17. tammikuuta 2016

It's all about everything


Varautukaa pitkään ja sekaiseen postaukseen

Pitkästä pitkästä aikaa mä olen viimeinkin pikkuhiljaa pääsemässä kiinni tanssiin. Tunneilla en ole käynyt, mutta olen ottanut ihan eri asenteen omien treenien suhteen: mä oikeasti treenaan enkä käytä koko aikaa kuvaamiseen. Tai kyllähän mä kuvaan; videoiminen on oikeastaan ainoa keino nähdä mitä kaikkea mä teen väärin, koska sitä opettajaa ei ole. Tai voisi oikeastaan miettiä, että mitä mä teen oikein, koska niitä asioita on huomattavasti vähemmän kuin vääriä...
Mutta jotain pientä kehitystä olen huomaavinani, vaikka kunnon tunneista on piiitkä aika.
Ensinnäkin mun aukikierto ei olekaan niin paha kuin luulin sen olevan. Toinen pieni edistyminen on tapahtunut taaksetaivutuksissa: mun cambré ei lähde kokonaan enää vatsasta, vaan olen saanut siihen myös yläselkää aavistuksen verran mukaan. Aavistuksen, sillä murtumien takia se on kyfoottinen ja jäykkä, ja tulee jäykistymään aikojen saatossa kun murtumat luutuvat lopullisesti.
Mutta kun muistelee millaisia mun cambrét olivat ihan alussa ja vaikka pari vuotta sitten, niin todellakin siihen verrattuna edistystä on tapahtunut!
Kolmas on isolla ehkällä varustetut piruetit. Tämä on vähän surkuhupaisaa, sillä mun piruetit parhaimmillaankin ovat lievästi tyydyttäviä. Mutta ero entiseen on se, että nyt mä tiedän mitä pitää parantaa (kaikkea) ja mulla on myös enemmän valmiuksia siihen.
Esimerkkinä voisin sanoa ne tuplat, jotka hiffasin viime viikolla. Vaikka tällä viikolla en saanut samanlaista piruetti-flow'ta aikaiseksi enkä samanlaista (virheellisten) tuplien määrää, niin sain niitä teknisesti parannettua hieman. Yläselän takia näytän aina kaatuvan eteenpäin, joten sain yhdeltä hyvältä tanssijalta Ig:ssä vinkin kompensoida sitä hieman nostamalla leukaa, sillä mulla putoaa myös leuka (tai koko pää). Muistin sen, ja muistin myös nilkan asennon. Kun sitten katsoin niitä piruetteja videolta, niin ehkä 5% parannus viime viikkoon verrattuna, mutta on sekin 5% parempi kuin ei mitään!
Mutta välillä tämä tuntuu niin ylitsepääsemättömältä asialta, sillä korjattavaa on niin paljon!!

ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun sain jalan vyötäröä korkeammalle. ja siltikin katse kiinnittyy tukijalan erittäin
pahaan asentoon.

Mutta ehkä se kaikkein suurin ero on kuitenkin tapahtunut pään sisällä.
Mun suhtautuminen ja asenne tanssia kohtaan on saanut uuden suunnan. Ei mitään dramaattista, mutta hienoisen vivahteen.
Kun ennen yritin sitkeästi roikkua muiden mukana ja haukuin itseäni kaikesta pienimmästäkin asiasta, niin nyt ajattelen sitä vähän lempeämmältä kantilta. Ikään kuin olisin ollut pitkään pois vakavan loukkaantumisen takia, ja sitähän tämä oikeastaan on.
Olen joutunut opettelemaan positiivista ja armollisempaa suhtautumista itseeni ihan alusta alkaen, miettimään omia vahvuuksia, miettimään mitä olen joutunut käymään läpi ja mitä mulla oikeasti vielä on, mihin olen kykenevä, millainen ihminen mä olen - kuka mä olen - niin baletilla on tässä villasukkamainen rooli. Tiedäthän sen tunteen kun on kamalan kylmä, mutta edes paksu viltti ja kolme kerrosta vaatteita ei lämmitä, koska jaloissa ei ole villasukkia. Kun laitat villasukat jalkaan, niin alkaa kroppakin lämmetä. Juuri tätä tarkoitan.
Vaikka baletti on ollut mun elämässä verraten vähän aikaa, on se tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Mä tarvitsen tanssia, mutta se ei voi olla enää samassa roolissa kuin ennen. Ja vain mä itse voin siihen rooliin vaikuttaa. Joten mä muutin sitä.

 Mä en rakasta kroppaani enkä itseäni, mutta mä hyväksyn sen. Mulla on vahvat jalat, ja niistä on hyötyä tanssissa. Mä olen pienikokoinen, ja siitä on hyötyä tanssissa. Ei ehkä esteettisesti yhtä kauniita linjoja kuin 180-senttisillä zakharovilla, mutta tekeekö se siitä yhtään vähempiarvoista vaikken leipääni niillä linjoilla tienaa? No ei pirussa tee!
Lisäksi tässä asiassa mä olen saanut todella paljon uutta perspektiiviä Instagramin aikuisbalettilaisilta, sillä siellä näkee niin monenlaista historiaa, ihmistä ja kroppaa, ja niille kaikille on yhteistä baletin aloittaminen aikuisiällä. Toiset ovat tanssineet kolme vuotta, toiset kymmenen, mutta sillä ei ole merkitystä. Se, mikä merkitsee, on intohimo tanssiin. Halu tanssia ja kehittyä vaikka tietää sen, ettei omaa samanlaisia mahdollisuuksia edetä ammattiin kuin 15-vuotiailla.
Lisäksi se, että oma kroppa ei taivu samanlaisiin cambréihin kuin niillä zakharovilla ja tekee virheitä ja on puutteellinen verrattuna "oikeisiin" balettitanssijoihin, on just se yhdistävä tekijä. Ei tunne oloaan niin vaivautuneeksi, vaan sen sijaan saa uutta näkökulmaa, että hei, mä en tiennytkään että mun aukikierto ei ole niin paha tai että jopa niistä surkeista tuplapirueteista löytyi niitä hyviä puolia!



Mutta jotta tämä postaus on kunnon sekametelisoppa, niin sotketaan tähän vielä viikon kuulumisia.
Viikko sitten sunnuntaina heräsin aikaisin aamusta siihen, että mä en saanut henkeä ja rintaan pisti pahasti. Yritin jatkaa unia, mutta ei onnistunut. Nousin ylös, mutta en meinannut pysyä tajuissani. Lopulta sain jotenkin hoidettua Dooran aamutoimet ja omani, soitin taksin ja menin päivystykseen.
Menin tosiaan kymmeneltä sinne ja pääsin pois viideltä, joten seitsemän tuntia piti istua täydessä odotushuoneessa odottaen ensin hoitajalle, sitten lääkärille, sitten hoitajalle, sitten kokeisiin, sitten hoitajalle ja lopuksi vielä lääkärille. Mun pahin pelko oli, että olen nyt tämän 4 kuukautta kestäneen flunssan takia hankkinut itselleni keuhkokuumeen, sillä oireet olivat just prikulleen samat.
Mutta ei. Paha lihasspasmi rintakehässä, joka aavistuksen hellitti kipupiikin ja Norflex-piikin jälkeen. Ei mitään hajua miten se tuli niin äkillisesti, mutta torstaihin mennessä sain sen spasmin pois relaksanttien, foam rollerin ja istumisasennon välttämisen avulla.

päivän koulutushetki: jätä luu rauhaan kunnes saat luvan ottaa se

Doora sen sijaan on ollut varsin tyytyväinen, kun on lenkkien määrä vähentynyt. Vasta eilen päästiin tekemään normaali lenkki - pakkastakin oli vain kuusi astetta.
Mutta Dooran suhteen on joutunut käyttämään mielikuvitusta, sillä vaikka se ei hypi seinille yhtä pahasti kuin minä liikunnan puutteessa, niin kyllä siitä huomaa, jos se kaipaa liikuntaa. Paljon leikkimistä, aktivointilelun käyttöä ja aivojumppaa, sillä aivojumppa on koiralle paljon väsyttävämpää kuin fyysinen aktiviteetti.
Ja vaikka Dooralla on toppamanttelia, villapaitaa ja hupparia, niin silti jouduin kehittelemään sille "keskivartalonlämmittimen". Ostin kangaskaupasta fleecekangasta, josta ompelin semmoisen putken, jonka vedän Dooran päälle. Toppamantteli ei lämmitä tarpeeksi ja etenkin vyötärön alue kaipaa lisälämmikettä, joten tästä taiteilin sellaisen. Varsin helppo tehdä, ja etenkin mitä pienempi koira, niin sitä helpommin se paleltuu.
Tassuihin kertyviä lumipaakkuja olen yrittänyt vähentää leikkaamalla tassukarvat mahdollisimman lyhyeksi, ja olen muutenkin pitänyt tassuja silmällä. Mikäli polkuanturat näyttävät kuivuvan, niin sitten joko Tummelia tai tassurasvaa.
Onneksi mun ei tarvitse olla huolissani siitä, että Doora saisi liikaa energiaa, sillä tuo osaa kyllä itse säännöstellä oman ruoantarpeensa: Doora syö minkä syö, mutta närästysongelman takia mun pitää välillä melkein pakkosyöttää sitä, jotta närästys pysyisi kurissa.


Mutta ainoa konkreettinen asia, jonka eteen mun pitäisi tehdä töitä, on opinnäytetyö.
Nyt kun mulle on myönnetty tämä vuosi lisää opiskeluaikaa ja mun tavoitteena on valmistua kevääksi - ja siis ei ole mitään lopullista dedistä - niin mä lykkään sitä kirjastoreissua aina tuonnemmaksi. Huomenna, no ylihuomenna, no olkoot, ensi viikolla. Se kalvaa mun mieltä, mutta toisaalta tämä on mun tapa tehdä töitä. Lykätä sen aloittamista kunnes mä olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että mä olen valmis (ts. pakotettu) tekemään töitä. Ensalkuun mä yritin kaikin keinoin taistella tätä vastaan ja kirosin mikä mussa on vikana, mutta let's be real, tämä on mun tapa toimia.
Tarvitsen sen paineen voidakseni tehdä hyvää jälkeä. Näin se menee tanssissakin. Koskaan näytösharjoituksissa en saanut sitä draivia, jonka sain yleisöltä; mä pystyn siihen kunnon suoritukseen vasta lavalla.
Nyt mä olen kerännyt sitä ahdistusta ja stressiä jo muutaman viikon, joten enköhän mä ensi viikolla aloita sen raatamisen. Tai ainakin mene kirjastoon.. :D



7 kommenttia:

  1. Onneksi tuo rintakipu ei johtunut mistään pahemmasta ja sen sai hoidettua pois!
    Itsekin saan lisämotivaatiota, kun selailen Instagramista muita aikuisena baletin aloittaneita. Venyttelyn motivaatiopiikki tosin iskee aina superlahjakkaan, olikohan 17-vuotias (jolanda33, jos muistan oikein) jalanheittoja katsoessa.

    Ennen mun työskentelyrytmi oli samanlainen kuin sulla, mutta nykyään tykkään säästää itseäni stressiltä ja aloittaa ajoissa :"D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 17-vuotiaalla ja 27-vuotiaalla on melkoinen ero kropan mukautumiskyvyssä, ja sen takia mä taas ihastelen vähän vanhempaa porukkaa, itsekin kun kuulun siihen ;)

      Ja sulle mä taas olen kateellinen siitä, että sä pystyit muokkaamaan sun työskentelytapaa! Säästyisi niin paljolta ahdistukselta ja stressiltä, jos osaisi aloittaa kaiken ajoissa :D Mutta en tiedä onko musta siihen, olen sen verran laiskapaska että tarvitsen hirveän stressipiikin saadakseni perseen ylös sohvalta :'D

      Poista
  2. Pakko sanoa myöskin anorektikkona, että kun kerroit syöväsi noin 3000kcal päivässä pelästyin .Ajattelin ,että lihoat ihan hirvittävästi. Mutta nyt..!! Wau! Näytöt ihan huikealta,mahtavaa! Huomaa selkeästi, mite sinun tapasi toimii paremmin kuin näiden asiantuntijoiden suunnitelmat!-olisipa minustakin yrittämään sitä- Olen itse samassa paikassa hoidossa kuin sinä ja olen tanssinut koko ikäni samassa koulussa kuin sinä aloitit! Täytyy vain sanoa, että olet suuri esikuva minulle! Näytät todella kauniilta, ihan prima ballerinalta! :)
    Näytät kuvissasikin aina ihan ballerinalta ja uskon sinun olevan myös loistava tanssia, vaikka olet kirjoittanut paljon heikkouksistasi. Hienoa silti ,että olet löytänyt positiivisiäkin asioita! Niitä on varmasti paaljon enemmänkin!!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihan mielettömän ihanasta viestistä!
      Mun on ihan pakko sanoa se, että kyynikkona rupesin heti epäilemään, että kommentoitko jollakin v*ttuilutarkoituksella, mutta tää on tätä mun ajatuskulkua.. :D
      Syy siihen miten mä pystyin tähän ja syömään niin paljon isompia määriä mitä hoitohenkilökunta mulle sanoi olevan tarpeen oli se, että mä olin kokeillut kaiken muun. Tiesin, että noudattamalla ohjeita mä päädyn siihen samaan kuin aina ennenkin, joten mun oli vain pakko tehdä jotain eri tavalla. En miellä sitä rohkeudeksi, vaan miellän sen enemmän selviytymisvaistoksi. Taistele tai pakene, mutta pakeneminen olisi tappanut - kuin juoksisi karhua pakoon - joten ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ihminen löytää itsestään uusia voimavaroja silloin kun sitä vähiten odottaa, enkä mä ole ainoa joka tällä metodilla on päässyt parempaan kuntoon. Joten jos yhtään on itsellä halua, niin mä kannustan tekemään sen hypyn :)

      Ja kiitos vielä, sait mut hymyilemään leveästi! :)

      Poista
  3. Sulla on niin kauniit jalat!! <3
    Ja vau miten korkealle jalan sait tuossa toisessa kuvassa!

    Ihana lukea näin positiivista tekstiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletkohan vahingossa sekoittanut mun jalat jonkun toisiin, sillä mun kinttuja ei parhaassakaan tapauksessa voi luokitella kuin kohtalaisiksi? :D
      Mutta kiitos <3

      Poista
  4. Kaverilla on myös pieni ja paleleva koira ja keksi pakkasilla laittaa vauvansukat koiran tassuihin ja kiristää teipillä. Kuulemma toimivat ja huomattavasti halvemmat, mitä varsinaiset koirien tossut. :) Ja näytät niin upealta viimeisessä kuvassa! ^-^ Onnea oppariin, itselläkin se nyt edessä.

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta