21. huhtikuuta 2016

Rising above zero


Ensinnäkin ennen kuin unohdan, niin iso kiitos sinulle anonyymi (Maria) kommenteistasi toissa postaukseen, sillä susta oli ihan mielettömän paljon apua! Sä muistutit mua siitä mun vuoden säännöstä, tsemppasit ja kerroit omasta toipumisestasi ja avasit mun silmät sille, että mulla on elämässä asioita, joita mä haluan, enkä mä saavuta niitä sairastamalla. Sitä paitsi se vuoden päätös on paitsi ensimmäinen todellinen terveyttä kohti vievä päätös, niin se on päätös jonka mä olen itselleni velkaa.
Joten kiitos!


Tämä mennyt viikko on ollut huomattavasti parempi ja asiat tuntuvat nytkähtäneen hitusen eteenpäin ainakin opparin saralla.
Mun alkuperäinen suunnitelma (tai toinen alkuperäinen :D) oli valmistua toukokuussa ja sitä varten mun olisi pitänyt saada työ valmiiksi tämän viikon loppuun mennessä. Yeah, not a chance! Vaikka mä toimin parhaiten pienen paineen alla, niin tästä tuli semmoinen sadan kilon paino harteille, alkoi mennä yöunet ja stressitasot huiteli pilviä, ja siksi kait se relapsi tuohon sattuikin, olin niin stressistä sekaisin että yritin jollakin tapaa saada asioihin kontrollia. Siitähän ei mitään tullut, kun pitemmäksi aikaa pudotin yli puolet ruokamäärästä, ja mulle jo pelkkä lyhyt verensokerin lasku nostaa ahdistuksen ja sh-ajatukset pintaan.
Nälässä ja ahdistuksessa en saanut oppariin enää p*skankaan otetta. Mielessä ei pyörinyt muuta kuin oma reisien ympärys, löysä takapuoli ja maha, joka oli kuin viimeisillään raskaana olevalla naisella. On muuten ihan totta, että nälkä saa aikaan sen, ettei omaa kroppaa näe tai hahmota realistisesti (tosin mistä mä tiedän, jos se oikeasti onkin sellainen kuin ajattelen sen olevan), ja pienikin vastoinkäyminen ja pelkkä vastatuuli (jota Sjoella riittää; täällä kun tuulee joka helvetin ilmansuunnasta 25/7 ja AINA vastaan) pilasi päivän. Pahiten tunsin pettäväni mun perheen (ja kaikki muutkin joille olin tästä valmistujaissuunnitelmastani kertonut): mä olen surkea luuseri, joka ei saa aikaiseksi kirjoittaa lopputyötään vaikka on saanut vuoden lisäaikaa opiskella! Mä en edes ansaitse kirjoittaa sitä loppuun, en edes ansaitse valmistua! Millainen surkimus oikein pitää olla, ettei saa yhtä pientä opinnäytetyötä valmiiksi, kun on tehnyt sitä viime vuodesta lähtien?!


Mä sanoin hyvin arasti äidilleni, että voi olla etten mä valmistu toukokuussa. Että joudun taas lykkäämään sitä. Että se menee kesäkuuhun.
"No entäs sitten, siirretään sitä kesäkuuhun! Saat lisäaikaa kirjoittaa, ja tärkeintä on sun terveys, sen kustannuksella ei saa tehdä mitään!"
Isäni kommentti asiaan oli hyvin samanlainen.
"Sinähän teet sitä ihan yksin, siinä on ihan hirveä työ, ja monethan tekee sen parityönä. Mutta sitten juhlitaan, sitten kesäkuussa!"
Joten tällä viikolla mä ilmoitin ohjaajalleni, että joudun lykkäämään sitä opparin palautusta kesäkuun valmistujaisiin. Ja mikä paino putosi mun harteilta! Yhtäkkiä rupesi työ maistumaan, sormet oikein syyhyävät päästä työn kimppuun!
Sain myös aloitettua mun tutkimuksen, ja sain jo vastauksiakin! Palautin myös vuoden (kröhöm...) myöhässä olleen tiedonhankinnan tehtävän, ja sitä mä olen lykännyt koko ajan ja blokannut hyvin aktiivisesti mielestäni.
Joten ollaan pikkuhiljaa nousemassa nollan yläpuolelle, kohti positiivista! :)

oon erikoistunut näihin salaattikuviin Greyn anatomialla :D
Entäs edwise?
Mun on pakko antaa kredittiä omalle kropalleni sen sitkeydestä! Sillä ruokamäärällä olisi painon pitänyt pudota, mutta paino pysyi grammalleen samassa. Ilmeisesti mun kroppa käy edelleen niin hätätilassa, että kun se on saavuttanut sen oman normaalipainon, niin se ei rupea enää siihen leikkiin. Eikä tuo ole mikään ihmekään kun miettii miten mä olen sitä kohdellut ja miten on hengenlähtö ollut ihan hilkulla kolmeen otteeseen.
Ensimmäinen tunne silloin oli järkytys ja suoranainen vitutus, mutta nyt mä osaan arvostaa sitä. Mitä järkeä mun on yrittää kituuttaa nälässä, kun ei sillä saavuta mitään muuta kuin pahaa mieltä? Mulle iski sama extreme hunger kuin viime syksynä melkein yhtä suurissa mittasuhteissa ja se poisti silmälaput totaalisesti. En mä halua enää tätä!
Nyt alkaa nälkä pikkuhiljaa helpottamaan, mutta mun kroppa on yhtä hanakka ilmoittamaan siitä kuin Doora konsanaan: ruokaa ja nyt, tai mä en liiku!
Olossa myös näkyy paremman ravitsemustilan vaikutukset: ajatus kulkee kirkkaammin, mieli on positiivisempi ja iloisempi, kehonkuva rupeaa normalisoitumaan, ahdistus ja masennus ja yksinäisyyden tunne ovat alhaisemmat, energiaa löytyy vähän enemmän, ja se mulle ominainen nopeus on tullut takaisin.


Näiden lisäksi se mun vuoden lupaus oli yksi suurimmista tekijöistä. Mä olen aiemmin tehnyt satoja, satoja lupauksia (lähinnä sairastamiseen liittyen), joten haluan tehdä täysin päinvastaisen lupauksen ja myös pitää sen. Tehdä itsestäni sanani mittaisen.
Vuosi suhteutettuna tähän yli vuosikymmeneen on todella lyhyt aika, josta iso osa menee toipumiseen, mutta toipumisprosessi mulla jatkuu lopun ikääni. Kuitenkin tämän vuoden aikana mä voin nähdä mitä se elämä on ilman sh:ta, koska mä oikeasti pelkäsin ja osaksi pelkään edelleen, että sairastaus jättää jälkeensä suuren tyhjyyden. Jäljellä on vielä neljä ja puoli kuukautta, jotka menevät nopeasti.
Joten mä todella aion pitää kiinni tästä vuoden säännöstä. Mä todella olen sen velkaa itselleni.

kärkkärit paljain jaloin, miksi en tehnyt tätä aiemmin?

Tämä aihe koskettaa myös tanssia aika tavalla, sillä verrattuna viime pariin viikkoon tämän päivän treeni kulki todella hyvin, ja edistymistäkin on päässyt tapahtumaan!
Mulla on koko tanssihistoriani ajan ollut iso ongelma attituden kanssa. Milloin mun attitude on muistuttanut koiranpissiasentoa ja milloin nilkka on ollut kunnon banaanilla. Mä olen yrittänyt oppia attitudea, mutta mun huomio on melkein aina mennyt siihen, että mä en saa polveani tarpeeksi ylös.
Mutta ei se ole kiinni siitä polven asennosta, vaan kokonaisuudesta! Meidän Instagramin aikuisballerinayhteisö on auttanut mua todella paljon ja sitten törmäsin kuvaan, jossa helpattiin attitudessa, ja pikkuhiljaa mä rupesin tekemään oivalluksia. Mutta tänään siinä loksahti palaset lopullisesti. Se on se reisi ja sääri, eikä yksistään polvi!
Kehittelin adagiota tangossa, ja siinä tein ensin penchen josta siirtymä attitudeen ja tasapaino. Mä tunsin mun nilkan, tunsin mun koko jalan asennon ja osasin korjata sen ilman peilin apua, ja vitsit mä olin tyytyväinen! Mulla on ollut vähän paha tapa fuskata ja rutistaa nilkka banaanille, joten mä olen koko talven ja kevään kiinnittänyt extrahuomiota nilkkaan: kanta johtaa, näytä kanta, niin nilkka pysyy suorana. Olen ihaillut vaganovalaisten upeita attitudeja vaikka tiedän, ettei oma kinttuni tule koskaan nousemaan niin korkealle, mutta nilkkaa mä voin säädellä, antaa nilkan jatkaa jalan linjaa kauniisti.
Voitte vaan kuvitella miten iloinen ja onnessani mä olin kun huomasin tuon aika merkittävän parannuksen nilkassa ja tajusin, että mun aistimus kehosta on parantunut melko paljon!
Ei siis ole mennyt hukkaan nämä omat treenit :)

"apua, mä hukun!" -sormet :D jälleen yksi parannettava asia tässä arabeskihaasteessa. mutta
työjalan linja on parempi, samoin tukijalan, eikä tukijalan nilkka pronatoi. näköjään on ollut hyötyä
niistä jalkaterapeutin jumppaohjeista :)
Mä en ole enää pitkiin aikoihin tehnyt modernia improa, mutta tänään mulle tuli siihen halu. Tosin se oli onni onnettomuudessa, sillä jälleen kerran eilen unohdin siirtää musiikit soittimelle. Latasin koneelle kaksi mun tän hetken ehdotonta suosikkia (kiitos Greyn anatomia!), kiinnitin mp3-soittimen koneeseen ja unohdin lahjakkaasti ladata ne sinne. Tänään sitten salilla ihmettelin, että onko mun soitin syönyt ne kappaleet vai mitä on tapahtunut. Sitten tajusin, että nonni. Kun ei ole tietoisesti läsnä tekemisissään, niin näin siinä käy.
Onni onnettomuudessa oli siis se, että soittimesta löytyi paljon käyttämätöntä musiikkia, joista yksi päätyi mun improilun uhriksi. Biisi - Maxence Cyrinin Nocturne 113 - on kieltämättä erikoinen, mutta se tuntui hyvältä.
Toinen impro on klassinen - Nocturne sekin, mutta Chopinin - ja modernin tapaan sain siihenkin hyvän otteen. Toisin kuin esimerkiksi viime ja toissa viikolla taisin tehdä tämän vain kolmesti suunnittelematta koreota lainkaan. Tähän suurin tekijä oli se, että tossut tuntuivat todella hyviltä! Viime viikonlopun tasapainoilun innoittamana vedin tossut paljaisiin jalkoihin ja mietin miksi en ole tehnyt niin aiemmin? Toisin kuin trikoiden peittämissä jaloissa, jalat eivät pudonneet tossun boksiin yhtään, vaan jalka pysyi paikoillaan. Tuntuma lattiaan säilyi ja tuntuma tossuun pysyi koko ajan samana. Trikoiden kanssa jalka on liukkaampi, joten se ei tahdo pysyä paikoillaan tossussa huolimatta siitä miten pakkaan sen lampaanvillalla paikoilleen ja tossussa on lineri estämässä jalkaa putoamasta. Lisäksi trikoiden jalkaterässä menee aina se sauma, joka tuntuu tosi inhottavalta ja hiertää pikkuvapaan ulkosyrjää.
Anyways, videot tässä alla, ensin moderni ja sitten klassinen.



Tällaista tältä erää, vähän positiivisempia fiiliksiä :)
Pakko kuitenkin myöntää, että pelkään milloin iskee seuraava romahdus. Kestän kyllä pienet mielialanvaihdokset, mutta tällaiset rankat syö voimia tosi paljon. Se, että vähän väliä joutuu käymään samaa läpi vie myös uskoa siltä, että voisi päästä tästä yli. Tai eihän tästä tule koskaan täysin eroon pääsemään koska se on niin syöpynyt aivojen perukoille, mutta voi oppia elämään sen kanssa. Hopefully.


Ja vielä näin loppuun, niin eikö ole ihanaa kun on ollut viileämpää ja eilen satoi luntakin! :)

19 kommenttia:

  1. Ihana kuulla että nyt on mennyt taas vähän paremmin!! <3
    Sä olet sisukas ja vahva ihminen! Ja oot auttanut muo tosi paljon omassa toipumisessa :)

    Tykkäsin kummastakin videosta mutta varsinkin tuo alempi oli niin upea!!

    VastaaPoista
  2. Been there, itsekin olen ihan loppupäässä opinnoissa, hirveä stressi ja ahdistus. Siinä sivussa unohtaa välillä pitämään itsestään huolta, ruokailu menee miten menee, unenlaatukin on ihan persallaan... Hienoa, että olet kuitenkin tiedostanut oman jaksamisesi ja nyt panostat tekemään asiat juuri niin, kuin sinusta tuntuu parhaalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, no tuo tiedostaminen on sekä hyvä että paha, se kun pakottaa kohtaamaan ne omat demonit ja juma sitä tuskaa!
      Mutta näin se menee, ja toivon (ja suunnitelmien) mukaan pian pitäisi tämän(kin) olla pulkassa :)

      Poista
  3. Pakko kysyä, että ei kai se vuoden sääntö tarkoita sitä että sen jälkeen on taas valmis hyppäämään syömishäiriön oravanpyörään tilanteen tullen? :|

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karkeasti sanoen kyllä.
      Jos edelleen vuoden kuluttua päätöksestä ei ole tapahtunut merkittävää edistymistä vaikka oon taistellut hampaat irvessä kynnet tanassa, niin jos siltä tuntuu niin mä annan periksi.
      Oon sairastanut niin pitkään että multa loppuu voima ja usko.

      Poista
    2. Pakko tulla tähän väliin antamaan oma kommentti!

      Mä niin toivon että sä näät miten super paljon oot edistynyt vuodessa! Seuraavan vuoden päästä voit taas olla jo lähes oireeton jos et nyt vaan luovuta! <3
      Mä en tiedä mitä mä tekisin jos näkisin että sä ajaudut taas enemmän sh:n pauloihin, mulla menisi myös oma motivaatio alaspäin :(
      Joten meijän kummankin puolesta toivon että ollaan sairautta vahvempia ja tsempataan elämässä eteenpäin!!
      Oot mulle tosi tärkeä, ihan oikeasti <3

      Poista
    3. Ei tässä kukaan ole vielä luovuttamassa, höpsö! Koko ajan luon pohjaa sille, ettei syksyllä tule sitä hetkeä ettei näe mitään syytä jatkaa :)

      Pinja, kiitos miljoonasti! Sun kommentti toi kyyneleet silmiin.
      Olet tärkeä, muista se! <3

      Poista
    4. Säkin olet mulle niin tärkeä <3

      Poista
  4. Ihana kuulla että musta oli apua:) harvoin kommentointi mihinkäön, Enkä ees lue muita blogeja,mutta tuli vain tunne,että sulle haluan sanoa jotain.
    Se, että Sulla oli vaikea vaihe Tässä kohtaan niin on anteeksi annettavaa ja oppikirjan mukaista. Ja fakta on, että seuraavakin kerta tulee, sitä ei voi estää, eikä kieltää itseltään... Mutta miten reagoi seuraavaan ahdistukseen ja stressiin?? Puolitatko annokset? Niin, Tästä relapsistakkn ehkä voi oppia jotain;) se ei toiminut eikä toimi huomennakaan. Stressi ja ahdistus ja neg tunteethan ei millään tavalla liity ruokaan. Itse pyrin ajattelemaan niin, että liittyykö tää gradustressi ruokaan tai se, että joku petti mut, onko asialla jotain tekemistä ruoan kanssa?? Ei.
    Se miten pääset yli sairaudesta,on että et suostu käsittelemään asioita ruoan kautta. Sillai myös pääsee eteenpäin koska aivot saa energiaa käsitellä huonoja tunteita eikä niiiltä oteta sitä energiaa pois, joka on se ainoa ratkaisu tunteiden ylitsepääsemiseen..

    Huh tulipa tarinoita:D niin ja yks pointti vielä: mitkä on ne kriteerit vuoden jälkeen miksi jatkaisit projektia toisen vuoden tai puoli vuotta? Ja mitkä on ne jotka laittaa sut luovuttamaan? Muuten käy niin että teet vuoden tätä ja sit luovutat koska oot antanu tavallaan jo itsellesi luvan ettei tarvii jaksaa enempää...

    Hyvää päivän jatkoa:)

    -maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä ihan oikeassa, ja tästä relapsista opin sen, että stressiä ja ahdistusta pitää käsitellä muuten kuin ruoalla.
      Mulle on sanottu, että jos joku loukkaa mua tai tekee muuten pahasti mua kohtaan, niin ei siitä itseään saa rangaista. Kaiken järjen mukaan mun pitäisi olla vihainen sille, joka on mua loukannut, eikä olla vihainen itselleni. Mutta oma pää sanoo, että se on mun vika, ja mun pitää rangaista itseäni siitä hyvästä.

      Onneksi nyt ymmärrän tämän ja ymmärrän paljon muutakin ja olen oppinut keinoja purkaa sitä ahdistusta ja stressiä ja pahaa oloa muuten kuin sh:lla. Mutta oppiminen vie pitkään, koska vanhat tavat ovat juurtuneet todella syvälle aivojen perukoille.
      Mutta koira ei ole koskaan liian vanha oppimaan temppuja, enkä siis ole minäkään :)

      Tuosta vuoden päätöksestä, niin mä en ole asettanut mitään kriteereitä. Se on se vuosi, jonka mä heitin puolitosissani elokuussa että katotaan nyt vuosi. Mä taistelen vuoden ajan ja katson sit vuoden päästä onko se kannattanut. Se ei siis tarkoita suoraan sitä, että elokuussa lyön kaiken läskiksi, vaan se tarkoittaa sitä, että onko oikeasti syntynyt sellaista konkreettista (muutakin kuin painon normalisoituminen) ja kouriintuntuvaa tulosta ja olenko kyllin vahva jatkamaan. Jos mulla on vielä tämän vuoden päästä (eli elokuussa) semmonen fiilis kuten viime elokuussa etten mä ihan, ihan oikeasti enää jaksa, niin sitten fine. En jatka enää.
      Eli se ei siis ole suora lupa luovuttaa, vaan se on arviohetki. Mutta koska mulla on haaveena hakia k.asiantuntijan koulutukseen ja koulutukseen haetaan syksyllä, niin se puskee mua eteenpäin ja vie luovarikorttia kauemmas.

      Kiitos sulle kun jaksat kommentoida, sun kommentit laittaa mua aina miettimään vähän enemmän :)

      Poista
  5. Oot kyllä kehittynyt tanssissa tosi paljon viime aikoina, erityisesti tuo Chopin oli erittäin kaunis♡ Myös ryhtisi on parantunut huomattavasti!

    Voisitko kertoa jotain noista pronatoivien jalkojen jumppaohjeista tai muuten mistä voisi olla apua niiden kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos paljon! Ihanaa kuulla muidenkin suusta (so to speak) että jotain pientä on päässyt kehittymään, se kun aina auttaa itseäni jaksamaan mennä treeneihin ja keskittymään :)
      Ryhti on kyllä parantunut melko paljon! Se oli ihan onneton viime vuonna, mutta lihasmassa on tehnyt tehtävänsä :)

      Hmm.. mä mietin miten kertoa noista jalan jumppaohjeista, mutta niitä on aika vaikeaa kirjoittaa. Pääpointtina on vahvistaa jalkapohjan lihaksia (metatarsaalien ja jalkaholvin kohdalla) ja näin saada holvia ylemmäs. Itsessään liikkeet ovat teoriassa yksinkertaisia, mutta niiden oikeaoppinen toteuttaminen voi viedä hetken tajuta. Ehkä mä teen videon niistä?

      Poista
  6. Samoja fiiliksiä, tosin itse jouduin jättämään opparin kesken sairastamisen vuoksi. Tarkoitus olisi syksyllä löytää uusi opinnäytetyöaihe ja aloittaa koko homma alusta, mikä ei ainakaan tällä hetkellä yhtään inspiroi. Tässä kuitenkin taas näkyy se, miten sh voi pilata elämää - ei se anna mitään, vaan hankaloittaa kaikkea ja esimerkiksi omalla kohdallani viivyttää valmistumista ja sekoittaa valmiiksi suunnitellut opiskelukuviot.

    Tsemppiä sulle kuitenkin jatkoon, toivottavasti sh:sta paranemisen suhteen sujuu jatkossa hyvin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä, sinäpä sen sanoit. Sh vie kaiken antamatta yhtään mitään kuin tuskaa.
      Oppari jo itsessään osaa olla tuskainen, etenkin sen alkuun saaminen. Jos oma aihe ei ole kovin timanttinen, niin inspistäkään kirjoittamiseen ei aina löydy.
      Entä jos pitäisit tietoisesti vapaata tän kevään ja kesän ajan opparista, tai niin vapaata kuin pystyt? Tämä on mun strategia: olla tekemättä mitään, kunnes ahdinko tekemättömyydestä nousee ja pakottaa mut tekemään töitä kunnolla. Onhan tuossa se riski ettei sitä ahdinkoa välttämättä tule ja jää kaikki tekemättä, mutta luotan kyllä omaan oppariahdistukseeni :D

      Kiitos, ja hyvää jatkoa sinullekin :)

      Poista
  7. Tutu on hieno. Mutta jos haluat löytää esteettisiä linjoja, niin polviin asti ulottuvat mustat leggarit ei tee sille oikeutta. Ennemminkin valkoiset nilkkoihin asti leggarit tai sukkikset. :)
    Voisitko tehdä vaihteeksi jonkun hyppysarja-videon tai jonkun jossa on allegro osuutta. Huomaa, että olet hirveesti panostanu noihin adagio osuuksiin ja olet edistynyt niissä kovasti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä varmasti, mutta mä hain nyt kontrastia, ja mustilla leggareilla ja leolla tutu näkyy paremmin kuin vaaleilla trikoilla.

      Mitä hyppysarjoihin yleensäkin tulee, niin ne ovat olleet täysin pois pelistä parin viime kk ajan, koska nilkka ei kestä lainkaan hyppyjä. En sitä halua kiduttaa yhtään enempää, joten riippuu ihan tuosta jalasta milloin hypyt tulee takaisin kuvioihin.
      Mutta laitan korvan taa sun toiveen ja palaan asiaan sitten kun jalkakin kestää :)

      Poista
  8. Joo ei kannata pomppia ennen kuin nilkka kestää. Onko nilkka jo parempi muuten kuin se välistä oli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se vähän vaihtelee. Silloin kun se oli pahimmillaan (keppimääräys), niin mun fyssari peukaloi pohkeen auki ja se helpotti melko paljon. Jonkin aikaa nilkka oli parempi, mutta nyt about 1,5 - 2 viikkoa sitten se rupesi kipeytymään uudestaan. Se ei ole enää samasta kohdasta kipeä (kaiketi kun olen huoltanut lihaksia enemmän), mutta särkee nilkan etuosasta, etenkin kaikki tärähdys ja askellus särkee pahasti. Toki on parempia päiviä ja tällä hetkellä kipu on vähän helpompi, mutta... niin. Ärsyttää :/

      Poista
    2. Urheilija ei tervettä päivää näe. ;)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta