24. maaliskuuta 2016

Trigger me


Yksi asia on varma verojen ja kuoleman lisäksi: triggerit.
Parantumistyössä oman hyvinvoinnin säilyttämisessä keskeistä on se, kuinka reagoi triggereihin ja miten niistä selviää. Ajattelin tehdä tähän pientä tiivistystä millä tavalla niistä voi selviytyä.

Mä olen aina ollut erittäin herkkä triggeröitymään, ja tämä on ollut se parantumista eniten haittaava seikka. Mun kohdalla sh-potilaiden vertaistuki ei ole koskaan ollut hyvä idea. Helsingin SHK oli mulle maanpäällinen helvetti myös siksi, että koko elämä pyöri siellä sh:n ympärillä ja kaikki potilaat olivat sh-potilaita. Olen käynyt myös SYLI:n vertaistuessa täällä Sjoella, mutta siellä mulle tuli vain erittäin voimakas alemmuuden- ja huonommuudentunne: olen huono anorektikko verrattuna muihin.
Tällä hetkellä mä kyseenalaistan ja invalidoin itseäni: olenko mä koskaan oikeasti ollutkaan sairas, koska mä olen parantunut liian nopeasti? Jos mä olisin oikeasti ollut sairas, niin eikö mun kuuluisi virua letkuissa vuodesta toiseen, pistää kapuloita rattaisiin, olla syömättä sitä pirun suklaata ja tapella atsin jokaisesta maitolasillisesta?


Näistä ajatuksista päästään suoraan asiaan.
Tämä yhteiskunta on mätä. Keskittynyt shitnessiin, ihmisen vartaloon ja siihen, että koskaan ei ole hyvä. Typerin lausahdus on kaiketi se, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Ei! Ihmisluonne etsii jatkuvasti jotakin. Ihmisluonne ei pysähdy. Siksi myös triggerit muuttuvat ja elävät. Ja tämän takia myös oma reagointi triggereihin pitää kasvattaa vahvan pohjan.

Tunne itsesi!

Mikä on sun pahin triggeri? Oletko vertaistuki-ihminen vai aiheuttaako vertaistuki sulle tuomitsevuutta itseäsi kohtaan? Näissä asioissa ei ole olemassa mustaa ja valkoista, oikeaa ja väärää, vaan kaikki on sataviisikymmentä harmaan eri sävyä.
Itsensä tunteminen on se avain, jonka avulla triggereistä voidaan selviytyä kuivalle maalle. Mulla esimerkiksi tämä shitnesspuuha on yksi pahimmista triggereistä, samoin muiden tyytymättömyys-, kehonkuva- ja ruokaan liittyvät puheet, dieettipuheista puhumattakaan, ovat pahimpia tekijöitä. Mun on hyvin vaikeaa seurata muiden sh-potilaiden matkaa, mutta tämä riippuu pitkälti siitä, missä vaiheessa toinen on. Kuherrusvaihe on ehdoton no-no; alkukamppailu on toinen no-no. Tämä osaksi johtuu myös mun kovasta halusta auttaa ja lopulta oman avuttomuuden kohtaamisesta, sillä mä en voi enää tehdä sitä oman vointini kustannuksella. Viime kesänä yritin auttaa muita niin rajusti, että olin heittää henkeni sen kolmannen kerran.

Havainnoi, kuvaa ja pidä se neutraalina.

Sh-potilaat ovat yleensä äärimmäisen tuomitsevia itseään ja usein myös muita kohtaan. Yleensä negatiivisesti tuomitsevia itseään kohtaan ("olen liian huono/läski/paha ihminen"), mutta ainakin yrittävät olla positiivisesti tuomitsevia muita kohtaan ("tuo on niin laiha/kaunis/ihana ihminen"). Mä olen satavarma, että negatiivista tuomitsevuutta esiintyy myös muita kohtaan, mutta siitä ei vain puhuta ääneen.
Kun kohtaat triggerin - otan esimerkiksi vaikka hyvin sairaan ihmisen instakuvan teksteineen, jossa henkilö mainostaa kympin bmi:tä ja ihanaa nälkähuurua; ei sen vaikeampaa - niin mä selviän siitä, että otan etäisyyttä. Mä katson kuvaa ja luen tekstin, havainnoin ja kuvaan sen. "Siinä lukee noin ja tuollainen on sen kuva." Mä pyrin pysymään täysin neutraalina: en liitä siihen minkäänlaista arvottamista (ihana vs. kamala). Otan etäisyyttä.
Aina tämä ei toimi etenkään jos triggeri on liian paha, joten silloin mä siirryn siihen kupla-ajatteluun: tämä on mun elämä, tuo on tuon elämä. Mun pääpointti on keskittyä omaan toipumiseeni, ja sitä ei vie eteenpäin keskittymällä tuon toisen kärsimykseen. Mun kupla on lila, tuon on ruskea. Kaksi eri ihmistä, kaksi eri väriä.
Neutraaliuden säilyttäminen on vaikeinta, mutta se tulee harjoittelemalla. Ota jokin esine, jota kuvailet täysin neutraalisti ja tuomitsematta. Mieti millä tavalla joku toinen voisi esineen kuvailla. Ole varovainen, sillä sinivihreä ei välttämättä ole sinivihreä, ja pehmeä voi tuntua kovalta.


Doora Unelma tuki mua uskollisesti koko spagaattijahdin ajan :D <3

Muista validaatio ja realiteetit!

Validaatio tarkoittaa todesta ottamista. Itsevalidaatio tarkoittaa itsesi todesta ottamista. Invalidaatio tarkoittaa mitätöimistä. Realiteettien muistaminen on yhteyksissä itsevalidaatioon.
Se, että ruokapöytäkeskustelu kääntyy vatsamakkaroiden voihkintaan ja liian monen perunan määrään on eri kastia kuin sh-potilaan. Toiset voivat puhua olevansa niin tyytymättömiä itseensä, haluavansa kiristää itsensä kesäkuntoon tai haluavansa syövän terveellisemmin, mutta on tajuttava se, että heidän kohdallaan kyse ei ole elämästä ja kuolemasta. Heitä tämä tyytymättömyys ei vie hautaan. Sh-potilaalla tämä pahimmillaan voi viedä hautaan. Realiteetit mitään kuitenkaan mitätöimättä.


Radikaali hyväksyntä!

Tämä on ehkä vaikein mutta myös helpottavin kohta.
Kun hyväksyy sen, että nämä ovat mun kortit ja mun on vain tultava näiden asioiden kanssa toimeen, päästää irti tietyistä rasitteista. Mä olen käyttänyt radikaalia hyväksyntää katkeruuden sietämisessä koulukiusaamisen kohdalla. Mä en koskaan anna anteeksi mun koulukiusaajalle sitä helvettiä, jonka hän laittoi mut kokemaan, mutta mä olen hyväksynyt tapahtuneen ja antanut katkeruuden mennä.
Mä olen hyväksynyt sen, että mun elämä on ollut aika helvettiä aika ajoin, mutta mä en voi muuttaa menneisyydestäni yhtään mitään, en vaikka siellä olisi muutettavia asioita.
Sen sijaan että yrittäisit taistella menneisyyden haamujen kanssa, hävetä itseään ja sairastumista ja yrittää peitellä sitä viimeiseen asti, niin hyväksy se. Ihan kokonaan. Paras lahja, jonka voit itsellesi antaa, on itsesi hyväksyminen. Siitä lähtee kaikki. Sä olet kuitenkin itsesi ainoa kumppani; ihmissuhteita tulee ja menee, mutta sinä itse pysyt itsesi kanssa koko elämän ajan. Siihen voit luottaa.
Kun on hyväksynyt itsensä ja problematiikkansa, se auttaa triggereiden hallinnassa. Mä esimerkiksi tulen aina kärsimään kivuista, kestämään heikkoa kroppaa ja mä tulen aina triggeröitymään kaikista vähänkään terveyteen, hyvinvointiin ja ulkonäköön liittyvistä asioista enkä mä siedä stressiä kovin hyvin, mutta mun on pakko hyväksyä asia. Näin se energia, joka mulla muuten menisi näiden asioiden vastaiseen taisteluun jää nyt vapaaksi. Ihmisellä on kuitenkin suht vakio energiamäärä: ei pysty tekemään enempäänsä enempää, sillä ennen pitkää hajoaa sekä pää että kroppa.



Pidä huoli itsestäsi!

Ihminen on huomattavasti alttiimpi reagoimaan triggereihin, mikäli haavoittuvuustekijöitä löytyy. Tällaisia on lukemattomia, mutta yleisiä ovat esimerkiksi väsymys, nälkä, kipu, stressi, erilaiset tunnetilat. Pitämällä itsestään huolta ja etsimällä itselleen hyviä ahdistuksenhallintakeinoja voidaan pienentää riskiä reagoida triggereihin liian voimakkaasti. Itselläni pahimmat haavoittuvuustekijät ovat kipu ja siitä johtuva unettomuus (en saa nukuttua kipujen takia), ja unettomuus lisää mulla ahdistusta ja ahdistus puolestaan voi vaikuttaa syömiseen. Usein huomaan jopa viiden-kuuden tunnin välin aamupalan ja seuraavan ruokailun välillä, ja kun mulla laskee verensokeri mä tulen ensin ärtyisäksi ja samantien sh-ajatukset nousevat potenssiin kymmenen. Pitämällä ruokailuvälit hallinnassa - syömällä esimerkiksi protskupatukan ja hedelmän aamupalan ja seuraavan aterian välillä - mä saan pienennettyä haavoittuvuustekijöitä ja omaa triggeralttiutta jo jonkinverran, ja lisäämällä lepoa arkeen saan niitä tekijöitä pienennettyä vielä lisää.
Olen viimeisten puolentoista vuoden aikana oppinut paljon, ja viimeisten kahdeksan kuukauden aikana olen kehittänyt itselleni keinoja hallita ahdistusta, ja niistä tärkein on liikunta. Mulle juokseminen ja tanssiminen ovat henkireikiä; mä olen todella kehollinen ihminen, tunnen tunteet kehossa voimakkaasti, joten rankka liikunta auttaa mua hallitsemaan ahdistusta ja muita inhottavia olotiloja. Mutta välillä ei edes raju juoksu auta, joten silloin mä käytän ns. tippitaitoja (lyhennelmä sanoista temperature, intense physical exercise, progressive muscle relaxation). Jos ei pysty tekemään edes rankkaa fyysistä liikuntaa, niin silloin mä käytän kylmää: kylmäkalleja paidan alle. Huomio siirtyy väkisinkin muualle, kehon reaktiot hiljenevät ja tunnetila laskee. Mutta koska jokainen on yksilö ja yleensä sh-potilaalle ei voida suositella rankkaa liikuntaa vielä tässäkään vaiheessa parantumista, niin jokaisen täytyy itse kehittää itselleen ne toimivat keinot. Mutta minut on pitänyt kasassa liikunta. Se on estänyt tekemästä tyhmyyksiä, joten se on huomattavasti parempi keino kuin ne aikaisemmat, tuhoavammat tavat.
Eli siis pidä huoli omasta hyvinvoinnista, mutta kehitä myös niitä ahdistuksenhallintakeinoja.


Tässä tuli pieni saarnanpoikanen, vaikka tarkoitus oli pitää tämä mahdollisimman lyhyenä. Se siitä mun tiivistämisestä..
Olen itse tosiaan nämä pari viimeistä viikkoa elänyt pienessä ahdingossa, ja tänään vihdoin sain jotain tolkkua näihin asioihin ja siitä muodostui idea kirjoittaa vähän ylös miten selvitä näissä tilanteissa. Olen pitkään saanut viettää relatiivisesti mukavan rauhallista jaksoa, jolloin olen ollut tyytyväinen itseeni ja elämääni, mutta pakkohan sen romahduksen oli joskus tulla. Realiteettia, realiteettia, ei suinkaan pirujen maalaamista seinille.
Nyt on pääsiäinen, ja mä vihaan pääsiäistä. Pääsiäisenä on aina tapahtunut pelkkiä pahoja asioita, inhoan sitä keltaista, inhoan pääsiäispupuja ja -munia, mämmiä ja sitä pelkkää hiljaisuutta. Vihaan! Viimeinen niitti oli sitten tänään lenkillä, kun mä heittelin Dooralle keppejä. Yritin saada heittoon enemmän voimaa ja keppiä pidemmälle, jolloin oikea olkapää meni sijoiltaan. Jumatsuka se kävi kipeää! Tätä sijoiltaan menoa ei ole tapahtunut sitten viime kesän jälkeen, sillä mulla on jo vahvat lihakset nivelten ympärillä. Mutta koska on pääsiäinen ja kevät ja aurinko paistaa (se, joka tästä tulee tekemään pilkkaa, niin en takaa mitä teen) niin tottahan toki se meni sijoiltaan.
Sanoinko jo, että vihaan kevättä ja pääsiäistä?

Siitä on jo aikaa, kun anonyymi kerran kyseli, että milloin julkaisisin videon mun tanssivan kärkkäreillä, ja nyt mä sen teen. Rakastan uusia tossujani, sillä ne tuntuvat niin hyviltä! Pystyn kerrankin tekemään kunnolla ilman, että jalka kramppaa 24/7! Missään nimessä mun tanssi ei ole virheetöntä, mä tiedän sen, mutta yritän edelleen katsoa ensin niitä hyviä puolia, sillä edellisillä Gaynoreilla mä en pystynyt tekemään edes tuota minuuttia putkeen, polvet olivat koko ajan koukussa jalkojen kramppaamisen takia, ja sen takia mulla oli hartiat jatkuvasti korvissa ja ylävartalo tosi jännittynyt. Nyt asento on hitusen parempi, mutta tuntuma ja luotto tossuun ihan eri sfääreissä!
Musiikki on Chopinin Prelude op. 28, muistaakseni Sylfideistä.



Btw, mitäs pidätte uudesta bannerista?
Mulla on ollut jo todella pitkään mielessä uuden bannerin tekeminen, mutta olen aina lykännyt sen tekoa sillä verukkeella etten osaa. Eihän tuo mitään ammattilaiskuvanmuokkaajan tasoa ole, mutta mun mielestä parempi kuin edellinen. Vähän päivitetympi versio :)

23 kommenttia:

  1. Oi, uusi banneri on niin kaunis -kuten sinäkin! Tykkäsin tosi paljon nähdä vihdoin pitemmän pätkän sinusta tanssimassa kärjillä (olen ihastellut aina niitä pieniä klippejä Instagramissa!) ja voi miten toivonkaan, että saisin itsekin joskus kärkitossut. Mutta näillä nilkoilla se ei luultavasti koskaan toteudu...
    Osaat todella hyvin kirjoittaa kaikenlaisista asioista, myös näistä vaikeammista. Tunnistin monia ajatuksia itsestänikin.
    Teethän pian taas videopostauksen? Peruskuulumishöpöttelyä tai jotain muuta sellaista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos paljon!
      Mua pelotti julkaista tämä video, sillä itse spottaan virheitä virheiden perään ja pelkäsin sitä millaisen ryöpytyksen saan niskaani. Mutta ei elämästä mitään tule, jos koko ajan pelkää muiden sanomisia :) Sen takia varmaan nyt pystyy kirjoittamaan näistä vaikeammistakin asioista, kun ei koko aikaa mieti mitä ihmettä lukijat siellä ruudun toisella puolella ajattelee, jos mä tällaista kirjoitan.

      Kiitos vinkeistä, mä pidän ne mielessä! :)

      Poista
  2. Täällä pitkäaikainen kommentoimaan laiska lukijasi. Halusin vain sanoa, että näytät niin kauniilta ja terveeltä! Olet aikamoinen taistelija, jatka sitä:):)

    Kaikkea hyvää tähän elämäsi kevääseen:)

    -Anna-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos paljon ihanasta kommentista! Todella piristit mun päivää! :)

      Ja oikein ihanaa kevään jatkoa sinullekin! :)

      Poista
  3. Moi!
    Mäkin tykkäsin pidemmästä balettivideosta, laita vaan niitä jatkossakin! Tykkäisin myös videoista, jossa teet jotain perussarjoja tangossa tai keskilattialla, kärjillä tai pehmeillä. Oon tosi huono keksimään sarjoja itse, ja olisi kivaa saada niihin vinkkejä.:)
    Kuulisin mielelläni enemmän sun terapiasta, jos vaan haluat kertoa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ollut mielessä tehdä video ihan perussarjoista tangossa sekä pehmeillä että kärjillä, mutta toistaiseksi se on kaatunut siihen, kun aika pitkälle improvisoin ne sarjat, joten ne eivät ole yhdenmukaisuuden huipentumia.
      Mutta mä pidän sun toiveet mielessä, enköhän mä jotain keksi :)

      Poista
  4. Ihana banneri!! <3

    Tämä teksti oli todella hyvä ja kirjoitin paljon asiaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiva että tykkäät tuosta bannerista! Jouduin vähän arpomaan noiden kuvien kanssa ja onhan tuo aloittelijan paintilla tehty, mutta parempi kuin edellinen :)

      Poista
  5. Todella hyvä, syvällinen ja asiantunteva postaus! Näitä lisää jos kirjoitusintoa syntyy! Voimia kevääseen! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista! Mulla muhii tuolla takaraivossa aina pari ideaa, joihin sitten kerään inspistä :D

      Hyvää keväänjatkoa sinulle :)

      Poista
  6. Triggeröityminen on kyllä hyvin yksilöllistä ja omalta osalta myös se, mikä triggeröi on vuosien varrella vaihtunut. Tietysti on oppinut tunnistamaan niitä asioita, jotka vaikuttavat, mutta huomaan, että ovat hyvin erilaisia, jos vertaan vuosia taaksepäin. Nykyisin toisten sairauden kanssa "näkyvä" säätäminen lähinnä tympii ja joskus säälittää, mutta vaikutuksia en siitä enää saa. Mulle pahin on ehkä tietyllä tavalla samassa vaiheessa olevat, ja etenkin jos ihminen antaa kuitenkin ymmärtää jotain ihan muuta, mitä on. Teennäiset "kaikki on ihanaa" -tyypit herättävät kateutta, vertailua jne. Toisaalta jatkuva negatiivinen energia myös vaikuttaa, jos mennään sitten ääripäähän tuosta positiivisuudesta. Noi urheilu ym. ei vaikuta muhun, jotenkin mua on jopa ruvennut ärsyttämään ajatusmalli median vaikutuksesta. Siis onhan sitä, mutta nykyisin koen enemmän, että esim sh - kuvioissa näitä juttuja vasta lietsotaan ja tavallaan oikeutetaan omaa toimintaa "koska sitä tätä ja tota". Mutta ymmärrän toisen puolen. Joskus sulle taisin kommentoidakin, että fiksu fitness-kaveri avasi mulle tuon maailman ja hänen kautta oikeastaan hahmotin myös omaa kuviota uudella tavalla.

    Mutta kuten säkin kirjoitat, oli ne omat jutut mitä vain, pitää ne tiedostaa ja opetella elämään asioiden kanssa. Aluksi se vaatii hyvinkin tietoista toimintaa, mutta onneksi ihminen oppii ja oppi myös vapauttaa.

    Huh, jotenkin tuli vähän purku. En siis halua missään nimessä kytätä kenenkään kokemuksia ja kuten itsekin kirjoitin, nää jutut on yksilöllisiä.

    Valoisia päiviä ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisen triggerit ovat erilaisia ja kuten itsekin toit esille, niin ne elävät. Mutta kun ne tiedostaa, niitä oppii käsittelemään ja pikkuhiljaa ne menettävät sen valtaisen merkityksensä.

      Kiitos kommentista, ja saa purkaa :D

      Poista
  7. Urheilu. Vikellys. Vasta vikellys on saanut mua irrottamaan shn otteesta ja on hurjaa, kuinka täytyy alkaa suhtautumaan uudelleen omaan kehonkuvaansa. Mä vertailen itseäni todella helposti toisiin ihmisiin (ulkonäköön, ikään, urheilusuorituksiin (wtf?)), jotka helposti suostavat mut masennukseen ja syöminen menee vaikeksi. Eli kyllä, jokaisella on tosiaan omat triggeröivät juttunsa..

    Voi hyvin ♡ Tsemppiä kevääseen, nauti mun puolesta takatalvesta ja pakasta jääpaloja kevätpäivien varaksi ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen niin mielissäni, että sä olet löytänyt vikellyksen siksi sh-vapaaksi jutuksi! Sitä kautta sä pikkuhiljaa löydät sen terveyttä kohti vievän kinttupolun, joka vahvistuu askel askeleelta :)

      Kiitos Sini! Takatalvi ehti lauhtua ja viimeisetkin lumet sulaa ennen kuin ehdin niitä pakkaseen kerätä.. ;) <3

      Poista
  8. Todella hyvä teksti! Mulla heräskin tästä ajatuksia, joita haluisin sun kanssa jakaa. Mulla ei ole mitään yhtä/tiettyä pointtia, toivottavasti ei haittaa :) Sulla vaan usein on hyvin selkeitä näkemyksiä asioista/asioihin, joten olis kiva kuulla sun ajatuksia tästä keskustelupalstoilla pyörineestä aiheesta:

    Oon jaksanut paljon ihmetellä tuota kilpailuhenkeä syömishäiriöisten keskuudessa. Osittain musta tuntuu, että se on yksi syy sille miksei syömishäiriöitä oteta vakavasti. Niitä pidetään monesti vain huomionhakuna, siis sellaisena huomionhakuna joka on täysin tietoista toimintaa ja tarkoituksella aiheutettua(jonka voi halutessaan tuosta vaan lopettaa)

    Tätä ei auta yhtään asia, josta Nooran blogissa on taas noussut keskustelua. Nimittäin muutaman vuoden takainen MOT-Anorektikko apua ohjelma, jossa Aino kertoo tavoitelleensa tietoisesti anoreksiaa saadakseen huomiota ja kirjoittaneensa päiväkirjaansakin päätöksestään hommata anoreksia. Samassa ohjelmassa asiantuntijat kertovat kuinka syömishäiriö ei koskaan ole sairastuneen oma valinta. Silti ohjelmassa "kokemusasiantuntijana" on tämä Aino, joka ensialkuun suoraan kertoi sairautta tietoisesti tavoitelleensa. Toisessa haastattelussa hän kertoi pitäneensä osastolle "joutumista" meriittinä, sillä oli vihdoin todistetusti saanut hommattua anoreksian itselleen.
    Mielestäni tässä on jotain todella kieroutunutta. Halutaanko ihmisiä todella valistaa anoreksiasta sairautena antamalla kuvaa, että sairaus on aina tietoinen päätös. Että anorektikoille sairaus on meriitti ja se on valittu itse? Ymmärtäähän sen, että vähemmästäkin ihmiset haluavat laittaa kukkaron nyörit kiinni kun puhutaan sairaista, jotka tietoisesti sairautensa halusivat ja hankkivat. Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että sairaus ei ole oma valinta. (Mikä yleisesti ottaen onkin totta syömishäiriöidenkin kohdalla) Vai onko nämä eri osastokeissitkin vain meriittejä, jotka täytyy kokea ennen kuin voi alkaa toipumaan sairaudesta? Jotta voi tulevaisuudessa brassailla vaikealla menneisyydellään.
    Jotkut vertaavat alkoholismia ja anoreksiaa keskenään. Esim. Eikö alkoholistitkin pitäisi sitten jättää hoitamatta? Harva alkoholisti on kuitenkaan päättänyt alkoholisoitua alkaessaan juomaan-samoin kuin Ainon tapauksesta poiketen harva anoreksiasta tai muusta syömishäiriöstä kärsivä on päättänyt sairastua alkaessaan laihduttaa.
    Toki on aikalailla itsestään selvää, että psyykkisesti terve ja tasapainoinen ihminen ei lähde huomiota noin sairaalla tavalla tavoittelemaan tai edes keksi moista. Mielestäni kuitenkin silloin olisi ollut tärkeää tuoda ohjelmassa esiin, mikä on ollut psyykkisellä tasolla häiriintynyt (esim. persoonallisuushäiriö), että ihminen on niin epätoivoiseen tekoon päätynyt. Tai vastavuoroisesti olisi (mieluummin) pitänyt jättää nuo kommentit kokonaan näyttämättä ohjelmassa tai valita toinen haastateltava.

    Millaisia ajatuksia sinussa nämä mietteet herättävät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottahan toki saa ajatuksiaan jakaa, se ilahduttaa aina! :)

      Mä en ole nähnyt tuota MOT -dokkaria, ainoastaan kuullut siitä, mutta kuulemani (tai lukemani) perusteella voi tehdä sen päätelmän, että ohjelma on leikattu aika typerästi.
      Mutta anyways. Mun mielestä silloin kun halutaan tavoitella syömishäiriötä ollaan jo sairaana jollakin tapaa. Kukaan mieleltään terve ihminen ei tällaista halua vapaaehtoisesti. Toit itsekin esiin persoonallisuushäiriön mahdollisuuden, ja mä olen samaa mieltä sun kanssa siitä. Mä en ole persoonallisuushäiriöistä mitenkään perillä, mutta pikainen googlaus antoi esimerkiksi huomionhakuisen persoonallisuushäiriön, jossa potilas pyrkii hankkimaan huomiota keinolla millä hyvänsä, ja hengenvaarallinen sh voi vaikuttaa hyvältä keinolta.

      Mä uskon, että on henkilöitä jotka tekee syömishäiriöisiä temppuja kuitenkaan haluamatta sairastua mutta sitten sairastuukin, sillä kun jotakin asiaa toistaa yhä uudelleen ja uudelleen ja jos siihen yhdistetään esim. nälkä, niin ihmisaivot tekevät temput.
      Mutta enemmän mä uskon siihen, että syömishäiriöön sairastunut henkilö on sensitiivisempi kuin ihmiset normatiivisesti. Tämä yleensä ilmenee kovina vaatimuksina itseään kohtaan, halu miellyttää muita ja tukahduttaa omia (kenties negatiivisia) tunteitaan, ja EHKÄ myös ns. kilttinä tyttönä. Tutkimuksissa on myös todettu, että lähes 80% anoreksiapotilaista on aivoperäinen poikkeama, ja tämä tekee yksilöstä alttiimman sairaudelle. Kolmas tekijä on myös perimä: mikäli lähisuvussa on ollut syömishäiriöitä, niin yksilöllä on suurempi alttius sairastua.
      Nämä on siis tutkimuksista löytämiäni asioita, ja omalta kohdalta voin todeta tuon temperamenttiasian. Mä olen huomattavasti herkempi kuin ns. normaali ihminen, ja tietynlainen ympäristö voi toimia triggerinä sairastua.
      Mulla oli siinä pohjalla keskivaikea depressio, en tiennyt mitä tehdä niiden tunteiden kanssa ja kokeilin yhtä jos toistakin keinoa purkaa niitä, ja silloin toimivin oli syömishäiriö. Kaikki alkoi suht viattomasti ortoreksiasta, joka hyvin pian kulminoitui anoreksiaan. Vaikka tilanteeseen puututtiin nopeasti, toimivan avun puuttuminen vaikeutti tilannetta.
      Mitä huomionhakuun tuli, niin myönnän että mulla oli silloin alussa noita tavoitteita: ensiapuun joutuminen oli ensimmäisenä, tiputus toisena, osastolle joutuminen, nenämahaletku. Hoin itselleni, että sitten kun on nm-letku koettu olen valmis parantumaan, koska olen ollut "tarpeeksi" pohjalla. Mutta se kaikki oli valetta. Itsepetosta siinä määrin, että mikään letku tai luku tai kliinisesti kuolleena vietetty hetki ei sanonut mulle, että nyt mä olen valmis.

      Mun mielestä on äärettömän tärkeää hoitaa paitsi oiretta niin myös puuttua siihen miksi näin on käynyt. Jos on kokenut traumaattisia asioita lapsena/nuorena, ne täytyy selvittää jotta pääsee eteenpäin. Jos on jotakin persoonallisuushäiriötä, pitää päästä terapiaan jotta elämänlaatu kohenisi.

      Miksi sh:n hoitaminen ja niihin suhtautuminen niin pielessä? Ehkä siksi, että niistä ei Suomessa puhuta kunnolla. MOT:n dokkari oli ilmeisesti tehty erittäin provosoivaksi, ja ehkä se olikin tarkoitus. Suomalaismediassa näkyy jonkin verran sh, mutta ne ovat aika hippusia.
      Tähän mä itse haluan vaikuttaa, sillä vaikka Suomi on pahasti jäljessä näistä hoidoista niin se on kuitenkin pikkuhiljaa nousemassa - toivottavasti! Koulutettuja kokemusasiantuntijoita arvostetaan terveydenhuollossa koko ajan enemmän, joten tämä olisi se väylä, jota kautta itse voisi tehdä asialle jotakin.

      Tästä tuli nyt romaani, mutta toivottavasti sait selvää mitä yritin tarkoittaa. Laita ihmeessä kommenttia, jos jäi jotain mietittyttämään! :)

      Poista
    2. Kiva vaan, että vastasit kunnolla! Mä en olekaan tosta poikkeamasta aivoissa aiemmin kuullut (muista luettelemistasi syistä kyllä), joten voisitko hieman avata sitä? Millaisesta poikkeamasta on kyse?

      Toi on totta, että syömishäiriöistä ei puhuta tarpeeksi! Ei ainakaan laaja-alaisesti. Mitä tulee MOT-ohjelmaan, sen pointiksi ilmaistiin tiedon lisääminen ja se, että saataisiin "muodikkaan ulkonäkösairauden" leima pois anoreksialta. Kuitenkin siinä mentiin pahasti pieleen jo ohjelman alkumetreillä, jolloin annettiin Ainon myötä ymmärtää sairastumisen (tai varmasti monen katsojan mielestä tässä tilanteessa "sairastumisen") olevan aina oma päätös. Dokkari ruokki ikävällä tavalla myös anoreksiaa sairastavista itsekästä kuvaa, kun haastattelussa on samaan aikaan Aino, joka hankki sairauden tietoisesti sekä hänen huolesta sekaisin oleva äitinsä. Normaalistihan ihminen helposti ajattelee, että kuinka joku voi tietoisesti tehdä läheisiään kohtaan niin hirvittävän ja itsekkään tempun, että sairastuttaa itsensä tarkoituksella vain huomiota ja meriittiä saadakseen.
      Kuten todettu, tällainen voi olla median kannalta hyvää vetonaulaa katsojille, mutta inhottavaa syömishäiriöstä kärsiville sekä heidän läheisilleen. Totean taas kerran, ohjelman olisi pitänyt alustaa miksi Aino sairastutti itsensä tietoisesti ja tuoda esim. enemmän esille sellaisen päätöksen ikäviä seurauksia, kuten epilepsia johon hän päätöksensä vuoksi sairastui. Näin alleviivattaisiin sitä, että tempaus ei ole ollut kannattava. Ikävä kyllä, nykyään media ja julkisuus on monelle kaikki kaikessa (mikä saattanee olla osasyy sille, että juuri tällainen "huomiota halunnut" tapaus on haastatteluihin päätynyt) ja voi jonkun herkän ihmisen mielessä saada aikaan saman ajatuksen itsensä sairastuttamisesta huomion ja näkyvyyden saamiseksi tässä maailmassa.

      Mitä tulee sinun omaan huomionhakuusi, josta kerroit; Tyypillistähän on, että mielen vallannut anoreksia ei usko koskaan olevansa tarpeeksi laiha. Siinä mielessä nuo luettelemasi esimerkit ovat ihan ymmärrettäviä ja monelle varmasti tuttuja. Tärkeä ero tässä on kuitenkin se, että se mikä on johtanut letkujen ym. tavoitteluun, ei ole kohdallasi ollut tietoisesti hankittua. Eli siis sairauden alkusysäys.

      Toivottavasti sait yhtään kiinni puolestasi minun näkemyksistäni/ajatuksistani :)

      Sitten vielä ihan aiheesta toiseen:
      Sattuuko sulla olemaan tietoa millaisia konkreettisia eroja on helsingin ja kokkolan yksityisillä sh-klinikoilla? Onko jompi kumpi ns. maineeltaan parempi? Toki jokaisen kokemus on yksilöllinen, mutta mielelläni kuulen kaiken mahdollisen!

      Poista
    3. Tuosta tutkimuksesta kerrottiin Supersize vs Superskinny -ohjelmassa, ja pikaisella googlauksella löytyi seuraava artikkeli, joka taisi siinä ohjelmassakin olla. Linkki artikkeliin: http://newsroom.ucla.edu/releases/ucla-study-shows-that-people-with-anorexia-and-body-dysmorphic-disorder-have-similar-brain-abnormalities
      Lyhyesti sanottuna AN-potilailla on epätavallisen pienet/heikot yhteydet niiden aivojen osien välillä, jotka vaikuttavat kehonkuvaan. Todella huono suomennos, joten kannattaa lukea itse tuo artikkeli.

      Pystyyköhän tuon MOT:in ohjelman näkemään vielä mistään? YleAreenasta? Olisi mielenkiintoista nähdä se, sillä kuulemani perusteella siinä on menty pahasti pieleen.

      SHK:n ja Kokkolan välisiä eroja en tiedä, Kokkolan klinikassa en ole koskaan käynyt ja silloin kun SHK:hon menin Kokkolan klinikkaa ei ollut vielä olemassa. Oma kokemukseni SHK:sta on todella hirveä, pelkkää lääkehoitoa, ja niiden lääkkeiden takia mulle puhkesi epilepsia. Kesti pitkään saada kaikki ne lääkkeet alas ja epilepsia hallintaan. Lisäksi yksi silloisista osastotovereista kertoi lisää kyseenalaisia asioita paikasta, ja tosi monen paikan potilaan (tai ex-sellaisen) olen kuullut sanovan, että nuoriint ja vasta vähän aikaa sairastaneisiin hoito siellä on tehonnut parhaiten. Mutta kuten sanoin, mun kokemus on vain mun kokemus, joskin erittäin negatiivinen sellainen.

      Poista
    4. Ohjelmaa ei valitettavasti enää näe, mutta siitä löytyy käsikirjoitus:

      http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/05/18/anorektikko-apua-kasikirjoitus

      Muutenkin ohjelmassa vahvistetaan ikävästi stereotypioita anoreksiaa sairastavista aina "kiltteinä perfektionisteina" jne. Olen itse pohtinut, että liekö tuo kiiltokuva anorektikoista täydellisinä keijukaisina syitä sille miksi esim. Ainokin on halunnut anorektikon leiman otsaansa saada. Jonkun toisen haastattelun joskus luin(en muista mainitsinko ylempänä) ja tajusin jälkeenpäin, että sama Aino kertoi siinä kuinka piti osastolle pääsyä meriittinä siitä että vihdoin oli todistetusti anorektikko. Muutenkin haastiksesta jäi se käsitys, että hän liikkui vain koska "anorektikon nyt kuuluu" ja oli innoissaan kun liikuntakiellon takia ei enää tarvinut.
      Tulee vaan sellanen suuttumuksen, pöyristyksen ja pettymyksen sekanen fiilis. Onko nämä oikeasti ainoita esimerkkejä, joita medialla on syömishäiriöistä julkisuuteen tuoda. Tuokin oli meinaan valistusmielessä kirjoitettu teksti. En löytänyt sitä enää netistä, olisin muuten linkannut myös sen!

      Kiitos tuosta linkistä jonka laitoit :)

      Poista
  9. Moi!
    Haluatko täsmentää, mitä tarkoitit, kun kirjoitit että et ole persoonallisuushäiriöistä mitenkään perillä? Vai tarkoitatko, että et tiedä muista kuin epävakaasta? Oot jotain kertonut sun hoidosta, ja oon jotenkin ajatellut, että käyt DKT:ssa. Oon itse siis käynyt DKT:ssa, ja kuulosti niin tutulta jotkut sun kuvaukset. Mutta oonko saanut väärän käsityksen?

    Noora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      Tarkoitin just sitä mitä kirjoitinkin: en ole mitenkään erityisesti perillä persoonallisuushäiriöistä. Toki olen kuullut (kuka voisi edes välttyä Iltalehden jatkuvista persoonallisuushäiriö- ja narsistiartikkeleiltä?), mutta omakohtaista kokemusta mulla ei niistä ole.
      Mä käyn psykoterapiassa, jossa olen oppinut noita mm. tässä postauksessa kertomiani asioita ja dialektiikkaa jonkinverran, mutta en siis käy dkt:ssa :)

      Poista
    2. Okei, kiitos selvennyksestä. :)
      Jostain syystä muuten mulla ei ainakaan onnistu puhelimella kommentoida tänne. Mistähän johtuu? Pari kertaa olen meinannut kommentoida kun olen puhelimella lukenut, mutta ei ole onnistunut.

      Noora

      Poista
    3. Höh, mä en kyllä osaa sanoa miksi ei puhelimella kommentointi onnistu :/ Käytätkö puhelimella blogin mobiiliversiota vai internetversiota?

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta