28. huhtikuuta 2016

Reaching the goals


Mä jaan kaiken kolmeen osaan: negatiiviseen, neutraaliin ja positiiviseen. Olen tainnut tehdä tätä lähes koko ikäni, mutta viimeisten puolentoista vuoden aikana olen oppinut tämän kolmijaon uudella tavalla: negatiivisuus eli tuomitsevuus, neutraali, ja positiivinen, "kaikki sujuu hyvin" -olotila.
Pitkään - vuosikymmenen - mä elin negatiivisuudessa. En käsittänyt miksi näin oli - siksi koska kyseessä on minä, luotu epäonnistumaan, luotu pilaamaan kaiken, luotu tuhoamaan kaiken ja itsensä. Positiivisia kokemuksia en tainnut kokea sitten lapsuuden tai nuoruuden, jolloin kokemukset taisivat olla kytkyssä musiikkiin. Muistan miten ekstaasissa olin todella hyvin sujuneen soolokonsertin jälkeen, kun selkääntaputtajia ei puuttunut! Koskaan ei kuitenkaan saanut olla iloinen menestymisestään pitkään - sehän on itsekästä! - joten dissasin aina onnistumistani. "Olisi se voinut paremminkin mennä", totesin kun kapellimestari kehui mun erinomaista soittoa.
Aina se olisi voinut mennä paremminkin. Eikä koskaan, koskaan, voinut antaa itsestään kaikkea, sillä jos (kun) epäonnistuu, niin se on suora tuomio helvettiin.
Mä epäonnistun aina!


Mun suurin pelko on ollut epäonnistumisen pelko. Virheiden tekeminen oli jotain niin hävettävää, että pelkkä ajatus kirveli ja nostatti kädet silmien eteen. Mun perfektionismillä ei ollut mitään rajoja, ja ikävä kyllä sitä ruokki myös mun musiikinopettajat niin viulussa, pianossa kuin orkesterissakin. Mä kyllä ymmärrän tämän, ymmärrän opettajia koska olen itsekin toiminut opettajana.
Opettajana sitä haluaa oppilaidensa menestyvän, sillä he toimivat eräänlaisena käyntikorttina opettajalle. Kun opettaja näkee hiomattoman timantin, hinku hioa se timantti täydelliseksi on niin kova, että mikäli timantissa sattuu olemaan yksikään särö, timantti hajoaa. Yleensä särö on helppo korjata, mutta joskus särö johtaa isoon lohkeamaan, eikä timantista jää jäljelle kuin palaset. Näin vertauskuvallisesti puhuen.


Mä voin rehellisesti sanoa, että kun olen oppinut hillitsemään mun perfektionismia ja oppinut hellittämään sen ohjaksista, mun elämä on helpompaa. Ei helppoa, mutta helpompaa. Koulussa ajoin itsestäni viimeisetkin voimanpisarat, sillä kulissit oli pakko ylläpitää jotenkin. Muistan toisen vuoden kevään viimeisen tentin, kuinka itkin ennen tenttiä ja vielä auditoriossakin kun sain paperin eteen.
Alla oli ollut viiden-kuuden viikon tenttirysy ja samassa rysyssä vielä jokaisen kurssin kirjalliset tehtävät. Mä vihasin paritöitä ja jos vaan oli mahdollista, niin tein ne yksin. Niinhän mä hoidin virtuaaliyritystoiminnankin; tein syksyn ajan ryhmässä, joka sitten päätyi tekemään mulle todella ruman tempun. Yritin selvittää asiaa, mutta kyseenomaiset henkilöt käyttäytyivät oikeasti niin lapsellisesti, ettei ryhmähengestä ollut mitään jäljellä. Joten mä hoidin puolet vy-toiminnasta yksin, ja vaikka itse sanonkin, niin hyvin hoidinkin. Mutta nostin sillä riman itselleni liian korkealle eikä oma ylpeys riittänyt laskemaan sitä. Tunsin, että petin jokaisen ihmisen - oman perheeni, puolisoni, jopa opettajani! - jos sain nelosta huonomman arvosanan. Vitonen oli ainoa joka mulle kelpasi.

Doora Unelma: the future ballerina
Onneksi tämä ei ole enää kirjoittamaton laki mulle, vaikkakin se piti oppia vaikeimman kautta. Ja voi ehkä kuulostaa kummalliselta, mutta nyt kun mulla ei ole enää sitä tappavan pakottavaa hinkua täydellisyyteen, mulla on tilaa kehittyä. Edelleenkin virheet ovat mulle häpeällisiä, mutta mun nykyinen suhtautuminen niihin on muuttunut: mä opin virheiden kautta. Miten muuten mä edes voisin oppia?
Ja onhan niistä virheistä hyötyä esimerkiksi tämän parantumisprosessin suhteen. Mä tiedän, että mulle ei toimi kahdentonnin atsi tai atsit yleensäkään ja mä tiedän, että mä en kestä olla osastolla, jossa jokainen potilas on sh-potilas, joten mä hyödynsin niitä. Atsia noudatin tasan tarkkaan sen aikaa kun olin päiväosastolla, ja osastohoidon pituus pidettiin niin lyhyenä kuin mahdollista. Melkoinen riski, tiedän, mutta se toimi.
Nyt mä joudun ensimmäistä kertaa tekemään oikeasti töitä näiden asioiden parissa, joten tämä on hemmetin pelottavaa ja raskasta. Ainoa virhe, josta voin oppia on se, että ruoan vähentäminen ei toimi. Sh ei ole koskaan ratkaissut mun ongelmia eikä koskaan tule ratkaisemaankaan, joten mun on tehtävä jotain muuta.

elävä kuollut ja elävä.
Ylläoleva kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vasen kuva on otettu joskus heinäkuun lopussa, ehkä, eikä siis edes vielä osastokunnossa, mutta muistot (ne mitä siitä on) nostaa yhä sappinesteet kurkkuun. Mä luulin olevani todella hyvässä kunnossa, hyvin lihaksikas, mutta mitä muuta nälkiintyneet, elimistön syömät aivot oikein tuossa voisi ajatella? Tai edes yrittää ajatella?
Tuohon tilaan mä en enää oikeasti halua joutua. Sairas puoli välillä hokee haluavansa tuon kropan takaisin, sillä se edustaa turvallisuutta. Nykyinen kroppa on jo vahva, mutta se edustaa tuntematonta. En ole koskaan ennen ollut tässä tilanteessa, joten se pelottaa.
Mutta jos mietitään negatiivinen-neutraali-positiivinen -jakoa, niin selvästi enemmän mennään positiivisessa. Mä uskon että näen kroppani paljon paremmassa valossa, vaikkakin tämä on oman tuomitsevuuden ohella se kulmakivi: kehonkuva. Mä en pelkää jääväni yksin tällä kropalla, enkä mä pelkää sitä etten pysty johonkin, koska mä pystyn kyllä.
Mutta... mutta mitä? Tuntemattomuuden pelko, ja tyhjyyden pelko. Entä jos täällä ei olekaan mitään muuta?
huge recoverywin oli tämä PASTA! *apina kädet silmillä*
Tajusin viikonloppuna, että mä menen tietyissä asioissa eteenpäin liian hitaasti ja olen liian keskittynyt tiettyihin asioihin. Suomeksi siis mä olen jämähtänyt paikoilleni ruoka-asiassa (en kohtaa enää pelkojani, syön samoja ruokia) ja olen liian keskittynyt kroppaani ja siihen miltä se näyttää. Tokikin vaikka mun suurin haaste on olla vähemmän tuomitseva omaa kroppaani ja itseäni kohtaan, niin se ei helpotu lykkäämällä pelkoruokien kohtaamista aina eteenpäin. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, ensi vuonna... Joten pienen perseelle potkimisen jälkeen päätin viikonloppuna, että sunnuntaina mä ostan pastaa ja mä keitän sitä. Pelkkä pastan ostaminen oli niin hankalaa, että meinasin useaan otteeseen viedä pussin takaisin. Seisoin kymmenen minuuttia pastahyllyn edessä, rauhoitin itseäni, otin konkreettisesti askeleita taaksepäin ja olin koko ajan tietoinen omista ajatuksistani ja reaktioistani. Toki suurin osa oikeasti tarvitsemistani tuotteista unohtui ostamatta ja kotona ihmettelin olinko unohtanut ne kaupan kassalle, sillä yksi pastapussi vei mun huomion ihan täydellisesti.
Jotta mä olisin myös onnistunut keittämään ja syömään sen pastan, mä lähdin heti kotiin tultuani Dooran kanssa lenkille ja nypin sen peffakarvoja (karvanlähtöaika). Tämä oli mulla ihan tietoisuudessa, ja tämä on mun neuvo myös teille.
Jotta pystyy tekemään muutoksia, niin ole tietoinen itsestäsi ja asiasta. Pysy tietoisena! Se sattuu, mutta se on pakko! Kun joudut kohtaamaan jotakin pirun pelottavaa asiaa, ole tietoinen itsestäsi ja rajoistasi ja siirrä huomiota muualle hetkeksi, ja palaa sitten takaisin.
Mulle henk.koht. vaikeinta on kokonaisuutena ollut tietoinen läsnäolo, koska suorittamiseen on hemmetin helppo uppoutua ja unohtaa kaiken, juosta muiden seassa ja pitää heidän tavoitteitaan omina tavoitteina. Jokaisen on kuitenkin asetettava omat tavoitteet, mutta niitä ei voi asettaa ennen kuin on tietoinen tilanteestaan.
Ihminen välttää tietoisesti kaikkea vaikeaa ja kipeää, mutta välttäminen voi kääntyä itseään vastaan, olla tuhoisaa. On sun itsesi mietittävä, että onko tämä välttäminen tuhoisaa vai ei, viekö se kohti tavoitteita vai ei. Ja sitten toimia sen mukaan.

bloody toe
Tämä aihe sopii myös tanssiin kuin nenä päähän.
Mun tavoitteena on pysyä koko ajan edes hitusen verran nousujohteessa ja kehittyä, joten mä myös toimin sen mukaan omissa treeneissä. Päivätasolla se tarkoittaa sitä, että treenaan sekä kestävyyttä juoksemalla (ja samalla se on mun keino hallita ahdistusta) että lihaskuntoa siihen tarkoitetulla treenillä, harjoitan nilkkoja ja tasapainoa. Koetan aina päättää, että mihin aihealueeseen mä keskityn minäkin treenikertana, joskin mä annan aina aikaa myös oman ajatuksen purkamiselle improvisaation muodossa. Tämä metodi on vienyt mua eteenpäin esimerkiksi piruettien muodossa, ja myös kärkkärit alkavat tuntua yhä paremmilta.
Tämän päivän treenit menivät oikein hyvin, vaikkakin pelkäsin hieman kipuja. Tiistai oli nimittäin niiden puolesta erittäin huono päivä: en voinut istua, en maata, en kävellä. En pystynyt kirjaimellisesti ottamaan yhtäkään juoksuaskelta, enkä voinut edes venytellä. Mutta onneksi kivut ovat olleet jo selvästi helpommat, ja tänään innostuin tekemään yli kolmen tunnin treenin, se kun tuntui niin hyvältä!
Pirueteissa tapahtui pientä edistystä etenkin spottaamisen muodossa, sillä mulla on paha tapa katsella lattiaa. Kuten on mun tavoitteiden mukaista, pysyin tietoisena tästä ja kiinnitin huomion spottaukseen :) Olen paljon keskittynyt adagioihin, tosin en developpéihin, joten nyt otin mukaan nekin viime viikon innoittamana. Se tunne, kun huomaa jotain pientä kehittyneen, on niin mieletöntä ja palkitsevaa, että se saa aina yrittämään hitusen enemmän!
Luulisi äkkiä, ettei näin yksin opi mitään, mutta tämä on antanut mulle aikaa tajuta asioita, kuten attituden kanssa. Usein opettajan alaisuudessa mä panikoidun, jännityn, enkä pysty keskittymään täysin ja yrittämään kunnolla. Eihän nämä omat treenit tietenkään vastaa opettajan alaisuudessa tehtyjä tunteja mutta kuten sanoin, ne ovat antaneet mulle aikaa tajuta asioita ihan kunnolla.

Tutun kanssa tanssiminen oli muuten aika jännä kokemus: se yllä kun ei näe omia jalkojaan! Lisäksi se tuntui tosi vieraalta ja isolta, eikä käsillä tuntunut aluksi olevan mitään tilaa. Mutta toisaalta tutu pakotti kannattelemaan käsiä koko ajan, ja samalla se pakotti nostamaan katseen lattiasta. Kun katse nousee lattiasta, myös ryhti suorenee ja sillä on mun kohdalla todella suuri merkitys.
Tutu yllä tuli todellinen ballerinaolo ja sain mielettömän draivin klassiseen improiluun :D Valitettavasti just se mun ykköslempparibiisiin tehdyn impron videokuva oli ihan epäselvä ja sumea, en tiedä miten ihmeessä sillä puhelin oli koko ajan tasaisella alustalla, joten en sitä viitsi julkaista. Lainatakseni Pinjan sanoja - tee sitä miltä tuntuu - mä tein sitä miltä musta tuntui, ja tämän kerran klassinen on (jälleen) Dying Swan, tutulla höystettynä :) Tiedän, olen tehnyt sen ennenkin, mutta se tuntui vaan niin hyvälle ja tanssin lopussa olin itse herkistynyt kyyneliin asti. Lisäksi verrattuna aiempaan improon, tämä on erilainen, ei yhtä rauhallinen.






Mikä on sulla sellainen tavoite, jota kohti pyrit?

EDIT//

Näin kansainvälisen tanssin päivän (29.4.) kunniaksi julkaisen vielä yhden videon.
Tanssi on nimeltään Mariage D'Amour, alk.per. säveltäjä Paul de Seneville.

5 kommenttia:

  1. Mä oon niin ylpeä susta ja niin pitäs sunkin ola! Oot tehnyt upeeta työtä!

    On ollut ihana seurata sun toipumista ja oikeesti oot auttanut muo tosi paljon. Kiitos Heidi kaikesta tuesta ja avusta <3 Olet mulle tärkeä!

    VastaaPoista
  2. Tosi kivoja videoita jälleen :) Toi tutu kyllä tuo sellasta balleriinamaisuutta ja kauneutta tohon sun tanssiin. Tosi kiva toi alin kuva.

    VastaaPoista
  3. Komppaan Essiä, ihana toi vika kuva! :)

    VastaaPoista
  4. Pakko korjata: Viimeisen tanssisi kappale ei suinkaan ole Chopinin Spring Waltz, vaikka joku sitä virheellisesti sillä nimellä youtubessa levittää.
    Kappaleen nimi on: Mariage D'Amour ja alkuperäinen säveltäjä on kai Paul de Seneville, jost ilmeisesti Richard Clayderman on oman versionsa tehnyt (?). Netistä tosiaan löytyy kappaleesta kyseisten herrojen nimellä kaksi vähän erilaista kappaletta. Mutta Chopinia se ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, hyvä että korjasit! Mä en todellakaan tiennyt asiasta mitään.

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta