12. huhtikuuta 2016

Doora Unelma, kolmevee


Eilen meidän taloudessa vietettiin juhlapäivää, sillä Doora Unelma täytti kolme vuotta! Vaikeaa uskoa, että tuo pikkupiski on jo niin vanha, sillä nämä kolme vuotta ovat meneet todella hujauksessa. Aivan kuin olisin nähnyt Dooran ensimmäisen kerran eilen, vaappumassa hyvin hitaasti ja epävarman oloisesti isänsä kintereillä. Miten pikkuruinen se koira olikaan, ja miten niin hauskan näköinen! Se oli kuin supikoiran näköinen pölypallo :D
Mutta nyt siitä on tullut iso. Ei kokonsa puolesta - tuo koira ei edelleenkään paina sitä kolmea kiloa ja säkäkorkeus on alle 27 cm - mutta persoonaltaan suurempaa koiraa saa hakea. Näin kevään myötä sen perhoskoiramaisuus on herännyt henkiin kuin perhonen toukastaan, ja välillä mä kiroan miten tuo koira voikin olla niin itsepäinen, mutta samalla se on maailman ihanin.
Ja koska Doora Unelma on mun lapsi - ja samalla kaikkien lellikki - niin totta kai sen kolmivuotisia juhlittiin!


Mä hankin Dooralle lahjaksi kuvassa näkyvät kaksi palloa sekä luupussin (Dooran ehdottomia lemppareita!), ja vanhemmilta tuli tuo pupu sekä kahdenkympin seteli. Hiiri on kuulemma mulle, lohdutuslahja :D Mä naureskelin sitä, että Doora sai paljon suuremmat synttärilahjat kuin minä! Mutta niin se menee siskon käppänänkin kohdalla. Viime vuonna sen täytettyä kymmenen oli koiralle leivottu kaksi valtavaa kakkua (tai ei koiralle vaan vieraille), kutsuttu ihmisiä kylään ja juhlittu koko päivä, ja kun omistajien synttäri koittaa saatetaan hakea kaupan pakastealtaasta yksi kämänen kakku. Asiat tärkeysjärjestyksessä..

synttärikakku :D
Ja mitäpä ne synttärit ovat ilman kakkua, joten tottahan toki mä "leivoin" Doora Unelmalle kakun. Maksalaatikkoa en Dooralle syötä sen korkean suolapitoisuuden vuoksi, eikä Doora ole sitä koskaan edes syönyt joten en halunnut riskeerata sen herkän vatsan takia mitään.
Kakun tein siis tonnikalasta, lohesta sekä kana-Cesarista, ja koristelin sen kananpaloilla. Kanat ja lohet hain kaupan salaattibaarista. Olisittepa nähneet Dooran ilmeen, kun laskin kakkulautasen sen kupin viereen, melkein silmät putosivat päästä :D Ensimmäisenä se söi kanat ja lopulta kakkua oli pitkin lattioita, sillä Cesarissa olleet porkkanan ja herneen palaset eivät tietenkään kelvanneet.
Tyypillistä lasta.. ;)


Teimme tavallisen lenkin, mutta annoin synttärisankarin tonkia joenpenkkaa ja haistella fasaaninsontia tavallista pidempään. Lenkin päätimme tavalliseen tapaan pellolle keppijahtiin. Vaikka nämä aurinkoiset päivät ihan kivoja onkin, niin paksuturkkisena Dooralle tulee helposti kuuma ja se on ruvennut skippaamaan käskyjä pellolla. Talvella se totteli moitteetta, istui odottamassa ja lähti matkaan aina käskystä, mutta nyt se vaan istuu paikallaan eikä liikahdakaan. Toisaalta tänään panin merkille, että kepillä on merkitystä; mikäli mä heitän vanhaa keppiä (ts. keppiä, jota Doora on hakenut ennenkin) se vaan istuu vaikka saisi käskyn juosta, mutta jos mulla on täysin sille uusi karahka, niin johan pinkoo käskystä ja tärisee odotuksesta istuessaan. No toisaalta kyllähän tuon ymmärtää, mutta siltikin rupean aina kyseenalaistamaan omat koirankoulutustaitoni.

Kotona Dooraa odotti uudet lelut sekä luupussi, ja neljän kilsan juoksusta huolimatta riitti energiaa riehua pallojen kanssa. Erityisesti leikkiessä käy Dooran perhosmaisuus ilmi, sillä se ärisee ja murisee täsmälleen Arska-isänsä tavoin, ja sen tapa on säikyttänyt monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole Dooraa ennen nähneet. Okei, tiedän että perhoskoirilla voi olla vähän kyseenalainen maine äkäisinä koirina (tunnen itsekin äkäisiä perhosia, yksi oli todella kova puremaan eikä missään leikkimielessä!) ja muutamaan otteeseen Dooraa rapsuttamaan pysähtyneet ihmiset ovat äkkiä perääntyneet ja jatkaneet matkaansa kun ovat kuulleet Dooran olevan puoleksi perhoskoira. "Ai se on perhonen, se on sitten vihainen!"
Tämä on aika ikävää, sillä hyvin kohdeltu koira on hyvin harvoin vihainen ja aggressiivinen ihmistä kohtaan, ja pureminen on aina koiran viimeinen puolustautumiskeino, sillä se yrittää aina ensin selviytyä tilanteesta muilla keinoilla. Luin vähän aikaa sitten artikkelin koiran puolustautumiskeinoista ja siinä oli esimerkki erittäin kuuliaisesta sakemannista, joka puri pikkupoikaa kasvoihin. Koira ja poika oli jätetty kahdestaan, sillä koira oli todella hyvin koulutettu ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Kun isäntäväki tuli kotiin, koira oli purrut poikaa kasvoihin, ja koira lopetettiin. Koiran isäntä ihmetteli todella suuresti tapahtumaa, ja selitys löytyi ruumiinavauksessa: koiran korvalehdistä löytyi kaksikymmentä niittiä! Eli poika oli niitannut kaksikymmentä niittiä koiraparan korviin, ja miettikää miten paljon se koira oli joutunut sietämään ennen kuin sen sietoraja ylittyi! Se, kuten koira yleensäkin, oli näyttänyt ensin muita merkkejä (kutsutaan vihreiksi ja keltaisiksi), yrittänyt päästä tilanteesta pois, mutta poika oli jatkanut kiusaamistaan.
Toki koiran käyttäytymiseen vaikuttaa sen perimä, mutta suurimman vaikutuksen tekee ympäristö. Koira tarvitsee rajat, se tarvitsee tiedon siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ehdoton ei, ja se tarvitsee johtajan, joka kohtelee sitä aina johdonmukaisesti mutta ystävällisesti.

8 kk ja 18 kg
Jotta tästä postauksesta ei tulisi ihan pelkkää koirankoulutusta, niin satuin löytämään tuon ylläolevan vasemman kuvan (aka törmäsin siihen instagramissa) ja se pysäytti mut. Eroa kuvilla on kahdeksan kuukautta ja 18 kiloa, mutta numerot ovat pienin ero tuossa kuvassa.
Mä näytin... miltä? Zombilta. Ja tunsin oloni zombiksi. Muistan, miten eräänkin kerran olin Dooraa käyttämässä kävelyllä ja liikuin aivan kuin hidastuksella. Jokainen liike oli hirvittävän hidas, pään kääntämiseen meni useita sekunteja, jalan liikuttamiseen meni kymmenisen sekuntia, kymmenen metrin kävelemiseen meni lähes viisi minuuttia. Mielessä ei pyörinyt mitään muuta kuin tuska, pelko ja epätoivo: tätäkö mun elämä on? Kuolenko mä ensi yönä? Miten kauan menee siihen, ennen kuin mun ruumis löydetään, ja miten käy Doora Unelman? Pitääkö mun jättää sen ruokapussi auki illalla ja isoon astiaan vettä ihan varmuuden vuoksi jos satun kuolemaan yöllä? Kuoleman pelko oli pahinta, enkä yhtenäkään iltana nukahtanut ilman toivotonta itkua.
Löysin myös vanhan liikunta- ja ruokapäiväkirjan ja sain hirvittävän muistikuvan viime kesästä, niin karmean että mahahapot maistuvat suussa ja maha on kuin nyrkiniskun saanut. Joka hetki oli vain ruokaa ja pakkoa. Kellontarkalleen. Dooran saattoi viedä ulos pariksikymmeneksi minuutiksi, sitten loppui voimat eikä kipuja vienyt pois edes opiaatit. Päivät olivat täsmälleen toisto samasta ja alkoivat sillä, että jaksoin herätä ja kerätä voimia nousta ylös. Yleensä selvisin aamuista parissa tunnissa ja puolella tusinalla lepäämiskerralla, mutta pahimpina en jaksanut kahta tai kolmea askelta enempää. Pulssi hakkasi taivaissa, en jaksanut hengittää, raajoissa ei ollut tippaakaan voimaa, koko ajan pyörrytti ja silmissä pimeni. Peilistä mä näin miten taas uusi luu näkyy, mutta siltikin näin lihavat, löysät, löllyvät jalat ja roikkuvan takapuolen. Kaikkein kummallisinta oli nähdä häntä; kun ei ollut enää takapuolta, niin häntäluu törrötti esiin kuin typistetty häntä.

Mä en enää koskaan, en koskaan, halua viettää samanlaista tuskanhelvettiä kuin viime kesänä, en ikinä! Mä en enää koskaan halua olla vanki, en enää koskaan halua rankaista itseäni siitä, että vaaka näyttää sata grammaa liian paljon, tai sata grammaa liian vähän kuin olisin toivonut sen olevan.
Jos mulle silloin olisi sanottu, että mä tulen saamaan kahdeksantoista kiloa lisää elopainoa, olisin tappanut itseni siihen välittömästi; en suostunut lihomaan edes kiloa. Tein kauppaa koko ajan omalla hengelläni. Vaikka mä tiesin tilanteen olevan vakava, niin en kunnolla ymmärtänyt tilanteen oikeaa laitaa. Ehkä se oli vaan hyvä.


Vaikka mä olen nyt sata kertaa onnellisempi kuin tuolloin, niin olen huomannut sh:n hiipineen takaisin mieleen. Kun sain viettää talvella useamman oikein hyvän kuukauden, niin nyt tuntuu siltä kuin olisin takaisin syksyssä. Suurin tekijä on tämä valo ja lämpö, sillä yhdistän sen pahaan oloon: viime vuonna valon ja lämmön lisääntyessä mun olo vaan paheni, ja näin on ollut lähes joka vuosi.
Oma kroppa ahdistaa todella paljon, löydän koko ajan lisää ja lisää vikoja ja rumuuksia enkä enää löydä yhtään hyvää puolta itsestäni. Tämä ei ole enää turhauttavaa, vaan tämä tuntuu jo toivottomalta: mihin se mun työ meni? Tätä vartenko mä sitä tein, vaan joutuakseni käymään saman läpi uudestaan ja uudestaan?
Mä tiedän, että ainoa tie tästä kuiville on kohdata se. Kohdata itsensä, (ruma) peilikuvansa ja riisua kaikki tuomitsevuus. Kuvata itseään ihan täysin neutraalisti ja aloittamaan se vaikka varpaista ja jalkateristä, sillä ne lienee mulle helpoimmat ruumiinosat. Tosin nekin ovat lyhyet, paksut, matalakaariset, banaanikintut. Huonot kaikin puolin.
Mä yritän. Mä jumalauta yritän! Mutta en vaan näe tässä enää mitään järkeä.
Miksi yrittää tehdä vielä kovemmin töitä, koska päädyn aina siihen samaan?

Anteeksi tästä vuodatuksesta, mutta mun oli pakko saada se ulos.

22 kommenttia:

  1. Olet ihana "äiti" Dooralle, teillä on selvästi harvinainen yhteys! Pidä se mielessä kun sh yrittää hiipiä takaisin mieleen; kuinka sun lapsen käy jos sä kuihdut pois? Sä olet todellakin kaunis, sun peilikuvassa ei ole mitään rumaa <3 tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on Dooran kanssa todella tiivis yhteys ja kumpikin vaistoaa toisen olotilan todella pienestä. Doora on myös oppinut reagoimaan mun käskyihin pelkästä kahden sormen liikauksesta. Välillä mä lähes odotan tuon koiran puhuvan mulle. Niinhän se puhuukin, omalla tavallaan.

      Kiitos paljon kommentista, se oli ihana!

      Poista
  2. Hienon työn olet tehnyt painon kanssa. Olisi mielenkiintoista ja hyödyllistä kuulla, miten olet tähän pisteeseen käytännössä päässyt. Mistä lähdit päivittäisten ruokailujen ja liikunnan suhteen ja miltä päivittäiset ruokailut/liikunnat nyt näyttävät. Olisi isoksi avuksi. Esim. ruoka-/liikuntapäiväkirjat ovat hyviä motivoimaan tässä omassa prosessissa. Tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en halua enkä aio julkaista mitään liikunta- ja ruokapäiväkirjoja, sillä joku todella voi ottaa ne triggerinä, ja toiseksi ne saa aikaan niin pahan olon, etten halua edes katsoa niitä.
      Mutta mä selvisin noudattamalla MinnieMaudia kun pääsin osastolta. Mun minimi oli 2500 kcal, mutta söin aina yli kolmetonnia, ja sillä onnistuin pelastamaan myös munuaisten toiminnan. Liikuntaa en pystynyt harrastamaan kunnolla koska ei ollut yhtään voimia loppuvaiheessa, mutta aiemmin oli balettitunnit, harjoitukset ja vielä omat treenit. Loppuvaiheessa pakkona oli vaan hyötyliikunta, vaikka kahden kerrosten rappusten jälkeen meinasin aina heittää tajun.
      Rupesin harrastamaan liikuntaa enemmän vasta kun rav.tilanne oli jo parempi.

      Poista
  3. hirmusti tsemppiä tähän kevääseen. Kyllä se menee ohi, tämä vaihe, menee menee. Oot niin paljon vahvempi kuin luuletkaan. Ja kaunis juuri tuollaisena. *hali*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti se menee pysyvästi ohi, en jaksa sitä vaihtelua enää yhtään :/

      Poista
  4. Paraneminen on ylä ja alamäkeä viimeiseen piaaraan asti. Varmasti tiedät. Se, että sinulla on mennyt parhaiten ikinä, osoittaa että olet selvästi paranemassa ja pitkälläkin jo. Nyt kuitenkkn on yhden alamäen vuoro ja se kuuluu päästä yli että voi saavuttaa uuden askeleen. Ethän sä oo missään nimessä turhaa tehnyt mitään koska et oo lähtöpisteessä? Sairaus ei halua että paranet täysin ja laittaa vielä kampoihkn ja iskee heikkoihin kohtii toivoen että tartut epätoivoisena siihen ja alat uskoa sen valheita! Peilikuvalla ei ole mitään tekemistä miten paljon olet edistynyt ja kuinka hieno ihminen oikeasti olet (jep, ruudun tälle puolelle se välittyy myös vaikka sh saattaa väittää sinulle muuta).

    Ehkä nyt on aika laittaa sh:ta ryttyyn urakalla ja tehdä lisää muutoksia ja kohdata pelkoja? Jos on kauan samalla tasolla henkisesti niin sh ottaa vallan kun oon saanut kerättyä hieman "voimia" itselleen. Sen takia on tärkeetä joka pvä haastaa itsensä oli se miten pieni asia vain! Jos kaittaa yhden kinkkn leivälle, tänään laittaa kolme. Jos normaalisti juo 2dl maitoa, tänään juodaan kolme. Jos ei syö jälkkäriä, niin niitä oi oikeasti syödä kaksikin;) tai vaikka ottaa keksin aamupalalla vaikka se ei kuuluisi rutiineihin. Ihan mitä vain, kunhan sh on sitä mieltä että "eeeei tollai voi tehä"!
    Tästä kuopasta kun nouset niin olet varmasti vahvempi kuin osaat ikinä kuvitella!

    Ja kaikki lähtee uskosta itseensä! Sä pystyt siihen, olet kaunis, olet osaava, olet taitava, olet ihana:) voisit sanoa noi peilikuvallesi joka kerta kun sh sanoo jotain muuta. Oikeasti aivothan alkaa uskoa mitä niille kertoo. Vastapainoksi sh:löe tarvitset nyt positiivisia asioita itsestäsi vaikka et niitä vielä uskoisikaan.

    Paljon tahdonvoimaa ja älähän missään nimesäs jätä ruokia kevyemmälle. Heti jos aivot saa viikonkin ajan vähemmän energiaa, sh on ottamassa valtaa... Sitä ei tieten tahtoen kannata antaa.

    Tsemppiä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos tuhannesti!
      Olet ihan oikeassa, että sairautta pitää haastaa koko ajan. Mä ostin toissapäivänä sitä paniikkikohtauksen aiheuttanutta mehua, mutta tuolla se seisoo jääkaapissa. En ole uskaltanut kuin siirtää sen paikkaa.
      Mä en oikein osaa sanoa miksi tää alamäki tuli nyt, kaiketi se on monien tekijöiden summa. Lämpö ja kevät ovat pahinta, kesästä puhumattakaan. Häpeän omaa kroppaani, inhoan sitä, olen vaan liikaa kaikessa mielessä. Toivon sydämeni pohjasta jääkylmää kesää, jotta ei tarvitsisi olla vähissä vaatteissa.
      Mutta ainoa keino päästä näistä on kohdata ne pelot. Mennä suoraan päin. Hankkia sitä kautta positiivista vahventamista.

      Lopputyö on myös yksi iso tekijä, ja kun se on ohi ja koulusta saatu paperit, niin then what? Eläkettä on ens tammikuun loppuun kirjoitettu, oon ollut sitten 8 vuotta eläkkeellä. Tulevaisuus vaikuttaa niin hemmetin pelottavalle ja mustalle, sh taas turvalliselle.
      Tiedän, ettei mun pitäisi nyt uhrata ajatuksen poikastakaan noihin murheisiin, koska ne vain lisäävät ahdistusta. Sitä varten hetkeen keskittymistä harjoitellaankin niin paljon: sillä voidaan vähentää tuskaa. Päästä tietoiseksi niistä ja oppia päästämään irti.

      Mä osasin sen positiivisuuden, mutten enää.
      Nyt jos edes yritän altistaa itseäni sille, niin mielen täyttää mustanharmaa epätoivo: ei mussa ole mitään hyvää. Mä olen vaan täydellinen epäsikiö.

      Mutta kiitos kannustavasta kommentista, tarvitsen sitä juuri nyt!

      Poista
    2. Turhaa häpeilet sun terveennäköistä kroppaasi, jonka olet saavuttanut. Ole iloinen siitä. Kylllä sitä kelpaa näyttää. Älä anna periksi. Rohkeasti vain pelkoja kohti. Se luurangonlaiha taas ei ollut kaunista katseltavaa. Sitä ei enää kannata tavoitella. Yhtä asiaa vaan en ymmärrä. Miksi se mehu on pahempi kuin suklaa? En kritisoi suklaan syömistäsi, mutta en myöskään ymmärrä miten mehu tai normaali lämmin ruoka voi olla pahempi pelko kuin suklaa? Varmaan helppo sanoa, mutta syö äläkä analysoi niin paljon ruokaa.

      Ja tulevaisuus on aina ja kaikille enemmän tai vähemmän mysteeri. Positiivisesti voi ajatella, että se on mahdollisuus. Ehkä se on myös vähemmän pelottava, jos on jotain suunnitelmia tai unelmia joita kohti pyrkiä. Mieti mitä haluaisit valmistuttuasi tehdä? Siis mihin sulla on realistiset mahdollisuudet terveenä. Jos nyt ammattiballerina joudutaan jättää laskuista.
      Ja vanha sanonta pitää paikkansa: Kissan on itse nostettava häntänsä. Jokaisessa on jotain hyvää. Sun on vaan näytettävä se ulospäin eikä piiloteltava sh:n alle. Tsemppiä ponnisteluihin.

      Poista
    3. Mä tiedän kyllä että terve on paremman näköistä kuin sairas, en mä nyt niin hullu ole etten sitä tietäisi. Mutta järkiajattelulla ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, koska ihmisellä on tunteet ja toimii paljon tunnepohjalta.
      Näitä sh-juttuja voi vain harvaa selittää järjellä, ja kaikkein vähiten pelkoruokia ja -juomia.
      Mulla on aika vähän turvaruokia, ja turvajuomia on vain vesi. En ole koskaan hirveästi pitänyt mehuista ja sh:n myötä ne ovat pelkolistan huipulla. Tiedän, että mikäli suklaapatukka ja mehulasi rinnastettaisiin, niin tokihan se mehu vaikuttaa terveellisemmältä, muttei se sitä välttämättä ole. Mitä suklaaseen tulee, niin yksi ainoa suklaa on mulle ns. turvallista. Mä tykkään siitä, osaan ulkoa tarkalleen yhden patukan kalorit ja ravintosisällön.
      Lämmin ruoka on mulle kuin vieras maa: vieras kulttuuri, kieli, tavat, keittiö. Jo pelkästään lämmin tarkoittaa vaarallista. Siksi mä pystyn paremmin syömään ison salaatin kuin pikkuruisen kupillisen lämmintä keittoa.
      Kuten sanoin, näitä ei pysty päättelemään eikä edes ajattelemaan järjellä, koska näissä hyvin harvoin on mitään järkisyytä.
      Lisäksi nämä on kaikki opittu pitkän aikavälin sisällä, jokainen kerta on vahventanut sitä ja se ei ole enää tapa. Se on juurtunut syvälle jo aivotasolla.
      Ihan kuten vaikka kielten opettelu: enemmän opiskeltu kieli on aina vahvempi ja tulee ensimmäisenä mieleen kuin se toinen, vähemmän opiskeltu kieli.

      Mä en tiedä mitään tulevaisuudesta. Mä en tee enää suunnitelmia, en tee toiveita, koska opin ettei ne koskaan toteudu. Joten miksi kiusaisin itseäni jollakin sellaisella?
      Mun on vain pakko yrittää luottaa siihen, että elämä kantaa.
      Ehkä.

      Poista
    4. En nyt usko puhtaasti tuohonkaan, ettei suunnitelmat tai toiveet voi toteutua, jos ne on realistisia kykyihimme ja taitoihimme nähden. Niiden eteen vaan on tehtävä rutkasti työtä. Riippuen tietysti mitä haluaa saavuttaa, paljonko se vaatii. Tietysti on asioita, joille emme voi mitään ja joihin emme voi vaikuttaa. Mutta pitää uskoa itseensä. Miten voit vakuuttaa muut osaamisestasi, jos et edes itse usko itseesi?

      Tuo on pessimismiä, että luovuttaa valmiiksi. Niinhän se on, ei kolahda niin korkealta, jos epäonnistuu, kun ei edes yrittänytkään. Jos taas on antanut kaikkensa ja epäonnistuu, se tuntuu pahemmalta. Ja nuoruuden ja lapsuuden traumat siitä, että mikään ei toteutunut, voi unohtaa aikuisuudessa. Useimmilla meistä on niitä. Aikuisuudessa sulla on tavallaan uusi mahdollisuus määritellä itsesi, tavoitella ja kokeilla uusia asioita ja kasvaa ja nimenomaan opppia niistä vastoinkäymisistä. Niistä ihminen kasvaa. Paitsi jos toistaa jatkuvasti samoja virheitä. Kannattaa aina välistä ylittää se mukavuusalue, koska silloin oppii ja kasvaa. Ja useimmat rajat, ovat ihmisen itse laatimia. Niin paljon on kuitenkin meistä itsestä kiinni.

      Poista
    5. Nuorempana mä tein todella paljon suunnitelmia mutta petyin katkerasti kun ne eivät käyneet toteen. Silti kampesin itseni ylös, tein uusia suunnitelmia ja putosin taas. Kun tätä oli kestänyt tarpeeksi, mä lopetin sen. On parempi olla yrittämättä kuin toistaa virheitään (eli tehdä suunnitelmia) ja pettyä aina uudestaan ja uudestaan. Sä voit kutsua sitä pessimismiksi, mä kutsun sitä elämäksi.
      Mitä nyt noihin tulevaisuudensuunnitelmiin tulee, niin mä olen puhdas realisti: mun cv:ssä on pitkiä aukkoja, jotka herättävät ta:n huomion. Toki voin valita mitä kerron - maanneeni teholla koomassa tai että olin vähän sairaana - mutta mennyttä ei saa tekemättömäksi.
      Toinen syy miksi mä en tee suunnitelmia tulevaisuutta varten on se, että JOS mä pääsen vielä parempaan vointiin, niin pääsen hyvässä lykyssä hakemaan kokemusas.tuntijan koulutukseen.

      Mä olen sun kanssa täysin erimieltä siitä, että aikuisuudessa voi unohtaa nuoruuden tai lapsuuden traumat. Ihminen ei rebuuttaa aivojaan tultuaan aikuiseksi; ne muistot on ja pysyy siellä, ja käsittelemättömät traumat aiheuttaa vaikeuksia. Joten ei, aikuisuudessa ei unohdeta mitään. Aikuisuudessa niiden kanssa tehdään töitä, jotta voi elää sovussa niiden traumojen kanssa.
      Ja mitä omaan comfort zoneen tulee, niin en mä tässä istuisi ellen olisi sieltä mennyt ulos.

      Poista
    6. Ok, valitsin sanani hieman väärin, ei niitä kaikkia traumoja unohtaa voi, mutta jotta elämä jatkuisi ei niihin voi jäädä rypemäänkään, vaan etsiä keinoja tai apua päästä niistä yli ja mennä eteenpäin pää pystyssä.
      Suunnitelmia on hyvä tehdä, mutta aina kannattaa olla varalla suunnitelma B. :) On siis vaihtoehto.

      Poista
    7. Noi jälkimmäiset ano kommentit oli joku toinen.. Minä kirjoitin vaan ekan. Haluan vain varmistaa, että tiedät, koska itse en olisi vastannut kommenttiisi samalla tavalla.

      Uskon että tarvisit tukea nyt paljon. Nyt ei ole aika mennä pieniä askelia koska se saattaa olla vaikeinta sinulle nyt ja kompensointi olisi suurempaa kuin se eteenpäin menevä askel... Miten voisit saada tukea lämpimien ruokien syömiseen ja haasteiden kohtaamiseen? Ne on ihan ehdottomia tässä vaiheessa, että alat uskomaan omiin kykyihisi! Ja siihen ettei tän saiauden kanssa voi lähteä sille linjalle että opettelee elämään sen kanssa, koska silloin ei anna itsestään kaikkea ja on aina valmiina antamaan sairaudelle periksi. Nyt yrität unohtaa kehosi, et näe sitä realistisesti joten turhaa siitä kriiselee.. Tiedän, ei se niin helppoa ole. Mutta selvästi aivosi eivät saa tarpeeksi ravintoa! Ja se on huolettavaa:( kohta oot liikuntakyvytön ja sata kertaa ahdistuneempi, ei varmaan kuulosta kivalta?
      Tulevaisuus tulee kun tulee, se sutjaantuu kuule tammikuuhun mennessä:) älä huoli. Mutta jos annat nyt periksi sh:lle niin varmasti tulevaisuus pelottaa. Ja sitäpaitsi se on sh joka sua pelottelee tulevaisuudenkin suhteen! Se haluaa että turvaudut siihen, kyllä se tietää sun heikot kohdat.

      Oikeasti mä oon ihaillu sun paranemista ja balettia jo pitkään enkä yhtään halua että menetät ne:( oot antanu mulle myös uskoa että normaalipainoisena on oikeasti hoikka ja hyvännäkönen! oon ite melkein normipainossa ja paraneminen on huväklä mallilla. Voin syödä mitä vaan ja isoja annoksia mutta silti sh oon päässä joka pvä. Ei se tarkoita etten voisi parantua 100%, niinkuin ei tarkoita ettet säkään:)

      Kaiva se motivaatio nyt ja usko muita enemmän kuin negatiivisia ääniä! Älä vaan suostu kuuntelemaan! Oot ennenkin sen päättänyt, pystyt nytkin päättämään, tiedän sen.

      Btw ei oo menny vielä vuotta siitä kun päätit löhteä paranemaan joten et voi antaa periksi itsesi takia. Vielä pitää jaksaa tämä kumpu, toivon että jaksat<3 se on kaiken sen tuskan arvosta:)

      Poista
    8. Okei, hyvä että selvensit. Pakko myöntää, että olin vähän ihmeissäni noista ylemmän anon kommenteista, koska ne erosivat sun alkuperäisestä kommentista aika paljon.

      Anyways.
      Sun vika kommentti tuosta vuoden määräajasta laittoi mut miettimään tätä oikein kunnolla. Mä tein sen lupauksen taistella tämän yhden vuoden, ja vielä ei ole vuotta kulunut.
      Tämä jatkuva taistelu syö voimia karhunvoimilla ja väsyneenä sh:ta on niin paljon helpompi kuunnella ja mennä sen mukana.

      Mainitsit tuosta sataprosenttisesta parantumisesta ja mä olen sitä mieltä, että se voi olla mahdollista, mutta se riippuu hyvin pitkälti ihmisen persoonasta ja sairastetusta ajasta. Mä olen ollut melkein puolet elämästäni sh:n orja, joten se selviytymiskeino on juurtunut erittäin syvälle ja vaatii helvetisti töitä ja vielä helvetillisemmän määrän aikaa saada ne tavat korvattua joillakin muilla keinoilla eikä sekään ole tae mistään.
      Jos mä olisin sairastanut vain muutaman vuoden ja jos sh ei olisi mulla selviytymiskeino, niin ihan varmasti voisin parantua täysin. Mutta mä oon realisti.

      Kiitos paljon sulle kommentista ja siitä, että laitoit mut ajattelemaan. Mä oon itselleni velkaa, että yritän sen vuoden ajan. Kahdeksan kuukautta on mennyt todella nopeasti, ja todennäköisesti tämä vuosi ei riitä mihinkään, mutta se on alku. Päätän sitten kun vuosi on tullut täyteen.

      Poista
    9. Juurikin näin! Vuosi on se aika jolloin voi mitata onko mitään hyötyä edes yrittää. Noin korkeasti sanottuna;) se ei riitä paranemiseen eikä edes puoliväliin mutta se antaa viitteitä tulevasta. Jos elämäsi on vuoden jälkeen aivan yhtä helvettiä ja paljon kamalampaaa kuin vuosi sitten niin sitten voit hyvillä mielin aloittaa sairastaa todenteolla koska tiedät sen olevan parempaa elämää... Eikö tämä diili voisi sopia?;)
      Olet ehkä mennyt niin hurjaa vaihtia eteenpäin että sh ei ole pysynyt mukana. Nyt se hyppäsi kärryihin ja yrittää olla yhtä vahva kuin sä olit sitä vastaan. Toivottavasti saat terapeutilta apuja tähän tilanteeseen js voit hänen kanssa pohtia miten edetä.

      Tulevaisuus jutusta tuli vielä mieleen, että se kokemusasiantuntija olisi sulle kuin tehty! Uskon että voisit auttaa monia muita ei vain sh potilaita mutta myös muita pitkäaikaissairaita. Jos vuoden loppuin mennessä olet pystynyt pitämään normaalipainosi, niin voisitko antaa itsellesi luvan hakea ohjelmaan? Tiedän että psyyke pitää olla vahva myös ennen hakemista, mutta jos saat syötyä hyvin ja rikot sh:n sääntöjä tämän vuoden loppuun asti, niin uskon että voit psyykkisesti paljon paljon paremmin. Ehkä niin hyvin, että voisit hakea koulutukseen:) ei auta kuin katsoa:)

      Olet ihana ihminen ja varmasti vielä ihanempi in real life;)

      Ps. Kommentoin nimellä "maria" tästedes, nikn ei mene anot sekaisin..

      Poista
  5. Ihana kirjoitus Doorasta!!! <3 Sä olet niin hyvä mamma hänelle!

    Niinkuin muut ovat jo sanoneet niin nyt ei saa luovuttaa ja alkaa skippailemaan ruokia. Siitä ei tule mitään hyvää!
    Sä olet tehnyt niin suuren työn ja se kaikki menisi ihan hukkaan ja joutuisit elämään loppuelämäsi sh:n vankina jos annat sen voitta ja "hidastettuna" niinkuin kuvailit.

    Mä uskon että sä pystyt voittamaan sh:n! Sä olet hemmetin vahva ja sisukas ihminen! Sairaus ei kaada sua jos vaan et yhtään höllää tässä hetkessä!

    Toivon niin sydämeni pohjasta että sä jatkat täysillä! Sä olet terveen elämän ansainnut!

    Muista että mulle voi aina lähettää viestiä ja koitan tsempata parhaani mukaan! Olet tärkeä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä elän jo nyt loppuelämäni sh:n vankina, en mä tule koskaan pääsemään siitä täysin eroon. Opin ehkä elämään sen ja triggereiden kanssa, mutten pääse koskaan eroon.

      Ehkä nämä on niitä hetkiä, jolloin punnitaan usko ja tahto. Tosin mun usko ja tahto ovat lopussa (toivottavasti tilapäisesti). Pitänee laittaa tilaus menemään...

      Kiitos Pinja! <3

      Poista
    2. Onko sulle joku hoitava taho, antanut ton tuomion, että et pääse siitä koskaan eroon vai onko se sun oma tuomio?
      Suosittelen edelleen sitä kirjaa: Terveeksi mielen voimalla by Lissa Rankin. Jos et ole siihen vielä tutustunut. Kirjoittaja on lääkäri. Kirja tosin ei ole kirjoitettu syömishäiriöisille, vaan kaikille ihmisille. Mutta toivon, että se antaisi myös sulle ajattelemisen aihetta.

      Poista
    3. "Mä elän jo nyt loppuelämäni sh:n vankina, en mä tule koskaan pääsemään siitä täysin eroon. Opin ehkä elämään sen ja triggereiden kanssa, mutten pääse koskaan eroon."

      Kirjoitin just noin, ja just tuota mä tarkoitin ^^
      Kommentoin samasta asiasta ylemmälle anolle, mutta kirjoitanpas vielä uudestaan.
      Sh:n olen kehittänyt selviytymiskeinoksi, huonoksi sellaiseksi. Ihminen kehittää vailla parempia taitoja itselleen tietynlaisia selviytymiskeinoja riippuen aina selviytymistä vaativasta asiasta. Kun paha oli sietämätön, sh lievitti sitä; kun pettymys oli viedä hengen, sh oli siellä turvana. Ja joka kerta kun sitä toisti, se meni yhä syvemmälle aivotasolla ja tuli yhä normaalimmaksi ja normaalimmaksi.
      Normaalisti kun ihmistä vaikka loukataan, yksilö ymmärtää suuttua siitä. Mutta jos mua loukattiin (tai kun), mulla oli vain yksi keino selvitä siitä, ja se oli sh.

      Joten mä en tule koskaan pääsemään siitä 100-prosenttisesti eroon, en tule koskaan pääsemään eroon itseeni kohdistuvasta tuomitsevuudesta. Mutta jotta mä voin elää sen kanssa, mun pitää oppia uusia keinoja sietämään sitä, sietämään ja käsittelemään paskoja asioita ja tekemään elämästäni elämisen arvoista. Mä käyn hemmetin hyvässä psykoterapiassa ja siitä on jo nyt ollut paljon apua, mutta tie on pitkä.

      Poista
  6. Myöhäiset onnittelut Dooralle! :) Sillä on kyllä hyvä äiti.
    Kompaan muita kommentoineita. Mä uskon ja toivon että tästä keväästä/kesästä tulee sulle monta kertaa parempi kuin edellinen. Oot kaunis ja just hyvä tollasen kun nyt oot :) Tsemppiä! Koitat pysyä vaan vahvana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, toivotaan että sä olet oikeassa!

      Ja välitän Dooralle onnittelut, hän kiitti :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta