30. huhtikuuta 2016

Fears, foods, fearfoods


Mulla on todella korkea kynnys kohdata pelkoruokia, ja mitä korkeammalla pelkolistalla ruoka on, sitä vaikeampi sitä on kohdata. Mikä ehkä kummallisinta, niin jopa yksi ainoa kalori voi bannata ruoan täysin ja tästä esimerkkinä Skyrit: mikäli Skyrissä on 59 kcal tai alle, se on vielä turvallista, mutta 60 kcal on jo paha. Järjellä ajateltuna eihän tässä ole mitään järkeä, yksi ainoa kalori ei tee yhtään mitään! Mutta milloinkas näitä on voinut järjellä ajatellakaan?
Jokaisen pelkoruoan kohtaaminen on kaksiteräinen miekka: kun tilanteesta selviää, siitä saa positiivista vahvistusta ja onnistumisen kokemuksia, mutta samalla se vie kohti tuntematonta. Mutta mulla ei ole enää vaihtoehtoja: mun on pakko yrittää toipua, koska en kuitenkaan vielä halua henkeäni heittää. Sitä paitsi tästä kovasta tuntemattoman ja tulevaisuuden pelosta huolimatta mä olen hitusen utelias, haluan nähdä mitä elämällä on annettavaa, tai onko sillä annettavaa lainkaan.

uunipuuroa kiivillä ja raejuustolla, nams!
Olen tänään miettinyt paljon noita mun pelkotiloja, ja päätin että tänään pitää kokeilla jotain uutta (ja pelottavaa). Kuten olen kertonut, niin mä en tule kokkaamisen kanssa toimeen, mutta sekin on pakko kohdata. Onnekseni olen huomannut, ettei kokkaaminen enää aiheuta yhtä pahoja selkäkipuja kuin ennen, kiitos kasvaneen lihasmassan.
Tänään sitten päätin kokeilla uunipuuroa, ja jaan sen reseptin myös teille, sillä oikeasti tämä on hyvää!

Mustikkainen banaani-uunikaurapuuro

3 dl kaurahiutaleita
3 dl vettä/maitoa
1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl kanelia
1/2 tl vaniljasokeria
1 banaani
mustikoita oman maun mukaan

1. Kuumenna uuni 180 asteeseen. Voitele uuninkestävä vuoka.
2. Sekoita keskenään kuivat aineet. Muussaa banaani, ja lisää se sekä neste kuiviin aineisiin. Sekoita hyvin. Lopuksi kaada päälle mustikat, sekoita.
3. Paista about 20 min. 180 asteessa.

Tällä reseptillä tulee n. 2-3 annosta, ja sopii erinomaisesti esim. sunnuntaibrunssille!





Tämän uunipuuron lisäksi rohkaisin mieleni ja kokeilin Lidlin uusia prodepatukoita. Mä olen todella ronkeli proteiinipatukoiden suhteen, sillä mitä järkeä on syödä proteiinipatukkaa, jossa on sokeria lähes yhtä paljon kuin suklaapatukassa ja jonka proteiinin määrä jää sen varjoon?
Mä olen muodostanut omat prodepatukkalempparini, joihin kuuluu ykkösenä Leaderin SoftBarit sekä Questit. Nuo SoftBarit ovat ainoita jotka eivät turvota mun mahaa, ovat ihania koostumukseltaan ja ravintoarvot kohdillaan. Harmi vaan, että iso osa Questeistä aiheuttaa turvotusta - samoin esimerkiksi ne Lidlin isommat proteiinipatukat - koska sokerit on korvattu sokerialkoholeilla. Ei todellakaan ole mukava olla, kun vatsa on turvonnut todella pinkeäksi ja on kipeä, joten mä olen syystäkin nirso noiden proteiinipatukoiden suhteen.
Anyways, Sportyfeeliltä on tullut uusia proteiinipatukoita ja otin niistä kaksi kokeiluun: SmoothBarin sekä Protein+ chocolate cookiesin. Tuo Smooth Bar oli lähes täsmälleen samanlainen kuin Leaderin vaniljan ja mantelin makuinen SoftBar, ainoastaan koostumus oli ihan hippusen verran pehmeämpi. Mikä ikävintä, niin hintakin oli täsmälleen sama. Joten jos pitää näiden kahden väliltä valita, niin ennemmin Leaderin SoftBar kuin Sportyfeelin vastaava.
Toinen Lidlin uutuuksista oli tämä Protein+, ja näitä makuja on itse asiassa neljä mutta vaihtelevilla ravintosisällöillä. Tämä patukka on valkosuklaalla kuorrutettu tummaa suklaata sisältävä keksin makuinen patukka, ja ikävä kyllä vähän semmoinen jauhopatukka. Ravintosisältö ei päätä huimaa (61 grammassa 238 kcal; rasvaa 10,8 gr; hh. 19,2 gr (sokereita 3,6 gr); kuitua 3,6 gr; proteiinia 19,5 gr), joten kokonaisuutena ei kovin häävi. Ehdottomasti parempi on se Crispy caramel, joskin se turvottaa tosi pahasti eikä sitä näin ollen voi syödä kuin illalla.

Mutta hyvä näitä on käydä läpi, sillä vain kokeilemalla voi löytää ne jyvät niistä akanoista, so to speak :)


Yksi ehkä typerimmistä peloista mulla liittyy juoksutrikoisiin.
Vaikka mä kuinka vihaan kesää ja kiroan joka päivä sen tulon, niin mä en voi sitä estää. Vihaan lämmintä, sillä se paitsi herättää mun allergiaoireet niin alkaa pikkuhiljaa tekemään juoksulenkeistä ahdistavia. Vihaan myös vartalonmyötäisiä vaatteita, mutta en voi enää pitkään juosta ulkona tuulihousuissa ja legginseissä, vaan mun on pakko siirtyä käyttämään juoksutrikoita. Tein viimein sen myönnytyksen ja hankin ne itselleni, mutta... miten mä kehtaan vetää ne ylleni ja juosta ihmisten ilmoilla tämän näköisenä?
Mä vielä joten kuten kestän sen, että tanssivaatteet ovat vartalonmyötäisiä koska mä ymmärrän sen syyn miksi niiden pitää olla sellaiset, ja jokainen tanssija joutuu niitä käyttämään. Mutta että nyt mä joudun siirtämään sen ahdingon myös juoksuvaatteisiin! Juoksu on ollut mulle tuki ja turva todella pitkän aikaa, eikä mun ole tarvinnut silloin pelätä sitä että joku näkee mun leveän perseen ja tukkijalat löllyvän juoksulenkillä. Mutta nyt näköjään joudun.
Joten miten, miten sitä kehtaa ahtaa itsensä niin pieniin vetimiin ja lähteä juoksemaan?

Hemmetti tätä kesää...! Vihaan sitä, vihaan!!!


Anyways, kesäangstista huolimatta hyvät vaput ja viikonloput! :D
vaikka vihaan sitä vappuakin.. 

28. huhtikuuta 2016

Reaching the goals


Mä jaan kaiken kolmeen osaan: negatiiviseen, neutraaliin ja positiiviseen. Olen tainnut tehdä tätä lähes koko ikäni, mutta viimeisten puolentoista vuoden aikana olen oppinut tämän kolmijaon uudella tavalla: negatiivisuus eli tuomitsevuus, neutraali, ja positiivinen, "kaikki sujuu hyvin" -olotila.
Pitkään - vuosikymmenen - mä elin negatiivisuudessa. En käsittänyt miksi näin oli - siksi koska kyseessä on minä, luotu epäonnistumaan, luotu pilaamaan kaiken, luotu tuhoamaan kaiken ja itsensä. Positiivisia kokemuksia en tainnut kokea sitten lapsuuden tai nuoruuden, jolloin kokemukset taisivat olla kytkyssä musiikkiin. Muistan miten ekstaasissa olin todella hyvin sujuneen soolokonsertin jälkeen, kun selkääntaputtajia ei puuttunut! Koskaan ei kuitenkaan saanut olla iloinen menestymisestään pitkään - sehän on itsekästä! - joten dissasin aina onnistumistani. "Olisi se voinut paremminkin mennä", totesin kun kapellimestari kehui mun erinomaista soittoa.
Aina se olisi voinut mennä paremminkin. Eikä koskaan, koskaan, voinut antaa itsestään kaikkea, sillä jos (kun) epäonnistuu, niin se on suora tuomio helvettiin.
Mä epäonnistun aina!


Mun suurin pelko on ollut epäonnistumisen pelko. Virheiden tekeminen oli jotain niin hävettävää, että pelkkä ajatus kirveli ja nostatti kädet silmien eteen. Mun perfektionismillä ei ollut mitään rajoja, ja ikävä kyllä sitä ruokki myös mun musiikinopettajat niin viulussa, pianossa kuin orkesterissakin. Mä kyllä ymmärrän tämän, ymmärrän opettajia koska olen itsekin toiminut opettajana.
Opettajana sitä haluaa oppilaidensa menestyvän, sillä he toimivat eräänlaisena käyntikorttina opettajalle. Kun opettaja näkee hiomattoman timantin, hinku hioa se timantti täydelliseksi on niin kova, että mikäli timantissa sattuu olemaan yksikään särö, timantti hajoaa. Yleensä särö on helppo korjata, mutta joskus särö johtaa isoon lohkeamaan, eikä timantista jää jäljelle kuin palaset. Näin vertauskuvallisesti puhuen.


Mä voin rehellisesti sanoa, että kun olen oppinut hillitsemään mun perfektionismia ja oppinut hellittämään sen ohjaksista, mun elämä on helpompaa. Ei helppoa, mutta helpompaa. Koulussa ajoin itsestäni viimeisetkin voimanpisarat, sillä kulissit oli pakko ylläpitää jotenkin. Muistan toisen vuoden kevään viimeisen tentin, kuinka itkin ennen tenttiä ja vielä auditoriossakin kun sain paperin eteen.
Alla oli ollut viiden-kuuden viikon tenttirysy ja samassa rysyssä vielä jokaisen kurssin kirjalliset tehtävät. Mä vihasin paritöitä ja jos vaan oli mahdollista, niin tein ne yksin. Niinhän mä hoidin virtuaaliyritystoiminnankin; tein syksyn ajan ryhmässä, joka sitten päätyi tekemään mulle todella ruman tempun. Yritin selvittää asiaa, mutta kyseenomaiset henkilöt käyttäytyivät oikeasti niin lapsellisesti, ettei ryhmähengestä ollut mitään jäljellä. Joten mä hoidin puolet vy-toiminnasta yksin, ja vaikka itse sanonkin, niin hyvin hoidinkin. Mutta nostin sillä riman itselleni liian korkealle eikä oma ylpeys riittänyt laskemaan sitä. Tunsin, että petin jokaisen ihmisen - oman perheeni, puolisoni, jopa opettajani! - jos sain nelosta huonomman arvosanan. Vitonen oli ainoa joka mulle kelpasi.

Doora Unelma: the future ballerina
Onneksi tämä ei ole enää kirjoittamaton laki mulle, vaikkakin se piti oppia vaikeimman kautta. Ja voi ehkä kuulostaa kummalliselta, mutta nyt kun mulla ei ole enää sitä tappavan pakottavaa hinkua täydellisyyteen, mulla on tilaa kehittyä. Edelleenkin virheet ovat mulle häpeällisiä, mutta mun nykyinen suhtautuminen niihin on muuttunut: mä opin virheiden kautta. Miten muuten mä edes voisin oppia?
Ja onhan niistä virheistä hyötyä esimerkiksi tämän parantumisprosessin suhteen. Mä tiedän, että mulle ei toimi kahdentonnin atsi tai atsit yleensäkään ja mä tiedän, että mä en kestä olla osastolla, jossa jokainen potilas on sh-potilas, joten mä hyödynsin niitä. Atsia noudatin tasan tarkkaan sen aikaa kun olin päiväosastolla, ja osastohoidon pituus pidettiin niin lyhyenä kuin mahdollista. Melkoinen riski, tiedän, mutta se toimi.
Nyt mä joudun ensimmäistä kertaa tekemään oikeasti töitä näiden asioiden parissa, joten tämä on hemmetin pelottavaa ja raskasta. Ainoa virhe, josta voin oppia on se, että ruoan vähentäminen ei toimi. Sh ei ole koskaan ratkaissut mun ongelmia eikä koskaan tule ratkaisemaankaan, joten mun on tehtävä jotain muuta.

elävä kuollut ja elävä.
Ylläoleva kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vasen kuva on otettu joskus heinäkuun lopussa, ehkä, eikä siis edes vielä osastokunnossa, mutta muistot (ne mitä siitä on) nostaa yhä sappinesteet kurkkuun. Mä luulin olevani todella hyvässä kunnossa, hyvin lihaksikas, mutta mitä muuta nälkiintyneet, elimistön syömät aivot oikein tuossa voisi ajatella? Tai edes yrittää ajatella?
Tuohon tilaan mä en enää oikeasti halua joutua. Sairas puoli välillä hokee haluavansa tuon kropan takaisin, sillä se edustaa turvallisuutta. Nykyinen kroppa on jo vahva, mutta se edustaa tuntematonta. En ole koskaan ennen ollut tässä tilanteessa, joten se pelottaa.
Mutta jos mietitään negatiivinen-neutraali-positiivinen -jakoa, niin selvästi enemmän mennään positiivisessa. Mä uskon että näen kroppani paljon paremmassa valossa, vaikkakin tämä on oman tuomitsevuuden ohella se kulmakivi: kehonkuva. Mä en pelkää jääväni yksin tällä kropalla, enkä mä pelkää sitä etten pysty johonkin, koska mä pystyn kyllä.
Mutta... mutta mitä? Tuntemattomuuden pelko, ja tyhjyyden pelko. Entä jos täällä ei olekaan mitään muuta?
huge recoverywin oli tämä PASTA! *apina kädet silmillä*
Tajusin viikonloppuna, että mä menen tietyissä asioissa eteenpäin liian hitaasti ja olen liian keskittynyt tiettyihin asioihin. Suomeksi siis mä olen jämähtänyt paikoilleni ruoka-asiassa (en kohtaa enää pelkojani, syön samoja ruokia) ja olen liian keskittynyt kroppaani ja siihen miltä se näyttää. Tokikin vaikka mun suurin haaste on olla vähemmän tuomitseva omaa kroppaani ja itseäni kohtaan, niin se ei helpotu lykkäämällä pelkoruokien kohtaamista aina eteenpäin. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, ensi vuonna... Joten pienen perseelle potkimisen jälkeen päätin viikonloppuna, että sunnuntaina mä ostan pastaa ja mä keitän sitä. Pelkkä pastan ostaminen oli niin hankalaa, että meinasin useaan otteeseen viedä pussin takaisin. Seisoin kymmenen minuuttia pastahyllyn edessä, rauhoitin itseäni, otin konkreettisesti askeleita taaksepäin ja olin koko ajan tietoinen omista ajatuksistani ja reaktioistani. Toki suurin osa oikeasti tarvitsemistani tuotteista unohtui ostamatta ja kotona ihmettelin olinko unohtanut ne kaupan kassalle, sillä yksi pastapussi vei mun huomion ihan täydellisesti.
Jotta mä olisin myös onnistunut keittämään ja syömään sen pastan, mä lähdin heti kotiin tultuani Dooran kanssa lenkille ja nypin sen peffakarvoja (karvanlähtöaika). Tämä oli mulla ihan tietoisuudessa, ja tämä on mun neuvo myös teille.
Jotta pystyy tekemään muutoksia, niin ole tietoinen itsestäsi ja asiasta. Pysy tietoisena! Se sattuu, mutta se on pakko! Kun joudut kohtaamaan jotakin pirun pelottavaa asiaa, ole tietoinen itsestäsi ja rajoistasi ja siirrä huomiota muualle hetkeksi, ja palaa sitten takaisin.
Mulle henk.koht. vaikeinta on kokonaisuutena ollut tietoinen läsnäolo, koska suorittamiseen on hemmetin helppo uppoutua ja unohtaa kaiken, juosta muiden seassa ja pitää heidän tavoitteitaan omina tavoitteina. Jokaisen on kuitenkin asetettava omat tavoitteet, mutta niitä ei voi asettaa ennen kuin on tietoinen tilanteestaan.
Ihminen välttää tietoisesti kaikkea vaikeaa ja kipeää, mutta välttäminen voi kääntyä itseään vastaan, olla tuhoisaa. On sun itsesi mietittävä, että onko tämä välttäminen tuhoisaa vai ei, viekö se kohti tavoitteita vai ei. Ja sitten toimia sen mukaan.

bloody toe
Tämä aihe sopii myös tanssiin kuin nenä päähän.
Mun tavoitteena on pysyä koko ajan edes hitusen verran nousujohteessa ja kehittyä, joten mä myös toimin sen mukaan omissa treeneissä. Päivätasolla se tarkoittaa sitä, että treenaan sekä kestävyyttä juoksemalla (ja samalla se on mun keino hallita ahdistusta) että lihaskuntoa siihen tarkoitetulla treenillä, harjoitan nilkkoja ja tasapainoa. Koetan aina päättää, että mihin aihealueeseen mä keskityn minäkin treenikertana, joskin mä annan aina aikaa myös oman ajatuksen purkamiselle improvisaation muodossa. Tämä metodi on vienyt mua eteenpäin esimerkiksi piruettien muodossa, ja myös kärkkärit alkavat tuntua yhä paremmilta.
Tämän päivän treenit menivät oikein hyvin, vaikkakin pelkäsin hieman kipuja. Tiistai oli nimittäin niiden puolesta erittäin huono päivä: en voinut istua, en maata, en kävellä. En pystynyt kirjaimellisesti ottamaan yhtäkään juoksuaskelta, enkä voinut edes venytellä. Mutta onneksi kivut ovat olleet jo selvästi helpommat, ja tänään innostuin tekemään yli kolmen tunnin treenin, se kun tuntui niin hyvältä!
Pirueteissa tapahtui pientä edistystä etenkin spottaamisen muodossa, sillä mulla on paha tapa katsella lattiaa. Kuten on mun tavoitteiden mukaista, pysyin tietoisena tästä ja kiinnitin huomion spottaukseen :) Olen paljon keskittynyt adagioihin, tosin en developpéihin, joten nyt otin mukaan nekin viime viikon innoittamana. Se tunne, kun huomaa jotain pientä kehittyneen, on niin mieletöntä ja palkitsevaa, että se saa aina yrittämään hitusen enemmän!
Luulisi äkkiä, ettei näin yksin opi mitään, mutta tämä on antanut mulle aikaa tajuta asioita, kuten attituden kanssa. Usein opettajan alaisuudessa mä panikoidun, jännityn, enkä pysty keskittymään täysin ja yrittämään kunnolla. Eihän nämä omat treenit tietenkään vastaa opettajan alaisuudessa tehtyjä tunteja mutta kuten sanoin, ne ovat antaneet mulle aikaa tajuta asioita ihan kunnolla.

Tutun kanssa tanssiminen oli muuten aika jännä kokemus: se yllä kun ei näe omia jalkojaan! Lisäksi se tuntui tosi vieraalta ja isolta, eikä käsillä tuntunut aluksi olevan mitään tilaa. Mutta toisaalta tutu pakotti kannattelemaan käsiä koko ajan, ja samalla se pakotti nostamaan katseen lattiasta. Kun katse nousee lattiasta, myös ryhti suorenee ja sillä on mun kohdalla todella suuri merkitys.
Tutu yllä tuli todellinen ballerinaolo ja sain mielettömän draivin klassiseen improiluun :D Valitettavasti just se mun ykköslempparibiisiin tehdyn impron videokuva oli ihan epäselvä ja sumea, en tiedä miten ihmeessä sillä puhelin oli koko ajan tasaisella alustalla, joten en sitä viitsi julkaista. Lainatakseni Pinjan sanoja - tee sitä miltä tuntuu - mä tein sitä miltä musta tuntui, ja tämän kerran klassinen on (jälleen) Dying Swan, tutulla höystettynä :) Tiedän, olen tehnyt sen ennenkin, mutta se tuntui vaan niin hyvälle ja tanssin lopussa olin itse herkistynyt kyyneliin asti. Lisäksi verrattuna aiempaan improon, tämä on erilainen, ei yhtä rauhallinen.






Mikä on sulla sellainen tavoite, jota kohti pyrit?

EDIT//

Näin kansainvälisen tanssin päivän (29.4.) kunniaksi julkaisen vielä yhden videon.
Tanssi on nimeltään Mariage D'Amour, alk.per. säveltäjä Paul de Seneville.

23. huhtikuuta 2016

The tutu


Mun Instagram-seuraajat tämän taitavat jo tietääkin, mutta mä sain eilen mun ikioman ihan oikean TUTUN!
Mä olen haaveillut tutusta niin kauan kuin vaan pystyn muistamaan, mutta en koskaan uskaltanut edes ajatella hankkivani omaa. Ajattelin, että kun en kerta koskaan pääse esiintymään tällainen lyhyt tutu ylläni, niin en mä voi hankkiakaan omaa. Kaiken piti kulkea tarpeen kautta: jos sitä tarvitsee, on syy hankkia se. Vähän kuten kärkitossut. Tai leotardi. Tai muuten on vain säälittävä.


Kuitenkin meidän instagramin aikuisballerinayhteisö on kumonnut tämän(kin) luulon: totta kai on oikeus hankkia tutu! Miksi ei olisi?
Mä mietin ensin mistä mä sen tutun tilaan, mutta näiden johtavien brändien tutut ovat niin järkyttävissä hinnoissa, että yhden tutun hinnalla saisi Dooralle ruoat yli puoleksi vuodeksi, joten mä siirryin eBayn pariin. Ihastelin aikani niitä 500+ euron u p e i t a esiintymistutuja - Joutsenlampea, Prinsessa Ruususta, Raymondaa, Esmeraldaa, Bajadeeria... luoja niitä tutuja!! - ja jos mä saisin yhtäkkiä muutaman tonnin ylimääräistä niin sieltä kyllä hankkisin jonkin sellaisen uskomattoman upean tutun!
Tämän tutun löysin yhdeltä hongkongilaiselta tanssitarvikefirmalta, ja samalta firmalta olen tilannut leotardin aiemmin. Hinta ei ollut paha - kolmekymppiä postikuluineen - mutta toki vähän epäilytti, laatu lähinnä, ja koko. Kiinalaiset koot kun kulkevat järkyttävän pieninä!
Päätöstä vähän helpotti se, että yksi meidän aikuisballerinagangin jäsen hankki samanlaisen tutun samasta firmasta, joten enää jäi pähkäiltäväksi koko: L vai XL? Mun tilaama leo sieltä on kokoa large, ja Piruetin koossa se vastaa smallia, ja sen leotardin tilasin vuosi sitten, eli 15 kg pienempänä. Lopulta järkeilin, että XL voi olla isohko, joten päädyin L:ään.


Koko osui muuten nappiin paitsi että vyötärö on todella pieni, joten leikkasin sivusaumoja muutaman sentin auki. Olen muuten melko ylpeä siitä miten käsittelin tämän asian; sen sijaan että olisin ensimmäisenä purkanut asian itseeni (olen liian lihava mahtuakseni edes ällään) otin etäisyyttä asiaan, rauhoitin mieleni ja sanoin, että nämä kiinalaiset koot ovat todella paljon pienempiä kuin esimerkiksi eurooppalaiset koot. Sitä paitsi muuten tutun housuosa sopii hyvin, ei purista lainkaan, joten kyseessä ei voi olla (ainakaan toivottavasti!) mun "liian iso" mahan ympärys.


Mutta tämä vyötärönympärys oli pienempi kahdesta pahasta, sillä eilen mä vielä googlettelin hakusanoilla "miten kehdata käyttää tutua kun on lihava".
Kun on ensin ehtinyt tottua siihen, että omat kintut ovat parinkymmenen sentin päässä toisistaan ja sitten nähnyt joka ikisen tutua käyttävän ballerinan omaavan samanlaiset tikkujalat, niin ei mikään ihme että sitä miettii kehtaako koko hiton tutua edes käyttää. Itse asiassa kynnys tuon yo. kuvan julkaisuun on niin korkea, että vielä tällä hetkelläkin mietin kehtaanko mä tuota näyttää vai poistanko koko kuvan. Koska mä olen siinä niin iso, ihan järkyttävän kokoinen!
Mä tiedän, että päästäkseni tässä koko jupakassa eteenpäin mun on pakko kohdata tämä pelko, pakko vain kohdata oma kroppa ja oma peilikuva täysin neutraalisti. Mä en pysty tekemään sitä niin, että astun peilin eteen ja vain kuvaan neutraalisti, koska mä olen sitä kokeillut. Kokeillut, järkyttynyt ja poistunut äkkiä tilanteesta ennen kuin ahdistus on niin järkyttävissä mittasuhteissa, että teen jotain. Helpoin tapa on tehdä se näin, tanssin kautta. Jokaisen tanssitreenin ja -kerran mä videoin, mutta niissä mä en niinkään seuraa kroppaani vaan liikkeitä.
Joten tämä tutu tuli siinä mielessä hyvään saumaan harjoittelua varten, sillä mä en ole ehtinyt yhdistää sitä vielä mihinkään. Siksi mä olen myös vaihtanut trikoot mustiin legginseihin: koska mä en ole ennen tanssinut mustissa trikoissa enkä näin yhdistä niitä tanssiin, vaan ennemmin joogaan. Mä en tällä hetkellä välitä siitä, että polviin käärityt trikoot eivät ole esteettisesti yhtä kauniit kuin pitkät vaaleat trikoot, koska mulle tämä on näin helpompaa. Ja ollakseni rehellinen, mulle on tärkeämpää se miltä musta tuntuu kuin miltä mä näytän.
Ja niin sen pitääkin mennä.


Toinen jokseenkin merkityksellinen hiffaamani asia liittyy spagaattiin, tarkemmin sanottuna siihen miksi mun lonkankoukistajat ovat niin kireinä ettei normivenyttely auta.
Satuin bongaamaan youtubesta videon (klik!) ja siinä kerrottiin miten kyfoottinen yläselkä vetää lonkankoukistajat todella kireiksi. Hoksasin, että vaikka mun ryhti on paljon parempi, niin kaikki liittyy kaikkeen: kyfoottisen yläselän parina kun on hyvin liikkuva alaselkä, jolloin lantio tuppaa työntymään eteenpäin ja se laittaa rintakehän, koko selän sekä lantion alueen lihakset ihan vääriin töihin.
Kokeilin videon venytystä, mutta mä en saa itse tarpeeksi voimakasta tuntumaa vaikka sidoin nilkan kiinni sohvan jalkaan. Joten mä olen kehitellyt itse erään venytyksen, joka venyttää lonkankoukistajia ja tuntuu myös kyljessä.
Ylempi venytyskuva on omiaan venyttämään etureisiä, koska niihin en saa enää muuten tuntumaa kuin tällä. Alempi venytyskuva on mun oma kehittämä, joten se ei välttämättä ole kaikkein turvallisin ja neuvotuin, joten kuka sitä ikinä kokeileekaan tekee sen omalla vastuullaan.



Tähän venytykseen menen tavallisen lonkankoukistajavenytyksen kautta (etujalka 90 asteen kulmassa), niin että olen lähes spagaatissa mutta siirrän painon takajalan lonkalle. Mulla venytys tuntuu etenkin hieman ulko- ja etupuolella lonkkaa ja jatkuu aina kylkeen saakka.

Anyways, tämän postauksen pääpointti oli The Tutu, ja let's be honest - kyllähän siitä kunnon ballerinaolo tulee, kun jalkaan laittaa kärkkärit ja ylle tutun! En millään jaksaisi odottaa ensi viikkoon, että pääsen testaamaan tutun ihan oikeassa käytännössä.
Saas sitten nähdä millainen tulee olemaan klassinen osuus, kuinka pahasti mennään lintuteemalla! ;)


21. huhtikuuta 2016

Rising above zero


Ensinnäkin ennen kuin unohdan, niin iso kiitos sinulle anonyymi (Maria) kommenteistasi toissa postaukseen, sillä susta oli ihan mielettömän paljon apua! Sä muistutit mua siitä mun vuoden säännöstä, tsemppasit ja kerroit omasta toipumisestasi ja avasit mun silmät sille, että mulla on elämässä asioita, joita mä haluan, enkä mä saavuta niitä sairastamalla. Sitä paitsi se vuoden päätös on paitsi ensimmäinen todellinen terveyttä kohti vievä päätös, niin se on päätös jonka mä olen itselleni velkaa.
Joten kiitos!


Tämä mennyt viikko on ollut huomattavasti parempi ja asiat tuntuvat nytkähtäneen hitusen eteenpäin ainakin opparin saralla.
Mun alkuperäinen suunnitelma (tai toinen alkuperäinen :D) oli valmistua toukokuussa ja sitä varten mun olisi pitänyt saada työ valmiiksi tämän viikon loppuun mennessä. Yeah, not a chance! Vaikka mä toimin parhaiten pienen paineen alla, niin tästä tuli semmoinen sadan kilon paino harteille, alkoi mennä yöunet ja stressitasot huiteli pilviä, ja siksi kait se relapsi tuohon sattuikin, olin niin stressistä sekaisin että yritin jollakin tapaa saada asioihin kontrollia. Siitähän ei mitään tullut, kun pitemmäksi aikaa pudotin yli puolet ruokamäärästä, ja mulle jo pelkkä lyhyt verensokerin lasku nostaa ahdistuksen ja sh-ajatukset pintaan.
Nälässä ja ahdistuksessa en saanut oppariin enää p*skankaan otetta. Mielessä ei pyörinyt muuta kuin oma reisien ympärys, löysä takapuoli ja maha, joka oli kuin viimeisillään raskaana olevalla naisella. On muuten ihan totta, että nälkä saa aikaan sen, ettei omaa kroppaa näe tai hahmota realistisesti (tosin mistä mä tiedän, jos se oikeasti onkin sellainen kuin ajattelen sen olevan), ja pienikin vastoinkäyminen ja pelkkä vastatuuli (jota Sjoella riittää; täällä kun tuulee joka helvetin ilmansuunnasta 25/7 ja AINA vastaan) pilasi päivän. Pahiten tunsin pettäväni mun perheen (ja kaikki muutkin joille olin tästä valmistujaissuunnitelmastani kertonut): mä olen surkea luuseri, joka ei saa aikaiseksi kirjoittaa lopputyötään vaikka on saanut vuoden lisäaikaa opiskella! Mä en edes ansaitse kirjoittaa sitä loppuun, en edes ansaitse valmistua! Millainen surkimus oikein pitää olla, ettei saa yhtä pientä opinnäytetyötä valmiiksi, kun on tehnyt sitä viime vuodesta lähtien?!


Mä sanoin hyvin arasti äidilleni, että voi olla etten mä valmistu toukokuussa. Että joudun taas lykkäämään sitä. Että se menee kesäkuuhun.
"No entäs sitten, siirretään sitä kesäkuuhun! Saat lisäaikaa kirjoittaa, ja tärkeintä on sun terveys, sen kustannuksella ei saa tehdä mitään!"
Isäni kommentti asiaan oli hyvin samanlainen.
"Sinähän teet sitä ihan yksin, siinä on ihan hirveä työ, ja monethan tekee sen parityönä. Mutta sitten juhlitaan, sitten kesäkuussa!"
Joten tällä viikolla mä ilmoitin ohjaajalleni, että joudun lykkäämään sitä opparin palautusta kesäkuun valmistujaisiin. Ja mikä paino putosi mun harteilta! Yhtäkkiä rupesi työ maistumaan, sormet oikein syyhyävät päästä työn kimppuun!
Sain myös aloitettua mun tutkimuksen, ja sain jo vastauksiakin! Palautin myös vuoden (kröhöm...) myöhässä olleen tiedonhankinnan tehtävän, ja sitä mä olen lykännyt koko ajan ja blokannut hyvin aktiivisesti mielestäni.
Joten ollaan pikkuhiljaa nousemassa nollan yläpuolelle, kohti positiivista! :)

oon erikoistunut näihin salaattikuviin Greyn anatomialla :D
Entäs edwise?
Mun on pakko antaa kredittiä omalle kropalleni sen sitkeydestä! Sillä ruokamäärällä olisi painon pitänyt pudota, mutta paino pysyi grammalleen samassa. Ilmeisesti mun kroppa käy edelleen niin hätätilassa, että kun se on saavuttanut sen oman normaalipainon, niin se ei rupea enää siihen leikkiin. Eikä tuo ole mikään ihmekään kun miettii miten mä olen sitä kohdellut ja miten on hengenlähtö ollut ihan hilkulla kolmeen otteeseen.
Ensimmäinen tunne silloin oli järkytys ja suoranainen vitutus, mutta nyt mä osaan arvostaa sitä. Mitä järkeä mun on yrittää kituuttaa nälässä, kun ei sillä saavuta mitään muuta kuin pahaa mieltä? Mulle iski sama extreme hunger kuin viime syksynä melkein yhtä suurissa mittasuhteissa ja se poisti silmälaput totaalisesti. En mä halua enää tätä!
Nyt alkaa nälkä pikkuhiljaa helpottamaan, mutta mun kroppa on yhtä hanakka ilmoittamaan siitä kuin Doora konsanaan: ruokaa ja nyt, tai mä en liiku!
Olossa myös näkyy paremman ravitsemustilan vaikutukset: ajatus kulkee kirkkaammin, mieli on positiivisempi ja iloisempi, kehonkuva rupeaa normalisoitumaan, ahdistus ja masennus ja yksinäisyyden tunne ovat alhaisemmat, energiaa löytyy vähän enemmän, ja se mulle ominainen nopeus on tullut takaisin.


Näiden lisäksi se mun vuoden lupaus oli yksi suurimmista tekijöistä. Mä olen aiemmin tehnyt satoja, satoja lupauksia (lähinnä sairastamiseen liittyen), joten haluan tehdä täysin päinvastaisen lupauksen ja myös pitää sen. Tehdä itsestäni sanani mittaisen.
Vuosi suhteutettuna tähän yli vuosikymmeneen on todella lyhyt aika, josta iso osa menee toipumiseen, mutta toipumisprosessi mulla jatkuu lopun ikääni. Kuitenkin tämän vuoden aikana mä voin nähdä mitä se elämä on ilman sh:ta, koska mä oikeasti pelkäsin ja osaksi pelkään edelleen, että sairastaus jättää jälkeensä suuren tyhjyyden. Jäljellä on vielä neljä ja puoli kuukautta, jotka menevät nopeasti.
Joten mä todella aion pitää kiinni tästä vuoden säännöstä. Mä todella olen sen velkaa itselleni.

kärkkärit paljain jaloin, miksi en tehnyt tätä aiemmin?

Tämä aihe koskettaa myös tanssia aika tavalla, sillä verrattuna viime pariin viikkoon tämän päivän treeni kulki todella hyvin, ja edistymistäkin on päässyt tapahtumaan!
Mulla on koko tanssihistoriani ajan ollut iso ongelma attituden kanssa. Milloin mun attitude on muistuttanut koiranpissiasentoa ja milloin nilkka on ollut kunnon banaanilla. Mä olen yrittänyt oppia attitudea, mutta mun huomio on melkein aina mennyt siihen, että mä en saa polveani tarpeeksi ylös.
Mutta ei se ole kiinni siitä polven asennosta, vaan kokonaisuudesta! Meidän Instagramin aikuisballerinayhteisö on auttanut mua todella paljon ja sitten törmäsin kuvaan, jossa helpattiin attitudessa, ja pikkuhiljaa mä rupesin tekemään oivalluksia. Mutta tänään siinä loksahti palaset lopullisesti. Se on se reisi ja sääri, eikä yksistään polvi!
Kehittelin adagiota tangossa, ja siinä tein ensin penchen josta siirtymä attitudeen ja tasapaino. Mä tunsin mun nilkan, tunsin mun koko jalan asennon ja osasin korjata sen ilman peilin apua, ja vitsit mä olin tyytyväinen! Mulla on ollut vähän paha tapa fuskata ja rutistaa nilkka banaanille, joten mä olen koko talven ja kevään kiinnittänyt extrahuomiota nilkkaan: kanta johtaa, näytä kanta, niin nilkka pysyy suorana. Olen ihaillut vaganovalaisten upeita attitudeja vaikka tiedän, ettei oma kinttuni tule koskaan nousemaan niin korkealle, mutta nilkkaa mä voin säädellä, antaa nilkan jatkaa jalan linjaa kauniisti.
Voitte vaan kuvitella miten iloinen ja onnessani mä olin kun huomasin tuon aika merkittävän parannuksen nilkassa ja tajusin, että mun aistimus kehosta on parantunut melko paljon!
Ei siis ole mennyt hukkaan nämä omat treenit :)

"apua, mä hukun!" -sormet :D jälleen yksi parannettava asia tässä arabeskihaasteessa. mutta
työjalan linja on parempi, samoin tukijalan, eikä tukijalan nilkka pronatoi. näköjään on ollut hyötyä
niistä jalkaterapeutin jumppaohjeista :)
Mä en ole enää pitkiin aikoihin tehnyt modernia improa, mutta tänään mulle tuli siihen halu. Tosin se oli onni onnettomuudessa, sillä jälleen kerran eilen unohdin siirtää musiikit soittimelle. Latasin koneelle kaksi mun tän hetken ehdotonta suosikkia (kiitos Greyn anatomia!), kiinnitin mp3-soittimen koneeseen ja unohdin lahjakkaasti ladata ne sinne. Tänään sitten salilla ihmettelin, että onko mun soitin syönyt ne kappaleet vai mitä on tapahtunut. Sitten tajusin, että nonni. Kun ei ole tietoisesti läsnä tekemisissään, niin näin siinä käy.
Onni onnettomuudessa oli siis se, että soittimesta löytyi paljon käyttämätöntä musiikkia, joista yksi päätyi mun improilun uhriksi. Biisi - Maxence Cyrinin Nocturne 113 - on kieltämättä erikoinen, mutta se tuntui hyvältä.
Toinen impro on klassinen - Nocturne sekin, mutta Chopinin - ja modernin tapaan sain siihenkin hyvän otteen. Toisin kuin esimerkiksi viime ja toissa viikolla taisin tehdä tämän vain kolmesti suunnittelematta koreota lainkaan. Tähän suurin tekijä oli se, että tossut tuntuivat todella hyviltä! Viime viikonlopun tasapainoilun innoittamana vedin tossut paljaisiin jalkoihin ja mietin miksi en ole tehnyt niin aiemmin? Toisin kuin trikoiden peittämissä jaloissa, jalat eivät pudonneet tossun boksiin yhtään, vaan jalka pysyi paikoillaan. Tuntuma lattiaan säilyi ja tuntuma tossuun pysyi koko ajan samana. Trikoiden kanssa jalka on liukkaampi, joten se ei tahdo pysyä paikoillaan tossussa huolimatta siitä miten pakkaan sen lampaanvillalla paikoilleen ja tossussa on lineri estämässä jalkaa putoamasta. Lisäksi trikoiden jalkaterässä menee aina se sauma, joka tuntuu tosi inhottavalta ja hiertää pikkuvapaan ulkosyrjää.
Anyways, videot tässä alla, ensin moderni ja sitten klassinen.



Tällaista tältä erää, vähän positiivisempia fiiliksiä :)
Pakko kuitenkin myöntää, että pelkään milloin iskee seuraava romahdus. Kestän kyllä pienet mielialanvaihdokset, mutta tällaiset rankat syö voimia tosi paljon. Se, että vähän väliä joutuu käymään samaa läpi vie myös uskoa siltä, että voisi päästä tästä yli. Tai eihän tästä tule koskaan täysin eroon pääsemään koska se on niin syöpynyt aivojen perukoille, mutta voi oppia elämään sen kanssa. Hopefully.


Ja vielä näin loppuun, niin eikö ole ihanaa kun on ollut viileämpää ja eilen satoi luntakin! :)

14. huhtikuuta 2016

Improvising


Improvisoi!
Kuinka monesti mä olenkaan kuullut tuon sanan niin musiikin kuin tanssin parissa, ja kuinka sen toteuttaminen voikin olla niin vaikeaa! Mutta miten uskomattoman vapauttavalta improvisointi voi tuntua, kun pääsee siihen flow'hun ja kun heittää kaiken tuomitsevuuden nurkkaan. Se on mulle ollut vaikeinta improssa: olla tuomitsematta itseään.
Mutta miten mä siinä onnistuin?


Improvisointi tarkoittaa esityksen luomista sen esittämishetkellä, mutta mä en halua ajatella sen liittyvän pelkästään taideaineisiin, vaan sitä voi improvisoida vaikka kauppaan kävellessä. Sen sijaan että kävelee tavallisesti suoraa reittiä, voi improvisoida: voi hypätä tien reunasta toiseen, voi ottaa kolme peräkkäistä askelta oikealla jalalla, voi marssia, voi kävellä takaperin. Tekee sitä mitä just sillä hetkellä juolahtaa mieleen.

Mä tein ihan ensimmäiset improni pikkulapsena saatuani viulun kouraan, ja improsin niin pitkään kunnes opin soittamaan. Parivuotiaana soittokeikoilla soitin vapaakieliä samaan tahtiin muiden kanssa; tunsin rytmin, tunsin kielet, joten soitin rytmissä. Ja se oli hauskaa! Toki tämä oli myös vähän pakon sanelemana: kaksivuotiaana mulla ei ollut mahdollista soittaa vielä edes ensimmäisessä asemassa, toki varmasti yritin!
Kun pari kolme vuotta myöhemmin opin käyttämään viulukäden sormia, muistan istuneeni pianon ääressä ja tapailin viululla hämähämähäkkiä. Tiesin sen sävelen, mutten tiennyt mistä aloittaa, joten tyypilliseen tapaani aloitin korkealta ja kovaa: E-kieleltä neljännestä asemasta. Aina kun sormet loppuivat kesken, siirryin asemaa ylemmäs, kunnes isäni nauroi vieressä mun just soittaneen hämähäkin viidennessä asemassa.
Tästä vielä vähän jalostuneempi muoto improilusta taisi olla 1/3-tutkinnossa, sillä tutkinnon lopussa oli aina lyhyt improvisaatio-osuus. Mä muistan, että inhosin tuota vapaata impro-osuutta, sillä en koskaan keksinyt mitään. Miten sellaisessa tilanteessa voi improta kunnolla, kun esiintyy lautakunnan edessä sydän kurkussa takoen? Ei siis ihme, että improvisaatiosta tuli vain kiitettävä kun tutkinnosta muuten tuli erinomainen. Tuo parin pisteen ero oli tuomio mulle jo silloin: mä en osaa improta. Ja kun tällainen ajatus on iskostunut päähän jo alle kymmenvuotiaana, niin tässä iässä se on jo laki.
Mä kadehdin vapaasti improavia ihmisiä ja usein kokeilin sitä viululla kun kukaan ei ollut kuulemassa, mutta ei siitä koskaan tullut mitään. Joten improilu jäi siihen.


Nyt olen joutunut pakon edessä oppimaan improvisaation kultaisen taidon, sillä sairastamisen takia en päässyt tunneille syksyllä. Tokihan mä kokeilin improilla lyhyitä pätkiä jo vuosi sitten, mutta lieneekö mun pää täynnä jotain muita ajatuksia, sillä kestin kokeilla vain kymmenisen sekuntia ennen kuin häpesin itseäni silmät päästä ja oli pakko lopettaa.
Mä en kerta kaikkiaan keksinyt mitään, en ainakaan tarpeeksi pitkään! Pää löi tyhjää ja sitten iski häpeä: mitä ihmettä mä luulen tekeväni? Enhän mä osaa mitään! Mitä muutkin oikein ajattelisivat musta jos näkisivät tämän? Takuuvarma improvisoinnin tappaja on tuo ajatus: mitä muut musta oikein ajattelevat?


Aloita musiikista.
Jokaisella on ihan varmasti erilaisia suosikkibiisejä, ja mitä paremmin tunnet musiikin sitä parempi. Mulla on todella paljon lempparibiisejä ja keskenään hyvinkin erilaisia, jotka laittavat myös miettimään tanssia ja ilmaisua eri kantilta. Itselleni parhaat improt olen saanut sellaisista biiseistä, joilla on mulle todella suuri merkitys ja jotka mä tunnen läpikotaisin. Mä reagoin musiikkiin todella voimakkaasti, joten biisillä on valtava merkitys myös tunnetilan suhteen.

Kun sulla on musiikki mutta improilu tuntuu todella tyhmältä ja kenties tunnet itsesikin ja olosi vielä tyhmemmäksi ja olet just sillä hilkulla häivytkö, laita silmät kiinni ja pidä ne kiinni. Mieti missä musiikki tuntuu, laita merkille kehon reaktioita. Pisteleekö vatsassa? Kuristaako kurkunpäätä? Entä leukaperissä? Kutittaako kyynelet silmäkulmia?
Laita merkille kehossa tapahtuvat asiat ja tee miltä tuntuu. Liikuta sormia, kipristä varpaita. Nosta hartiat korviin ja pudista päätä.
Tee just sitä mitä sillä hetkellä tuntuu ja keskity vain ja ainoastaan siihen!

Ihmisen mielellä on uskomaton vaikutus, ja sitä sillä on improonkin. Jos ajattelet jo heti kättelyssä miten mistään ei tule mitään, silloin siitä todennäköisesti ei tulekaan mitään. Joten pidä mieli täysin avoimena, ja kun huomaat jonkin ajatuksen tulevan mieleesi (yleensä negatiivista ja tuomitsevaa) niin työnnä se pois, yhä uudestaan ja uudestaan.
Improilu on myös varsin hyvää mindfullnessia, joka sekin tarvitsee harjoitusta aivan kuten vaikka koreografian oppiminen. Erona koreografian ja improilun oppimisessa on se, että sulla ei ole mitään valmiiksi annettua koreografiaa.


Aloita helposta ja yksinkertaisesta ja toista mahdollisuuksien mukaan, mutta älä tee mitään pakosta. Jos sulla olisi huomenna mahdollisuus kokeilla improilua mutta sitten ei tunnukaan siltä, niin älä pakota. Mutta haluan tuoda kuitenkin sen pointin esiin, välillä parhaimmat improt syntyvät just silloin kun niitä ei odota, kun niihin ei panosta, kun olo on kaikin puolin surkea.

Kerroinkin aiemmin, että paras impron tappaja on vertailu muihin ja muiden mielipiteiden miettiminen. Yhden impro on toisesta kamalaa, mutta näin se menee ja melkein pitääkin mennä. Jokainen improvisaatio on yksilöllinen ja ainutlaatuinen, sillä jokainen meistä on ainutlaatuinen ihminen eikä kahta samanlaista ole. Joku voi tehdä samat liikkeet kuin sinä, mutta silloin se ei ole enää improa eikä sillä ole samanlaista vaikutusta.
Koska jokainen on erilainen, jokainen impro on erilainen musiikista riippumatta. Edes koreografia ei ole koskaan samanlainen tanssijoilla, sillä jokainen tanssii sen hieman eri tavalla. Joten muista tämä: sun tekemä impro on totaalisen ainutlaatuinen, sillä sinä olet sen tehnyt!

Kun mä julkaisin ihan ensimmäisen kokopitkän improvideon, mä olin kauhusta kankea. Pelkäsin hirvittävästi millaista paskaa saan niskaani, sillä en ollut koskaan aiemmin julkaissut viittätoista sekuntia pidempään tanssivideota, ja vielä improa! Se tuntui todella henkilökohtaiselta ja meni täysin iholle. Peloistani huolimatta mä sain tosi hyvää palautetta, joka rohkaisia mua kokeilemaan uudestaan. Mä olin siitä ensimmäisestä improsta loppujen lopuksi niin ylpeä ja mä pääsin totaalisesti siihen flow'hun, jossa oli vain minä ja musiikki. Tämän pohjalta asetin melkoiset paineet seuraavalle kerralle, ja silloin jäin vähän puolitiehen, mutta jokainen kerta oli positiivista vahventamista itselleni: mä osaan kyllä. Pikkuhiljaa mä rupesin huomaamaan mulle ominaista tanssitapaa ja samalla heikkouksia, joita pitäisi kehittää. Välillä tuntui, etten saa improon mitään otetta, joten silloin mä soitin musiikkia uudestaan ja uudestaan, välillä vaihdoin biisiä ja taas palasin takaisin.
Mä olen itse itseni kaikkein pahin tuomari ja poikkeuksetta jokaisella kerralla löysin valtavan läjän huonoja puolia ja rumia asioita ja joka kerta sanoin itselleni, että mitä ne muutkin oikein tästä ajattelee? Mutta mikäli elää elämänsä miettien muiden mielipiteitä, niin onko se tavoitteellista elämää?
Ei.
Joten mä annoin mennä. Ja anna säkin.


Tämän päivän treenit menivät hyvin tavalliseen tapaan, ja perinteiden mukaan kolmasosa siitä kului improilun parissa. Uusien Gaynoreiden myötä olen innostunut klassisesta improvisaatiosta - kaiketi sain vähän myös tarpeekseni nykytanssista, ei sitä kovin pitkään jaksa - mutta se myös asettaa paineita. Mun tekniikka ei ole paras mahdollinen, mutta mä tiedän sen ja harjoittelen kyllä, se vaan vie aikaa, kuten varmasti tiedätte.
Mä olen etsinyt paljon youtubesta inspiraatiota, mutta mulla oli jo aamusta lähtien mielessä Kuolevan joutsenen variaatio. Mä olen rakastanut sitä tanssia niin kauan kuin pystyn muistamaan, ja sitä mä olen itsekseni tanssinut siitä lähtien kuin sain kärkkärit. Joten miksi mä en improaisi sitä?
Joten tämän kerran klassinen impro on The Dying Swan, minun versioni siitä.
Toinen video puolestaan käsittelee jalkojen vahvistamista therabandilla. Hyvin simppeleitä liikkeitä, joita videossa tein kymmenen kutakin, mutta tuloksia saadakseen on hyvä tehdä about 20-30.



Kysykää ihmeessä, jos jäi jotakin mietityttämään joko improilusta tai therabandilla tehtävistä liikkeistä! :)

12. huhtikuuta 2016

Doora Unelma, kolmevee


Eilen meidän taloudessa vietettiin juhlapäivää, sillä Doora Unelma täytti kolme vuotta! Vaikeaa uskoa, että tuo pikkupiski on jo niin vanha, sillä nämä kolme vuotta ovat meneet todella hujauksessa. Aivan kuin olisin nähnyt Dooran ensimmäisen kerran eilen, vaappumassa hyvin hitaasti ja epävarman oloisesti isänsä kintereillä. Miten pikkuruinen se koira olikaan, ja miten niin hauskan näköinen! Se oli kuin supikoiran näköinen pölypallo :D
Mutta nyt siitä on tullut iso. Ei kokonsa puolesta - tuo koira ei edelleenkään paina sitä kolmea kiloa ja säkäkorkeus on alle 27 cm - mutta persoonaltaan suurempaa koiraa saa hakea. Näin kevään myötä sen perhoskoiramaisuus on herännyt henkiin kuin perhonen toukastaan, ja välillä mä kiroan miten tuo koira voikin olla niin itsepäinen, mutta samalla se on maailman ihanin.
Ja koska Doora Unelma on mun lapsi - ja samalla kaikkien lellikki - niin totta kai sen kolmivuotisia juhlittiin!


Mä hankin Dooralle lahjaksi kuvassa näkyvät kaksi palloa sekä luupussin (Dooran ehdottomia lemppareita!), ja vanhemmilta tuli tuo pupu sekä kahdenkympin seteli. Hiiri on kuulemma mulle, lohdutuslahja :D Mä naureskelin sitä, että Doora sai paljon suuremmat synttärilahjat kuin minä! Mutta niin se menee siskon käppänänkin kohdalla. Viime vuonna sen täytettyä kymmenen oli koiralle leivottu kaksi valtavaa kakkua (tai ei koiralle vaan vieraille), kutsuttu ihmisiä kylään ja juhlittu koko päivä, ja kun omistajien synttäri koittaa saatetaan hakea kaupan pakastealtaasta yksi kämänen kakku. Asiat tärkeysjärjestyksessä..

synttärikakku :D
Ja mitäpä ne synttärit ovat ilman kakkua, joten tottahan toki mä "leivoin" Doora Unelmalle kakun. Maksalaatikkoa en Dooralle syötä sen korkean suolapitoisuuden vuoksi, eikä Doora ole sitä koskaan edes syönyt joten en halunnut riskeerata sen herkän vatsan takia mitään.
Kakun tein siis tonnikalasta, lohesta sekä kana-Cesarista, ja koristelin sen kananpaloilla. Kanat ja lohet hain kaupan salaattibaarista. Olisittepa nähneet Dooran ilmeen, kun laskin kakkulautasen sen kupin viereen, melkein silmät putosivat päästä :D Ensimmäisenä se söi kanat ja lopulta kakkua oli pitkin lattioita, sillä Cesarissa olleet porkkanan ja herneen palaset eivät tietenkään kelvanneet.
Tyypillistä lasta.. ;)


Teimme tavallisen lenkin, mutta annoin synttärisankarin tonkia joenpenkkaa ja haistella fasaaninsontia tavallista pidempään. Lenkin päätimme tavalliseen tapaan pellolle keppijahtiin. Vaikka nämä aurinkoiset päivät ihan kivoja onkin, niin paksuturkkisena Dooralle tulee helposti kuuma ja se on ruvennut skippaamaan käskyjä pellolla. Talvella se totteli moitteetta, istui odottamassa ja lähti matkaan aina käskystä, mutta nyt se vaan istuu paikallaan eikä liikahdakaan. Toisaalta tänään panin merkille, että kepillä on merkitystä; mikäli mä heitän vanhaa keppiä (ts. keppiä, jota Doora on hakenut ennenkin) se vaan istuu vaikka saisi käskyn juosta, mutta jos mulla on täysin sille uusi karahka, niin johan pinkoo käskystä ja tärisee odotuksesta istuessaan. No toisaalta kyllähän tuon ymmärtää, mutta siltikin rupean aina kyseenalaistamaan omat koirankoulutustaitoni.

Kotona Dooraa odotti uudet lelut sekä luupussi, ja neljän kilsan juoksusta huolimatta riitti energiaa riehua pallojen kanssa. Erityisesti leikkiessä käy Dooran perhosmaisuus ilmi, sillä se ärisee ja murisee täsmälleen Arska-isänsä tavoin, ja sen tapa on säikyttänyt monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole Dooraa ennen nähneet. Okei, tiedän että perhoskoirilla voi olla vähän kyseenalainen maine äkäisinä koirina (tunnen itsekin äkäisiä perhosia, yksi oli todella kova puremaan eikä missään leikkimielessä!) ja muutamaan otteeseen Dooraa rapsuttamaan pysähtyneet ihmiset ovat äkkiä perääntyneet ja jatkaneet matkaansa kun ovat kuulleet Dooran olevan puoleksi perhoskoira. "Ai se on perhonen, se on sitten vihainen!"
Tämä on aika ikävää, sillä hyvin kohdeltu koira on hyvin harvoin vihainen ja aggressiivinen ihmistä kohtaan, ja pureminen on aina koiran viimeinen puolustautumiskeino, sillä se yrittää aina ensin selviytyä tilanteesta muilla keinoilla. Luin vähän aikaa sitten artikkelin koiran puolustautumiskeinoista ja siinä oli esimerkki erittäin kuuliaisesta sakemannista, joka puri pikkupoikaa kasvoihin. Koira ja poika oli jätetty kahdestaan, sillä koira oli todella hyvin koulutettu ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Kun isäntäväki tuli kotiin, koira oli purrut poikaa kasvoihin, ja koira lopetettiin. Koiran isäntä ihmetteli todella suuresti tapahtumaa, ja selitys löytyi ruumiinavauksessa: koiran korvalehdistä löytyi kaksikymmentä niittiä! Eli poika oli niitannut kaksikymmentä niittiä koiraparan korviin, ja miettikää miten paljon se koira oli joutunut sietämään ennen kuin sen sietoraja ylittyi! Se, kuten koira yleensäkin, oli näyttänyt ensin muita merkkejä (kutsutaan vihreiksi ja keltaisiksi), yrittänyt päästä tilanteesta pois, mutta poika oli jatkanut kiusaamistaan.
Toki koiran käyttäytymiseen vaikuttaa sen perimä, mutta suurimman vaikutuksen tekee ympäristö. Koira tarvitsee rajat, se tarvitsee tiedon siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ehdoton ei, ja se tarvitsee johtajan, joka kohtelee sitä aina johdonmukaisesti mutta ystävällisesti.

8 kk ja 18 kg
Jotta tästä postauksesta ei tulisi ihan pelkkää koirankoulutusta, niin satuin löytämään tuon ylläolevan vasemman kuvan (aka törmäsin siihen instagramissa) ja se pysäytti mut. Eroa kuvilla on kahdeksan kuukautta ja 18 kiloa, mutta numerot ovat pienin ero tuossa kuvassa.
Mä näytin... miltä? Zombilta. Ja tunsin oloni zombiksi. Muistan, miten eräänkin kerran olin Dooraa käyttämässä kävelyllä ja liikuin aivan kuin hidastuksella. Jokainen liike oli hirvittävän hidas, pään kääntämiseen meni useita sekunteja, jalan liikuttamiseen meni kymmenisen sekuntia, kymmenen metrin kävelemiseen meni lähes viisi minuuttia. Mielessä ei pyörinyt mitään muuta kuin tuska, pelko ja epätoivo: tätäkö mun elämä on? Kuolenko mä ensi yönä? Miten kauan menee siihen, ennen kuin mun ruumis löydetään, ja miten käy Doora Unelman? Pitääkö mun jättää sen ruokapussi auki illalla ja isoon astiaan vettä ihan varmuuden vuoksi jos satun kuolemaan yöllä? Kuoleman pelko oli pahinta, enkä yhtenäkään iltana nukahtanut ilman toivotonta itkua.
Löysin myös vanhan liikunta- ja ruokapäiväkirjan ja sain hirvittävän muistikuvan viime kesästä, niin karmean että mahahapot maistuvat suussa ja maha on kuin nyrkiniskun saanut. Joka hetki oli vain ruokaa ja pakkoa. Kellontarkalleen. Dooran saattoi viedä ulos pariksikymmeneksi minuutiksi, sitten loppui voimat eikä kipuja vienyt pois edes opiaatit. Päivät olivat täsmälleen toisto samasta ja alkoivat sillä, että jaksoin herätä ja kerätä voimia nousta ylös. Yleensä selvisin aamuista parissa tunnissa ja puolella tusinalla lepäämiskerralla, mutta pahimpina en jaksanut kahta tai kolmea askelta enempää. Pulssi hakkasi taivaissa, en jaksanut hengittää, raajoissa ei ollut tippaakaan voimaa, koko ajan pyörrytti ja silmissä pimeni. Peilistä mä näin miten taas uusi luu näkyy, mutta siltikin näin lihavat, löysät, löllyvät jalat ja roikkuvan takapuolen. Kaikkein kummallisinta oli nähdä häntä; kun ei ollut enää takapuolta, niin häntäluu törrötti esiin kuin typistetty häntä.

Mä en enää koskaan, en koskaan, halua viettää samanlaista tuskanhelvettiä kuin viime kesänä, en ikinä! Mä en enää koskaan halua olla vanki, en enää koskaan halua rankaista itseäni siitä, että vaaka näyttää sata grammaa liian paljon, tai sata grammaa liian vähän kuin olisin toivonut sen olevan.
Jos mulle silloin olisi sanottu, että mä tulen saamaan kahdeksantoista kiloa lisää elopainoa, olisin tappanut itseni siihen välittömästi; en suostunut lihomaan edes kiloa. Tein kauppaa koko ajan omalla hengelläni. Vaikka mä tiesin tilanteen olevan vakava, niin en kunnolla ymmärtänyt tilanteen oikeaa laitaa. Ehkä se oli vaan hyvä.


Vaikka mä olen nyt sata kertaa onnellisempi kuin tuolloin, niin olen huomannut sh:n hiipineen takaisin mieleen. Kun sain viettää talvella useamman oikein hyvän kuukauden, niin nyt tuntuu siltä kuin olisin takaisin syksyssä. Suurin tekijä on tämä valo ja lämpö, sillä yhdistän sen pahaan oloon: viime vuonna valon ja lämmön lisääntyessä mun olo vaan paheni, ja näin on ollut lähes joka vuosi.
Oma kroppa ahdistaa todella paljon, löydän koko ajan lisää ja lisää vikoja ja rumuuksia enkä enää löydä yhtään hyvää puolta itsestäni. Tämä ei ole enää turhauttavaa, vaan tämä tuntuu jo toivottomalta: mihin se mun työ meni? Tätä vartenko mä sitä tein, vaan joutuakseni käymään saman läpi uudestaan ja uudestaan?
Mä tiedän, että ainoa tie tästä kuiville on kohdata se. Kohdata itsensä, (ruma) peilikuvansa ja riisua kaikki tuomitsevuus. Kuvata itseään ihan täysin neutraalisti ja aloittamaan se vaikka varpaista ja jalkateristä, sillä ne lienee mulle helpoimmat ruumiinosat. Tosin nekin ovat lyhyet, paksut, matalakaariset, banaanikintut. Huonot kaikin puolin.
Mä yritän. Mä jumalauta yritän! Mutta en vaan näe tässä enää mitään järkeä.
Miksi yrittää tehdä vielä kovemmin töitä, koska päädyn aina siihen samaan?

Anteeksi tästä vuodatuksesta, mutta mun oli pakko saada se ulos.

9. huhtikuuta 2016

My Friday

yksi toiveistanne oli my day, so here we go: my yesterday Friday!
Heräsin alun perin 5.20 Dooran muristua jollekin mielensä tuotokselle (tai sitten se näki ikkunan verhojen läpi kämppää vastapäisen vaahteran oksan liikahtavan) ja hyppäsin sen perään hakemaan piskin takaisin sänkyyn. Näin kevään myötä Dooran unista on tullut vähän levottomampaa, samoin siis mun, enkä ole enää pitkiin aikoihin saanut yhtäkään yötä ilman herätyksiä.
Lopulta heräsin yhdeksältä, lukaisin sähköpostit ja nousin ylös. Join puoli litraa vettä ja rupesin tekemään aamupalaa. Oma aamupalani oli mantelimaitoon tehtyä kaurapuuroa mustikoilla, kananmunanvalkuaisella, raejuustolla ja soijakookosjogulla höystettynä. Mä luen aina jotakin syödessäni, ja tällä kertaa lukaisin paikalliset ilmaisjakelusanomalehdet. Aamukahvina mulla toimi chai latte. Oman aamupalani jälkeen tein Dooran aamupalan, eli kolme kahvimitallista nappuloita, kananmunankeltuainen sekä kolme lusikallista raejuustoa, ja tähän päälle pari mitallista merileväjauhetta hammaskiveä estämään.
Aamupalan jälkeen tein itsestäni nopeasti ihmisen näköisen, eli laitoin naaman, hiukset ja vaihdoin vaatteet, ja lähdin käyttämään Dooraa päivän ensimmäisellä lenkillä.

Huomasin ulkona, että mun toinen talvikenkä on siinä kunnossa, että se joko pitää viedä suutarille tai päästää eläkkeelle. Johan nuo kengät ovat parisen vuotta mua palvelleet.
Doora sai asiansa tehtyä ja palattiin sisälle ja mä rupesin puuhastelemaan lähtöä kauppaan. Tarkoituksena oli mennä Joupin cittarin Faunattareen, sillä pikkuneiti Unelman nappulapussi oli tyhjä. Eipä siinä, vajaan parin kilon pussi riittää Dooralla pitkään, yli kolme kuukautta :)

päivän ostokset Joupista; ja tästä puuttuu vielä pähkinät ja salaatti, jotka ostin Lehtisen S-marketista!

Mun todellakin oli tarkoitus ostaa vain se ruokapussi ja pari lahjaa Dooralle (neiti täyttää maanantaina kolme vuotta!!), mutta eihän se koskaan mene niin. Menin ensin Sopurahaan, josta piti hankkia siivoustarvikkeita ja nuo Dooran lahjat (kaksi palloa ja luupussi), ja sitten muistin Ronjan sanat siitä kirpparista, Ullakosta, ja se oli niin kätevästi siinä vieressä etten voinut olla poikkeamatta sinne. Ja onneksi menin, koska löysin sieltä uudet kesälenkkarit edellisten käytyä pieneksi. Nuo lenkkarit olivat "vain" kympin ja upouudet, sillä noissa oli vielä laput kiinni.
Toisaalta Seinäjoen kirpparit ovat harvoin mitään löytöpaikkoja, koska hintataso niissä on ihan älyttömän korkea! Ihmiset ostaa just tuolta Sopurahasta eurolla kaikkea sälää ja vie ne sitten kirppikselle myyntiin kolminkertaisella hinnalla. Mutta onko tuo ihmekään, koska kirppispöytien viikkovuokra huitelee kolmeakymppiä!
Mutta anyways, Ullakolta suuntasin viimein cittariin ja hain Dooralle ruokapussin sekä itselle vähän chai lattea, Skyriä, Alproa ja prodepatukoita.

Lähdin kotiin, jonne jätin nämä ostokset, koukkasin yhden leotardin ja lähdin uudestaan matkaan. Käväisin Cubuksessa, mutta turhaan: sovitin yksiä puuvillahousuja (okei, kolmia oikeastaan), mutta mulla on nyt menossa niin järkyttävä housukriisi, ettei mitkään tunnu näyttävän tai sopivan hyvin. Jos housut istuvat lantiolta niin ne ovat ihan varmasti liian isot vyötäröltä. Jos kokeilen korkeavyötäröisiä ja ne istuvat vyötäröltä, ne pussittavat lantiolta ja reisistä mutta tarraavat kiinni sääriin. Lisäksi lähes poikkeuksetta korkeavyötäröisissä housuissa on suhteettoman suuret takataskut, jolloin mun takapuoli tuntuu hukkuvan niihin - tai vastavuoroisesti laajentuvan kolminkertaiseksi. Niin, kuka sanoikaan, että lyhyt löytää paremmin vaatteita?
Aikani ährättyä Cubuksessa jatkoin matkaani postiin - Fb:n balettikirppis on ihan mahtava! - ja sieltä Lehtisen S-marketiin, jonka salaattibaariin olen jäänyt pahasti koukkuun. Se on vastikään laajentanut tuotevalikoimaansa huimasti, ja verrattuna Keskon salaattibaareihin hinta on todella alhainen.
Keräsin sieltä oman salaattini ja poimin samalla Dooralle broiskua. Miksi mä paistaisin broiskua, kun sitä voi ostaa valmiina salaattibaarista? ;)

"Mamma, sä veit mun turkin!"
Lopulta kolmen hujakoilla palasin kotiin ja vein Dooran ulos. Sillä on paraikaa kova karvanlähtöaika, joten jäätiin tuohon etupartsille ja karstailin sen turkkia. Yläselän ja lapojen tietyvillä on turkki jo mukavasti vaihtunut, pehmeä ja aaltoileva perhosturkki kiiltää, mutta vyötäröltä alaspäin sitä karvaa lähtee lähes tupoittain. Yksi karstanveto ja tulos oli kuvan mukainen ^^
Doora ei hirveästi tykkää tuosta karstasta, kaiketi se tuntuu iholla erilaiselta kuin tavallinen pehmeä harja, mutta ilman tätä sitä koirankarvaa on tupoittain ympäri kämppää! Mukavaa herätä aamulla, kun sängystä löytyy semmoisia mustia karvatuppoja, niin että ensin säikähtää oman tukan tippuneen :D

tämän jälkkärinä toimi tuo Questbar

Kun Doorasta ei enää enempää lähtenyt karvaa (ja kärsivällisyyttä), päästin sen kärsimyksestään. Se myös tiesi kanasta, joten piski parveili jääkaapin edessä vikisten, joten levitin salaattini lautaselle, ongin kananpalat Dooran kuppiin, lisäsin leipäjuustoa ja viinirypäleitä omaan annokseen ja siirryin sohvalle katsomaan samalla pari jaksoa Greyn Anatomiaa.
Tää on hyvin klassinen päivärytmi mulla: klo 15.30 - 17.30 päivällinen ja Greyn anatomia :D Mä rakastan lääkärisarjoja, ja aina kun olen yhden sarjan tuottarit katsonut alusta loppuun iskee se tyhjyys ja pieni paniikki: mitä mä nyt katson? Osaan Housen ulkoa alusta loppuun, samoin Greyn anatomian. Olen hankkinut Nip Tuckin ekan tuottarin, mutta noihin kahteen verrattuna todella surkea lääkärisarjaksi. Pettymys, suuri pettymys!


Kuuden aikoihin lähdettiin lenkille, ja nyt tehtiin vajaan vitosen lenkki Mallaskoskelle ja sieltä joen rantaa pitkin kotiin. Meille on muodostunut yksi lempparireitti just siihen Mallaskosken alle. Siihen pysähtyy se kesäristeilijä laiturille, ja nyt kun lumet ovat sulaneet niin hajuja on kaikkialla, joten Doora tykkää rämpiä ihan joenrantaa pitkin haistellen fasaaninsontaa.

ruman näköistä maisemaa
Näin harmaana päivänä rumaltahan tuo näyttää, mutta mä rauhoitun aina veden ääressä. En tykkää uida luonnonvedessä, jotenkin pelkään sitä, ja vaikka tuokin näyttää näennäisen rauhalliselta niin pinnan alla on paljon kovia pyörteileviä virtoja.
Doora tykkää myös tuosta paikasta. Ennen se vähän pelkäsi laitureita, mutta nyt se oleskelee siellä todella mielellään.


Meidän lenkki päättyi Kampustalon vieressä olevalle pellolle, jossa Doora pääsee hakemaan keppejä ja haistelemaan fasaanien ja pupujen hajuja. Nyt joutuu olemaan todella tarkkana, sillä pupujahti on Dooran yksi suosikkipuuhista. Teki se sitä talvellakin, mutta pikkuinen koira ei jaksa hangessa pinkoa kovin pitkälle.
Lopulta palattiin kotiin vähän ennen puolta kahdeksaa, ja samalla kun Doora riehui lelujensa kanssa mä tein lyhyen lihaskuntotreenin: vatsalihaksia ja pari erilaista punnerrussarjaa, kaikki Pilateksesta tuttuja.
Doora piti mua koko ajan tarkasti silmällä, ja kun olin vaiheessa siirtyä venyttelemään, se muistutti mua luusta. Yksi meidän päivärutiineista on Dooran luu, jonka se saa aina lenkin jälkeen. Se on samalla osa koulutusta: istu (tai makaa, mutta yleensä Doora istuu äänekkäästi uloshengittäen) paikoillasi ja odota, että saat luvan ottaa luun. Välillä sille joutuu sanomaan useampaan otteeseen "Ole hyvä, saat ottaa" ennen kuin se todella uskoo, että hän saa otta luun. Vaikka Doora on itsepäinen ja temperamenttinen, niin se on kuitenkin varovainen ja hirveän miellyttämishaluinen :) <3
Tein venyttelyrutiinini ja katsoin samalla perjantain telkkariohjelmat (jotain ihmeen häämekko-ohjelmia, Upea lihava elämäni, I'm Jazz), siivosin keittiötä ja kävin suihkussa.


Käytin vielä Dooran myöhäisiltapissalla puoli kymmenen aikaan, söin iltapalaa ja katsoin samalla murhaohjelmia (oi, ne Friiltä tulevat murhaohjelmat on jotain ihan huippua!). Lopulta joskus puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä nukahdin luettuani jonkin aikaa Torey Haydenin romaania Viattomat.


Tällainen oli mun eilinen perjantai. Ihan normaali arkipäivä, sillä nykyisin mä nautin tällaisista päivistä. Päivistä, joissa mulla on selkeä rytmi ja rutiini. En nauti enää baarissa roikkumisesta, sillä olen saanut siitä tarpeekseni. Jokainen osaa bilettää, mutta on eri asia saada ne omat kiksinsä tavallisesta arkipäivästä. Mä saan tiettyä turvallisuuden tunnetta rutiineista arjessa, tiedän mitä tapahtuu milloin, ja mä tykkään siitä. Lisäksi se auttaa mua oikeanlaisen päivärytmin säilyttämisessä ja helpottaa unettomuutta. Mä tarvitsen pitkät yöunet, enkä ole enää yökukkuja.

Mutta mitäs te tykkäätte näistä my day -postauksista? :)