31. maaliskuuta 2016

Terveydeksi!

#healthylifestyle #strongnotskinny #dancelifestyle

Terveelliset elämäntavat.
Kuinka monta kertaa päivässä luet nuo kaksi sanaa? Kuinka monta kertaa ne joko menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tai tunnet kenties pientä häpeää ja syyllisyyttä, koska omat elämäntavat eivät ole superterveellisiä? Kuinka monta kertaa vannot aloittavasi terveellisten elämäntapojen noudattamisen heti maanantaina? Kenties hoet itsellesi sitkunia - sitku olen tehnyt sen ja sen mä aloitan terveelliset elämäntavat?
Mutta mitä ne terveelliset elämäntavat on?


Terveelliset elämäntavat ovat tasapainoa ruokavalion, liikunnan ja levon välillä, mutta ennen kaikkea terveelliset elämäntavat ovat itsestä välittämistä. Pitää välittää itsestään ja omasta hyvinvoinnista, jotta terveelliset elämäntavat ovat oikeasti terveellisiä, ei syömishäiriön tai shitnessin sanelemia 100 grammaa protskua, nyrkillinen parsakaalta ja viisi tuntia punttia.

Ihmiskeho hakee koko ajan tasapainoa, ihan koko ajan. Mikäli ihminen syö liian vähän, kroppa viestittää siitä ja laittaa ihmisen pakolla syömään. Mikäli ihminen ei lepää tarpeeksi, kroppa pistää stopin puuhalle. Mikäli ihminen on alipainoinen ja syö liian vähän, kroppa joutuu hätätilaan. Se supistaa ihan kaikesta: aineenvaihdunta hidastuu, väsymys lisääntyy, ajattelu toimii huonosti ja mikäli nälkää on kestänyt vähänkään pidempään, niin kroppa joutuu käyttämään omia kudoksiaan taatakseen välttämättömien elinten toiminnon, sydänten ja aivojen.
Etsin tänä aamuna tyhjää vihkoa ja sellaista etsiessäni törmäsin vuoden takaiseen ruoka- ja liikuntapäiväkirjaan painomerkintöineen. Painoin kymmenisen kiloa vähemmän, sain päivässä kuutisensataa kaloria ja balettitunteja ennen vetelin mielettömiä määriä energiajuomia. Dooran ulkoilutukseen liikeni max puoli tuntia kerrallaan ja lopun ajasta tein mitä, makasin sohvalla. Nopeasti ajateltuna luulisi että paino putoaisi tuolla keinolla, mutta mun kroppa oli siihen liian fiksu. Jatkuvaa, päivästä toiseen kestänyttä nälkiintymistä oli siihen päivään saakka kestänyt jo yli vuoden - on-offina yli kymmenen vuotta - joten selviytymiskeinonaan mun kroppa pisti luukut kiinni. Kyllähän tuolla pitkällä aikavälillä laihtui, hyvin hitaasti, mutta mikä sen hinta oli? Jos olisin mennyt osastolle edes paria päivää myöhemmin, mä olisin kuollut elinten pettämiseen. Munuaiset kävivät vajaatoiminnalla, maksa oli vajaatoiminnalla jo viime keväänä, samoin sydän.
Ironia tässä on se, että mä keväällä luulin noudattavani erittäin terveitä elämäntapoja: paljon kasviksia ja hedelmiä, ja sainhan mä proteiinini rasvattomasta raejuustosta! Harrastin monipuolista liikuntaa.
Hah!

punaisen leon kuvissa painoa oli jo tullut puolenkymmentä kiloa lisää; mustan leon viisitoista. Kumpi on terveellisempää?

Tämä parantumisprosessi on saanut mut ajattelemaan terveellisyyttä ja elämäntapoja ihan uudestaan ja uudelta kantilta. Kun ennen terveelliset elämäntavat tarkoittivat paljon vettä ja teetä, hedelmiä, kasviksia ja riisikakkuja kofeiinijuomista puhumattakaan, niin nyt ne tarkoittavat tasapainoa. Mutta ne tarkoittavat myös itsestään välittämistä. Mä en noudata terveellisiä elämäntapoja siksi, että se on pakko joko yhteiskunnan tai sh:n sanelemana. Yhteiskuntaa ei kiinnosta paskan vertaa millaiset mun elämäntavat on, paitsi ehkä niitä mustavalkoisesti ajattelevia, jotka vetävät veronmaksukortin joka asiassa esiin.
Mutta miten mä neuvoisin ihmistä, joka haluaisi noudattaa terveellisiä elämäntapoja?


Tunne itsesi!

Onko tämä vegaanihöpinä sinulle pakko vai sananmukaisesti höpinä? Aiheuttaako tiukka ruokavalio jo ajatuksena ahdistusta? Oletko allerginen tai yliherkkä joillekin ruoka-aineille? Onko sinulla jotakin fyysisiä ongelmia?
Itse olen eläinrakas ihminen, mutta pidän omaa hyvinvointiani tällä hetkellä tärkeämpänä kuin eettisiä kysymyksiä. Mä tiedän sen, että jos alkaisin ylihysteeriseksi vegaaniksi (huomaa sarkasmi), niin se olisi suora tie takaisin sh:n syliin, joten vegaanius ei ole mun tavoitteiden mukaista. Mä en syö punaista lihaa, kalaa ja kanaakin vain harvoin, joten tämä on mun keino puuttua mahdollisiin eläinten oloihin mikäli asiaa haluaa tältä kantilta katsoa.
Mulla on myös fibro ja se pysyy parhaiten kurissa kun harrastan monipuolista liikuntaa ja ennemmin nukun yöni kuin vietän ne baarissa.

Ruokaa!

Ruoassa - kuten kaikissa muissakin osa-alueissa - pätee sana tasapaino. Kun suurin osa ruokavaliosta on kunnossa, ei ole väliä miten sen lopun haluaa syödä. Tämä "kunnossa" pitää sisällään sen, että syö riittävästi ja monipuolisesti itselleen sopivaa ruokaa.
"Sokeri on saatanasta", kuulin kerran sanottavan, ja suoraan sanoen tämä on niitä shitnesspuheita. On totta, että puhdistettu sokeri voi lisätä tulehdusta elimistössä eikä ihmiskeho kaipaa toimiakseen puhdasta sokeria, mutta kohtuudella se ei tapa.
Otanpa esimerkiksi itseni. Mä syön suklaata joka ikinen päivä enkä mä häpeile sitä. Miksi häpeäisin? Siksikö, että juttagustafsbergit sanoo sen menevän suoraan reisiin ja että se pitäisi korvata maitorahkalla? Mun ruokavalio koostuu 70-80% tavallisesta terveellisestä, kasvisvoittoisesta ruoasta, joten sillä lopulla ei ole suurta merkitystä. Toiseksi, mulla on kropassa edelleen korjattavia asioita, ja kolmanneksi mä väitän, että mun parantumisprosessin kannalta on äärettömän tärkeää, ettei mulle jää mitään kiellettyjä ruokia vain siksi, että niissä on sokeria. Ja vielä neljänneksi, mun kroppa kyllä kertoo mitä se haluaa ja milloin.

Kuuntele kroppaasi ja sen viestejä!

Lepoa vai liikuntaa? Venyttelyä vai joogaa, vai päiväunet?
Oman kropan kuunteleminen ei ole helppoa, ja itselläni kropan viestit olivat vihollisia. "Mind over matter", mä hoin. "Se on päästä kiinni!"
Mutta loppupeleissä se on kropasta kiinni, sen tasapainosta. Kuten olen kertonut, ihmisellä on rajallinen määrä energiaa, ja kropalla rajallinen määrä voimaa; ei vaan jaksa enempäänsä enempää! Mikäli menee rajan yli, syntyy velkaa, joka pitää ottaa takaisin. Jos rasittaa itseään liikaa, kroppa kertoo siitä ensin pienemmillä merkeillä. Jos ne skipataan toistuvasti, kroppa pistää stopin touhulle.
Kroppa hakee tasapainoa, ja terveelliset elämäntavat ovat tasapainoa. Kun itsellä on hyvä olla niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, voi olla aika varma siitä, että myös omat elämäntavat ovat melko hyvin reilassa. Aina voi tehdä hienosäätöä, mutta onko se välttämättä pakko tehdä, jos kaikki toimii hyvin?


Kuten huomasitte mä en luetellut mitä terveelliset elämäntavat ovat. Lauantai-illan irtokarkkipussi voi olla osa terveellisiä elämäntapoja ellei siihen liity esimerkiksi syömishäiriökäyttäytymistä kompensoimalla. Pari drinkkiä työkaverin kanssa perjantai-iltana työviikon jälkeen voi olla osa terveellisiä elämäntapoja, ellei se olekin jokailtaista ja päivän kohokohta. Jokailtainen juoksulenkki voi olla osa terveellisiä elämäntapoja jos se ei aiheuta ahdistusta ja määrää päivän syömisiä.
Kuten huomaatte, se on kaikki kiinni tasapainosta.


Mitä omiin kuulumisiini tulee, niin tiistaina raahasin luuni lääkäriin tuon nilkan takia, ja siellä tapahtui todella ihmeellinen asia: törmäsin Haapikselta tuttuun lääkäriin! Tämä lääkäri oli yksi mun lääkäreistä about 9 vuotta sitten Haapiksella, ja hän oli mulle suuri tuki sen pahoinpitelyn aikaan. Joten oli sekä pieni järkytys että yllätys törmätä häneen Seinäjoen tk:ssa! Ja vielä suurempi ällistys oli se, että lääkäri tunnisti minut ja sanoi usein miettineen mitähän mulle kuuluu. Ja mä kun luulin, ettei kukaan lääkäri muista potilaitaan jälkikäteen! :D
Mutta anyways, jouduin röntegiin, sillä päästin sellaisen rääkäisyn lääkärin kokeillessa jalkaa, että pelkona oli rasitusmurtuma sääressä. Kävin röntgenissä ja vietin yhden elämäni pelottavimmista illoista googletellessa kaikkia penikkataudista rasitusmurtuman leikkaukseen :D Seuraavana aamuna kello yhdeksän hilpaisin lääkäriin uudestaan ja luut olivat kunnossa, onneksi! :)

Kävin tänään peilisalilla tekemässä lyhyen ja melko iisin harjoituksen, ja keskityin ihan perusteisiin: aukikiertoon ja linjauksiin. Jätin pois kaikki hypyt ja piruetit, joten pystyin kiinnittämään huomion kunnolla jalkoihin. Etenkin pliéissä huomioin jalkojen pronaation ja tenduissa nilkkojen asennon (ei banaania!), ja jännä miten paljon erilaiselta plié tuntuu kun siinä ei pronatoi!
Tällä kertaa mä en tehnyt tavallista improa, vaan improsin kärjillä. Itse asiassa mä rupesin kehittelemään tuohon musiikkiin ihan koreografiaa mitä useammin aloitin tuon kappaleen. Myönnetään, että loppupuolisko on täyttä improa ja kaukana täydellisestä ja täynnä virheitä, mutta kukapa täällä täydellinen onkaan? Virheet on sitä varten että niistä oppii.
Toinen video on hyvin simppeli plié-sarja tangossa. Anonyymi esitti ehdotuksen tankosarjoista joko pehmeillä tai kärjillä (tai molemmilla), ja tänään pidin pliét hyvin yksinkertaisina ja nilkan takia jätin neljännen asennon välistä kokonaan.



Millaisia ajatuksia terveelliset elämäntavat aiheuttaa teillä?
Mitä te miellätte niihin kuuluviksi? :)

28. maaliskuuta 2016

Antieaster


Mä olen oikea antieaster-ihminen, ja aina pääsiäisen lähestyessä mun rintakehää alkaa puristamaan ja ahdistus nousta. Olen aina vihannut juhlapyhiä, mutta pääsiäinen on pahin eikä juhannus sille paljoa häviä. Pääsiäinen... ugh! Se on keskellä inhottavaa rapakeliä, rumaa keltaista auringonpaistetta, hiljasta pölyä. Täynnä mauttomia pääsiäispupuja, mignonmunia, keltaista väriä.
Hiljaisuutta. Keltaista. Auringonpaistetta.


Mä en ole ateisti enkä mä ole uskovainen. Mä tykkään joulusta, tykkään pimeydestä ja kirkkaanvalkoisesta lumesta, niiden kontrastista. Siedän joulupäiviä koska on pimeää. Mä ymmärrän pääsiäisen sanoman, mutta jos pääsiäinen olisi sydäntalvella todennäköisesti kestäisin sitä hitusen paremmin.
Olen aiemmin ollut pakotettu viettämään pääsiäistä, mutta nyt parina viime vuonna olen puhunut suuni puhtaaksi siitä pääsiäisshaissesta. Aina pääsiäisenä on tapahtunut pelkkää pahaa, joten mä en kaikella uhallakaan vietä sitä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa puolen vuosisadan päästä, mutta en nyt.
Joten millaista oli mun antieaster?


Sen verran annoin periksi, että söin yhden kindermunan. Sen yllätys oli leijona leijonanpoikasen kera.
Tein ja söin paljon smoothieita. Mä tiedän että kuljen vähän jäljessä enkä juokse trendien perässä, eikä mun ole mikään tarvekaan. Suurin osa trendeistä on kuitenkin suhteellisen typeriä ja menevät nopeasti ohi - onneksi! - mutta osa on kokeilun arvoisia, kuten nämä smoothie bowlit.
Ehkä pientä hifistelyä mutta smoothie maistuu paremmalta kulhosta, kun siinä on hyvät päälliset :D Nuo smoothiet ovat myös todella oivallista pre-workout -ruokaa. Mä olen omissa smoothieissa käyttänyt pohjana maitorahkapurkin ja banaania, ja välillä olen laittanut mustikoita tai mansikoita, sekä jotain muuta hedelmää, esimerkiksi päärynää ja/tai viinirypäileitä ja kostutukseksi vähän kookosjuomaa. Päällehän voi laittaa oikeastaan mitä ikinä mieleen tulee, ja mä olen käyttänyt aina kiiviä, rusinoita/pähkinöitä/kuivattuja hedelmiä ja jotain muuta hedelmää.

Kun smoothien ajoittaa hyvin - noin tunti-puolitoista ennen treeniä - niin olo on kevyt mutta takuulla jaksaa! Ainoa pieni havaitsemani haittapuoli on se, että kovin nestepitoinen smoothie (tai muuten vaan reippaampi nesteiden litkiminen) aiheuttaa pissahädän :D Juoksu aiheuttaa jatkuvaa tärähdystä elimistöön, ja sen takia tosi usein tulee (muka) vessahätä vaikka ei oikeasti mitään hätää olisikaan. Ja on ihan tunnettu juttu tämä runner's diarrhea! Onneksi itse en sitä ole kokenut! Mutta tiedätte varmasti tunteen, ja se on äärettömän ikävä.


Pääosin vietin antieasterini Greyn Anatomiaa tuijottaen.
Opparille en ole paljon jaksanut suoda ajatuksia, sillä se kaksiviikkoinen vei multa kaikki voimat. Tässä sitä huomaa miten ei ole vielä(kään) kunnossa, kun vain kaksi viikkoa intensiivistä työntekoa ajaa ihan loppuun. Väkisinkin herää kysymys miten pitkään mä oikein olen vielä työkyvytön? Seitsemän kuukautta on kestänyt tämä realcovery, ja huolimatta paremmasta fysiikasta vointi heittää häränpyllyä todella vähästä.
Tympäisee.

koira kuin omistajansa :D
Eilen käytiin Doora Unelman kanssa todella pitkä lenkki. Lähdettiin Kyrkösjärvelle ja suunnattiin Joupiskalle sieltä. Oli ihanaa juosta lumella metsässä, tosin yhdessä kohtaa kantohanki petti ja heitin komean kuperkeikan Dooran ihmetellessä vieressä. Kyllähän tuon piskin on hyvä juoksennella kun hanki kantaa vajaan kolmekiloisen koiran vaivatta!
Joupiskalla aikamme seikkailtuaan lähdettiin sitten juoksemaan kotiin päin, ja ihme kyllä jalka kesti! En aina ymmärrä tuota nilkkaa, sillä välillä se ei anna periksi edes kävellä ja välillä sillä pystyy juoksemaan monta kilometriä putkeen. Niin kuin eilen. Eilen oli hyvä päivä juoksemisen puolesta, ei mitään ongelmia. Ehkä se kivuntunteen puute johtuu endorfiineista. Onhan tunnettu fakta, että liikunta laittaa endorfiinin tuotannon käyntiin ja itse olen huomannut runner's high'n iskiessä, että silloin ei tunne mitään kipua. Olo on lähes euforinen, juoksua jaksaisi jatkaa vaikka loputtomiin ja suurin pelko silloin on lenkin loppuminen. Kilometri kilometrin jälkeen ja olo on uskomattoman energinen ja hyvä. Ei mitään kipua, korkeintaan myöhään illalla tai seuraavana päivänä iskee kipu jos on iskeäkseen.
Käytiin hetki pellolla keppijahdissa, mutta lähdettiin pian kotiin. Kotiovella pysäytin sport's trackerin ja se näytti tasan 10 kilometriä. Eipä olla koskaan tehty niin pitkää lenkkiä! Venyttelin sen jälkeen ja Doora riehui pallonsa kanssa. En käsitä miten sillä koiralla riittää energiaa touhuta vielä leluillaan, mutta nopeasti sillä alkoi silmät pilkkiä ja niin muuten kävi mullekin.Vähän aikaa jaksoin katsoa Greyn anatomiaa ennen kuin Doora Unelman kanssa painuttiin pehkuihin.


Tämä päivä ei ollut mikään suuri poikkeus rutiineihin, paitsi että Teemalta tuli Bajadeeri! Olen nähnyt sen version aiemminkin - Bolshoin esittämä ja Zakharova Nikiyana - ja pieni pettymys oli se, että se päättyi Varjojen valtakuntaan. Mutta ilmeisesti Makarovan versiossa on myös se viimeinen näytös, jossa temppeli sortuu. Pakko sanoa, että mä tykkäsin enemmän Makarovan koreografiasta kuin tästä Bolshoin veriosta!

Tämän päivän lenkillä kuvailin paljon luontoa, etsin kauneutta rumasta ympäristöstä. Dialektiikkaa: ei ole oikeaa eikä väärää, ei mustaa eikä valkoista, ei hyvää eikä huonoa. Ja pakko sanoa, että tästä rumasta, mudan ja koiranpaskan täyttämästä ympäristöstä löytyi myös kauneutta myös silloin kun Doora Unelma ei ollut kuvan tähti :D


Nyt onneksi tämä päivä on lopuillaan ja paluu arkeen koittaa pian. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä pölyistä hiljaisuutta! Arki ja tutut rutiinit tuovat turvallisuutta.

Vielä sellainen huomio seinäjokisille koiranomistajille, että olkaahan varuillaan tuolla ulkona, sillä koiranmyrkyttäjiä on liikenteessä! On moneen otteeseen raportoitu sellaisista pienistä (lumen myötä laajentuneista) sinisistä länteistä, jotka ilmeisesti ovat rotanmyrkkyä. Seinäjoki on täynnä noita hulluja, joista ei ikinä tiedä.
Mikäli koira sattuu tuollaista syömään, niin ensiavuksi oksettaminen vetyperoksidilla tai suolalla (suolalla vain kerran suolamyrkytyksen takia) ja heti hoitoon. Mutta jos koira on syönyt lipeää tai muuta vastaavaa, niin missään nimessä ei saa oksettaa, sillä se polttaa ruokatorven!
Joten olkaa varovaisia!


Mitenkäs teidän (anti)pääsiäinen on mennyt? Muita sen päättymisestä helpottuneita? :)

24. maaliskuuta 2016

Trigger me


Yksi asia on varma verojen ja kuoleman lisäksi: triggerit.
Parantumistyössä oman hyvinvoinnin säilyttämisessä keskeistä on se, kuinka reagoi triggereihin ja miten niistä selviää. Ajattelin tehdä tähän pientä tiivistystä millä tavalla niistä voi selviytyä.

Mä olen aina ollut erittäin herkkä triggeröitymään, ja tämä on ollut se parantumista eniten haittaava seikka. Mun kohdalla sh-potilaiden vertaistuki ei ole koskaan ollut hyvä idea. Helsingin SHK oli mulle maanpäällinen helvetti myös siksi, että koko elämä pyöri siellä sh:n ympärillä ja kaikki potilaat olivat sh-potilaita. Olen käynyt myös SYLI:n vertaistuessa täällä Sjoella, mutta siellä mulle tuli vain erittäin voimakas alemmuuden- ja huonommuudentunne: olen huono anorektikko verrattuna muihin.
Tällä hetkellä mä kyseenalaistan ja invalidoin itseäni: olenko mä koskaan oikeasti ollutkaan sairas, koska mä olen parantunut liian nopeasti? Jos mä olisin oikeasti ollut sairas, niin eikö mun kuuluisi virua letkuissa vuodesta toiseen, pistää kapuloita rattaisiin, olla syömättä sitä pirun suklaata ja tapella atsin jokaisesta maitolasillisesta?


Näistä ajatuksista päästään suoraan asiaan.
Tämä yhteiskunta on mätä. Keskittynyt shitnessiin, ihmisen vartaloon ja siihen, että koskaan ei ole hyvä. Typerin lausahdus on kaiketi se, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Ei! Ihmisluonne etsii jatkuvasti jotakin. Ihmisluonne ei pysähdy. Siksi myös triggerit muuttuvat ja elävät. Ja tämän takia myös oma reagointi triggereihin pitää kasvattaa vahvan pohjan.

Tunne itsesi!

Mikä on sun pahin triggeri? Oletko vertaistuki-ihminen vai aiheuttaako vertaistuki sulle tuomitsevuutta itseäsi kohtaan? Näissä asioissa ei ole olemassa mustaa ja valkoista, oikeaa ja väärää, vaan kaikki on sataviisikymmentä harmaan eri sävyä.
Itsensä tunteminen on se avain, jonka avulla triggereistä voidaan selviytyä kuivalle maalle. Mulla esimerkiksi tämä shitnesspuuha on yksi pahimmista triggereistä, samoin muiden tyytymättömyys-, kehonkuva- ja ruokaan liittyvät puheet, dieettipuheista puhumattakaan, ovat pahimpia tekijöitä. Mun on hyvin vaikeaa seurata muiden sh-potilaiden matkaa, mutta tämä riippuu pitkälti siitä, missä vaiheessa toinen on. Kuherrusvaihe on ehdoton no-no; alkukamppailu on toinen no-no. Tämä osaksi johtuu myös mun kovasta halusta auttaa ja lopulta oman avuttomuuden kohtaamisesta, sillä mä en voi enää tehdä sitä oman vointini kustannuksella. Viime kesänä yritin auttaa muita niin rajusti, että olin heittää henkeni sen kolmannen kerran.

Havainnoi, kuvaa ja pidä se neutraalina.

Sh-potilaat ovat yleensä äärimmäisen tuomitsevia itseään ja usein myös muita kohtaan. Yleensä negatiivisesti tuomitsevia itseään kohtaan ("olen liian huono/läski/paha ihminen"), mutta ainakin yrittävät olla positiivisesti tuomitsevia muita kohtaan ("tuo on niin laiha/kaunis/ihana ihminen"). Mä olen satavarma, että negatiivista tuomitsevuutta esiintyy myös muita kohtaan, mutta siitä ei vain puhuta ääneen.
Kun kohtaat triggerin - otan esimerkiksi vaikka hyvin sairaan ihmisen instakuvan teksteineen, jossa henkilö mainostaa kympin bmi:tä ja ihanaa nälkähuurua; ei sen vaikeampaa - niin mä selviän siitä, että otan etäisyyttä. Mä katson kuvaa ja luen tekstin, havainnoin ja kuvaan sen. "Siinä lukee noin ja tuollainen on sen kuva." Mä pyrin pysymään täysin neutraalina: en liitä siihen minkäänlaista arvottamista (ihana vs. kamala). Otan etäisyyttä.
Aina tämä ei toimi etenkään jos triggeri on liian paha, joten silloin mä siirryn siihen kupla-ajatteluun: tämä on mun elämä, tuo on tuon elämä. Mun pääpointti on keskittyä omaan toipumiseeni, ja sitä ei vie eteenpäin keskittymällä tuon toisen kärsimykseen. Mun kupla on lila, tuon on ruskea. Kaksi eri ihmistä, kaksi eri väriä.
Neutraaliuden säilyttäminen on vaikeinta, mutta se tulee harjoittelemalla. Ota jokin esine, jota kuvailet täysin neutraalisti ja tuomitsematta. Mieti millä tavalla joku toinen voisi esineen kuvailla. Ole varovainen, sillä sinivihreä ei välttämättä ole sinivihreä, ja pehmeä voi tuntua kovalta.


Doora Unelma tuki mua uskollisesti koko spagaattijahdin ajan :D <3

Muista validaatio ja realiteetit!

Validaatio tarkoittaa todesta ottamista. Itsevalidaatio tarkoittaa itsesi todesta ottamista. Invalidaatio tarkoittaa mitätöimistä. Realiteettien muistaminen on yhteyksissä itsevalidaatioon.
Se, että ruokapöytäkeskustelu kääntyy vatsamakkaroiden voihkintaan ja liian monen perunan määrään on eri kastia kuin sh-potilaan. Toiset voivat puhua olevansa niin tyytymättömiä itseensä, haluavansa kiristää itsensä kesäkuntoon tai haluavansa syövän terveellisemmin, mutta on tajuttava se, että heidän kohdallaan kyse ei ole elämästä ja kuolemasta. Heitä tämä tyytymättömyys ei vie hautaan. Sh-potilaalla tämä pahimmillaan voi viedä hautaan. Realiteetit mitään kuitenkaan mitätöimättä.


Radikaali hyväksyntä!

Tämä on ehkä vaikein mutta myös helpottavin kohta.
Kun hyväksyy sen, että nämä ovat mun kortit ja mun on vain tultava näiden asioiden kanssa toimeen, päästää irti tietyistä rasitteista. Mä olen käyttänyt radikaalia hyväksyntää katkeruuden sietämisessä koulukiusaamisen kohdalla. Mä en koskaan anna anteeksi mun koulukiusaajalle sitä helvettiä, jonka hän laittoi mut kokemaan, mutta mä olen hyväksynyt tapahtuneen ja antanut katkeruuden mennä.
Mä olen hyväksynyt sen, että mun elämä on ollut aika helvettiä aika ajoin, mutta mä en voi muuttaa menneisyydestäni yhtään mitään, en vaikka siellä olisi muutettavia asioita.
Sen sijaan että yrittäisit taistella menneisyyden haamujen kanssa, hävetä itseään ja sairastumista ja yrittää peitellä sitä viimeiseen asti, niin hyväksy se. Ihan kokonaan. Paras lahja, jonka voit itsellesi antaa, on itsesi hyväksyminen. Siitä lähtee kaikki. Sä olet kuitenkin itsesi ainoa kumppani; ihmissuhteita tulee ja menee, mutta sinä itse pysyt itsesi kanssa koko elämän ajan. Siihen voit luottaa.
Kun on hyväksynyt itsensä ja problematiikkansa, se auttaa triggereiden hallinnassa. Mä esimerkiksi tulen aina kärsimään kivuista, kestämään heikkoa kroppaa ja mä tulen aina triggeröitymään kaikista vähänkään terveyteen, hyvinvointiin ja ulkonäköön liittyvistä asioista enkä mä siedä stressiä kovin hyvin, mutta mun on pakko hyväksyä asia. Näin se energia, joka mulla muuten menisi näiden asioiden vastaiseen taisteluun jää nyt vapaaksi. Ihmisellä on kuitenkin suht vakio energiamäärä: ei pysty tekemään enempäänsä enempää, sillä ennen pitkää hajoaa sekä pää että kroppa.



Pidä huoli itsestäsi!

Ihminen on huomattavasti alttiimpi reagoimaan triggereihin, mikäli haavoittuvuustekijöitä löytyy. Tällaisia on lukemattomia, mutta yleisiä ovat esimerkiksi väsymys, nälkä, kipu, stressi, erilaiset tunnetilat. Pitämällä itsestään huolta ja etsimällä itselleen hyviä ahdistuksenhallintakeinoja voidaan pienentää riskiä reagoida triggereihin liian voimakkaasti. Itselläni pahimmat haavoittuvuustekijät ovat kipu ja siitä johtuva unettomuus (en saa nukuttua kipujen takia), ja unettomuus lisää mulla ahdistusta ja ahdistus puolestaan voi vaikuttaa syömiseen. Usein huomaan jopa viiden-kuuden tunnin välin aamupalan ja seuraavan ruokailun välillä, ja kun mulla laskee verensokeri mä tulen ensin ärtyisäksi ja samantien sh-ajatukset nousevat potenssiin kymmenen. Pitämällä ruokailuvälit hallinnassa - syömällä esimerkiksi protskupatukan ja hedelmän aamupalan ja seuraavan aterian välillä - mä saan pienennettyä haavoittuvuustekijöitä ja omaa triggeralttiutta jo jonkinverran, ja lisäämällä lepoa arkeen saan niitä tekijöitä pienennettyä vielä lisää.
Olen viimeisten puolentoista vuoden aikana oppinut paljon, ja viimeisten kahdeksan kuukauden aikana olen kehittänyt itselleni keinoja hallita ahdistusta, ja niistä tärkein on liikunta. Mulle juokseminen ja tanssiminen ovat henkireikiä; mä olen todella kehollinen ihminen, tunnen tunteet kehossa voimakkaasti, joten rankka liikunta auttaa mua hallitsemaan ahdistusta ja muita inhottavia olotiloja. Mutta välillä ei edes raju juoksu auta, joten silloin mä käytän ns. tippitaitoja (lyhennelmä sanoista temperature, intense physical exercise, progressive muscle relaxation). Jos ei pysty tekemään edes rankkaa fyysistä liikuntaa, niin silloin mä käytän kylmää: kylmäkalleja paidan alle. Huomio siirtyy väkisinkin muualle, kehon reaktiot hiljenevät ja tunnetila laskee. Mutta koska jokainen on yksilö ja yleensä sh-potilaalle ei voida suositella rankkaa liikuntaa vielä tässäkään vaiheessa parantumista, niin jokaisen täytyy itse kehittää itselleen ne toimivat keinot. Mutta minut on pitänyt kasassa liikunta. Se on estänyt tekemästä tyhmyyksiä, joten se on huomattavasti parempi keino kuin ne aikaisemmat, tuhoavammat tavat.
Eli siis pidä huoli omasta hyvinvoinnista, mutta kehitä myös niitä ahdistuksenhallintakeinoja.


Tässä tuli pieni saarnanpoikanen, vaikka tarkoitus oli pitää tämä mahdollisimman lyhyenä. Se siitä mun tiivistämisestä..
Olen itse tosiaan nämä pari viimeistä viikkoa elänyt pienessä ahdingossa, ja tänään vihdoin sain jotain tolkkua näihin asioihin ja siitä muodostui idea kirjoittaa vähän ylös miten selvitä näissä tilanteissa. Olen pitkään saanut viettää relatiivisesti mukavan rauhallista jaksoa, jolloin olen ollut tyytyväinen itseeni ja elämääni, mutta pakkohan sen romahduksen oli joskus tulla. Realiteettia, realiteettia, ei suinkaan pirujen maalaamista seinille.
Nyt on pääsiäinen, ja mä vihaan pääsiäistä. Pääsiäisenä on aina tapahtunut pelkkiä pahoja asioita, inhoan sitä keltaista, inhoan pääsiäispupuja ja -munia, mämmiä ja sitä pelkkää hiljaisuutta. Vihaan! Viimeinen niitti oli sitten tänään lenkillä, kun mä heittelin Dooralle keppejä. Yritin saada heittoon enemmän voimaa ja keppiä pidemmälle, jolloin oikea olkapää meni sijoiltaan. Jumatsuka se kävi kipeää! Tätä sijoiltaan menoa ei ole tapahtunut sitten viime kesän jälkeen, sillä mulla on jo vahvat lihakset nivelten ympärillä. Mutta koska on pääsiäinen ja kevät ja aurinko paistaa (se, joka tästä tulee tekemään pilkkaa, niin en takaa mitä teen) niin tottahan toki se meni sijoiltaan.
Sanoinko jo, että vihaan kevättä ja pääsiäistä?

Siitä on jo aikaa, kun anonyymi kerran kyseli, että milloin julkaisisin videon mun tanssivan kärkkäreillä, ja nyt mä sen teen. Rakastan uusia tossujani, sillä ne tuntuvat niin hyviltä! Pystyn kerrankin tekemään kunnolla ilman, että jalka kramppaa 24/7! Missään nimessä mun tanssi ei ole virheetöntä, mä tiedän sen, mutta yritän edelleen katsoa ensin niitä hyviä puolia, sillä edellisillä Gaynoreilla mä en pystynyt tekemään edes tuota minuuttia putkeen, polvet olivat koko ajan koukussa jalkojen kramppaamisen takia, ja sen takia mulla oli hartiat jatkuvasti korvissa ja ylävartalo tosi jännittynyt. Nyt asento on hitusen parempi, mutta tuntuma ja luotto tossuun ihan eri sfääreissä!
Musiikki on Chopinin Prelude op. 28, muistaakseni Sylfideistä.



Btw, mitäs pidätte uudesta bannerista?
Mulla on ollut jo todella pitkään mielessä uuden bannerin tekeminen, mutta olen aina lykännyt sen tekoa sillä verukkeella etten osaa. Eihän tuo mitään ammattilaiskuvanmuokkaajan tasoa ole, mutta mun mielestä parempi kuin edellinen. Vähän päivitetympi versio :)

22. maaliskuuta 2016

Toivepostaus: improvisation challenge


Pyysin teiltä viime postauksessa musaehdotuksia tätä improhaastepostausta varten, jonka ideoi Sini. Tiedän, että kysely tuli todella lyhyellä varoitusajalla, mutta vaikka aikaa oli vähän niin sain todella hyviä biisiehdotuksia, kiitos teille siitä! Löysin myös pari uutta artistia, joista en ole ennen tiennyt.


Tämän päivän treenit tuntuivat paremmalta kuin viime viikolla. Mulla oli viime viikolla ehkä aika lailla odotuksia ja toiveita kärkkäreiden suhteen, ja vaikka pointewise viime viikko oli hyvä, niin nyt oli aika vapautunut olo. En tiedä johtuiko tämä fiilis siitä, että olen pakertanut opparia kuin tuli perseen alla, sillä dedis on tasan kuukauden päästä! Musta tuntuu, että silmäkulmarypyt ovat lisääntyneet ja harmaita hiuksia alkaa jo löytyä, sillä mulla on niin sekava ja stressaantunut olo.
Yritän vakuutella itselleni, että tämä on se mun työskentelytapa - vitkutella ja vitkutella ja näin kerätä sitä ahdistusta, joka sitten puskee mut työntekoon - mutta ei se aina helpota. Tosin nyt olen viimeiset pari viikkoa tehnyt melkoisen ahkerasti töitä, ja huomenna valmistuu markkinointisuunnitelman teoria! Sitten pitääkin lähettää yhteistyökumppaneille sähköpostikyselyitä, ruveta paneutumaan verkkokaupan perustamiseen ja tehdä markkinointisuunnitelman ns. käytäntö. Huh!
Mun oppari on siis laaja, erittäin laaja. Se alkoi ensin markkinointisuunnitelmana, mutta sitten toimeksiantaja halusi siihen verkkokaupan perustamisen sekä yhteistyökumppaneiden vertailua, joten se on siis nyt triplasti laajempi kuin normaalisti opinnäytetyö on. Työtähän tässä on ihan pirusti, mutta mä olen aina tykännyt kirjoittaa, olen hyvä siinä eikä multa puutu mielikuvitusta, joten tällä työllä voin havitella keskimääräistä korkeampaa arvosanaa. Tosin mun ongelma on se, että mä en osaa tiivistää. Tällä hetkellä sivuja on 43, joten valmis työ on yli 100-sivuinen eepos. Huh...

Mutta eiköhän se tästä... pikkuhiljaa. Nyt kun olen kasvattanut sitä ahdistusta, niin se myös näkyy työn tekemisenä. Ja mitä väliä sillä on vitkutteleeko työn aloittamisessa vai kirjoittaako joka päivä kaksi tuntia kunhan vaan saa työtä aikaiseksi!


Toinen pieni positiivisuuden aihe on spagaatit, sillä tänään vihdoin ja viimein, kolmen viikon ja yhden päivän venyttelyn jälkeen sain ne pohjaan! Ehdin jo joksikin aikaa menettää toivoni kokonaan, mutta onneksi jaksoin jatkaa sinnikkäästi, ja työ palkittiin! :)
Liekö kyse ikääntymisestä vai kasvaneesta lihasmassasta, mutta spaga oli huomattavasti vaikeampi saavuttaa kuin vaikka viime kesänä, jolloin sain farkut jalassa spagat pohjaan ilman venyttelyä. No, ehkä kyse on kuitenkin siitä lihasmassasta, ainakin toivottavasti!
Kun silloin kolme viikkoa sitten aloitin venyttelyn uudestaan, niin mulle iski hirveät lihaskivut, ja tuntui kuin lihas olisi jämähtänyt takaisin siihen venyttelyä edeltävään mittaansa eikä mitään edistymistä ollut havaittavissa. Se olikin se vaikein paikka, mutta nyt ei enää tule lihaskipuja, ainoastaan pientä kireyttä, ja lihas venyy huomattavasti helpommin.
Ja vielä kolmas, ei tanssiin liittyvä aihe on se, että mä olen nyt viimein saavuttanut oman kroppani biologisen normaalipainon! Mä tiedän tämän siitä, että paino on pysynyt viimeisten 2-3 kuukauden aikana samassa lukemassa parin kilon tarkkuudella, ja mun kroppa pelittää nyt.
Toisaalta on helpotus tietää, että mun oma paino ei ole tämän enempää, mutta toisaalta mua myös pelottaa että mitäs nyt seuraavaksi. Pitääkö mun vähentää kaloreita? Pitääkö mun siirtyä laskemaan kaloreita? Tämä on luonnollista, sillä en ole koskaan ollut tällaisessa vaiheessa sh:n kanssa. Mutta tiedän teoriassa, että mun pitää syödä nälkäsignaalien mukaan, ja niinhän mä olen tehnyt viimeisten parin kuukauden aikana! Missään nimessä mä en saa lähteä siihen "vain kakstonnia aikuiselle" -dieettihöpötykseen mukaan enkä muutenkaan vähentämään ruoan määrää, vaan mun pitää kuunnella kroppaani. Se on ainoa keino voittaa tämä taistelu.

Mutta nyt niihin improihin!
Koetin valita vähän erilaisia biisejä, ja tämän aloittaa tango.


Leenaniinan ehdotus Orquesta Tangouedia -nimisestä tangobändistä aiheutti ensin hämmennystä, koska yhtyeen löytämisessä oli pientä hämminkiä, mutta lopulta löysin Youtubesta. Rakastan tätä Piazzollan säveltämää Libertangoa, ja etenkin sen viulusoolo saa jalat vipattamaan. Yleensä en tykkää kuulla aseman vaihtoa soiton aikana, mutta tähän se sopi!
Tämä tango aloitti mun improilutunnin, joten en ollut päässyt vielä vauhtiin, ja se näkyy liikevariaatioiden puutteena. Toisaalta mun lattaritunneista on kymmenen vuotta aikaa, joten ei ole niitä oikeaoppisia liikkeitä muistissa enää.
Mä rakastan lattareita, rakastan niiden semmoista itsevarmuutta ja jopa pientä röyhkeyttä, ja se antaa mulle vähän rohkaisua. Siksi mä tykkäsin tästä todella paljon, ja pitääkin etsiä noita Piazzollan muita tangobiisejä! Viululla niitä on tuskaista soittaa, mutta upeaa tanssia!




Crazy in love ^^
Tämäkin on Cyrinin pianosta lähtöisin. Mulle kävi pieni kämmi musiikin kanssa, sillä latasin eilen varsin paljon musiikkia koneelle ja aina Greyn Anatomian mainostauoilla siirtelin niitä soittimelle. Mutta en sitten siirtänytkään kaikkia ja hoksasin sen vasta salilla, joten jouduin sitten ottamaan omia oikeuksia ja improamaan muun musiikin tahtiin. Anteeksi, näin sitä käy kun ei ole täysin tietoisesti läsnä siinä mitä tekee!
Mulla taitaa muutenkin olla jonkinlainen crush näihin tämän biisin eri versioihin! :D Ehkä siksi, että tämä on niin voimakas ja antaa mulle rohkeutta ilmaista itseäni paremmin ja enemmän.
Beyoncén remix tästä kappaleesta on melkoisen rohkea, mutta Cyrin teki tästä vähän kohtalokkaamman, ainakin mun mielestä.

Okei, mitä mieltä te olitte?
Nousiko joku suosikiksi? :)

20. maaliskuuta 2016

Improv challenge


Sain tämän idean Siniltä, eli improta jonkun antamaan musiikkiin, joten Sinille kiitos ideasta!
Mutta jotta tämä improv challenge toteutuisi, tarvitsen teiltä musaehdotuksia.
En vielä tiedä mikä päivä pääsen salille, mutta joku päivä ensi viikolla kuitenkin.

Eli idea lyhyesti ja ytimekkäästi on seuraava. Laittakaa biisiehdotuksia tulemaan, ja jos niitä rupeaa tulemaan kovin mahdottomasti, mä arvon pari-kolme improttavaa biisiä, julkaisen ne tänne ja Sinin ehdotuksen mukaisesti kerron siitä tarkemmin.
Mutta rajaan ehdotuksia siten, että jätetään kornit ja marilynmansonit toiseen hetkeen, samoin tippateet ymv suomiräppärit. Mikäli sulla on joku lempibiisi, joka ei kuulu noihin kategorioihin, niin pistä ehdotuksena tulemaan.
Mä en siis tee koreografiaa noihin, vaan keskityn hetkeen ja improan :)

19. maaliskuuta 2016

Face the fears


Parantumisvaiheessa omia pelkojaan pitää kohdata. Pelkojen kohtaaminen on pakollinen ja väistämätön osuus, sillä muuten parantuminen ei onnistu. Atsia tiukasti noudattamalla voi onnistua pääsemään tiettyyn vaiheeseen - puhutaan quasi-recoverystä - mutta mikäli odottaa sitä oikeaa hetkeä kohdata pelkoja, niin sitä jäädään siihen.
Parantumisessa ei koskaan tule sitä oikeaa hetkeä, sillä pää tulee aina viimeisenä!
Mikä itseäni on auttanut näissä pelkoruoissa ja niiden kohtaamisessa, niin mä olen aloittanut helpoimmasta. Mun eka kunnon merkittävä recoverywinn taisi olla se 75 kcal Skyr, sillä 60 kcal on tähän mennessä ollut se ehdoton raja, jonka yli en ole uskaltanut mennä. Tämän Skyrin aikaan tein muitakin treffejä pelon kanssa - tietyn kalori- ja sokerirajan ylittävät proteiinipatukat, leipäjuusto, appelsiinimehu, kanankoipi ja valkoinen riisi ateriana, ymv - mutta toinen todella merkittävä oli niiden bataattiranskiksien - banskiksien - tekeminen, sillä kuten olen aiemmin kertonut, niin mä olisin kokkaamatta jos se olisi mahdollista.
Huomasin noiden banskiksien olevan ihan ok, eivät ne mua lihottaneet. Janotti kyllä, sillä niihin banskiksiin lirahti varmaan kuukauden suola-annos ja tämän vuoksi join tuon viikonlopun aikana nelisen litraa vettä päivässä, joten turvotusta oli vähän raajoissa.

Miten mä sitten (vasta) nyt olen ruvennut kohtaamaan näitä pelkoja, sillä eikö mun olisi pitänyt tehdä niin jo parantumisen alusta lähtien?
Mä olin nyt valmis. Vaikka pelkojen kohtaaminen on pakollinen asia, niin mikäli edelleen kompensoi ruokansa, ei syö säännöllisesti, on edelleen aliravittu vaikka olisikin normaalipainon rajoissa, niin tällöin pitäisi kaikki voima ja energia keskittää siihen, että päästään tämän vaiheen yli. Oma vointi pitää olla sellainen, että pystyy psyykkisesti käsittelemään sitä pelkoa ilman kompensaatiokäyttäytymistä, oli se sitten missä muodossa tapahtuvaa tahansa. Eli siis lyhyesti sanottuna mä keräsin voimaa siihen, että tiesin selviytyväni niistä, tai jos en selviytyisi siitä pelon kohtaamisesta, niin tietäisin selviytyväni mitä siitä ikinä seuraakaan. Ja jokainen tietää, milloin tämä vaihe tulee.


Jostakin syystä mun on helpompi kohdata omia ruokapelkojani viikonloppuna. Liittyneekö tämä sitten siihen, että yritän pyhittää viikonloput opparivapaiksi päiviksi, ehkä, mutta keskimäärin koen tällöin oloni vapaammaksi.
Joten koska edellisestä pelkoruoasta on viikko aikaa ja näin viikolla Instagramissa aivan uskomattoman houkuttelevan reseptin banaanileivästä, päätin eilen että tänään mä kokeilen sitä. Banaanileivän tekemistä.
Tämä on ollut tähän mennessä vaikein pelko kohdattavaksi, sillä a) en ole koskaan tehnyt leipää; b) leipä ja banaani ovat molemmat mun pelkoruokia; c) leipominen on sata kertaa hirveämpää kuin kokkaaminen jo pelkästään kipujen takia; d) en tiedä tämän leivän edes summittaista kalorimäärää vaikka itse sen teinkin, sillä ainesosien kalorien laskeminen olisi saanut mut niin ahdistuneeksi, että koko tekele olisi mennyt roskiin -> epäonnistuminen -> entistä pahempi olo; c) pahoja muistoja.

Miten mä sitten selviän näistä tilanteista?
Keskittymällä hetkeen. Mä keskityn tekemiseen. En mieti niitä kaloreita - ja kun ajatus tulee mieleen, mä laitan sen merkille ja työnnän sen pois mielestä. Kun mä olen saanut tekeleen valmiiksi ja mulle iskee se levottomuus ja pelko mitä mä teen tuolle, niin mä sanon itselleni, että mulla on oikeus ja lupa syödä sitä leipää. Mä olen syönyt pitkin päivää, mä en ole enää nälkiintynyt, mun nälkäsignaalit pelaa. Mä luotan kroppaani, sillä se kyllä kertoo milloin se on saanut tarpeekseen.
Ja tämä toimii!

mun ihkaensimmäinen leipomani leipä!!

Tuo banaanileipä oli todella hyvää, tosin koska se on myös eka mun omatekemä leipä, niin kovin suuria vertailukohtia mulla ei ole.
Tämä on todella helppo ja nopea tehdä ja reseptiä on helppo muunnella, ja oikeasti banaani sopii muuhunkin kuin smoothieen!
Tässä on tämän leivän ohje.

Banaanileipä

2 kananmunaa
2-3 banaania
2 dl jauhoja (itse käytin 1,5 dl pikakaurahiutaleita ja 1 dl vehnäjauhoja)
50-70 gr pähkinöitä tai siemeniä (itse käytin ~50 gr casheweitä)
1 dl maustamatonta jogurttia
1 rkl leivinjauhetta
1 rkl suolaa
2 rkl öljyä (itse käytin tavallista ruokaöljyä, mutta voi laittaa mitä haluaa)

1. Muussaa banaanit ja vatkaa kananmunien kanssa mahdollisimman vaahdoksi.
2. Sekoita loput aineet keskenään ja yhdistä ne banaani-munavaahdon joukkoon. Sekoita hyvin.
3. Kaada taikina leivinpaperilla vuorattuun leipävuokaan.
4. Paista 200 asteessa 35-50 min riippuen leipävuoan koosta. Itselläni tämä taikina kypsyi valmiiksi n. 45 minuutin aikana, sillä leipävuoka oli suht. pitkä.

Lisäksi leipää voi makeuttaa lisäämällä taikinaan hunajaa tai siirappia, mutta mielestäni banaani antaa sille jo hyvän makeuden, jota suola korostaa kivasti. Halusin myös pitää tämän mahdollisimman simppelinä, sillä en yhtään tiennyt etukäteen mitä tuosta tulee, tai tuleeko mitään.
Todella suosittelen kokeilemaan tätä, sillä jauhoja muokkaamalla tästä saa myös gluteenittoman version, ja tällä reseptillä tehtynä sopii myös laktoosi-intolerantikoille, sillä käyttämäni jogurtti oli laktoositon. Maitoproteiiniallergikko saa tätä muokattua itselleen sopivaksi käyttämällä jogurtin sijasta kasvi- tai soijajogurttia.


Tänään lenkillä eksyttiin Doora Unelman kanssa skeittipuistoon puolivahingossa (kantohanki on aivan mahtavaa!!), ja temppuiltiin aikamme siellä niillä skeittiesteillä (vai miksi niitä kutsutaankaan?). Sitten eteen osui puomi ja sain päähäni kokeilla miltä tuntuisi leikkiä hetki telinevoimistelijaa puomilla. Doora Unelma ei kovin tainnut antaa arvoa mun puuhailuille, mutta mun mieltä tämä piristi :D
Tajusin sitten kotimatkalla, että tällaiset päähänpistot, nauramiset ja huumorilla kuittaamiset on ihan jotain uutta, jota parantumisprosessi on tuonut tullessaan, haastavista triggertilanteista puhumattakaan. Mä olin tällainen ehkä lapsena tai nuorena, mutta en muistaakseni aikuisiällä.
Kun mun kaikki aika ja resurssit eivät mene siihen, että keskityn selviämään päivästä elossa, niin mitä kaikkea mä voinkaan tehdä? Mihin kaikkeen mä pystynkään? Ja miten paljon parempaa mun elämä nykyisin onkaan! Jos nyt syvällisiä mietitään, niin mä tykkään mun elämästä!







arvatkaa mun ilme kun luin tätä suklaapatukka kädessä :D :'D
Näin loppuun mulla on teille kysymys, että onko teillä jotain postaustoivetta?
Heittäkää ideoita! :)

17. maaliskuuta 2016

The Spring Rage


Varoitan jo etukäteen, että tämä postaus ei ole positiivisuuden huipentuma. Nimittäin nyt on pinnassa spring rage!
Mä en ole kevätihminen. Itse asiassa mä inhoan kevättä, tällä hetkellä vihaan sitä.
Vihaan sitä rapaa, märkää, auringonpaistetta, kuumaa, tukalaa oloa. Kevättä seuraa kesä, jolloin on aina liian kuuma, on vaateongelmia (liian paljastavat vaatteet), kuuma, valoisaa, kuuma. Kuuma = kontrollin menetys.

Mä en aina ole inhonnut (taikka vihannut) kevättä ja kesää, mutta viime kesä opetti siihen. Refeedingin yhteydessä tuli kuumat aallot, jotka olivat yhtä helvettiä yhdistettynä kuumaan keliin (mulle kaikki yli +15'C on kuumaa) enkä mä pystynyt vaikuttamaan niihin yhtään. Yöt olivat helvettiä, päivät olivat helvettiä, illat olivat helvettiä. Edes kylmä suihku ei auttanut, sillä kun oli saanut itsensä kuivattua, niin kuumuus iski heti.
Kylmään mä pystyn vaikuttamaan. Voin käydä lämpimässä suihkussa ja pukea monta kerrosta vaatteita; mä pystyn hallitsemaan kylmyyden. Se on tuttua, turvallista.
Mutta kuumuus, puhumattakaan siitä, miten siihen kevääseen ja kesään ja siihen kuumuuteen yhdistetään spring inspiration, spring style, spring decoration, f*cking easter (jota vihaan kaikista juhlapyhistä eniten!), sairaat höpinät kesäkunnosta (kuinka monesti olenkaan jo ehtinyt lukea otsikot "Vielä ehdit kesäkuntoon!"?), bikinimuotia, itseruskettavien vertailua (kuka haluaa olla ruskettunut? En mä ainakaan!), kesäloman suunnittelua, juhannuksen suunnittelua ja jäätävää pettymistä, surkeaa juustomakkaraa, hyttysiä ja kirvaparvia.
Sanoinko jo, että vihaan tätä kaikkea?
talvi, tule takaisin!!
Mun yli kahden viikon kohokohta oli se, että tänään alkoi sataa lunta, lunta!
Mä toivon sydämeni pohjasta, että tulisi kunnon takatalvi. Tulisi takaisin ne kahdenkympin pakkaset, paksut hanget ja nietokset. Kylmä ja vilu, sohvannurkka ja villasukat, lämmin chai latte ja Greyn anatomia.
Tänne Sjoelle tuli talvi vasta tammikuun puolivälissä (!!!) ja viimeisten parin vuoden aikana täällä ei ole ollut talvea ollenkaan, ja mä olen varttunut pohjoisessa. Olen oppinut siihen, että talvi tulee loka-marraskuussa, lunta on yli metrin kinokset ja on pakkasta. On talvi, ja maalikuussa aletaan jo pikkuhiljaa toivomaan kevättä, sillä talvi on ollut rankka. Silloin mäkin odotin kevättä ja kesää, sillä sain talvesta kyllikseni.
Jos rehellisiä ollaan, niin talvi saisi jatkua koko tämän vuoden.

Jos joku haluaa tästä tehdä keittiöpsykologisia yhteenvetoja, niin voin tehdä sen sun puolesta.
Ehkä mä toivon talven jatkuvan siksi, että mun "talvi" on ensimmäinen hyvä jakso sitten sairastumisen. Mä yhdistän ilon, hymyn ja positiivisuuden koviin pakkasiin. Kun pakkasta oli 26 astetta, oli pilkkopimeää, lumi narskui lenkkareiden alla ja keuhkoja pisteli hengittää, niin mä nautin siitä. Nautin siitä hiljaisuudesta ja kirkkaasta kontrastista, jonka luonto tarjosi: pimeydestä mutta lumen loistavasta valkoisuudesta. Kirkkaasta tähtitaivaasta, huurusta, jääkiteistä ikkunassa. Lunta Dooran kuonolla ja Doora juoksemassa hangessa into piukeana.
Mä olin elossa talvella, kun kesällä vaan toivoni päivieni päättyvän.

Mutta mä en voi tälle (helvetin) keväälle mitään. Ainoa, johon voin vaikuttaa, on mun oma asenne, nimittäin sillä päästään pitkälle.
Iloinen mä en keväästä ole ja tuskin tulen olemaankaan, mutta olen miettinyt positiivisia puolia siitä. Toistaiseksi olen löytänyt vain yhden: kumpa kesä olisi äkkiä ohi ja tulisi syksy, jolloin tanssikoulukin taas avaa ovensa.
Eihän tuo paljoa ole, mutta on se enemmän kuin ei mitään.

Jopa Doora Unelma on enemmän talvi- kuin kesäkoira, ja kevään kurakelejä se vihaa yhtä paljon kuin mä!
Mutta jotta koko postaus ei menisi tässä spring ragessa, niin vähän tanssikuulumisia.
Kävin tänään salilla, sillä olin eilen varannut itselleni vuoron, ja kerrankin mä ja kärkkärit pelattiin hyvin yhteen! Uudet Gaynorit tuntuvat vallan taivaallisilta: tukevat hyvin mutta kosketus lattiaan säilyy, jalalla on jopa tilaa toimia eikä tossujen kanta lipsu koko ajan paikoiltaan. Sanonpa vaan, että kyllä oikeankokoiset GM:t voivatkin tuntua hyviltä! :D
Ongelmana mulla on koko ajan jalkapohjan kramppaaminen (esiintyykö tätä myös jollakin muulla?), mutta sain pahimmat krampit helpottamaan hieromalla jalkapohjia pienellä pallolla. Löysin viikonloppuna Sopurahasta tennispalloa pienempiä kääpiökoirille tarkoitettuja kovia palloja, joista toisen annoin Dooralle ja toisen otin itse, ja tämä pallo toimii hyvin! Toki se on kivuliaampaa kuin tennispallolla käsittely - tennispallo kun antaa vähän periksi ja on suht iso mun jalalle - mutta sillä pääsee käsiksi huomattavasti pienempiin jumikohtiin, erityisesti metatarsaalien välisiin lihaksiin ja hermoihin. Joten mikäli täällä joku muukin kärsii jalan kramppaamisesta kärkitossuissa, niin mä suosittelen kokeilemaan jalkapohjan hierontaa tennispalloa pienemmällä pallolla, tai esim. squash-pallolla. Taitanee olla tuo pikkuinen pallo suunnilleen squash-pallon kokoinen.

leo ja tossut: Gaynor Minden; hame: balletbunwear
Tilasin viime viikon maanantaina tuon yo. kuvassa näkyvän hameen, joka tuli jo loppuviikosta ja pääsin tänään kokeilemaan sitä. Hame on kietaisumallia ja nelisenkymmentä senttiä pitkä, joten kääräisin sitä hieman vyötäröltä kasaan sillä mun pituudelle se oli aavistuksen liian pitkä. Tykkään tosi paljon tuosta kuviosta, sillä yleensä treenihameet ovat hyvin neutraaleja ja samankaltaisia, joten tämä paitsi erottuu joukosta niin myös piristää vaikka mustaa leotardia ja antaa semmoisen pirteän ilmeen. Plus että tämä hame oli varsin edullinen: postikuluineen vain 21€! :D

Liitän tähän loppuun vielä pari videota. Toinen on (perinteisesti) nykäriä, ja toinen on Dying swan goes diagonal, tai toisin sanoen pari minuuttia bourreeta diagonaalissa. Tiedän, että mun viidennen pitäisi olla huomattavasti tiiviimpi, ja kyllä, koska olen rightie niin vasen puoli on paljon heikompi kuin oikea. En pystynyt näitä harjoittamaan ollenkaan edellisillä tossuilla niiden ollessa liian pienet, mutta nyt pystyn korjaamaan noita seikkoja :)


Mä olen aivan koukussa tähän versioon tästä biisistä - Crazy in love - sillä se on.. noh... sanalla sanoen aika hävytön. Mutta samalla se tarjoaa tosi hyvän mahdollisuuden treenata kontrollista hellittämistä vaikka vain lyriikoiden ja mahdollisen roolihahmon avulla, mutta kuitenkin.
Tuttuhan tuo biisi on 50 Shades of Greystä :)


12. maaliskuuta 2016

Astetta parempaa

paras mahdollinen aloitus päivälle: kookosjuomaan tehty kaurapuuro mustikoilla ja raejuustolla kera Greyn anatomian!

Koska mä sain pitkästä aikaa tehdä aamustani parhaan mahdollisen - toisin sanoen katsoa Greyn anatomiaa aamupalaani syöden, mä olen totaalinen Greyn anatomia -narkkari! - mun päivä myös alkoi hyvin, ja tämä tarkoitti sitä, että mulla on ollut hyvä päivä ja rohkeutta kohdata pelkoruokia.
Olen usein lukenut bataattiranskalaisista, mutta ne ovat jääneet tekemättä koska a) bataatti ei kuulu mun normiruokavalioon ja näin ollen ovat mun pelkoruokalistalla ja b) se edellyttäisi kokkaamista. Kokkaamista, johon mulla on vähintäänkin kyseenalainen suhde. Siitä tulee niin paljon sotkua, itkua ja hammastenkiristystä, että ennemmin ostan vaikka salaattia tai lämmitän kasvispihvejä mikrossa. Se kun ei vaadi useita astioita, ylenmääräistä lotrausta ruoka-aineilla, ei reseptien tulkintaa, ei kattilan tai uuninpellin käyttöä eikä tiskausta. Ja mä harvemmin epäonnistun siinä, että mikrotan kasvispihvejä tai otan salaatin jääkaapista :D
Mutta tällä kertaa uteliaisuus vei voiton; halusin kokea ne paljon hehkutetut bataattiranskikset, ja löysin itseni cittarin hedelmäosastolta sormi suussa etsimässä bataattia. Mikä piru on bataatti?
Lopulta löysin sopivan yksilön, joka päätyi mun kokeilun uhriksi.

samperin bataatti, rikoit mun veitsen!

Bataatti oli yllättävän kova kaveri kuorittavaksi ja pilkottavaksi, sillä se hajotti mun veitsen! Okei, kyseessä oli hedelmänkuorimisveitsi, mutta silti! Meinasin useaan otteeseen heittää koko bataatin roskiin, mutta kun olin päättänyt niin loppuun se viedään. Ja onneksi vein, sillä ne ranskikset olivat todella hyviä! Bataatti on melko makea kasvis/vihannes/juures (valitse oikea vaihtoehto), joten reseptin innostamana käytin ehkä hitusen liikaa suolaa. Tai no, yksi teelusikallinen puolta kiloa kohti, joten voi olla että se tuntui vaan mun makunystyröistä erittäin suolaiselle, sillä sh:n takia jopa mun makunystyrät ovat yliherkät kaikille mausteille. Välillä kaurapuurokin maistuu muka liian suolaiselle, vaikka siihen on laitettu hyvin pieni hyppysellinen suolaa.
Mutta laitan ohjeen noista ranskiksista tähän alle.

Bataattiranskalaiset,
annos kahdelle

0,5 kg bataattia
1 rkl öljyä
1 tls suolaa
1 tls paprikajauhetta
1 tls pippuria (itse käytin musta-)

1. Kuori bataatti ja pilko se noin sormen paksuisiin osioihin. Huomaa, että bataatti kutistuu uunissa melko paljon, joten palaset saavat olla suht. reiluja mutta tasapaksuja, jotta ne kypsyvät samaan aikaan.

2. Huuhtele ranskikset hyvin vedellä, jotta tärkkelys häviää bataatin pinnalta, ja kuivaa ne huolellisesti pyyhkeen päällä. Tämä tärkkelyksen huuhteleminen on se kikka, jolla ranskiksista saadaan rapeita.

3. Ota kulho/Minigrip- tai pakastepussi (itse käytin pakastepussia), laita ranskikset sinne ja niiden joukkoon öljy ja mausteet. Sekoita huolellisesti.

4. Levitä pellille leivinpaperin päälle ja paista 225 asteessa 30-40 minuuttia. Tiedät ranskisten olevan valmiita, kun ne ovat jo hieman mustuneet.

juuri uunista tulleet
Nämä bataattiranskikset ovat vallan mainio ja terveellisempi vaihtoehto tavallisille ranskiksille, sillä näitä ei uppopaisteta, ja bataatissa on runsaasti A- ja C-vitamiinia. Bataatti on nimensä sweet potato mukaan varsin makea, joten kun muistaa lisätä suolaa, niin se paitsi korostaa bataatin makeutta mutta tuo siihen myös vastapainoa. Nämä on suht. nopea ja tosi helppo tehdä, ja puoli kiloa kasviksia tulee näistä nopeasti täyteen ;)

päivän päivällinen: herkkusalaatti ja banskikset :)
Mulla on tänään pyörinyt aivokärpästen lailla ajatuksia sh:sta ja paranemisesta - tai koskapas niitä ei olisi, mutta nyt olen miettinyt sitä mitä olen menettänyt ja mitä saanut.
Mä voisin ajatella, että olen menettänyt paljon, liian paljon: ison annoksen terveyttäni (sydän ja maksa ovat kärsineet pahoin; hyvin heikko luusto ja kroppa, ja siksi rasitusvammoja tulee varsin vähästä; en voi saada lapsia) ja ulkonäköäni (voi tukkaparka, se on kerran lähtenyt niin pahoin että olin melkein kalju; hampaat; kuivat silmät; iho; kynnet...). Mutta vaikka tuossakin on pitkä lista etenkin itse ne koettavaksi, niin mulla on kuitenkin vielä paljon jäljellä - nyt mun hiukset kasvavat kohisten, ja kaljuissa kohdissakin kasvaa jo uudet haivenet - ja yhä enemmän saan henkisellä puolella.
Lasi on puoliksi täynnä, vaikka aluksi jouduin pakottamalla hokemaan sen olevan puoliksi täynnä. Tämä on kuin oppimista: uusi ajattelutapa ei mene perille, ellei sitä opeta itselleen ja hoe koko ajan!
Mä olen löytänyt itsestäni yllättävän vahvuuden ja sitkeyden. Itseluottamuksen. Armollisemman tavan suhtautua itseeni. Oppinut hellittämään siitä perfektionismin ohjista: mitä hyötyä on tavoitella täydellisyyttä kun sitä ei ole olemassa? Olen oppinut luottamaan kroppaani, sillä vaikka se on risa ja viallinen ja kaukana ihanteesta, se on kuitenkin mun ikioma kroppa, joka on täydellinen just tällaisena; kroppa, joka ei ole jättänyt mua pulaan; kroppa, jonka ansiosta mä voin tehdä mitä mä haluan kunhan vastaan sen viesteihin.
Mun ei ole tarkoitus olla muunlainen, sillä mä olen syntynyt tällaiseksi! 
Jokaista virhettä kohti löytyy vähintään kaksi onnistumista; jokaista huonoa kohtaa kohti löytyy vähintään kaksi hyvää kohtaa.
Tämä on se asia, joka jokaisen teistä pitää ottaa onkeensa!


Mitä sh on koskaan antanut teille? Pelkoa, ahdistusta, pelkoa, masennusta, pelkoa, epätoivoa, pelkoa, häpeää. Pelkoa siitä, herääkö aamulla; pelkoa siitä, paraneeko koskaan; pelkoa siitä, tappaako ahdistus; pelkoa elämästä.
Mutta et koskaan tiedä mihin sinusta on, ellet kohtaa pelkojasi!
Jokainen on täällä syystä, jokaiselle on täällä määrätty polku, ja jokainen täällä kokee läpi helvetin. Mutta sh on se bitch - oksa vasten kasvoja - jonka pitää saada raivostumaan, työntämään oksan maahan, peittämään sen punaisen jäljen ja jatkamaan matkaa.
Enkä mä todellakaan halua tulla haudatuksi alle kolmekymppisenä ja tulla taas yhdeksi numeroksi tilastoon; siksi numeroksi, joka määrittää sh:n voiman, sillä mä olen voimakkaampi!

ne uudet Gaynorit!

Mutta ei tämän suurempaa paasausta tällä kertaa ;)
Eilen siirsin edelliset Gaynorit suosiolla seinälle muiden kuolleiden tossujen seuraksi, ja käsittämätön haikeus ja suoranainen ikävä iski silloin.
Tuleeko teille koskaan ikävän tai haikeuden tunnetta, kun tossut kuolevat ja ne joutuu siirtämään kuolleiden kollegoiden pariin, vai onko tämä (taas) yksi mun suurien tunteiden juttuja? :D

10. maaliskuuta 2016

#gaynorgirl #hiihtoloma


Olen viettänyt tässä kaksiviikkoisen hiihtoloman, joista jälkimmäisenä piipahdin Haapiksella, ja palasin sieltä eilen. Äiti ja isä olivat viikonlopun reissussa, joten menin sinne Dainalle kaveriksi. Pidin koko viikonlopun ihan tietoisen vapaan kaikesta - aka opparista, siitä pirun murheenkryynistä - ja tein kaikkea sellaista mikä on mielessä pyörinyt. Valitettavasti vaan mun vasen nilkka sanoi painavan vastalauseensa ja se on oikutellut pahemman kerran. En tiedä mikä on ongelmana; kipu alkoi ehkä reilu kuukausi sitten ja on vaan pahentunut. Se on hieman turvoksissa etenkin liikunnan jälkeen, ja selvästi lämpimämpi kuin oikea. Kävin tänään jalkaterapeutilla ja hänen mukaansa kipu johtuu jalan pahasta virheasennosta. Mutta silti mua mietityttää, että miksi sitten oikeassa ei ole yhtään mitään vikaa? Olen miettinyt lääkärissä käyntiä, mutta toisaalta jos sieltä tulee vain käsky levätä ja syödä viikko buranaa, niin käynti on ihan turha. Pitää nyt katsoa.

Mutta millainen oli tämän #gaynorgirlin hiihtoloma?


Kävin luistelemassa!
Olen viimeksi luistellut varmaan peruskoulu- tai lukioaikana, joten siitä on TODELLA pitkä aika! Ensin olo tuntui erittäin huteralta ja meinasin luovuttaa ekan viiden minuutin jälkeen, mutta päätin jatkaa ensin kymmenen minuuttia, sitten kaksikymmentä kierrosta myötäpäivään, sitten vastapäivään, sitten vielä viisi minuuttia, vielä toinen viisiminuuttinen... ja niin se sirklaus löytyi, samoin hyvin heikot piruetit ja peruutukset. Ja se oli mukavaa, yllättävän mukavaa! Ainoa, mikä hieman roikkui varjona ilon yllä, oli tuo vasen nilkka; luistin ei ollut edes kovin kireällä, mutta pelkkä kosketus sattui.

Vladimir Pilar'n käsityötä
Toinen ja varmaan vielä suurempi saavutus oli viuluun tarttuminen ja soittaminen yli kolmen vuoden tauon jälkeen! Jos luistelu tuntui hyvältä, niin mulle nousi silmiin kyyneleet kun soitin. Kun tajusin, että mun selkä kestää soittaa ja että mä olen ikävöinyt tätä! Miksi ihmeessä mä olen pitänyt niin pitkän tauon? Mutta mä tarvitsin sen tauon nollatakseni kaikki (negatiiviset) tunnesiteet soittamiseen.
Koska mun viulu on ollut soittamatta niin pitkään, niin vire ei tahtonut pitää sitten millään. Lisäksi ilmeisesti yksi sauma oli irronnut liimauksesta, sillä etenkin D-kieli särisi paikoin tosi pahasti. Tuossa viulussa on ollut ongelmana tuon yhden liimauksen irtoaminen, mutta onneksi isä viulunrakentajana osaa sen korjata :D
Kaikkein yllättävintä oli selän kestämisen lisäksi se, että mulla ei virinnyt edes tuomitsevia ajatuksia kovin pahasti! Mulle soittotaito on kuin pyörällä ajaminen: kun sen kerran oppii, niin se on aina tallella. Toki vaatii pientä verryttelyä - toisin sanoen asteikkoja ja kolmisointuja - mutta hyvin nopeasti otelauta rupesi tuntumaan taas tutulta ja sormet löysivät oikeat paikkansa.
Mä olen pelännyt soittamista aika pitkään osaksi selän takia mutta suurimmaksi osaksi siksi, että se triggeröi mussa aina mielettömästi tuomitsevuutta itseäni kohtaan. Miksi en osaa tätä paremmin; miten mä taas soitan niin epäpuhtaasti; miten mä en osaa yhtään mitään. Soittamisesta meni kaikki ilo eikä sitä ollut edes silloin kun opetin, sillä viulu oli edelleen pakosta läsnä mun elämässä. Soitin jonkin aikaa kaupunginorkesterissa ja mut laitettiin suoraan ykkösviuluun vaikka en ollut enää terävimmilläni soittamisen suhteen. Se oli edelleen pakkoa, ja istumisasennon takia se oli hemmetin kivuliasta ja vihasin harjoituksia. Joten tästä kaikesta jäi niin paha maku suuhun, että laitoin viulun koteloon, kuljetin sen kotiin Haapikselle ja tyrkkäsin pöydän alle. Pysykööt siellä!
Mutta ilmeisesti soittaminen on mulla jonkinlainen osa tätä parantumisprosessia: pitää kohdata menneisyyden haamuja sitten kun siihen on valmis.
Ja kyllä mä nautin! Tätä varten mä elän - taidetta, musiikkia, tanssia; itseni ilmaisua taiteen kautta - ja tässä mä olen hyvä!


Tein taas yhden #recoverywin'nin lämpimän ruoan muodossa: valkoista riisiä, kastiketta, kanankoipea (!!!) sekä kurkkua ja raippista.
Mä en ole syönyt riisiä varmaan yli puoleen vuoteen, joten se on yksi ruoka pelkoruokien listalla. Harvoin syön lihaa, ja kanankoipi oli toinen pelkoruoka jo sen rasvamäärän takia. En usko, että kastikkeesta tarvitsee erikseen mitään kertoa: kastike = fearfood.
Mutta pitääkseni edistymisen tasaisessa nousussa mun on pakko kohdata pelkojani, ja kun huomasin säilyväni hengissä enkä lihonut yllättäen viittä kiloa, niin tämä haaste onnistui.
Puhumattakaan siitä, että olen jo melkein kaksi viikkoa ollut täysin kompensointivapaana: ei mitään kompensointikeinoja, ja tämä on ehkä kaikkein suurin voitto tässä taistelussa, sillä näin pitkää vapaata ei ole viimeisten kahden vuoden aikana ollut!

nilkkatuki ja Make it or Break it Netflixistä :D
Näiden onnistumisten ohella sattui sitten sunnuntaina melkoisen pelottava juttu.
Olin koirien kanssa lenkillä ja suuntasimme järven jäälle. Siellä oli paljon moottorikelkan jälkiä, hiihtolatuja ja pilkkipaikkoja, joten järvi oli paksussa jäässä. Juostiin aikamme ja lähdettiin sitten suuntaamaan lähemmäs rantaa. Oltiin kävelemässä ehkä sadan metrin päässä rannasta kun pysähdyin kuuntelemaan jotakin ääntä. Tajusin, että se ääni lähtee murtuvasta jäästä ja samalla rupesi mun jalat uppoamaan. Sadasosasekunnin ajaksi jähmetyin paikoilleni, mutta sitten päässä hoki vain yksi ajatus: pakoon ja vähän äkkiä! En ole koskaan eläessäni pinkonut niin hirveää kyytiä, ja todellakin ihminen saa pakokauhun hetkellä ylimääräisiä voimia. Daina vinttikoirana loikki edellä, mutta Dooralla oli jo ongelmia, sillä kun mun jalat upposivat jokaisella askeleella niin Doora oli vaarassa pudota niihin mun askeleiden jättämiin aukkoihin. Just ja just ehdittiin rämpiä rannalle - Doora täristen, minä täristen ja polvia myöten läpimärkänä ja Daina täristen - ja yhden talon pihan ja kirkon vanhan hautausmaan poikki lähdettiin kotiin.
Jotenkin mulle ei tullut mieleenkään, että turvevoimalaitos pitää veden lämpimänä jopa talvella, ja siellä oli tosi vaarallisia virtoja, koska järvi siinä yhdistyi jokeen. Mutta lesson learned: ei enää koskaan sinne!

nämä Gaynorit pääsivät hyvin ansaitulle eläkkeelle :)
Mutta syy miksi Haapikselle lähdin oli se, että pääsisin Ouluun Silkkirumpuun sovittamaan uusia Gaynoreita, sillä edelliset ovat jääneet pieniksi jalan muututtua niin paljon lyhyessä ajassa. Silkkirummussa olen asioinut aika usein ja olen aina saanut sieltä hyvää palvelua ja neuvoja, ja siellä taitaa olla myös Suomen laajin kärkitossuvalikoima.
Olin varautunut pitkään ja tuskastuttavaan sovitukseen, mutta se olikin ohi jo kymmenessä minuutissa, ja sitten olinkin erittäin ylpeä ja onnellinen uusien Gaynoreiden omistaja! :D Shankin kovuus pysyi samana - extraflexit eli se keltainen pussi - mutta kokoon tuli muutoksia. Edelliset tossut olivat 6,5M ja kolmosen boksilla, ja nämä uudet ovat 7N ja nelosboksi. Olin tästä aika äimistynyt, sillä mulle on aina sanottu, että mun jalka on pieni ja kapea. Jotenkin tämä uusi kokonumero tuntuu niin hurjan isolta - ja onhan boksikin toiseksi levein! - mutta toisaalta isompaa tossua mä lähdin hakemaankin. Ja koko on vain numero!

vähän ylivalottunut kuva, mutta niin uutuudenkiiltävät ja kauniit tossut vailla nauhoja!
Ompelin näihin nauhat ja onnistuin saamaan jo tälle päivää peilisalivuoron, ja oli muuten hyvä että sain jo tälle päivää, sillä joudun siirtämään toisen kumpparin paikkaa. Mulla on oikeassa jalassa se ongelma, että akilleen alue hiertyy helposti auki ja olin ommellut kumpparin liian lähelle akillesta.
Vaikka Gaynoreita ei tarvitse pehmittää kuten perinteisiä kärkkäreitä, niin kyllä nekin vaativat sen sisäänajon. Koska boksi on isompi kuin edellisissä, niin joudun myös etsimään hyvää pehmustusta. Tällä hetkellä mulla on istuvuutta parantamassa lineri (klik!) ja lampaanvillaa, mutta sitä pitää vielä vähän tuunailla.

the pretty feet of ballerina
Mä liitän tähän loppuun vielä muutamia videoita, mutta selittääkseni tuota #gaynorgirliä vähän enemmän, niin mä sain myös uuden GM:n leotardin, ja siitä kuva alla. Sen leikkaus on melkoisen avonainen ja mun mielestä paljastava, mutta toisaalta se pidentää kaulan ja rintakehän aluetta - ja näyttäähän se hyvältä!
Tämä on mun toinen Gaynorin leotardi, ja todellakin yksi mun suosikkibrändi niin tossujen kuin vaatetusten puolesta!


Tästä postauksesta tuli todellakin pitkä, joten päätetään se videoihin.
Kuvasin viime viikolla lämmittely- ja venyttelyvideoita, ja samalla linjalla jatketaan.
Tein kaksi erilaista lämppää, joissa keskityin enemmän lihaskuntoon ja toisessa tein helppoja joogaliikkeitä.



Nyt mulla oli onni myötä myös musiikin suhteen, joten pääsin improamaan niiden mun haalimien uusien biisien tahtiin, ja niistä improista kaksi tässä.
Ylemmän biisin nimi on Human ja sen esittää Christina Perri. Alempi kappale on The Story, ja siitä vastaa Sara Ramírez.



3. maaliskuuta 2016

Kevyttä kehittymistä


Verrattuna siihen miten ahkerasti olen tässä blogia päivitellyt (lähes joka toinen päivä), tämä viikon mittainen hiljaisuus on yllättävän pitkä aika mulle. Mielessä on ollut tehdä päivitystä, mutta jostakin syystä en ole saanut inspistä.
Vähän sama fiilis on ollut muutenkin oman elämän suhteen: ei inspistä mihinkään. Mielessä on pyörinyt ajatus, että miksi mä jatkaisin tätä parantumisjupakkaa, sillä se voi olla pahimmillaan niin väsyttävää, ettei edes kyyneleitä tule. Olen taistellut sen ajatuksen kanssa, että mitä jos pudottaisin kalorit vaikka tuhanteen ja rupeaisin laihduttamaan, sillä se on tuttua ja turvallista, enkä mä kerta kaikkiaan jaksa ylläpitää positiivista asennetta! Olen kyseenalaistanut minimimäärien noudattamisen; ei mun tarvi syödä niin paljoa, koska mä ilmeisesti nyt olen erittäin lähellä omaa biologista normaalipainoa, eli mä olen normaali ja terve (en). Mutta rytmihäiriöt, palelu ja väsymys sekä Pinja ovat saaneet mut järkiini. Se, että paino on normalisoitunut ei tarkoita sitä, että nälkiintymisen aiheuttamat vauriot olisivat parantuneet!

Miten mä sitten olen saanut pidettyä tästä kiinni, niin olemalla tekemättä niitä houkuttelevia muutoksia. Tiedän nyt kokemuksesta, että nämä triggerfiilikset tulevat ja menevät ja tärkeintä on vain tiedostaa ne mutta ei totella niitä. Jatkaa sillä samalla linjalla kuin ennenkin.
Olen liikunnalla löytänyt (lisää) positiivisia kokemuksia, kokemuksia ja asioita, joita en pystynyt tekemään aiemmin, ja saadakseni myös omaan mieleeni vähän selkeyttä listaan niitä tähän.
Mä jaksan tehdä liikkuvia punnerruksia, ja mulle punnerrukset ovat aina ennen olleet suoranainen kirosana!
Piruetit alkavat sujua pikkuhiljaa; se siitä tuomiosta, etten mä voi koskaan oppia piruetteja.
Notkeus on parantunut.
Runner's high on jälleen löytynyt!
Improt sujuvat ja liikevariaatioita löytyy.
Käsivarsissa on jo makeat lihakset, joita jälleen ihmettelin tänään peilisalilla.


Tuo ylläolevan kuvan asento ja se, että mä pystyin siihen, on yksi mun tän hetkisistä suurimmista ihmetyksen aiheista. Mä olen aina ennen pelännyt hartiaseisontaa ja vähänkään tuon kaltaisia asentoja, joten jo uskallus yrittää oli saavutus puhumattakaan siitä että mä hallitsin kroppani tuossa, tasapaino pysyi eikä iskenyt sitä paniikkia.
Tuo asento aikalailla tiivistää mun olon, sillä vaikka mielessä pyörii kaaos ja halu palata takaisin, niin kuitenkin se jokin terve puoli minussa pistää vastaan. Sitä paitsi mä haluan pyrkiä kokemusasiantuntijan koulutukseen eikä se ole mahdollista, jos mä palaan samaan vanhaan.



Mutta jotta tästä postauksesta ei tulisi ihan negatiivisuuden ja sh-vellomisen huipentuma, niin palataan vähän tanssin pariin.
Kävin tänään peilisalilla treenaamassa ja kuvailin improjen lisäksi pari muutakin videota. Sain anonyymiltä pyynnön kertoa lampaanvillan käytöstä kärkkäreissä, joten välttääkseni pitkän ja epäselvän sepostuksen tein sen videolle. Kysykää ihmeessä jos heräsi kysymyksiä, ja kertomani vinkit perustuvat omiin kokemuksiini. Villaa voi käyttää vaikka kuinka monella eri tavalla, joten ihan takuulla löytyy myös erilaisia käyttötapoja.
Kamala pysäytyskuva, näin btw :D


Vaikka olen huomannut kehittyväni improilussa, niin jollakin tapaa se tuntuu vähän junnaavan paikoillaan - tai minä. Huomaan selvästi mun tyylin tanssia, mutta koska mulla ei ole juurikaan kokemusta nykäristä, niin sen voi kyllä huomata noista mun improista, ja se on ruvennut turhauttamaan: tuntuu, että jokainen video on vain toisinta edellisistä.
Lisäksi mulla kävi toinen kämmi tänään musiikin kanssa. Mä eilen latailin mp3-soittimeen ihania biisejä ja asettelin ne vielä hyvään järjestykseen, mutta kesken kaiken harjoituksissa soitin sammui. Olin liittänyt mp3-soittimen stereoihin, ja kun biisiä oli kestänyt ehkä 20 sekuntia, stereot yhtäkkiä ilmoittivat, että "No USB". Soittimen patteri oli kyllä ihan lopussa, joten ehkäpä siinä oli vika. Mutta kyllä ärsytti ja suorastaan raivostutti, että taaskaan mä en saa tanssia niitä ihania biisejä!
Etsin sitten täydellisen ärsytyksen vallassa vanhoilta levyiltä sellaista musiikkia, jota en ole vielä käyttänyt, mutta mulla meni kokonaan se improiluun vaadittava tunnetila. Tai don't get me wrong, kyllä mulla oli tunnetila päällä, mutta ei se ns. improtunnetila. Olin niin tietoinen itsestäni, liikkeistäni, tilasta, peileistä, videoinnista yms, joten meni taas todella pitkään, ennen kuin sain jotakin aikaiseksi. Ja kuitenkin tuntuu, ettei siitä tullut yhtään mitään.

Ja näin loppuun vähän käänteisesti pätkä verryttelystä ja venyttelystä.
Jostakin syystä mun vasen jalka on selkeästi notkeampi kuin oikea, vaikka ennen se on ollut päin vastoin. Mä en ole mikään maailman systemaattisin ihminen, sillä saan niitä kausia jolloin jaksan venytellä joka päivä ja sitten taas on pitkä aika kokonaan ilman. Nyt alkoi tämä viimeisin venyttelyjakso maanantaina :D




Nyt taitaa olla myös hiihtolomat meneillään, ja itse suuntaan Doora Unelman kanssa huomenissa Haapikselle koiravahdiksi muun porukan ollessa matkoilla. Ensi viikolla käyn sovittamassa uusia kärkkäreitä, ja toivon mukaan löydän uudet Gaynorit itselleni, joten fingers crossed!
Miten teillä on mennyt loma, vai onko se vasta alkamassa? :)