31. tammikuuta 2016

La Bayaderé, part 1

Varautukaa pitkään postaukseen!


"Liikekieleltään hienostuneen yksinkertainen ja puhtaan geometrisesti sommiteltu Varjojen 
valtakunta -kohtaus paljastaa nuoren Petipan suurenmoisen taitavuuden.
Tämä näytös on erityisen vaikea balettiryhmälle, koska jokainen liike on tehtävä täysin yhdenmukaisesti.Bajadeerissa balettiryhmä on pääroolissa ja jokaisen ryhmän jäsenen pitäisi tuntea itsensä ballerinaksi. Heidän on tanssittava ja hengitettävä kuin yksi ihminen.                                                                               -Natalia Makarova"


Natalia Makarovan Petipan mukaan koreografioima Bajadeeri oli sanalla sanoen uskomaton! Mä olen nähnyt suuria klassisia baletteja ennenkin - Joutsenlampi, Prinsessa Ruusunen, Romeo & Julia - mutta Bajadeeri poikkesi näistä kaikista huomattavasti. Tarunhohtoiseen Intiaan sijoittuva traaginen rakkaustarina - onko niitä muunlaisia balettimaailmassa? - oli jossain määrin tuttu, johan siitä kertoo Joutsenlampi lintuversiona, mutta poikkeavan siitä tekee jo pelkästään puvustus, josta vastasi Anna Kontek. Sitä säihkeen määrää! Puvut olivat todella vaihtelevia: oli bajadeerien haaremiasuja, upeita yksityiskohtaisia tutuja, ylibramiinin ja radzan hyvin vaikuttavia asuja, Solorin yksinkertaisempi soturin asu, mutta näiden vastakohdaksi melkein alkuasukkailta vaikuttavien fakiirien hassunhauskat lannevaatteet ja päähineet, ja varmaan eniten nauruja kirvoitti pronssijumalan erittäin vartalonmyötäinen asu. Vai olikohan se kokovartalotrikoo..? Vai oliko tanssijalla vain trikoot ja lannevaate? Vaikka kuinka yritin kiikaroida, niin en saanut siitä selvää.

Mutta ennen kuin innostun kertomaan Bajadeerista vielä tähän hätään, niin palataan ajassa taaksepäin!


Heräsin jo vähän viiden jälkeen, sillä mun juna lähti ennen yhdeksää. Mutta kuten mulle aina käy matkaa edeltävänä yönä, niin en perjantaita vasten yönä nukkunut kuin hätinä kolme tuntia. Sain viimein vähän ennen neljää unen päästä kiinni katsottuani Friin murhaohjelmia, ja heräsin ihan tokkuraisena. Mutta kofeiinitabletit naamaan, vedenkeitin päälle ja kookosmaito mikroon lämpiämään. Mä tykkään tehdä aamupuuroni hyvin uusavuttomalla tavalla eli pikahiutaleita kuumaan nesteeseen :D En todellakaan rupea kolistelemaan kattiloiden kanssa aamulla, sillä a) se vie aikaa ja b) siitä tulee sotkua. Sitä paitsi tykkään paljon enemmän pikakaurahiutaleiden koostumuksesta kuin niistä ei-pikahiutaleista.
Mun piti myös Doora toimittaa toiselle mummille hoitoon, ja koska tiesin Dooran joutuvan olemaan päivän ajan yksin ja tiesin sen voimakkaan närästystaipumuksen, jouduin puoliksi lahjomaan sen syömään. Toisin sanoen vähän nappuloita, paljon raejuustoa ja tonnikalaa ja juustoa ja karkkia (aka kuivattuja kananpaloja). Näin sen masu ei ole tyhjä koko päivää, sillä Nappu on vieraassa paikassa vähän ronkeli syömään.
Vein Dooran hoitoon ja jatkoin taksilla matkaa rautatieasemalle. Juna, joka Helsinkiin meni, oli täpötäysi. En käsitä miten ihmeessä perjantaiaamuna etelään menevä juna voi olla niin täysi, sillä nyt ei ole mikään loma-aikakaan kyseessä. Ei muuten, mutta inhoan täysiä junia, ja inhoan sitä jos mun vieressä istuu joku. Reviirijuttuja, näes ;)

Helsinkiin saavuttuani jätin laukun säilöön, ostin ison chai latten ja menin keskustaan shoppailemaan. Zarassa oli hurja ale, ja sieltä löysin neuleen ja farkut. Joku saattaa muistaa, että kyselin Instagramissa eräässä kuvassa vinkkejä mitä mun pitäisi tehdä Hki:ssa, ja yksi kohta oli hankkia ilmainen meikki, joten tätä varten marssin Stockan kosmetiikkaosastolle. Löysin itseni pian Chanelin huulipunaosastolta ja pyysin myyjätärtä suosittelemaan mulle jotakin hyvää sävyä. Olen aina käyttänyt suht huomaamattoman punaista huulipunaa, joten oli vähän hätkähdyttävää nähdä miten hyvin mulle sopii hyvin tumma viininpunainen huulipuna. Ihastuin tähän sävyyn, mutta 41 euroa on mulle todella kova hinta yhdestä huulipunasta, joten löysin Maybellineltä halvemmalla hyvin paljon samanlaisen punan sekä uuden ripsarin.
Kiertelin vielä keskustassa, kävin Briossissa syömässä kalkkunasämpylän ja jatkoin kiertelyä Forumissa ja Kampissa. Poikkesin Piruettiin ja mietin säärystimien ostamista - ne 40-senttiset kun olivat vitosen - mutta en mä niitä kyllä käyttäisi; mulla on ihan tarpeeksi säärystimiä. Lopulta alkoi jalkoja ja selkää särkeä ja kello olla kolme, joten kävin S-marketista hakemassa ruokatarvikkeita, hain laukun rautatieaseman säilöstä ja lähdin tarpomaan kohti hotellia. En muistanutkaan että rautatieasemalta Scandiciin oli niin pitkä matka (melkein Oopperaa vastapäätä) ja raskas laukku olalla matka tuntui tuplasti pidemmältä. Mutta viimein pääsin hotellille, tsekkauduin sisään ja lähdin etsimään huonetta.

Hotellin sisustus oli personoitu kivasti! Yleensä hotellien sisustus on hillitty ja usein jopa varovainen, joten Scandic Park teki siinä poikkeuksen.
Suurta ihmetystä aiheutti tuo kuvassa oikealla näkyvä korttipidike. Pääsin huoneeseen ja yritin laittaa valoja päälle, mutta ei mitään. En saanut mitenkään valoja päälle, ja ajattelin että ne syttyvät jos kortin laittaa tuohon vekottimeen. Mä laitoin kortin mutta ei mitään. Meinasin jo lähteä respaan sanomaan, että mun huoneessa ei ole valoja, mutta päätin kokeilla tuota korttijuttua vielä kerran. Ilmeisesti en ollut työntänyt korttia tarpeeksi syvälle, sillä kun siitä vekottimesta lähti semmoinen naksahdus niin valotkin syttyivät. Ah!


Huone oli pieni, 15-neliöinen, ja sävymaailmaltaan hillitty, mutta mä tykkäsin! Sänky oli mun mittasuhteisiin ja kokemuksiin nähden valtava ja olo tuntuikin siinä hieman yksinäiseltä - mä kun olen tottunut siihen 90-senttiseen single bediin, josta Doora vie ison osan :D



Koska mä olen tottunut niihin persoonattomiin hotelleihin, niin tämä pieni panostus sisustukseen ja pienet yksityiskohdat ihastuttivat mua kovasti. Seinä, jolla oli erikokoisia kehystettyjä kuvia, oli varsin kekseliäs, ei vaadi paljoa vaivaa mutta kuitenkin näyttää hienolta!
Mutta pieni pettymys mulle oli kylppäri. Ensinnäkään siellä ei ollut suihkumyssyä, joka mun mielestä kuuluu hotellihuoneen perusvarustukseen. Lisäksi suihkukaivo veti tosi työläästi ja vettä oli ympäri kylppäriä. Miksi ihmeessä Scandic Park ei ole korjannut tällaista asiaa, sillä luin useampia palautteita, joissa moitittiin juuri tätä?


Ihanan lämpimän suihkun jälkeen pidin pienen picnicin. Huppastuani viitisen tuntia korkkareissa mulla oli paitsi kiljuva nälkä niin kiljuvat kivut. Karjalanpiirakat ovat yksi mun pelkoruoista, mutta kätevyytensä takia ne päätyivät nyt evääksi. 
Syötyäni lepäsin vielä hetken ja rupesin sitten laittamaan itseäni valmiiksi.

no se pakollinen asukuva

Pelkäsin koko ajan myöhästyväni ja hoin itselleni koko ajan, että kyllä mä ehdin, ei mitään hätää. Ja kyllä mä ehdinkin! Kolmen minuutin matkalla Oopperatalolle nielin jo intoitkua, sillä en meinannut millään pysyä nahoissani; hoin vain calm down, calm down.
Olin sopinut jo aiemmin Sallan kanssa tapaamisesta, ja (mun) pienen panikoinnin jälkeen treffattiinkin! Pakko myöntää, että mulle iski hirmuinen alemmuudentunne, sillä Salla oli niin vaivattoman elegantti pikkumustassaan ja hiukset niskanutturalla, pitkistä ballerinansääristä puhumattakaan, kun mä taas tunsin olevani kääpiömittainen homssu ryppyisissä vaatteissa :D
Hetken päästä trumpettifanfaari rupesi soimaan kuin ratsuväellä konsanaan, ja lähdettiin omille paikoille.



Pelko siitä, etten näkisi kolmosparven kolmosriviltä, oli onneksi suhteellisen aiheeton: mulla oli esteetön näkymä lavalle. Lisäksi penkkirivit nousivat voimakkaasti, joten pitkäkään ihminen mun edessä ei olisi haitannut. Edes teatterikiikarit eivät olisi olleet niin pakolliset kuin ensin luulin.

Mutta sitä fiilistä ei voi sanoin kuvailla, kun Bajadeeri viimein alkoi - puhumattakaan siitä kun Zakharova tuli esiin ensimmäistä kertaa! Yleisö oli ihan fiiliksissä, taputti ja bravosi vähän väliä myös Solorin roolin tanssineelle Michal Krcmárille ja Desislava Stoevalle, Gamzattille.
Ensimmäinen näytös kesti tunnin ja päättyi Nikiyan kuolemaan, ja kuulin yleisön ihastelevan Zakharova käsiä eikä suotta: miten voi ihmisellä olla niin upeat kädet?! Ihan kuin ne kädet olisivat kumia, ei lainkaan luita!
Näiden käsien ja äärettömän sulavien port de brasien lisäksi en voinut kuin ihailla Zakharovan jalkoja, ikuisuuksiin jatkuvia developpéita ja arabeskeja, korkeita attitudeja, hyvin vaivattomia bourréita. Zakharova on parhaimmillaan juuri Nikiyan ja Odilen ja Kitrin kaltaisten vahvojen naisten rooleissa, sillä häneltä löytyy varsinkin sitä teknistä lahjakkuutta, jota noihin rooleihin vaaditaan.
Mutta kerrassaan kaunis ballerina from head to toes!

no se pakollinen peilipose :D
Ja Bajadeeri vain parani loppua kohden. 
Varjojen valtakunta oli kerrassaan upea! Vaatii käsittämätön määrä harjoittelua ja keskittymistä balettikuorolta pystyäkseen tekemään jokainen liike täsmälleen samalla tavalla pikkusormea myöten! Korkealta näki lähes valitettavan hyvin kaiken, jokaisen rivin, jokaisen tanssijan. Yksi ballerina keräsi hieman negatiivista huomiota, sillä hänen arabeskinsä eivät pysyneet samalla tavalla kuin muiden. Jalat tärisivät voimakkaasti ja takajalka putosi välillä hitusen ennen muita. Kuulin toisella väliajalla myös muutaman muun katsojan kiinnittäneen tähän huomiota. Mutta ihmisiä ne ballerinatkin ovat, ja ehkä tällä tanssijalla oli vaan huonompi päivä? Ei aina voi onnistua. Ja voihan olla, että Zakharovan vierailu aiheutti ylimääräistä jännitystä porukkaan. 

Zakharovan kunniaksi voi sanoa sen, että hänellä on pettämätön rytmitaju. Etenkin Nikiyan kuolemassa tämän saatua kukkakorin käärmeen ylleen ja hänen syyttäessään Gamzattia (ts. osoittaa Gamzattia sormellaan), ensimmäisellä kerralla orkesterin soittama isku tuli hitusen jäljessä mutta Zakharova onnistui todella hienosti odottamaan ja ennakoimaan sen iskun. 
Tämä sama toistui pariin otteeseen. Toinen oli vähän ilmiselvämpi tapaus, kun Solor ja Gamzatti tanssivat pdd:n ja mukana oli muita balettiryhmän jäseniä. Gamzatti aka Stoeva päätti piruettinsa ja otti loppuasennon, mutta orkesteri oli ihan vähän myöhässä eikä iskut osuneet kohdalleen. Tämä kuitenkin lähinnä kirvoitti naurut yleisöltä. Ehkä hc-prima ballerinan vierailu jännitti vähän kaikkia; itse ainakin olisin ollut löysät housuissa :D

näkymä mun paikalta :D
Pakko sanoa vielä erikseen, että Zakharovaa partneerannutta Krcmária parempaa tanssijaa tuskin olisi voitu valita, sillä Michalin Solor oli vahva ja voimakas, ja luoja sitä tekniikkaa! Ei siis mikään ihme, että hänelle ojennettiin Bajadeerin päätyttyä Fazer-palkinto!
Mutta vaikka Desislava Stoeva oli erittäin hyvä, niin mun mielestä hän jäi hitusen Svetlanan ja Michalin varjoon. Kun päärooleissa on kaksi sekä teknisesti että ilmaisullisesti niin taitavaa tanssijaa, niin se pakostakin nostaa rimaa myös muiden kohdalla. Teknisesti Stoeva oli vahva ja siisti ja hänen Gamzattinsa onnistunut, mutta pakostakin jäi hitusen näiden kahden varjoon.


Vaikka olen ennen käynyt katsomassa klassisia baletteja Oopperalla, niin koskaan ennen en ole kuullut yleisön suorastaan mylvivän samalla tavalla! Ei pelkästään näytösten päätteeksi, mutta niin variaatioiden, padisten kuin kiihkeän piruettisarjan päätteeksi yleisö taputti ja huusi bravota niin kiihkeästi, että välillä ei kuullut orkesterista yhtään mitään. 
Ja voitte vain kuvitella millaiset suosionosoitukset Zakharova ja Krcmár sekä Stoeva saivat! Hakkasin käteni aroiksi, huusin bravota muiden ohella, ja koko yleisö seisoi. En ole koskaan todistanut suomalaisyleisön vastaavaa reaktiota; se oli mahtavaa! Lisäksi Zakharova osasi todella loistavasti ottaa yleisön huomioon; välillä tuntui siltä kuin hän olisi katsonut suoraan silmiin. Se yhteys hänen ja yleisön välillä oli todella ennennäkemätöntä ja harvinaista!
Todellakin bravo!



Baletin päätyttyä menin vielä viimeisen kerran Oopperashopiin tällä kertaa tekemään ostoksia. Olin pyörinyt siellä kahdella aiemmalla väliajalla yrittäen miettiä mitä ostaa, mutta olin vielä niin kiihtynyt Zakharovan näkemisestä ja baletin jatkumisesta, että läsnäolot olivat salissa ja toisaalta samalla mietin kuinka mustat mun silmänaluset ovat, sillä usempaan otteeseen olin melkein itkeä ääneen :D On muuten jännä tunne kun posketkin ovat kananlihalla ;)
Mutta lopulta päädyin ostamaan ballerina-aiheisen tiskirätin (saa nähdä raskinko käyttää) sekä aivan ihanan hiussoljen. Laitan kuvia niistä seuraavaan postaukseen.

Tosiaan jotta tästä postauksesta ei tulisi kolmen kilometrin pituinen, niin jatkan ostoksista ja lauantaista toisessa postauksessa :)

näistä kuvista kiitos kuuluu Sallalle!

25. tammikuuta 2016

Throw me that question you've always wanted to know!


Tiedän, että edellisestä kysymyspostauksesta ei ole kovin hillittömästi aikaa, mutta siitä huolimatta ajattelin antaa nyt teille suunvuoron.
Eli kysy! Mitä olet halunnut tietää? Mitä olet aina halunnut tietää? Mitä keksit vasta nyt hampaita pestessäsi?
Kärkkäreiden käytöstä? Venyttelyrutiineista? Treenirutiineista? Leporutiineista? Lempikirja?


Otan pieneksi mielivaltaiseksi oikeudekseni valita parhaan kysymyksen!
Aikaa kysymyksille on kaksi viikkoa, eli helmikuun toisen viikon alkuun.

Luovuus palkitaan! ;)


22. tammikuuta 2016

The Dark Side

miten mä voinkin olla tuolle koiralle niin kateellinen..!

Pahoittelen jo etukäteen, että tämä postaus tuskin tulee olemaan positiivisuuden huipentuma, vaikkakin mä yritän cheerata sitä positiivisuutta.
Mutta viime aikoina mun mielessä on myllännyt uusi sisällissota. Sairaat ajatukset ovat olleet voimakkaampia kuin aikoihin ja triggeröityvät ihan mitättömästä. On äärettömän raskasta yrittää vain laittaa ne merkille ja kuitata ne tunteina. Sillä sitähän ne on. Ne ovat ajatuksia, jotka aiheuttavat tunteita, jotka ovat vaan tunteita.
Mutta voi juma kun sen kanssa menee hermot! Jos ne ajatukset ja tunteet jäisivätkin vain siihen, mutta kun ne aiheuttavat ihan fyysisen tuntemuksen, jota kuvaan aina makutuntemukseksi. Tiedäthän sellaisen tilanteen, kun ajattelet jotakin ruokaa ja tunnet kielelläsi sen maun. Täsmälleen samanlainen tilanne, mutta se "maku" valtaa koko kropan. Vähän kuin mun pitäisi astua omaa kroppaani aavistuksen pienempään muottiin: kinnaa, kiristää, ahdistaa.


Mä haluaisin palata siihen entiseen. Mutta mä haluaisin siihen siksi, että se on turvallista. Tai siis ei ole oikeasti, mutta mulle se tuo tiettyä turvallisuudentunnetta. Se on ollut mun selviytymiskeino niin pitkään kuin pystyn muistamaan. Se on niin syvälle juurtunut, se on kuin luuydintä peittävä luumassa. Se on kuin lihaksessa olevat lihassäikeet. Kuin silmäripset suojaamassa silmiä roskalta.
Miksi nämä ajatukset ovat nyt triggeröityneet?
Ehkä siksi, että mulla on edessä vain kysymyksiä ilman vastauksia. Opinnäytetyö, entäs sen jälkeen? Entäs jos mä en pääse enää koskaan tanssitunneille? Miten työelämä, pitääkö mun ruveta etsimään töitä?
Lisäksi jos oikein rehellisiä ollaan, niin mua pelottaa päästää tästä sh:sta irti ihan lopullisesti. Tai en nyt varmaan koskaan siitä täysin eroon pääse, koska se on jo varhaisteini-iästä lähtien kehittänyt sitä kuplaa mun ympärille, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
Entä jos tilalle ei oikeasti tulekaan mitään, vaan koen pelkkää tyhjyyttä?
vihaan sitä tyhjyydentunnetta! Vihaan!!
Jos mä palaisin entiseen, mä tiedän tarkalleen mitä tapahtuisi. Mun ei tarvitsisi murehtia opparista tai työelämään siirtymisestä. Mä olisin turvassa. Tavallaan. Musta pidettäisiin huolta.
Jos voisikin vaan poistaa tunteet. Kohauttaa niille olkiaan. Olla välittämättä.
Mutta kun ei voi.
Haluaisin olla taas tyytyväisempi itseeni, mutta jokainen solu mussa alkaa yökkiä kun näkee oman peilikuvan. Missä vaiheessa musta on tullut tällainen? Miten mä pääsen tästä eroon?
Olen niin turhautunut, että mua vaan itkettää.
Yritän kanavoida pahan olon tanssiin. Yritän saada treenin kautta itselle parempaa oloa myös fyysisesti. Kipeät lihakset merkitsevät nyt samaa kuin luita jäytävä nälkä; jos ei ole kipeitä lihaksia, se on merkki laiskuudesta. Se on merkki heikkoudesta. Treenaa enemmän! Hiittiä ei saisi tehdä kuin maksimissaan kolme kertaa viikossa, mutta se ei koske mua. Tee se joka päivä! Tee se joka päivä intensiivisemmin kuin eilen! Tunne se kipu! Tunne se polte keuhkoissa, koska silloin mulla on vasta oikeus vain olla.
Olen niin pettynyt itseeni. Milloin musta oikein tuli tällainen? Ja vielä tärkeämpää: miten mä voin taas hyväksyä itseni?! 

Tätä hetkeä mä olen pelännyt viimeiset neljä-viisi kuukautta. Olen odottanut sen romahduksen tuloa, sillä se positiivisuus ei ole ollut ennen, ei ainakaan noin pitkään. Tiedän tämän olevan sitä tyypillistä katastrofiajattelua, mutta kun sen on kokemuksesta oppinut.
Miten tästä pitäisi jatkaa? Auttakaa, koska mä en tiedä!
Yritän aina löytää sen positiivisen puolen, löytää edes sen yhden hyvän asian, mutta se alkaa olla vaikeaa. Kuin iso tumma myrskypilvi peittäisi auringon. Ei sikäli, että mun mieli mikään aurinko ole, mutta näin vertauskuvallisesti.
Koetan miettiä, että tällä kropalla mä jaksan tanssia ainakin enemmän kuin puoli vuotta sitten. Ja tänään sain spagankin vajaan viikon venyttelyllä. Ja pääsin juoksemaan pakkasen lauhduttua. Niin, ja pääsen näkemään Zakharovan ensi viikolla - viikon päästä olen jo silmät kyynelissä kun fiilistelen sitä niin urakalla.
Tuo Helsingin-reissu mut tällä hetkellä pitää kasassa, ja tanssi. Mutta entäs sitten kun se(kin) on ohi?
Mutta ehkä tämä menee ohi joskus. Sitä "joskusta" odotellessa.
Että mä vihaan tunteita aina välillä!







17. tammikuuta 2016

It's all about everything


Varautukaa pitkään ja sekaiseen postaukseen

Pitkästä pitkästä aikaa mä olen viimeinkin pikkuhiljaa pääsemässä kiinni tanssiin. Tunneilla en ole käynyt, mutta olen ottanut ihan eri asenteen omien treenien suhteen: mä oikeasti treenaan enkä käytä koko aikaa kuvaamiseen. Tai kyllähän mä kuvaan; videoiminen on oikeastaan ainoa keino nähdä mitä kaikkea mä teen väärin, koska sitä opettajaa ei ole. Tai voisi oikeastaan miettiä, että mitä mä teen oikein, koska niitä asioita on huomattavasti vähemmän kuin vääriä...
Mutta jotain pientä kehitystä olen huomaavinani, vaikka kunnon tunneista on piiitkä aika.
Ensinnäkin mun aukikierto ei olekaan niin paha kuin luulin sen olevan. Toinen pieni edistyminen on tapahtunut taaksetaivutuksissa: mun cambré ei lähde kokonaan enää vatsasta, vaan olen saanut siihen myös yläselkää aavistuksen verran mukaan. Aavistuksen, sillä murtumien takia se on kyfoottinen ja jäykkä, ja tulee jäykistymään aikojen saatossa kun murtumat luutuvat lopullisesti.
Mutta kun muistelee millaisia mun cambrét olivat ihan alussa ja vaikka pari vuotta sitten, niin todellakin siihen verrattuna edistystä on tapahtunut!
Kolmas on isolla ehkällä varustetut piruetit. Tämä on vähän surkuhupaisaa, sillä mun piruetit parhaimmillaankin ovat lievästi tyydyttäviä. Mutta ero entiseen on se, että nyt mä tiedän mitä pitää parantaa (kaikkea) ja mulla on myös enemmän valmiuksia siihen.
Esimerkkinä voisin sanoa ne tuplat, jotka hiffasin viime viikolla. Vaikka tällä viikolla en saanut samanlaista piruetti-flow'ta aikaiseksi enkä samanlaista (virheellisten) tuplien määrää, niin sain niitä teknisesti parannettua hieman. Yläselän takia näytän aina kaatuvan eteenpäin, joten sain yhdeltä hyvältä tanssijalta Ig:ssä vinkin kompensoida sitä hieman nostamalla leukaa, sillä mulla putoaa myös leuka (tai koko pää). Muistin sen, ja muistin myös nilkan asennon. Kun sitten katsoin niitä piruetteja videolta, niin ehkä 5% parannus viime viikkoon verrattuna, mutta on sekin 5% parempi kuin ei mitään!
Mutta välillä tämä tuntuu niin ylitsepääsemättömältä asialta, sillä korjattavaa on niin paljon!!

ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun sain jalan vyötäröä korkeammalle. ja siltikin katse kiinnittyy tukijalan erittäin
pahaan asentoon.

Mutta ehkä se kaikkein suurin ero on kuitenkin tapahtunut pään sisällä.
Mun suhtautuminen ja asenne tanssia kohtaan on saanut uuden suunnan. Ei mitään dramaattista, mutta hienoisen vivahteen.
Kun ennen yritin sitkeästi roikkua muiden mukana ja haukuin itseäni kaikesta pienimmästäkin asiasta, niin nyt ajattelen sitä vähän lempeämmältä kantilta. Ikään kuin olisin ollut pitkään pois vakavan loukkaantumisen takia, ja sitähän tämä oikeastaan on.
Olen joutunut opettelemaan positiivista ja armollisempaa suhtautumista itseeni ihan alusta alkaen, miettimään omia vahvuuksia, miettimään mitä olen joutunut käymään läpi ja mitä mulla oikeasti vielä on, mihin olen kykenevä, millainen ihminen mä olen - kuka mä olen - niin baletilla on tässä villasukkamainen rooli. Tiedäthän sen tunteen kun on kamalan kylmä, mutta edes paksu viltti ja kolme kerrosta vaatteita ei lämmitä, koska jaloissa ei ole villasukkia. Kun laitat villasukat jalkaan, niin alkaa kroppakin lämmetä. Juuri tätä tarkoitan.
Vaikka baletti on ollut mun elämässä verraten vähän aikaa, on se tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Mä tarvitsen tanssia, mutta se ei voi olla enää samassa roolissa kuin ennen. Ja vain mä itse voin siihen rooliin vaikuttaa. Joten mä muutin sitä.

 Mä en rakasta kroppaani enkä itseäni, mutta mä hyväksyn sen. Mulla on vahvat jalat, ja niistä on hyötyä tanssissa. Mä olen pienikokoinen, ja siitä on hyötyä tanssissa. Ei ehkä esteettisesti yhtä kauniita linjoja kuin 180-senttisillä zakharovilla, mutta tekeekö se siitä yhtään vähempiarvoista vaikken leipääni niillä linjoilla tienaa? No ei pirussa tee!
Lisäksi tässä asiassa mä olen saanut todella paljon uutta perspektiiviä Instagramin aikuisbalettilaisilta, sillä siellä näkee niin monenlaista historiaa, ihmistä ja kroppaa, ja niille kaikille on yhteistä baletin aloittaminen aikuisiällä. Toiset ovat tanssineet kolme vuotta, toiset kymmenen, mutta sillä ei ole merkitystä. Se, mikä merkitsee, on intohimo tanssiin. Halu tanssia ja kehittyä vaikka tietää sen, ettei omaa samanlaisia mahdollisuuksia edetä ammattiin kuin 15-vuotiailla.
Lisäksi se, että oma kroppa ei taivu samanlaisiin cambréihin kuin niillä zakharovilla ja tekee virheitä ja on puutteellinen verrattuna "oikeisiin" balettitanssijoihin, on just se yhdistävä tekijä. Ei tunne oloaan niin vaivautuneeksi, vaan sen sijaan saa uutta näkökulmaa, että hei, mä en tiennytkään että mun aukikierto ei ole niin paha tai että jopa niistä surkeista tuplapirueteista löytyi niitä hyviä puolia!



Mutta jotta tämä postaus on kunnon sekametelisoppa, niin sotketaan tähän vielä viikon kuulumisia.
Viikko sitten sunnuntaina heräsin aikaisin aamusta siihen, että mä en saanut henkeä ja rintaan pisti pahasti. Yritin jatkaa unia, mutta ei onnistunut. Nousin ylös, mutta en meinannut pysyä tajuissani. Lopulta sain jotenkin hoidettua Dooran aamutoimet ja omani, soitin taksin ja menin päivystykseen.
Menin tosiaan kymmeneltä sinne ja pääsin pois viideltä, joten seitsemän tuntia piti istua täydessä odotushuoneessa odottaen ensin hoitajalle, sitten lääkärille, sitten hoitajalle, sitten kokeisiin, sitten hoitajalle ja lopuksi vielä lääkärille. Mun pahin pelko oli, että olen nyt tämän 4 kuukautta kestäneen flunssan takia hankkinut itselleni keuhkokuumeen, sillä oireet olivat just prikulleen samat.
Mutta ei. Paha lihasspasmi rintakehässä, joka aavistuksen hellitti kipupiikin ja Norflex-piikin jälkeen. Ei mitään hajua miten se tuli niin äkillisesti, mutta torstaihin mennessä sain sen spasmin pois relaksanttien, foam rollerin ja istumisasennon välttämisen avulla.

päivän koulutushetki: jätä luu rauhaan kunnes saat luvan ottaa se

Doora sen sijaan on ollut varsin tyytyväinen, kun on lenkkien määrä vähentynyt. Vasta eilen päästiin tekemään normaali lenkki - pakkastakin oli vain kuusi astetta.
Mutta Dooran suhteen on joutunut käyttämään mielikuvitusta, sillä vaikka se ei hypi seinille yhtä pahasti kuin minä liikunnan puutteessa, niin kyllä siitä huomaa, jos se kaipaa liikuntaa. Paljon leikkimistä, aktivointilelun käyttöä ja aivojumppaa, sillä aivojumppa on koiralle paljon väsyttävämpää kuin fyysinen aktiviteetti.
Ja vaikka Dooralla on toppamanttelia, villapaitaa ja hupparia, niin silti jouduin kehittelemään sille "keskivartalonlämmittimen". Ostin kangaskaupasta fleecekangasta, josta ompelin semmoisen putken, jonka vedän Dooran päälle. Toppamantteli ei lämmitä tarpeeksi ja etenkin vyötärön alue kaipaa lisälämmikettä, joten tästä taiteilin sellaisen. Varsin helppo tehdä, ja etenkin mitä pienempi koira, niin sitä helpommin se paleltuu.
Tassuihin kertyviä lumipaakkuja olen yrittänyt vähentää leikkaamalla tassukarvat mahdollisimman lyhyeksi, ja olen muutenkin pitänyt tassuja silmällä. Mikäli polkuanturat näyttävät kuivuvan, niin sitten joko Tummelia tai tassurasvaa.
Onneksi mun ei tarvitse olla huolissani siitä, että Doora saisi liikaa energiaa, sillä tuo osaa kyllä itse säännöstellä oman ruoantarpeensa: Doora syö minkä syö, mutta närästysongelman takia mun pitää välillä melkein pakkosyöttää sitä, jotta närästys pysyisi kurissa.


Mutta ainoa konkreettinen asia, jonka eteen mun pitäisi tehdä töitä, on opinnäytetyö.
Nyt kun mulle on myönnetty tämä vuosi lisää opiskeluaikaa ja mun tavoitteena on valmistua kevääksi - ja siis ei ole mitään lopullista dedistä - niin mä lykkään sitä kirjastoreissua aina tuonnemmaksi. Huomenna, no ylihuomenna, no olkoot, ensi viikolla. Se kalvaa mun mieltä, mutta toisaalta tämä on mun tapa tehdä töitä. Lykätä sen aloittamista kunnes mä olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että mä olen valmis (ts. pakotettu) tekemään töitä. Ensalkuun mä yritin kaikin keinoin taistella tätä vastaan ja kirosin mikä mussa on vikana, mutta let's be real, tämä on mun tapa toimia.
Tarvitsen sen paineen voidakseni tehdä hyvää jälkeä. Näin se menee tanssissakin. Koskaan näytösharjoituksissa en saanut sitä draivia, jonka sain yleisöltä; mä pystyn siihen kunnon suoritukseen vasta lavalla.
Nyt mä olen kerännyt sitä ahdistusta ja stressiä jo muutaman viikon, joten enköhän mä ensi viikolla aloita sen raatamisen. Tai ainakin mene kirjastoon.. :D



14. tammikuuta 2016

Torstain tanssituokio

En ole tänne koskaan ennen julkaissut kokopitkää videota omasta tanssista, ja syy on ihan vain se, että mulla ei ole ollut matskua. Parhaimmillaan olen saanut sen Instagramiin vaadittavat 15 sekuntia kokoon, sillä mun tanssi on niin surkeaa, ettei vain kehtaa julkaista enempää.
Mutta tänään olin treenaamassa salilla vähän pidempään. Tarkoitus oli harjoitella niitä piruetteja, mutta mun piruetti-flow katosi yhtä nopeasti kuin se tulikin, joten ei huolta, en kiduta teitä teknisesti rumilla pirueteilla ;)

Mä tykkään improvisoida, mutta aina tähän mennessä multa on loppunut ideat kesken tanssin - ei tulisi musta koreografia. Tänään sitten sain jonkinlaisen ihme flow'n impron suhteen, ja mä olen jopa melko tyytyväinen siihen! Sain tanssiin hyvän, "jäntevän" tunnun, hypyt sujuivat, samoin muutama piruetti. Ideat eivät loppuneet heti kesken, ja kun se hetki koitti, hoksasin hyödyntää lattiaa. Lattiaa mä en hyödynnä koskaan (lue: ryömi siellä lattialla nykytanssijoiden tapaan) koska en koe sitä mukavaksi saatikka itselleni sopivaksi. Sitä paitsi se on kylmä ja kova.
Joten tässä kolmeminuuttinen impro!

11. tammikuuta 2016

Veitsenterällä

Kun toiset harjoittelee kärjillä, niin toiset vie sen astetta pidemmälle.


Huh! Kaikki kunnia tanssijalle, mutta enemmän mua säälitti flyygeliparka :D



Ja jotta palautuisi tuon veitsivideon jälkeen, niin tässä NYCB:n Mistake Waltz.
Kieltämättä tuli omat näytöstreenit tuosta videosta mieleen.. :D

9. tammikuuta 2016

HIIT à la ballet


Viime päivien kovat pakkaset ovat pakosta vähentäneet mun juoksulenkkejä, ja keskiviikkona käytännöllisesti katsoen kiipeilin pitkin seiniä turhautumisesta. Aivan kuin pataljoona muurahaisia olisi juossut ihon alla ja verisuonissa; halusin liikkumaan, sillä olen tottunut liikkumaan kunnolla joka päivä. Mutta kun lämpömittari näyttää ulkona olevan -26, niin eipä sinne paljon lähdetä juoksemaan, sillä jo pelkästään kuiva kylmä ilma tekee sen, että hengittäminen on hankalampaa.
Joten keskiviikko oli pakon edestä lepopäivä. Ja tämä lepopäivä sitten laittoi mut miettimään uutta treenitapaa. Olen puoli vuotta juossut suunnilleen saman mittaista lenkkiä - 4-7 km - samalla ajalla ja suunnilleen samoilla sykealueilla, joten vaihtelu on todella tervetullutta! En tunne enää kehittyväni tällä lenkillä, vaikkakin joulun aikaan Haapiksella huomasin, että kestävyys on taas parantunut.
Mutta loppujen lopuksi juokseminen on pirun yksitoikkoista puuhaa, ja mun pitää huomioida myös tanssi, sillä nyt on mun aika palata tanssisalille vaikkakin vain omien treenien ja satunnaisten aikuisbalettituntien muodossa.

Eilen sitten googletin pikaisesti HIITin (high intensive interval training) ja toteutin sen juoksemalla: ensin reilun vartin lämmittely (näillä lämpötiloilla mä lämpenen hitaasti), sitten 4 x 30 sec juoksu ylämäkeen niin kovaa kuin kintuista pääsee, ja aina vetojen välissä 90 sec tasaus, ja ihan lopuksi kevyt hölköttely takaisin kotiin ja Doora kävelylle.
Ja pojat voin sanoa tuon olevan raskas!
Aina mäen puoliväliin asti askel kulki hyvin ja vauhdilla, mutta kahdenkymmenen sekunnin kohdalla rukoilin puhelimen piippaavan jo, sillä on raskas yrittää ylläpitää vauhti myös lopussa yhtä kovana kuin alussa. Sykkeet mulla nousevat helposti korkealle - leposyke kun on normaalistikin 80-90 ja vastaavasti verenpaineet alhaiset - ja sitä huomasi itsekin nopeasti, että nyt kun pystyy taas jotenkuten puhumaan, niin on uuden vedon aika.
Lihakset menivät maitohapoille tuon neljännen vedon jälkeen, ja kun olin Dooraa käyttämässä reilua varttia myöhemmin ulkona kävellen, niin luulin oksentavani. Kaiken kaikkiaan huomattavasti rankempi kuin perus tunnin hölkkälenkki, eikä HIITiä pidä tehdäkään kuin 1-3 kertaa viikossa.



Mä rupesin sitten miettimään, että tämän HIITin voisi tehdä yhtä hyvin balettityyliin, sillä tuo on toteutukseltaan aika vapaa. Alkuun 5-10 minuutin mittainen verryttely, sitten 4-8 about 30-90 sekunnin mittaista vetoa, välissä aina vähän pidempi palautus, ja loppuverryttely.
Jos vähän miettii, niin HIITiä tehdään balettitunneilla, joskaan ei ihan sillä periaatteella. Erityisesti grand battementit tangossa ja eri allegrot ovat vähän tähän tyyliin, sillä itse suoritusosuus kestää lyhyen aikaa, sitten hetki hengähdystä ja sama sarja toiselle puolelle.

Mutta jos oikein tekemällä tekisi HIITin à la ballet, niin se voisi juurikin olla tuollainen. Ensin perus lämmittely tangolla - pliét, tendut, relevét jne - ja sitten vaikka 30 sekunnin ajan grand battementeja niin kovalla intensiteetillä kuin mahdollista, ja aina välissä esim. 90 sekunnin mittainen palautus, esim. tenduja syketason laskemiseksi.
Tai grand battementien sijaan vedot voisivat käsittää sauteja ja echappeja ja changementeja - eli ns. petite allegron. Tai miksei kunnon grand jetét! Tärkeintä on se, että tekee niin kovaa kuin pystyy koko sen ajan, sitten lyhyt palautus, ja toisto. Ja lopussa 5-15 minuutin mittainen jäähdyttely.



Mä tiedän, että tämä hiitti ei ole mikään uusi juttu, mutta mulle se on sillä mä olen tunnetusti myöhään herännyt kaikkien asioiden suhteen. Hyvä esimerkki ylläolevassa kuvassa näkyvät thermolegginsit. Menin Anttilaan etsimään jotakin talviurheilukampetta ja olin ihan totaalisen täpinöissäni, kun löysin thermolegginsit. Miten mä en ole tiennyt niiden olemassaolosta ennen?! Tottahan ne lähti mukaan, samoten tuo punainen fleecetakki ja oikein kirkkaan limenvihreä poolo (koska sitä kokoa oli vain se ruma väri). Harmi vaan, että noista legginseistä pienin koko oli s/m ja niiden vyötärö ulottuu mua kainaloihin asti. Ei siis että olisin pituussuuntarajoitteinen tai mitään... :D

Ne, jotka seuraavat mun Ig-tiliä ovat varmaan jo tietoisia mun balettikuulumisista, mutta tottahan mä kerron siitä myös täällä. Sillä mä opin tuplapiruetin! Ruman ja ehdottomasti kaikkea muuta kuin teknisesti hienon, mutta silti opin pyörimään tuplia!
Kävin siis tiistaina peilisalilla treenaamassa ja päätin, että nyt mä keskityn vain piruetteihin. En tiedä miksi, mutta piruetit viidennestä on mulle helpompia tehdä kuin neljännestä, tosin tämä ei tarkoita sitä että ne olisivat myös teknisesti parempia. Mulla kun ei baletissa ole tekniikkaa ollenkaan.
Pirueteissa pelkään vauhtia, koska mä pelkään kaatumista. Tämä kaikki juontaa siihen, kun kerran tunnilla harjoiteltiin pique-piruetteja kärjillä diagonaalissa, jolloin mun tossun kärki osui maton teipille, luisti ja mä kaaduin tuolle polvelle pahasti. Tästä lähtien mulle on jäänyt tosi paha pelko kaatumiseen ja piruetteihin ja vauhtiin, ja siksi olen esimerkiksi tunneilla chaneita tehdessä lyönyt jarrut päälle jos musta on tuntunut vauhtia olevan liikaa. Mutta vaikka tuplaan ei vauhtia kovin paljoa tarvita, vaaditaan siihen vähän tehokkaampaa plién käyttöä, työntöä lattiasta ja näin vähän kovempaa vauhtia. Ja mun kammon kohtaamista.
Puoli tuntia mä väänsin ykkösiä ja ykspuolosia ja hoin itselleni "kaksi yksi, no seuraavalla.. kaksi yksi, hyvä, kyllä se siitä!" Kunnes yhtäkkiä se tuli! Mä pyörin tuplan! Teknisesti ihan hirveää, mutta nyt kun olen hiffannut miten tehdä se, niin yksi kerrallaan tekniikkaa kuntoon: aukikierto, spotti, nilkka, suora polvi, kädet, kyljet... huoh... Noh, ei ainakaan pääse harjoiteltava asia loppumaan.
Joten ainakin yksi tämän vuoden tavoitteista on jotakuinkin hanskassa :)


Mulla on ollut muutenkin onni vähän myöten, sillä löysin kuvan korut La Bayaderen esitystä silmällä pitäen H&M:stä pilkkahintaan :D Olen miettinyt asua - mekko olisi korrekti, mutta ehkei paras vaihtoehto näin talvella, vaikka hotellini sijaitseekin hyvin lähellä Oopperataloa. Lisäksi en tunne oloani kovin kotoisaksi missään hameessa tai mekossa, joten musta housupuku ja valkoinen pitsipaita taitavat päätyä lopulliseksi asuksi. En ole mikään korujen himokäyttäjä, mutta jotakin pitää käyttää - Zakharovaa on varmasti katsomassa fiiniä porukkaa ;)
Kamalaa ajatella, että kolmen viikon päästä olen jo nähnyt Zakharovan. Mutta onneksi aikaa ei ole enää kolmea viikkoa, ja se tarkoittaa myös sitä, että mulla on melkein kolme viikkoa aikaa suunnitella Hesan reissua. Kyllä, mä rakastan matkasuunnitelmia! Kerrankin mä saan ja pääsen matkalle itse, saan tehdä mitä haluan eikä mun tarvitse koko ajan miettiä missä ne muut ovat ja missä mun pitää nähdä ne mihin aikaan. Saan viettää matkan just niinkuin itse haluan, shoppaillen, fiilistellen balettia ja nähden ystäviä :)



Onko teillä jokin sellainen yksi (tai usemapi) iso asia (tai tavoite), jonka tekemiseen erityisesti aiotte keskittyä tämän vuoden aikana? Kertokaa ihmeessä! :)

4. tammikuuta 2016

Same book, new chapter

Vuosi on vaihtunut ja samalla on vaihtunut myös kappale, jos näin voisi sanoa.
Vuosi 2015 oli mitä oli - toivottavasti päätös yli kymmenen vuotta kestäneelle sairastamiselle ja pohjustus positiiviseen tulevaisuuteen, joten mä olen tehnyt jälleen kerran yhden tietoisen päätöksen kääntää uusi, puhdas sivu esiin. Mä voin yrittää pakotettua rivinvaihtoa samalla sivulla, mutta edellisen kappaleen teksti tulisi aina häiritsemään mua niin merkittävästi, että junnaisin koko ajan paikoillani miettien miten ihanaa olisi laihduttaa (ei olisi) mutta miten ihanaa olisi elää kokonaan sh:sta vapaana.
Joten ainoa vaihtoehto on kääntää paitsi uusi sivu esille, niin aloittaa ihan upouusi kappale.
Mä sitten rakastan näitä vertauskuvia :D
mulla oli eilen lenkillä hauskaa ja päätin nauttia sinisestä hetkestä puussa istuen. Dooran ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun se tajusi mamman kiipeävän puuhun :D

Mutta palataanpas ensin vähän taaksepäin, eli jouluun ja uuteenvuoteen, jotka menivät kyllä huomattavasti paremmin kuin edeltäjänsä!
Aluksi oli hieman sopeutumista siihen, että ympärillä on (taas) ihmisiä, sillä mä olen niin tottunut olemaan itsekseni ja myös viihdyn itsekseni, joten muutama päivä meni sopeutumiseen. Sama taisi olla Doorallakin; isosiskon kääpiösnautseri taisi käydä pahasti hermoille, sillä Doora ärähteli sille koko ajan. Tosin Dooralla oli juuri ollut juoksut ja siskon koiralla oli parhaillaan juoksut eikä Dooran ja siskon koiran välit ole muutenkaan maailman ystävällisimmät - molemmilla kokoaan isompi ego - joten välillä sai toimia rauhantuomarina niiden välillä.
Mutta yksi vakavampi tilanne kävi noiden koirien kanssa. Pari päivää ennen uudenvuoden aattoa leikitin Dooraa sen pallolla, kun sitten siskon koira huomasi meidän touhut. Elli on jostakin syystä suhtautunut tosi mustasukkaisesti ja omistavasti Dooran leluja kohtaan - vie ne aina Dooralta eikä anna takaisin - ja nyt se tuli viemään Dooralta pallon kesken leikin. Doora ei sitä suvainnut vaan taisi ensimmäistä kertaa puolustaa itseään ja leluaan Elliltä, ja taivas sitä rähäkkää! Molemmat rähisivät ja huusivat ihan tosissaan ja nyt oikeasti pelkäsin toiselle käyvän pahasti. Doora on yli puolet Elliä pienempi, joten pahasti olisi käynyt. Onnistuin viime tipassa tunkemaan itseni niiden väliin, erottamaan ne kauemmaksi toisistaan ja ajamaan Ellin toiseen huoneeseen, ja niin tilanne raukesi. Mutta koko seuraavan päivän koirat olivat kyräileviä: Doora makasi yläkerran portailla haukkumassa Elliä ja kävi tekemässä vartiokierroksia alakerrassa. Mutta ihme ja kumma mitään sen kummempaa ei enää tapahtunut, onneksi!

Muuten ei sitten mitään riitoja syntynyt neli- tai kaksijalkaisten välillä, SUURI ihme ja kumma! Tietty pientä vinoilua, mutta sehän on nyt ihan normaalia sisarusten välillä.
Jouluruoista mun suosikiksi muodostui punajuuripaistos. Porkkanalaatikko on toinen mun suosikki, mutta tuo punajuuripaistos - tai punajuurilaatikko - oli kyllä ehdoton ykkönen! Olenkin aiemmin kirjoittanut, että musta on tullut aikalailla kasvissyöjä, sillä liha on aikalailla jäänyt pois ruokavaliosta. Syön jonkinverran kalaa ja kanaa, mutta noista jälkimmäinenkin aiheuttaa jo pientä yökötysreflektiä; jotenkin jo se lihan koostumus, ajatus kuolleesta eläimestä mun suussa, on niin puistattava! Syön kyllä maitotuotteita ja kananmunaa, sillä en pystyisi elämään ilman juustoa. Olen miettinyt, että onko tämä jokin salakavala sh:n sanelema juttu, mutta mulla on ennenkin ollut vähän kyseenalainen suhde lihaan siinä mielessä, että hyvin pitkälti punainen liha on ollut vain epämiellyttävää. Joten tuskin tämä mikään sh-related juttu on.

sotkuista, tiedän..
Olen kertonut mun joululahjasta - lippu Bajadeeriin - ja olen nähnyt jo unta Zakharovasta ja siitä Bajadeerista! :D Myös hotelli on katsottuna, joten kun vaan enää kärsivällisyys riittäisi, niin ja löytäisi hyvän ja edullisen teatterikiikarin! Mun paikka on tosiaan kolmosparven viimeisellä rivillä, joten tarvitsen kiikarit voidakseni nähdä Zakharovan ihan täysin.
Mutta muita saamiani lahjoja on tuossa kuvassa, eli Danskinin pehmeät tossut, ihonhoitotuotteita, karkkia, pyjamahousut, ihanan pinkit pandapörrösukat, pipo, käsipyyhe, teetä ja aivan ihana ja superlämmin viltti! Kaikki tulivat todelliseen tarpeeseen, ja etenkin tuo viltti on ollut hyödyllinen, sillä mun asunnossa on lämmintä maksimissaan 18 astetta näin talvella. Patterit täysillä, mutta ei auta; talvisin tämä kämppä on kuin jääluola ja kesällä yksi pätsi.

Danskinin tossut
Kävin uudenvuoden aatonaattona keskiviikkona uudemman kerran Oulussa, ja osuin kerrankin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, sillä Silkkirummussa oli hurja alemyynti menossa! Useita korillisia tavaraa - tossuja, trikoita, leotardeja - eurolla tai ilmaiseksi, rekillinen lämppä- ja treenivaatteita vitosella, ja tottahan sieltä tarttui mukaan tavaraa. Sanshan villahaalarit ja Intermezzon 3/4-hihainen leotardi olivat molemmat vitosen; trikoot euron, Blochin nahkaiset tossut euron, ja sain ilmaiseksi nuo Sanshan Futura-kärkkärit ja lasten kahdet Capezion tossut. Leotardista aion leikata nuo lilat hiluvitkuttimet irti, sillä ne ovat häiritsevät.

nämä kaikki vain 12€! pahoittelen "hieman" ylivalottunutta kuvaa

Uusivuosi meni rauhallisissa merkeissä myös koirien osalta. Mä olin ostanut Joupin Faunattaresta Pet Remedy Calming Sprayn, ja se todella toimi! Toki käytin jo puoliltapäivin Dooran 7 km lenkillä, joten se vaan nukkui hyvin pitkälti, mutta panikoivat seniorisesset Daina ja Elli pääsivät todella kokemaan tuon suihkeen rauhoittavat vaikutukset. Dainalle riitti kaksi suihketta kerran tunnissa, ja vitsailtiinkin, että Daina on ihan aineissa, kuin olisi diapamia vetänyt :D Daina pelkää kaikkia kovia ääniä tosi paljon, joten tuo suihke kyllä rauhoitti sitä näkyvästi: ensin se nukkui melkein pari tuntia reporankana ja sen jälkeen kerjäsi makkaraa. Mutta puolenyön tietämillä, kun pikkuveli posautti muutaman raketin, loppui suihkeen vaikutus kuin seinään vaikka sitä kuinka olisi Dainan rintapieliin hieronut. 
Mutta huomattava ero verrattuna viime uuteenvuoteen!

mun lohisalaatti kalaravintolassa. tuo oli ihan valtavan kokoinen salaatti!
Jos nyt vielä palaisin siihen uuteen kappaleeseen, niin ensinnäkin mä sain ns. balettisponsorin Ig:n kautta. Arvatkaa vain miten ällistynyt mä olin, kun muhun otettiin yhteyttä ja tarjottiin tätä mahdollisuutta, sillä mä olen vain aikuisbalettilainen, joka ei ole käynyt tunneilla puoleen vuoteen ja on niin vaivainen kuin olla ja voi! Mutta hulluhan mä olisin jos kieltäytyisin, joten totta kai mä suostuin! Tämä on todella hyvä motivaattori mulle myös puskemaan itseäni enemmän baletin suhteen, sillä tosiaankin ainoa mahdollisuus tanssiin omien treenien ohella on paikallinen aikuisbaletti kerran viikossa. Se on huima pudotus verrattuna siihen, miten olen tottunut tanssimaan - minimissään kolme kertaa viikossa tavoitteellisesti - mutta no can do. 
Mitä tämä sponsorijuttu tarkoittaa, niin mä saan ilmaiset treenivaatteet, mutta mun pitää myös kertoa miten tanssin parissa sujuu. Eli tästä lähtien omia treenejä pitää olla useammin - kerta kuukaudessa on auttamattomasti liian vähän - ja niiden pitää olla intensiivisempiä. Mitään uutta ja itselleni vaikeaa en todellakaan harjoittele loukkaantumisriskin takia, mutta perustekniikan hiontaa. Lisäksi olen ottanut tavoitteeksi tuplapiruetin oppimisen - piruetit ovat mun heikko kohta - sekä ehdottomasti spagaatit. Spagan suhteen en ole huolissani, sillä parin viikon aktiivisella venyttelyllä mä kyllä saavutan sen.
Mutta olisi niin paljon asioita opittavana ja hiottavana, ja niin olematon mahdollisuus saada oppia niihin :/

Ja tämä on sitten se toinen asia, joka on itse asiassa tämän kappaleen keskeisin asia. Nimittäin tuumasta toimeen.
Kirjoitin viime postauksessa, että kaikki on itsestä lähtöisin! Nyt kun olen oppinut sen, haluan kokeilla vaikka mitä asioita. Olen utelias ja haluan tietää mihin kaikkeen pystyn. Mun terapeutilla on tapana sanoa, että jos ja kun saa ne kaikki voimavarat käyttöön, ne voimavarat jotka ovat olleet keskittyneet sh:n ylläpitoon, niin vain taivas on rajana. Mä en tätä uskonut - ei musta ole mihinkään - mutta nämä pienet onnistumisen kokemukset, näyttö siitä että mä selviän ja että tämä positiivinen olotila ei ole mikään hetkellinen olotila, on saanut mut uskomaan tähän enemmän ja enemmän. Mä tarvitsen koko ajan muistutusta siitä, tarvitsen vakuuttelua, mutta pikkuhiljaa mun itseluottamus vahvistuu ja tarvitsen sitä vakuuttelua vähemmän.
Enää mä en ajattele opparin tekemistä kauhulla, vaan se on mulle haaste: onnistunko rikkomaan omat odotukseni siitä? Oikeastaan jo alkaa pikkuhiljaa sormet syyhytä päästä kirjoittamaan, sillä siinä mä olen hyvä: kirjoittamisessa.

Ja toistaiseksi tämän kappaleen viimeisin asia on itseni irrottaminen syömishäiriöstä.
Mikäli mä todella haluan pyrkiä kokemusasiantuntijan koulutukseen, mun pitää olla niin vahva etten mä triggeröinnistä huolimatta käännä sitä itseeni. Mä tiedän että kyse on sairaudesta, mutta mä tiedän myös että ihmisen mielellä on ihan järkyttävät mittasuhteet: mieli voi parantaa ihan siinä missä sairastuttaakin! Joten mun on käännettävä se kupla omaksi puolustusmekanismiksi eikä imeä vaikutteita muista. En sano tämän olevan helppoa - ehei! - mutta voidakseni auttaa muita mun on ensin opeteltava omat rajani sen suhteen.

Tästä postauksesta tuli nyt vähän sekametelisoppa vaikka mä olin suunnitellut mitä kirjoittaa. Mulle käy aina näin, erehdyn sivupoluille ja löydän aina jotain uutta kerrottavaa. Joskus ihan hyvä, mutta useimmiten ei, sillä en osaa tiivistää. Mutta ehkä opinnäytetyön suhteen hyvä tämä mun runebergmainen runosuoni, sillä odotettavissa voi todellakin olla satasivuinen lopputyö :D

juokse -15 asteessa ja harmaannut nopeammin :'D