22. tammikuuta 2016

The Dark Side

miten mä voinkin olla tuolle koiralle niin kateellinen..!

Pahoittelen jo etukäteen, että tämä postaus tuskin tulee olemaan positiivisuuden huipentuma, vaikkakin mä yritän cheerata sitä positiivisuutta.
Mutta viime aikoina mun mielessä on myllännyt uusi sisällissota. Sairaat ajatukset ovat olleet voimakkaampia kuin aikoihin ja triggeröityvät ihan mitättömästä. On äärettömän raskasta yrittää vain laittaa ne merkille ja kuitata ne tunteina. Sillä sitähän ne on. Ne ovat ajatuksia, jotka aiheuttavat tunteita, jotka ovat vaan tunteita.
Mutta voi juma kun sen kanssa menee hermot! Jos ne ajatukset ja tunteet jäisivätkin vain siihen, mutta kun ne aiheuttavat ihan fyysisen tuntemuksen, jota kuvaan aina makutuntemukseksi. Tiedäthän sellaisen tilanteen, kun ajattelet jotakin ruokaa ja tunnet kielelläsi sen maun. Täsmälleen samanlainen tilanne, mutta se "maku" valtaa koko kropan. Vähän kuin mun pitäisi astua omaa kroppaani aavistuksen pienempään muottiin: kinnaa, kiristää, ahdistaa.


Mä haluaisin palata siihen entiseen. Mutta mä haluaisin siihen siksi, että se on turvallista. Tai siis ei ole oikeasti, mutta mulle se tuo tiettyä turvallisuudentunnetta. Se on ollut mun selviytymiskeino niin pitkään kuin pystyn muistamaan. Se on niin syvälle juurtunut, se on kuin luuydintä peittävä luumassa. Se on kuin lihaksessa olevat lihassäikeet. Kuin silmäripset suojaamassa silmiä roskalta.
Miksi nämä ajatukset ovat nyt triggeröityneet?
Ehkä siksi, että mulla on edessä vain kysymyksiä ilman vastauksia. Opinnäytetyö, entäs sen jälkeen? Entäs jos mä en pääse enää koskaan tanssitunneille? Miten työelämä, pitääkö mun ruveta etsimään töitä?
Lisäksi jos oikein rehellisiä ollaan, niin mua pelottaa päästää tästä sh:sta irti ihan lopullisesti. Tai en nyt varmaan koskaan siitä täysin eroon pääse, koska se on jo varhaisteini-iästä lähtien kehittänyt sitä kuplaa mun ympärille, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
Entä jos tilalle ei oikeasti tulekaan mitään, vaan koen pelkkää tyhjyyttä?
vihaan sitä tyhjyydentunnetta! Vihaan!!
Jos mä palaisin entiseen, mä tiedän tarkalleen mitä tapahtuisi. Mun ei tarvitsisi murehtia opparista tai työelämään siirtymisestä. Mä olisin turvassa. Tavallaan. Musta pidettäisiin huolta.
Jos voisikin vaan poistaa tunteet. Kohauttaa niille olkiaan. Olla välittämättä.
Mutta kun ei voi.
Haluaisin olla taas tyytyväisempi itseeni, mutta jokainen solu mussa alkaa yökkiä kun näkee oman peilikuvan. Missä vaiheessa musta on tullut tällainen? Miten mä pääsen tästä eroon?
Olen niin turhautunut, että mua vaan itkettää.
Yritän kanavoida pahan olon tanssiin. Yritän saada treenin kautta itselle parempaa oloa myös fyysisesti. Kipeät lihakset merkitsevät nyt samaa kuin luita jäytävä nälkä; jos ei ole kipeitä lihaksia, se on merkki laiskuudesta. Se on merkki heikkoudesta. Treenaa enemmän! Hiittiä ei saisi tehdä kuin maksimissaan kolme kertaa viikossa, mutta se ei koske mua. Tee se joka päivä! Tee se joka päivä intensiivisemmin kuin eilen! Tunne se kipu! Tunne se polte keuhkoissa, koska silloin mulla on vasta oikeus vain olla.
Olen niin pettynyt itseeni. Milloin musta oikein tuli tällainen? Ja vielä tärkeämpää: miten mä voin taas hyväksyä itseni?! 

Tätä hetkeä mä olen pelännyt viimeiset neljä-viisi kuukautta. Olen odottanut sen romahduksen tuloa, sillä se positiivisuus ei ole ollut ennen, ei ainakaan noin pitkään. Tiedän tämän olevan sitä tyypillistä katastrofiajattelua, mutta kun sen on kokemuksesta oppinut.
Miten tästä pitäisi jatkaa? Auttakaa, koska mä en tiedä!
Yritän aina löytää sen positiivisen puolen, löytää edes sen yhden hyvän asian, mutta se alkaa olla vaikeaa. Kuin iso tumma myrskypilvi peittäisi auringon. Ei sikäli, että mun mieli mikään aurinko ole, mutta näin vertauskuvallisesti.
Koetan miettiä, että tällä kropalla mä jaksan tanssia ainakin enemmän kuin puoli vuotta sitten. Ja tänään sain spagankin vajaan viikon venyttelyllä. Ja pääsin juoksemaan pakkasen lauhduttua. Niin, ja pääsen näkemään Zakharovan ensi viikolla - viikon päästä olen jo silmät kyynelissä kun fiilistelen sitä niin urakalla.
Tuo Helsingin-reissu mut tällä hetkellä pitää kasassa, ja tanssi. Mutta entäs sitten kun se(kin) on ohi?
Mutta ehkä tämä menee ohi joskus. Sitä "joskusta" odotellessa.
Että mä vihaan tunteita aina välillä!







14 kommenttia:

  1. Ajattele tätä ahdistusvaihetta ja "halua" palata enstiseen sellaisena siltana minkä ylitettyä voit päästää viimein irti koko sh-pirusta! Itse ainakin sain vuosia sitten jätettyä sh:n niin. Päätin tietoisesti olla ajattelematta tulevaa, sillä muakin pelotti se tyhjyyden tunne ja se ettei mikään muuttuisikaan parannuttua. Elämässä kuitenkin aina uusi alku tuo mukanaan uutta sisältöä elämään, eikä se "tyhjyyden tunne" kestä ikuisesti. Sitten huomaa että nauttii elämästä täysin eritavalla ja silloin ainakin minä koin oikeasti olevani onnellinen. Pitää vain antaa itselleen lupa siihen hyvään elämään ilman sh:ta. Ja muista että uusi on aina pelottavaa, mutta kun uskaltaa pakottaa itsensä siihen "hyppyyn" kohti tervettä tulevaisuutta, huomaa sen olleen paras päätös koskaan! Mene päivä kerrallaan ja ajattele vain se yksi vuorokausi kerrallaan ja huomaat kyllä että se mieli siitä tulee rauhoittumaan lopulta! Älä rankaise kehoa omien ajatustesi takia! Itsessäni oli myös hauska huomata että se syömättömyyden kontrollointi vaihtui siihen että vahdin nykyään sitä että en kokisi nälkää ja että syön vähintään sen 2000 kaloria päivään. Tämä oli sekava kirjoitus mutta kirjoitinpa kuitenkin! :D Tsemppiä sulle taisteluun!! Muista että se ei kestä ikuisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanan rohkaisevista sanoista!
      Joka sana on totta. Kaikki uusi pelottaa, ja se on ihmiselle pelottavaa jo hengissä säilymisen takia: mistä sitä tietää mikä siellä nurkan takana vaanii.
      Olet ihan oikeassa siinä, että pitää keskittyä vain tähän hetkeen. Eilisellä ei ole merkitystä, huomista ei kannata murehtia, joten vain tämä hetki on tärkeää.
      Jotenkin se onnellinen elämä on myös pelottavaa, sillä miten käy kontrollin? Entä jos mä lyön kaikki läskiksi onnellisuuden nimissä ja epäonnistun jossakin?
      Nämä on taas näitä entä jos -hetkiä, joita ei voi ennustaa. Pitää vain keskittyä tähän hetkeen.

      On hirvittävän vaikeaa antaa itselleen lupa nauttia elämästä, koska sitä ei tunne olevansa sen arvoinen. En mä saa tuntea onnellisuutta. Jos mä olen tyytyväinen ja onnellinen, mun pitää hävetä sitä; vain kurjuus on mua varten. Siksi kait mä jotenkin alitajuntaisesti etsin näitä romahdusmerkkejä, jotka laajemmassa mittakaavassa ovat vain normaaleja mielialanmuutoksia.
      Kiitos vielä, eiköhän tämä tästä joku päivä.. :)

      Tässä samassa kommentissa lisään vielä eräälle toiselle anonyymille, että ei ole mitään syytä olla alentuva. Kommentistasi päätellen et ole tippaakaan tietoinen siitä miten helvetisti mä olen tehnyt töitä, joten en tarvitse dissaustasi, kiitos vaan.

      Poista
    2. Ja vielä semmonen porkkana sulle parantumiseen, että itselläni oli ihana huomata se miten löysi itsensä uudestaan ja kaikki ne mahtavat luonteenpiirteet, haaveet ja se että miten taivas on vaan rajana ja maailma on avoin, palasivat parannuttua. Hyviä asioita tapahtuu kun pistää itsensä likoon! :) Ja kun tulee parantumisvaiheessa tulee niitä heikkoja hetkiä, kannattaa ruokaa ajatella puhtaasti lääkkeenä. Syö sen suklaapatukan kuin ottaisi yskänlääkettä..senkummempia miettimättä! :D

      Poista
  2. Niitä sairaita ajatuksia tulee mutta tärkeintä on ettet tottele niitä!

    Muistele niitä hyviä hetkiä milloin olet huomannut miten jaksat tanssia ja lenkkeillä Dooran kanssa :)

    Sun kroppa tuskin enää kestäisi uutta laihdutuskierrettä, se voisi tällä kertaa viedä sun hengen. Ja sitten Doora jäisi ihan yksin :(

    Lähetä vaikka facessa viestiä sillonkun tuntuu että ahdistaa. Mä koitan tsempata parhaani mukaan!!

    Mä oon ihan varma että kohta taas helpottaa. Varmasti nyt tuntuu siltä että sairaat ajatukset tulee kovemmin kun oot niin hyvin tsempannut ja ollut luopumassa siitä miten olet aina ennen toiminut.

    Koita vaikka keksiä joku uusi kiva juttu mitä odottaa Helsinkireissun jälkeen jos se auttaisi :)

    Tsemppihali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä se taitaa vähän olla :/
      Kun vaan helpottaisi PIAN. Tää jatkuva taistelu on melkein raskaampaa kuin siinä eläminen.

      Kiitos! <3

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Mä en varsinaisesti sh:sta tiedä mitään mutta kertomasi perusteella osa oireistosta on yhteneviä masennuksen ja burnoutin kanssa josta mulla taas on kokemusta. Siltä pohjalta osaan sanoa vain että aina pitäisi pystyä elämään vain siinä hetkessä ja nauttia niistä ihan pienistäkin onnistumisista.
    Mulle psykiatri ja psykologi antoivat ohjeeksi että pitää miettiä mitkä on niitä asioita jotka tekee hyvän mielen ja että mikä on riittävän hyvää tehdäkseen onnelliseksi. Pointtina ollen siis että täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä vaan vähempikin riittää. Pitää antaa itselleen lupa myös alisuoriutua joskus eikä soimata itseään epäonnistumisista eikä siitäkään ettei todellisuus aina vastaa sitä oman pään käsitystä suoritustasosta, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Mulla itellä on mennyt tässä reilu kymmenen vuotta siitä pois pyrkimiseen ja työ jatkuu edelleen mutta aika hyvin oon jo pystynytkin antamaan itselleni tilaa suoriutua myös muuten kuin täydellisesti. Yritän siis kaikessa (myös baletissa ja muissa harrastuksissa) nauttia enemmän siitä tekemisestä kuin siitä että onko se puhdas suoritus vai räpellystä. Auttaisiko tällaisten asioiden miettiminen myös niiden sh:n aiheuttamien pettymysten suhteen?
    Mulle aina psykologi painotti hoitojakson aikana että takapakkia tulee mutta se on normaalia ja siitä ei auta hirveästi ahdistua. Sitä mä yritin aina itelleni jankata kun alkoi liikaa ahdistaa. Alkuun tietty oli vaikeempaa mutta nyt monien vuosien myötä pystyn pitämään melkein kaikki ahdistusta aiheuttavat asiat pois mielestä.

    Mä oon vakuuttunut että säkin pystyt stemppaamaan, oot edistyny jo niin paljon. Päivä kerrallaan. Tiedän että on tosi vaikeeta olla ajattelematta tulevaa ja se ahdistaa, mutta pitää vaan sitkeesti ajatella positiivisia asioita. Keskity pieniin asioihin ja jokaiseen positiivisuuden muruseen. Jos oma peilikuva alkaa ahdistaa niin mieti sitä tuplapiruettia minkä jo sait onnistumaan (jee!) Jne jne. Paljon voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipa se luopuminen - oli se sitten sh:sta luopuminen - aiheuttaa tiettyä masentuneisuutta. Kuin mistä tahansa luopuminen, olkoonkin että se on niin tuhoisaa kuin sh.
      Olen miettinyt, että olisiko tämä helpompaa, jos olisin sairastanut vain vuoden, tai vain viisi vuotta? Ehkei se silloin olisi juurtunut niin selkäytimeen saakka?
      Mutta kun ei tuo jossittelu auta, niin turha sitä miettiäkään.

      Kaipa tämä on yksi pakollinen kausi, josta vain pitää selviytyä. Yrittää keskittyä olennaiseen: päivä kerrallaan, perusasiat merkitsevät eniten, koettaa löytää edes yksi positiivinen asia.
      Mutta kun tähän soppaan viskataan vielä kovemmat kivut, niin on jumalauta usko koetuksella!

      Mutta kiitos viestistäsi ja hyvistä vinkeistä, ne tulivat tarpeeseen :)

      Poista
  5. Kuulostaa hyvin tutulta vaiheelta! Mutta niinkuin moni on sanonukin niin tässä vaiheessa pitäisi opetella elämään hetkessä ja tietoisesti olla murehtimatta tulevaa ja tehdä katastrofi skenaarioita.. Sh yritää päästä takaisin elämääsi kontrollin tunteena ja turvallisuutena ja uskottelee ettet muka pärjää ilman sitä, mikä on valetta. Jos syömättömyys auttaisi siiven että oppari valmistuisi ja tanssi kulkisi ja elämän ilo palaisi, niin toki kannattaisi olla syömättä! Mutta kun se on testattu ettei se niin ole niin olisiko aika kokeilla jotain muuta? Voisitko antaa itsellesi nyt sen lepo hetken, jonka mielesi ja kehosi on ansainnu koko viime vuoden puurtamisesta? sitten kun ruokailut sujuu jo paremmin niin ei tarkoita että heti pitäisi olla liikuntaa tekemässä kuin terveet ihmiset tai opiskelemassa tai töissä. Mieli on todella rasittinut kaikesta työstä ja se ei jaksa vielä uutta projektia välttämättä.. Sinun ehkä tulisi antaa itsellesi lupa vaik olla, olla se "laiska", jota sh inhoaa. Toisaalta on ihan sama lopettaako syömisen vai rankaiseekl mieltä ja kehoa muilla keinoilla jos se silti kärsii.. Sinun ei tarvitse vielä jaksaa mitään, ei todellakaan:)! Voit alkaa syksyllä tehdä opparia ja nyt pitää vain yllä hyvää ruokarytmiä ja viedä psyykisen työn turvallisille vesille! Nyt on siihen loistava aika, jos täytät arjen suorittamisella niin sh hiipii taas takaisin valheillaan.. Sitten tuntee epäonnistumista ja sitä kontrolloi liikunnalla ja ruoalla ja pam kierre valmis! Ehkä nyt on se aika testata, vietkö homman loppuun asti vai jätätkö sh:lle pienen reiän ikuisesti elämääsi..?
    Näitä asioita itse olen pohtinut ja todennut että se on nyt tai ei koskaan kjn homma viedään loppuun asti. Tämä vuosi on pyhitetty mielen parantamiseen ja sitten katson mihin se johti;)
    Armollisuutta itseäsi kohtaan ja salli nautintoja elämääsi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun palautit mulle mieleen mikä on tärkeää.
      Mä olen stressannut sitä opparia jo 1,5 vuotta. Mulle koulussa menestyminen on ollut äärettömän tärkeää, sillä en ole ollut samalla viivalla muiden kanssa. Se, että oppari on jo lykkääntynyt, on mulle ISO häpeän aihe, myönnytys mun heikkoudesta. Että en mä olekaan hyvä. Olen antanut periksi, kun lykkäsin opparia.
      Jos joku mun ystävistä olisi tässä tilanteessa, niin mä sanoisin täsmälleen samat asiat kuin säkin. Tärkeintä on oma terveys, sillä ilman sitä ei voi elää, ja silloin ei opparilla ole paskaakaan merkitystä. Mutta kun se on minä. Ja mulla ei tunnetusti ole paskankaan merkitystä - ei itsekunnioitusta - niin se on eri asia.
      Kaiketi mä olen pudonnut myös tähän yhteiskunnan asettamaan suorittajakuoppaan: kun fyysisesti on jo terveen puolella eikä siis ulkoapäin voi sanoa mussa olevan mitään vikaa, niin sitten ei ole mitään syytä laistaa tehtävistä.

      Mä en missään nimessä halua jättää sh:lle pienintäkään kurkistusaukkoa mun elämään, mutta kun se on viimeiset 13-14 vuotta vienyt 90% mun elämästä ja resursseista, niin se on v a l t a v a aukko korvattavaksi jollakin muulla, eikä se käy kuukaudessa eikä kuudessakaan. Saan olla tyytyväinen, jos viiden vuoden päästä siitä on enää neljännes jäljellä.

      Mutta kiitos kommentistasi, sillä siinä oli tosi hyviä pointteja! :)

      Poista
  6. Opparissa vaikeinta on varmaan alkuun pääseminen.
    En tiedä oletko tietoinen, mutta loppupelissä sillä opparilla on merkitystä sen verran, että saat tutkinnon valmiiksi. Minkä arvosanan siitä saat, sillä ei loppujen lopuksi kovinkaan suurta merkitystä tulevaisuutesi tai työllistymisesi kannalta, joten älä stressaa sitä.

    En ymmärrä miksi stressaat sen sh-aukon täyttämistä niin kauheasti. Kyllä se jollain täyttyy enemmin tai myöhemmin. Vaikka mahtavalla elämänilolla, paremmalla itsetunnolla,armollisuudella itseäsi kohtaan, tarmolla tarttua uusiin haasteisiin, aika näyttää. Ajattele kuinka paljon enemmän se jättää energiaa kaikelle muulle. Muista ettei, kaikilla muillakaan elämä ole ruusuilla tanssia, mutta heillä on ehkä toisenlaiset keinot asioiden käsittelyyn. Toisaalta vaikka ihmiset antavat ymmärtää, että kaikki hyvin, voi se olla kaukana todellisuudesta. Kenenkään elämä ei ole täydellistä.

    Olen pohtinut onko tuo "heikkous tai alemmuudentunne", josta puhut kasvatuksen tulosta. Tiedän kokemuksesta, että pohjalainen kasvatusmentaliteetti oli vähän sitä, että lapsia ei saa kehua, ettei niistä tule ylpeitä vaan. Ennemminkin aina annettiin kuulla, mikä oli vikana.
    Tarkoituksenani on kannustaa sinua ja toivottaa paranemista. Älä anna periksi sairaudellisesi, olet jo päässyt eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai mä olen tietoinen opparin merkityksestä! Olen tietoinen myös siitä, että työnantajat eivät syynää todistusta suurennuslasilla ja kiinnitä suurempaa huomiota arvosanoihin. Mutta se, että sen tietää järjellä, ei asiaa auta: ihminen elää tunteella.

      Tämä on myös syy siihen miksi mä stressaan sh-aukon täyttämisestä. Kuten eräässä aiemmassa kommentissa kirjoitin, sh on vienyt abouttirallaa 90% mun elämästä ja resursseista viimeisen vuosikymmenen aikana, niin johan se on hemmetin iso aukko täytettäväksi! En tiedä sinusta, mutta mä henk.koht. vihaan sitä tyhjyyden tunnetta, sillä se on myös erittäin pelottava tunne.
      Kyllä mä tiedän JÄRJELLÄ mitä sh:n elämästä jättäminen tuo tullessaan, mutta en tunteella. Ja toistan: ihminen EI elä järjellä, ihminen elää tunteella. Saa olla aikamoinen tunteeton psykopaatti pystyäkseen elämään järkeilemällä. Ihmisellä on tunteet syystä, jo evoluution kannalta, sillä tunteet ovat pitäneet ihmisen hengissä. Jos näin ei olisi, nykyihmisellä ei olisi tunteita, tai ainakin ne olisivat rankalla kädellä muokattuja, kevennettyjä versioita.

      Mä en oikeastaan allekirjoita tuota pohjalaista kasvatusmentaliteettia omalle kohdalleni. Olen aina saanut kuulla kehuja musiikillisista taidoistani, jo ihan pikkuvauvasta lähtien. Olin se jokin ihmelapsi, jonka musiikilliset kyvyt herättivät ihmetystä. Mutta tässä on se huono puoli, että lahjakkaasta halutaan leipoa menestyjää, ja menestys ei tule ilman kovaa työtä. Opin hyvin pian musiikkikoulussa, että mikään ei ole tarpeeksi. Jos olin mielestäni soittanut hyvän soolon konsertissa, opettaja keksi aina parannettavaa. Hyvin harvassa oli ne hetket, jolloin sain kiitosta ilman välittömästi seuraavaa kritiikkiä. Ja kun tätä on elänyt päivästä toiseen vuosikausien ajan, alkaa se juurtua osaksi omaa identiteettiä, oppia että koskaan ei ole tarpeeksi hyvä.
      Kun tähän ynnää oman vaativuuden ja muutama sattumankauppana tapahtunut asia, niin ei ole vaikea edes päätellä lopputulosta. Mutta jos sen nyt paperille laittaa, niin kaikki itseluottamuksen ja -kunnioituksen puute, perfektionismi ja uskon puute elämään. Usko siihen, ettei ansaitse muuta kuin pelkkää paskaa.
      En syytä tästä ketään. Olisin varmaan itsekin toiminut opettajani asemassa samalla tavalla. Ihminen loppujen lopuksi toimii niin kuin katsoo parhaakseen vallitsevissa olosuhteissa. Opettajilla on draivi saada menestyneitä oppilaita, sillä tämä myös buustaa opettajan omaa imagoa.

      Mutta kiitos tsempistä, eiköhän se tästä taas joku päivä helpota :)

      Poista
  7. Edellinen jatkaa..
    Suosittelen tutustumista krjaan: Terveeksi mielen voimalla by Lissa Rankin
    Kirja ei ole sinänsä kirjoitettu sinun ongelmaasi, vaan yleensäkin ihmisille, mutta luulisin, että myös sinä voisit saada siitä ajateltavaa ja ehkä jotain apua.

    Uskon, että ei ole helppo olla ns. ihmelapsi. Luultavasti samaa "koskaan en ole kyllin hyvä" voi potea myös urheilijat tai muut taitelijat. Koitko joskus, että sinua pakotettiin menestymään vai soititko aina kuitenkin ihan omasta halustasi?

    Ilmeisesti olet suuresti tunteella elävä ihminen. Mielestäni väite, että ihminen elää (vain) tunteella, ei pidä paikkansa. Toki kaikilla on tunteet, mutta toiset osaavat hallita niitä paremmin ehkä sitten sen järjen avulla. Luulisin, että kun ne on balanssissa, niin se on parempi kuin kumpikaan äärilaita. Ainakin helpottaa elämää. En mitenkään aliarvoi tunteiden voimaa, mutta niille ei pidä antaa kaikkea valtaa, ainakaan joka asiassa. Jos ihmiset eläisivät vain tunteella, tässä maailmassa vallitsisi pelkkä kaaos ja luultavasti ihmiset eivät olisi enää edes olemassa. Molempia siis tarvitaan. Ja ehkä sairaudestasi voit päätellä, että pelkällä tunteella elämisellä ei pääse pitkälle senkään asian kanssa.

    En edelleenkään halua mitenkään masentaa sinua, vaan toivon sinun oppivan hyväksymään epätäydellisyyden itsessäsi (emme kukaan ole täydellisiä) ja olemaan armollisempi itsellesi. Negatiiviset tunteet itsestäänkin ok, mutta pelkästään niiden kanssa elämänenin on kärsimystä. Tiedän, että ei ole helppoa muuttaa juurtuneita ajattelumalleja. Ehkä tää suomalainen perusmentaliteettikin on vähän semmonen, alistuva, mitä ne muutkin ajattelee.

    Mutta jatka aloittamallasi paranemisen tiellä ja suosittelen yllämainittua kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, kiitti vinkistä!

      Mulle oli kaiketi ihan pienestä pitäen selvää, että mä haluan soittaa. Mä soitin, lauloin ja tanssin, mutta sitten kaksi jälkimmäistä jäi ja keskityin soittamiseen. Jossakin vaiheessa vihasin soittamista, mulla olin kuitenkin jonkinlaisessa symbioosissa viuluni kanssa: vihasin ja rakastin sitä.
      Nyt otettuani etäisyyttä siihen on mun suhtautuminen muuttunut. Toisaalta harmittaa etten lähtenyt jatko-opintoihin ja katsonut miten pitkälle tie vie, mutta se ei ollut mua varten.

      Totta kai ihminen tarvitsee sekä järjen että tunteet, ja ihanne on toimia viisaan mielen mukaan. Mutta käsi sydämelle: kuinka moni tietää tämän viisaan mielen ja osaa toimia täsmälleen sen mukaan? Ei anna periksi tunteelle, mutta maustaa myös järkipuolen? En usko että kovin moni tätä hallitsee etenkään ilman tunnetaitoja. Zeniläisyydestä puhutaan paljon, mutta nykyihminen on niin rajusti ympäröitynä eri triggereillä, että zeniläisyyden tavoittaminen on vaikeaa. Ei mahdotonta, mutta vaatii helkkarinmoisesti taitoja ja kärsivällisyyttä!
      Tätä mä tarkoitin tunteella elämisellä. On totta kai ihmisiä jotka tekevät ratkaisunsa ja elävät järkimielellä, mutta kukaan ei ole immuuni tunnemielelle. Se on osa ihmisen selviytymiskeinoja. Toiset ovat biologisista syistä alttiimpia elämään tunnemielellä, toiset taas ovat siellä toisessa ääripäässä, jossa mikään ei herätä suurempia tunteita. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Mä tunnen isosti, erittäin isosti, ja sillä on plussat ja miinukset. Yksi suurimmista miinuksista on se, että harva ymmärtää miksi mä reagoin niin voimakkaasti johonkin pieneen asiaan. Esimerkkinä se sh-aukko. Se, joka ei ole kokenut näin voimakkaasti syntymästään lähtien ei voi ymmärtää sitä tyhjyyden pelkoa.
      Mä en tarvitse itsestäänselvyyksiä siitä, että miksi kannattaa/ei kannata tuntea niin ja näin tai määrittelyjä miten mun pitää tuntea. Mä olen saanut kokea sitä koko ikäni, ja nyt mä tiedän, että se ei ole oikein. Lisäksi se on todella ahdistavaa ja viestittää, että mä tunnen väärin.
      Mä haluan tehdä ratkaisuni viisaalla mielellä, ja sitä mä opettelen koko ajan. Ja opettelen myös sitä, että mä en alistu enää. Olen ollut sitä aivan liikaa, mutta nyt se saa loppua. Sitä kutsutaan myös itsekunnioitukseksi.

      Mutta kiitti vinkistä, pitää muistaa seuraavan kerran kun käy kirjastossa :)

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta