia. Yksi hirveimmistä ajatuksista mulla on ollut se, että mun elämä päättyy tasan sen jälkeen kun täytän 30; kolmenkympin jälkeen en näe yhtään mitään, pelkkää tyhjyyttä, pelkkää mustaa. En halunnut viettää enää yhtäkään syntymäpäivää, koska kolmenkymmenen rajapyykki on todella, todella lähellä. Mutta en ole enää kokenut tuota mustaa ja tyhjyyttä pitkiin aikoihin, ja luoja se on helpottava tunne!
En voi tietää kuolenko heti täytettyäni kolmekymmentä enkä voi tietää onko siellä todellakin tyhjyyttä, mutta mä otan sen vastaan sellaisena kuin se tulee. Bring it on! Mä olen selvinnyt jo paljosta pahasta, ja tulen kyllä selviytymään myös siitä.


Tajusin tässä, että mä olen saavuttanut paljon tavoitteitani, joten se antaa mulle uskoa. Olen kokenut paljon onnistumisen tunteita, joten sekin kasvattaa uskoa. Mutta mitään näistä ei voi kokea, jos ei heittäydy ja vain uskalla yrittää. Jos kaadut, nouse ylös; jos saat haavan, laita laastari tai pahemman lääkäri korjaa; jos katkeaa kynsi, tilalle kasvaa uusi; jos epäonnistut, yritä uudelleen kunnes onnistut. Se on tasan näin yksinkertaista, muttei tasan näin helppoa.
Täytyy vain uskaltaa!

Mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
Vuosi sitten mun pahin pelko oli, että mä lihon muodottomaksi ja epäonnistun. En koskaan kohdannut sitä pelkoa parantumisesta ja sh:sta luopumisesta, en ennen kuin oli vihoviimeinen pakko. Mä en lihonut muodottomaksi enkä mä epäonnistunut, vaan kipusin kerta toisen jälkeen ylös tomut polvista puistellen. Kasvatin teflon-pintaa, nostin pikkuhiljaa leukaa ylös ja sanoin ensin varovasti, kokeillen, omalle peilikuvalleni, että "hei, sä et näytäkään niin hirveältä vaan itse asiassa melkein hyvälle!" Arvatkaa vaan, kuinka monesti säikähdin tätä ajatusta: nyt musta on tulossa narsisti! Mä olen psykopaatti kun ajattelen näin! Mä en saa koskaan olla itseeni tyytyväinen, koska joku neropatti on sanonut, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen.
Oikeasti? Give me a break!
Matka viime kesän kunnosta nykyisyyteen on käsittänyt satoja, varmaan tuhansia muutoksia alkaen ihan ravinnosta: 200 päivittäistä kaloria 3000 kaloriin päivässä, vaikeasta alipainosta normaalipainoon, ahdistuksen heräämisestä sen kohtaamiseen ja lopulta sen voittamiseen. Kukin noista osa-alueista sisältää niin valtavan määrän muutoksia, että periaatteessa on kummallista miten mä edelleenkin kavahdan muutoksia.
Mutta ehkä siksi, että nykyinen elämäntilanteeni on täynnä tuntemattomia muutoksenaiheita: mitäs nyt koulun jälkeen?


Mä sain opinnäytetyöni kokonaan valmiiksi ja olen lähettänyt sen eilen ohjaajalleni Urkundin kautta ja selvisin kirkkaasti myös Urkundista, vaikka jotenkin pelkäsin narahtavani viimeistään siellä :D Mutta fakta on, että Urkundista tulee yhteneväisyyspisteitä jo lähdeluettelon takia, sillä lähteethän laaditaan aina samalla tavalla. Lisäksi markkinointisuunnitelman teoria on sama ja markkinointisuunnitelmia on todella paljon opinnäytetöiden aiheina, joten ei ole mahdollista, että Urkundista selviää 0%:lla.
Ensi tiistaina mulla on maturiteetti ja oman luontoni mukaan pelkään sitä(kin): entä jos en selviäkään siitä? Kyllä, kuulun murehtijoiden sukuun :D Mutta ilmeisesti maturiteetti on enää läpihuutojuttu.
Itse valmistujaispäivä on 30.6., ja kaiketi juhlat pidetään sitten 1.7., joten ei niihinkään ole enää pitkä aika. Mun hupia iltaisin ennen nukahtamista on just juhlien miettiminen, se kun aiheuttaa aina sen ihanan iiiiih-olotilan vatsanpohjaan :D
Mutta.
Mitäs sitten?
Vaikka mä olen oppinut keskittymään vain tähän hetkeen, niin tämä muutos ja tuntemattoman pelko on aika ajoin käynyt niin voimakkaaksi, että paluu sh:n syliin on lähes vastustamaton. Ennemmin mä sairastan kuin kohtaan jotain helvetin pelottavaa tulevaisuutta!
Mutta olen saanut tämän pelon haltuun puhumalla siitä eikä se paluuajatus ole enää läheskään yhtä voimakas. Mun toipumista vie eteenpäin toive siitä, että voisin hakea kokemusasiantuntijan koulutukseen, mutta sen näkee sitten; en halua tehdä mitään liian tarkkoja ja suuria suunnitelmia, koska, noh, ainoa varma asia on muutos.


Suureksi yllätyksekseni mulle tuli viikko sitten tilaamani mekko tänään postissa! Tykkään tuosta väristä ja mallista tosi paljon, mutta kooltaan se on liian iso. En tiedä onko järkeä mennä tilaamaan tuota uudestaan pienemmässä koossa, sillä mekon mittasuhteet ovat vähän hassut: vyötärösauma kinnaa silloin kun sen pukee ylle, mutta muuten se roikkuu ihan täysin ja kuvassa pitelen sitä toisella kädellä takaa kiinni. Joten epäilen vahvasti, että jos tilaan tuon pienempänä, niin vyötärösauma ei anna periksi harteiden kohdalta, mutta muuten mekko istuisi kuin nakutettu. Mutta olen tosi tyytyväinen mekon pituuteen, sillä yleensä kaikki on mun mittasuhteisiin liian pitkiä: polvipituiset puolessa sääressä ja kokopitkät puoli metriä edellä.
Huoh... ehkä paras vaan marssia puvun kanssa ompelijalle pienennystä varten.
Seuraava ongelma onkin hiukset ja meikki. Hiuksiin ajattelin perinteisiä kiharoita, mutta koska en ole puleeraustaidoiltani mikään railihulkkonen, joten naamavärkin maalausta joutunee harjoitella.. ;)

Doora Unelmallakin on nyt oma Instagram-profiili! Löytyy @doora.unelma :)
Mitä tanssikuulumisiin tulee, niin siellä suunnalla ei ole muutoksia havaittavissa. Tai ehkä pirueteissa ihan vähän, sillä nyt keskityin hyödyntämään pliétä ja kantapäitä ihan kunnolla ja myös työjalan passé retire pysyi korkealla. Olen hitusen fuskannut pliéssä etenkin viidennen asennon pirueteissa, sillä lähdin herkästi kääntymään ennen kuin olin saanut plién tehtyä kunnolla.
Huomasin kyllä, että kunnon plién käyttö puski hyvin tukijalalle ja tukijalan releven korkealle, mutta ykkösiä tehdessä plién ei tarvitse olla kovin syvä, sillä syvä plié antaa herkästi liikaa vauhtia eikä piruetin lopetus onnistu kunnolla.
Kärjillä mua on häirinnyt jo parin viikon ajan vasemman jalan isovarpaan nivelen jonkinlainen särky ja todella epämiellyttävä olo. Tänään otin isovarpaan kohdalta villat pois ja siirsin ne tossun boksin ulkosyrjään. Tällä tavalla pyrin antamaan varpaalle enemmän tilaa pituussuunnassa mutta samalla viemään tilaa leveyssuunnassa ja pitämään jalan paikallaan. Aluksi se tuntuikin toimivan, mutta sitten joskus puolen tunnin jälkeen se kipu tuli takaisin. Ei ehkä yhtä pahana kuin viime viikolla, mutta tarpeeksi, jotta varvasta piti kipristää ja yrittää olla laittamatta kovin paljon painoa just sille kohdalle. En tiedä mikä ihme tämä juttu on ja haluaisinkin tietää, että onko teillä koskaan ollut paikallista varpaan nivelen kipua ja epämukavuutta kärkitossussa? En nyt tarkoita mitään hiertymiä tai rakkoja, sillä se kipu tuntuu suoraan isovarpaassa ja sen jänteen/metatarsaalin kohdalla, ja flexaaminen tuntuu myös ikävältä, ei kuitenkaan varpaan päässä.
Anyways, yhden videon kuvasin tälle kertaa. Musiikki on Chopinin B-molli Preludi, ja tämän postauksen kanssa osuvasti nimetty The Finish. Tämä alkoi ensin improna, mutta koska kappale on lyhyt, niin kehittelin siihen juonta ja koreota.



Mitenkäs te, onko teille muutokset ja tuntematon tulevaisuus uhka vai mahdollisuus? :)

16. toukokuuta 2016

Täydellistä!


Mä olen ollut kovan luokan perfektionisti: kaiken piti olla just eikä melkein täydellistä. Vähempään ei ole voinut tyytyä, sillä osaksi täydellisyyden tavoittelu on luonut kontrollin tuntua.
Mutta miksi tavoitella jotain sellaista, jota ei ole olemassa?


Multa vei pitkään että opin hellittämään tästä täydellisyyden pakkomielteestä ja se on tapahtunut vasta viimeisen vuoden sisällä. Ensin hellitin varovaisesti yhdestä ohjaksesta ja katsoin mitä tapahtui - putosiko taivas niskaan? Ei, ei pudonnut. Pitkään tappelin vielä sen yhden ohjaksen kanssa, sillä mä pelkäsin tapahtuvan sama kuin parantumisvaiheessa painoa normalisoidessa: että kaikki menee pipariksi.
No menikö? Ei.
Itse asiassa nyt kun olen pystynyt hellittämään perfektionismin suhteen, siihen uhrattu energia on vapautunut ja pystyn panostamaan asioihin ihan eri tavalla. Ja mä näen yllättävissä asioissa täydellisyyttä. Esimerkiksi tänään lenkillä mentiin vakipaikkaan laiturille ja vaan tuijotin veden pintaa. Yksi pikkuruiselta näyttävä pilvenpalanen rupesi satamaan vettä, mutta muuten oli tyyntä. Sitten se pilvenrekale suureni ja vettä rupesi satamaan enemmän, semmoista hyvin hienoa vesisadetta, joka sai veden pinnan väreilemään. Samalla linnut keskustelivat äänekkäästi, mutta muuten oli ihan hiljaista.
Ennen en olisi ajatellut sitä millään tavalla, mutta nyt olen huomannut tuollaisia asioita ja oppinut arvostamaan niitä. Vaikka sanoin ettei täydellisyyttä ole olemassa, niin tietyissä asioissa on. Niin kuin tuo vesisade rannalla, Doora sylissä tuhahtelemassa ja välillä nuolaisemassa mua kasvoista.

uusi tuttavuus: soijarouhepihvit. Eivät maistuneet juuri miltään :/
Mitä täydellisyyden tavoitteleminen tuo sulle? Onnistumisen tunnetta? Tuskin.
Mä en pystynyt koskaan olemaan tyytyväinen siihen mitä saavutin. Samalla nostin riman todella korkealle ja sen seurauksena rupesi loppumaan voimat. Ei sitä jaksa, ei semmoista jaksa pitkään!
Perfektionismi äärettömän harvoin kohdentuu vain yhteen elämän osa-alueeseen, kuten opintoihin tai töihin, vaan se levittää lonkeronsa kaikkeen ja sitten siitä kärsii jo muutkin.
Mietipäs itsekin. Eikö ole turhauttavaa, kun kaverisi/perheenjäsenesi dissaa omia saavutuksiaan vähättelemällä ja sanomalla, että olisi se voinut mennä paremminkin?
Osaksi tämä ehkä saattaa olla tätä pohjalaista mentaliteettia, että kaikki itseen kohdistuva kehu ja tyytyväisyys on itsekehua (omakehu haisee, näin ainakin meillä koulussa pilkattiin) ja ehdottomasti hävettävä asia. Ikään kuin tyytyväisyys itseen ja itsensä kehuminen ja kannustaminen tarkottavat suoraan sitä, että olet itsekäs ja narsistinen persoona.

Mutta tässä pientä yhteenvetoa, jota mä olen viimeinkin tajunnut.
Itsensä kannustaminen ja kehuminen kuuluvat hyvään itsetuntoon. En uskalla vielä käyttää sanaa itsekunnioitus, koska sen kanssa olen vielä hakusessa, mutta tästä on hyvä lähteä.
Ja miten tähän pääsee?
Askel askeleelta. Hellitä otetta yhdestä perfektionismiohjaksesta. Tee näin joka päivä. Sen sijaan että pakkomielteenä on toistuva vitosten rivi todistuksessa, mieti mitä se sulle antaa. Hetken tyytyväisyyttä, jonka jälkeen iskee tyhjyys. Miten käy, jos sitä vitosta ei tule? Niinpä.
Ei suotta sanota, että tee parhaasi, sillä ihminen ei voi tehdä enempäänsä kuin parhaansa. Ja mä takaan, että kun uskallat hellittää otetta, niin sun parhaasi laajentaa olemassaoloaan, rupeat nauttimaan asioista täydellisyyteen tähtäävän suorittamisen sijaan ja löydät täydellisyyttä yllättävissä asioissa.

eläinlääkäristä tulossa
Mä sanon aina Dooralle, että se on täydellinen, älä koskaan muutu. Se ei kuitenkaan estä sitä, että mulle viriää ärtymys piskin aloittaessaan sen ulinahaukun. Niin pieneksi koiraksi sillä on erittäin kova ääni. Mutta just nämä epätäydellisyydet tekee Doora Unelmasta niin täydellisen: pikkuruinen koira isolla äänellä ja vielä isommalla luonteella on täydellinen just sellaisena.
Epätäydellisyys just tekee asioista mielenkiintoisia, sillä täydellisyys on tylsää, ihan pirun tylsää! Joskus aikojen alussa mä olin todella vahvasti tuota ajatusta vastaan, sillä miten ihmeessä täydellisyys voi olla tylsää, koska se on täydellistä?!
Mutta sitähän se on, tylsää ja yksinäistä, koska kuka jaksaisi olla täysin täydellisen ihmisen seurassa? En minä ainakaan.


Mulla oli tänään vika oppariseminaari, jossa mä hetken paasasin täydellisyydestä ja sen turhasta tavoittelusta. Valmiin työn esittäjiltä pyydettiin vinkkejä, ja mun vinkit olivat seuraavat: täydellistä opinnäytetyötä ei ole olemassa, joten sitä ei kannata tavoitella; keskity vain yhteen asiaan kerrallaan; elämässä on muutakin kuin opinnäytetyö, joten pidä ihmeessä lomaa jos siltä tuntuu! Todella poikkeavia muihin verrattuna, sillä muiden vinkit keskittyivät itsekuriin ja aikataulussa pysymiseen. Totta kai me kaikki ollaan erilaisia - toiset tarvitsevat itsekuria kun taas toiset tarvitsevat ohjaksista hellittämistä ja pientä lomaa - mutta tietyt asiat pätevät kaikkien kohdalla.
Totta kai rehellisesti sanottuna mua pelottaa jättää oppari arvioitavaksi, sillä se ei ole täydellinen! Pelkään, että petän itseni, ohjaajan ja perheeni, sillä perfektionismin kourissa olen vedellyt todistuksen täyteen nelosia ja vitosia; miten mä kehtaan jättää epätäydellisen lopputyön arvioitavaksi kun mä vielä tiedän sen olevan epätäydellinen?
Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja aina löytyy parantamisen varaa. Mutta onko tämä se minkä mukaan haluat elää, pakkomielteillen täydellisyydestä ja murehtien sen puutetta? Tuskaillen neljäpuolen arvosanaa kun olisit voinut saada vitosen?
Jos yhtään helpottaa, niin kaikki tapahtuu syystä, jota emme välttämättä nyt näe. Me kaikki ollaan hyvin pikkuruinen osa isompaa kokonaisuutta.
Ota askel taaksepäin, vielä toinenkin ja mieti: onko tämä pakkomielteinen täydellisyyden tavoittelu oikeasti mulle tarkoituksen mukaista, vai onko siitä vain haittaa?


Mä en ole täydellinen, etkä ole sinäkään.
Ja just näin se on täydellistä!

12. toukokuuta 2016

Can you see the finish line?


Mun Instagram-seuraajat tämän jo taitavat tietääkin, mutta tämä on niin iso juttu etten mä voi sivuuttaa sitä täällä blogissa.
Nimittäin oppari on valmis! Olen kirjoittanut sen, käyttänyt ohjaajalla ja reilut puolet korjauksistakin on tehty! Maanantaina onkin heti aamukasilta seminaari, jossa mun pitää esitellä sekä suunnitelma että valmis työ. Ei siinä mitään, mutta kun mä en koskaan tehnyt sitä opinnäytetyösuunnitelmaa, vaan hyppäsin sen yli ja aloitin tekemään suoraan itse työtä :D
Mutta enköhän mä jotain keksi.

#riemunaama
Mun on vieläkin vaikeaa käsittää että tässä pisteessä ollaan; aika tuntuu menneen samalla niin hitaasti mutta niin nopeasti. Hain tähän kouluun seitsemän vuotta sitten ja pääsin heti sisälle mitä ihmettelen suuresti. Se vuosi oli yksi elämäni hirveimmistä ja vointi oli todella heikko. Mutta mun on pakko uskoa tämän kaiken tapahtuneen syystä; se, että pääsin kouluun samana vuonna kun sain sydänkohtauksen ja makasin tajuttomana teholla, kertoo jotakin.
En mä tiedä onko tämä mun ala, liiketalous. Mun mieli halajasi lukioaikana todella kovasti oikeustieteelliseen, mutta jos totta puhutaan niin ehkä mä olisin kyllästynyt siellä. Tradenomin koulutus on siitä hyvä, että se on todella laaja: on taloustieteitä, oikeustieteitä, henkilöstöhallintoa ja markkinointia, johon mä olen suuntautunut. Yrittäjäperheen kasvattina ehkä mä tulen seuraamaan isäni jalanjälkiä ja teen harrastuksesta ammatin. En tiedä.

Mä en yleensä harrasta mielikuvittelua, koska mua rupeaa ärsyttämään se ettei ne mun kuvitelmat käy toteen, mutta nyt yks mun ihanimmista mielikuvituksista on mun valmistujaisjuhlat! Olen jo tilannut yhden juhlamekon ja tulen tilaamaan vielä toisen (koska miksi ei? Ne on mun juhlat!), olen yrittänyt miettiä tarjottavia ruokia (mutta todennäköisesti jätän ne äidin päätettäväksi, mun mielikuvitus tarjottavien ruokien suhteen on todella kapea, ja äiti muutenkin nauttii niiden hössöttämisestä) ja ehdottomasti ihanin on lahjalistan miettiminen: mitähän mä saan lahjaksi? Mulle oikein tulee semmoinen innon puistatus, puristaa kädet nyrkkiin ja kietoo käsivarret ympärilleen kun on niin innoissaan! :D Semmoinen iiiii -fiilis, ihan kuin olisi jossakin vuoristoradassa ihan ylhäällä, u know :D Mutta mulle tyypillisesti sieltä tulee se mutta: ei innostuta liian aikaisin, koska mitä tahansa voi sattua. Jään kiinni Urkundissa (mun työ onkin totaalinen plagiaatti), multa puuttuu yks hemmetin piste, kaikki vieraat on ulkomailla, katkaisen koipeni, joku kuolee, tulee maailmanloppu.
Etukäteen intoilu ja suunnittelu on pirujen seinille maalaamista: mikään ei kuitenkaan käy toteen.


Tiedän, että joidenkin mielestä tämä voi kuulostaa hyvinkin pessimistiseltä ajattelulta, mutta mä olen vain realisti. En elä pilvilinnoissa enkä kuvittele vaaleanpunaisia hattaroita, koska mä tiedän miten karu ja paha elämä voi olla. Osaksi myös alasajan liikoja toiveita, sillä silloin kun pettyy niin tiputaan kovaa ja korkealta. Ja se ei ole kivaa.
Mä usein fiilistelen kaikkea vähänkin ihanaa todella paljon etukäteen ja sitten petyn, koska ei se ollutkaan niin huimaa. Vähän kuin Bajadeeri ja Svetlana Zakhravona näkeminen. Siitä lähtien kun tilasin lipun - eli mitä, viisi-kuusi viikkoa ennen esitystä - mä elin päivät ja yöt sitä ajatusta, että mä näen Svetlanan, yhden maailman kuuluisimmista prima ballerinoista! Itkin onnesta ja odotuksesta ja luoja kun se päivä koitti olin sekaisin tunteista. Sitten mä petyin: ei se ollutkaan semmoista kuin mä odotin. En tiedä mitä odotin - suunnilleen ilotulituksia ja konfetteja Svetlanan tehdessä ensiesiintymisensä - mutta ei se ihan sitä vastannut.
Se olikin vain ihminen!

Mutta ehkä mulla on ihan pikkuruinen lupa fiilistellä kun sen tekee taidolla. Ainakin se puskee mua tekemään noita korjauksia, istumaan koneen ääressä silloin kun Greyn anatomia kutsuisi. Rauhoittaa hermot silloin kun tekisi mieli heittää vesilintua tällä koneella, koska Wordin kanssa menee hermot! Olen kaksi päivää yrittänyt saada alalukujen otsikointia oikein, mutta mun rakas Word ei omaa tekstityyleissä OmaOtsikko4:sta ja kikkailemalla saan vain yhden näistä alaluvuista (joita on kaiken kaikkiaan neljä) onnistumaan ja näkymään oikein myös sisällysluettelossa. Joten hemmetti menee hermot..!
Ei kukaan teistä osaisi neuvoa, miten tekstiin saa lisättyä alalukujen oikean otsikkonumeroinnin? Muuten siinä menee otsikot niin, että on 1 Luku, sitten 1.1. luku, 1.1.1. luku ja sitten pitäisi tämän alla olla se pirun neljäs alaluku tyyliin 1.1.1.1. luku, ja näitä neljänsiä alalukuja on yhteensä neljä (eli 1.1.1.2. luku; 1.1.1.3. luku ja 1.1.1.4. luku), mutta saan näkymään oikein vain tuon ensimmäisen (eli 1.1.1.1. luvun). Nuo otsikkonumerot saan käyttämällä OmaOtsikkoja (OmaOtsikko 1; OmaOtsikko2; OmaOtsikko3), mutta neljänteen alalukuun vaadittavaa OmaOtsikko4:ää ei ole lainkaan.
Kyllä on kuulkaas viisvitosen hengitys käytössä...


Kaiken wordtappelun huipuksi sain vain parin tunnin salivuoron ja lämmittelyn ajan mulla pyöri koko ajan mielessä nuo alaluvut ja korjaukset enkä pystynyt tangossa keskittymään mihinkään. Päätin sitten siirtää pliét keskilattialle ja se toimi aika hyvin; lopullisesti ajatukset siirtyivät tanssiin siinä vaiheessa kun vedin kärkkärit jalkaan ja tutun ylle ja rupesin tekemään vain jotakin. Tiedän, että joutsen on aika kulunut teema, mutta mulla on jonkinlainen ihastus joutseniin ja tykkään tehdä sillä teemalla, ja toiseksi se on toimiva keino ajatusten siirtämiseksi, joten miksikäs ei.
Joten tämän kerran videot ovat tuo plié-sarja keskilattialla ja yksi joutsenteemainen impro.
Plié-sarja on helppo: kaksi demiä ja yksi grand ensimmäisessä, toisessa ja viidennessä. Ensimmäisessä taivutus sivulle, toisessa taivutus eteen ja viidennessä port de bras sivulta ympäri ja cambré, ja sama uudestaan lopettaen tasapaino ensimmäisessä. Hyvin yksinkertainen siis, mutta haastavan tästä tekee sen, ettei tankoa käytetä. Keskivartalo täytyy olla aktivoituna ja kädet kannatettuina, sillä grand plié ei ole helppo. Mulle grand plié oli haastavin toisessa asennossa ja se jäikin vajaaksi. En ole aukikiertoa treenannut, joten sen puute näkyy ja tuntuu.
Vinkkinä noihin keskilattialla tehtäviin pliéihin on päkiän käyttö ja painopiste: pidä kantapäät ns. kevyinä ja paino enemmän päkiöillä. Voit testata tätä pliéssä nostamalla kantapäitä ilmaan: kuinka paljon joudut siirtämään tässä vaiheessa painoa päkiöille, kuinka raskailta kantapäät tuntuu vai nouseeko vaivatta? Mitä enemmän sun paino on kantapäillä, sitä vaikeampaa sun on tehdä oikeastaan mitään. Ylösvetoa vaaditaan ihan joka asiassa, piruetit ja vikkelä jalkatyöskentely allegroissa vaatii sitä, että painopiste on päkiöillä. Koetapas tasapainoilla niin, että painopiste ei ole kunnolla päkiällä ja kantapää roikkuu!
Toinen vinkki on tasapaino: etsi sun tasapainopiste. Mä teen grand pliét vähän kuin kahdessa eri osassa: ensin demiin, etsin tasapainon ja ne päkiät ja sitten hallitusti alas. Mitä vahvemmat on syvät vatsalihakset, sitä helpommin tämä käy, vaikka syvät vatsalihakset eivät kaikkea ratkaisekaan.
Ja kolmas vinkki: älä jää istumaan grand pliéhen, koska silloin lantio karkaa herkästi takakenoon etkä pääse helposti ylös.

Mutta pidemmittä saarnoitta tässä videot.
Ihana pauke muuten kuuluu mun polvista :D






Teistä moni tietää, että Ig:ssä on menossa se arabeskihaaste, ja sen innoittamana mä sain idean tehdä cambréhaasteen, #betteryourcambre.
Tuntuu, että monet kamppailevat selkäongelmien kanssa ja tuskailevat vaatimattomia cambréja, ja itse poden aina huonommuutta kun oma selkäni ei taivu mutkalle. Tuosta improvideosta huomaa todella selkeästi millainen on kyfoottinen selkä (se kohta kun olen lattialla), ja koska kyfoosi on mulla kehittynyt murtumien seurauksena, ei odotettavissa ole parempaa selkää. Toki siinä mielessä, että murtumat luutuvat ajan mittaan, mutta kyfoosi ei tule hellittämään eikä tuskin kivutkaan. Lihaskunnolla voi asiaan vaikuttaa, mutta luisiin rakenteisiin ei.
Tämän cambréhaasteen tarkoitus on se, että jokainen kehittää omaa cambréaan tavalla ja tarkoituksella, jotka näkee itselleen hyviksi. Joten liittykää ihmeessä tähän haasteeseen, joka kulkee nimellä #betteryourcambre


Näin lopuksi vielä olisi mielenkiintoista kuulla, että millaisia (kevät)suunnitelmia teillä on? Onko valmistujaisia tiedossa, kouluun hakemista tai hyvin (tai vähemmän :D) ansaittua lorvailua? :)