17. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 17. luukku

Change the perspective, and you may surprise
Koska joulukalenteri alkaa pikkuhiljaa olla voiton puolella - tai ainakin reilusti yli puolivälin - mä ajattelin, että tässä vaiheessa on hyvä tarkastella mennyttä vuotta. Tiedän, että monella on tapana tehdä ihan vuoden lopussa tällainen mitä tapahtui vuoden aikana -postaus, mutta koska aihe koskettaa myös joulua ja on antanut mulle uusia oivalluksia, niin mä teen sen osana kalenteria.
Älkää peljätkö, en mieti mitä tapahtui missäkin kuussa - koska en edes muista kaikkea - joten tässä on vain pääosat ja paljon aiheen vierestä olevaa pohdintaa.


tasan vuosi sitten ja kuollut katse
Kaikkein suurin ero on tapahtunut mun mielessä: mä olen ottanut ison harppauksen kohti terveempää elämää. Tämän vuoden aikana olen käynyt viimeistä kertaa niin pohjalla, että olin kolmatta kertaa heittää henkeni. Ihmissuhdeongelmat, koulustressi ja jonkinlainen selittämätön itseinho yhdistettynä baletin vaatimuksiin ja omiin vaatimuksiini itseäni kohtaan muodostivat suuren möykyn mielessäni, ja jälleen haksahdin siihen ansaan että luulin laihuuden olevan ratkaisu ongelmiini. Keväällä saatuani Coppelian roolin Coppélia-baletissa tiesin sen toki johtuvan siitä etten veisi oikeasti tanssikykyiseltä oppilaalta mahdollisuuden tanssia Masurkassa, mutta jotenkin elättelin harhaista uskomusta sen johtuvan mun luurankomaisesta kropasta. Kun sain vielä kuulla kehuja miten nukkemainen mä olin, niin avot! 
Lienee turha sanoa, että mä selvisin kevään tanssitunneista, näytöstreeneistä ja näytöksistä vain kofeiinin ja kodeiinin voimalla; multa katosi tosi paljon lihasmassaa ja se johti taas siihen, että mun selkäkivut olivat helvetillisiä. Mulla ei näihin kipuihin tehoa Burana tai tavallinen parasetamoli, pahimpina päivinä huusin tuskasta koska edes vahvat kipulääkkeet eivät tehonneet. Kestän tavallisen säryn, mutta en sitä polttavaa hermokipua. Se on kuin olisi tuhat polttavaa käärmettä mun ihon alla.
Muistan kevään näytöksen kenraalin niin elävästi. Mä oli pukenut Coppelian rooliasun päälle, ja sen alla mulla oli paksut villaiset säärystimet, sillä mä palelin holtittomasti vaikka normaalisti lava kuumine lamppuineen saa aina hien pintaan. Mun paikka oli suoraan yhden ison lampun edessä ja mä huokaisin helpotuksesta: nyt mä tarkenen ottaa säärystimet pois eikä selkääkään säre! Mutta huokaisin helpotuksesta liian aikaisin, sillä istuttuani kaksi-kolme minuuttia se kipu alkoi.
Se kipu muutti mut aina ärtyisäksi ja hermostuneeksi, enkä pystynyt nauttimaan omasta minikokoisesta soolostani; istuminen oli - ja on edelleen - myrkkyä mun selälle. En pystynyt nauttimaan yhtään, koska kaikki resurssit menivät siihen, että selviän siitä vartista ja sen jälkeen pääsen makuulle.
Kenellekään en tästä sanonut mitään, koska se oli kokonaan omaa syytäni. Itsehän olen luustoni pilannut, joten olen myös kipuni ansainnut!

Nyt kun mietin tuota, niin lievästi sanottuna mua harmittaa, mutta mun piti käydä se läpi voidakseni toipua kunnolla. Mikä ei tapa se vahvistaa ja niin edelleen, right?
Balettituntien puuttuminen tältä syksyltä on ehkä loppujen lopuksi ollut siunaus. Kevään aikana suurin osa tunneista meni siihen, että jaksoin nippanappa pitää itseni kasassa ja vähän väliä ravasin vessassa pyyhkimässä kyyneleitä. Mun tuomitsevuus itseäni kohtaan oli jotakin niin käsittämätöntä, että se ihan kirvelee iholla! En onnistunut missään, en voinut nauttia mistään. Kun pääsin kotiin, lähdin Dooran kanssa ulos ja annoin itkun tulla ja syytin itseäni siitäkin. 
Millään ei ollut mitään väliä, joten saatoin saman tien laihduttaa itseni hengiltä.

viime kevään näytöksestä, Faust
Luojan kiitos mun terapeutti piti mut pinnalla. Vaikka heinäkuun aikana oli hoidoista kuukauden mittainen paussi ja silloin sain mestari-idean laihduttaa oikein urakalla, niin elokuussa sille laitettiin stoppi: joko menet osastolle itse tai se m1-lähete haetaan tuolta keskussairaalan puolelta. Ja nyt voin sanoa, että se lyhyt osastojakso tuli oikeasti tarpeeseen. Vihasin jokaista hetkeä ja menetin ihan täysin luottamuksen paikan ravitsemusterapeuttiin, mutta jotakin liikahti mun päässä. Mulle asetettiin tavoitepaino, jonka saavutettuani saisin palata tanssimaan, ja heti ensimmäisenä sen luvun saavutettuani mä varasin peilisalin ja menin treenaamaan. Ja voi sitä fiilistä kun mä jaksoin pitempään kuin viisi minuuttia putkeen! Tanssi oli mun motivaatio silloin.
Mutta.
Mä en missään vaiheessa mennyt motivaation perässä, sillä se ei yksinkertaisesti toimi!
Sen sijaan mä tein päätöksen sitoutua tähän, ja mä menin sen perässä. Niinä päivinä kun oli tippitaidot kultaakin kalliimmat mä keskityin pysymään hengissä ja tekemään sen mihin olin sitoutunut, eli syömään.
Miksi sä käyt koulussa? Miksi sä käyt töissä? Mä olen satavarma, että kukaan ei käy töissä/koulussa siksi, että se on ykkösmotivaatio elämässä vaan siksi, että siihen ollaan sitouduttu. Sama toimii parisuhteessa: siihen sitoudutaan. Ei sitä heti heitetä hanskoja tiskiin, kun on ensimmäinen riita.
Sama parantumisessa: sun pitää päättää haluta parantua ja tehdä kaikkesi sen eteen; motivaatio tulee sitten sen jälkeen kuvioihin, kun kropan ravitsemustilanne on parempi ja jaksaa kiinnostua muistakin asioista.


elokuu vs joulukuu
Joten mikä siis on nyt tilanne?
Ilokseni voin sanoa, että sh-polin käynnit todennäköisesti lopetetaan helmikuussa, mikäli tämä joulun ja uudenvuoden aika menevät hyvin! En koe enää hyötyväni niistä käynneistä - jos olen koskaan pahemmin hyötynytkään - sillä suurimman hyödyn olen saanut psykologiltani.
Eilen keskiviikkona oli myös viimeinen ryhmäterapiasessio, ja se oli todella haikeaa meille kaikille: olemme koko tämän vuoden ajan nähneet toisiamme joka viikko, puineet omia ja toistemme asioita ja oppineet uusia asioita, ja tämä vuosi on mennyt niin äärettömän nopeaa!
Lisäksi selvisi syy tälle mun jäätävälle väsymykselle: raudanpuuteanemia, johon sain rautatabletit. Rautatabletit, jotka eivät sovi mulle yhtään vaan aiheuttavat voimakkaan pahoinvoinnin. Yhden tabletin olen ottanut ja siihen se sai jäädä, sillä pahoinvoinnin takia olen entistä heikompi ja väsyneempi koska menetetyt suolat ja kaliumit.
Yksi pieni yllätys oli myös se, että paino oli pudonnut hieman, ja olin todella äimistynyt. Mulla oli vajaa kuukausi sitten lyhyt relapsijakso, jolloin yritin kaikin keinoin laihduttaa, mutta kroppa ei lähtenyt siihen peliin mukaan. Väsyin sitten siihen ahdistukseen ja nälkään ja nostin kalorit takaisin siihen 3000 ja siinä olen pysynyt. Tottakai paino vaihtelee useista syistä, mutta tämä on lähinnä merkkinä siitä, että mun aineenvaihdunta on vilkastunut huimasti, ja lopettaakseni painonlaskun mun pitää syödä yli 3000 päivässä, ja sanokaa mua hulluksi tai älkää, mutta tämä on hyvä uutinen! Se rauhoittaa mun mieltä siitä, että 3000 kcal päivässä ei lihota sotanorsuksi. Lisäksi myös paino on ruvennut jakaantumaan ja lihasmassaa on tullut todella paljon lisää :)
En todellakaan kadu tämän MinnieMaudin noudattamista, sillä jos olisin tehnyt niin kuin ravitsemusterapeutti ja hoitajat neuvoivat - pysynyt siinä 2000 kalorissa - niin mun paino olisi noussut enemmän tähän mennessä, aineenvaihdunta ei olisi korjaantunut kropan vaurioista puhumattakaan ja myös ajatusmaailma olisi huomattavasti negatiivisempi.
Joten yksi mun monista neuvoista on, että syö enemmän! 2000 kcal/vrk ei riitä kenellekään, ja parantujilla on niin paljon vaurioita kropassa ja niiden korjaamiseen menee satoja tuhansia kaloreita.
Ihminen on yksi hitaimmin kehittyvistä nisäkkäistä, joten yksi tai kaksi tai viisikään voileipää ei merkitse nälkiintyneelle ja velkaantuneelle kropalle juuri mitään.

just close it!

Miten tämä kaikki liittyy sitten jouluun?
Mä odotan joulua innolla! Mulla on kerrankin vapaa ja onnellinen olo, tyytyväinen olo. Mä en ole tehnyt mitään suunnitelmaa jouluruokailuista, koska se ei ole tarpeen. Koska mun kroppa ja aivot eivät ole enää nälkiintyneitä, mulla ei ole enää samanlaisia pakkomielteitä ja pelkoja jouluruoasta ja mahdollisesta ylensyömisestä. Mä luotan kroppaani, sillä se tekee kaikkensa pysyäkseen hengissä ja tasapainossa. Mä voin syödä hyvin mielin riisipuuroa, mä voin hyvin mielin haistella ja fiilistellä jouluateriaa, sillä mä tiedän että se ei pelota mua. Mä joko syön kinkkua tai en, menen fiiliksen mukaan. En enää juurikaan syö lihaa, sillä ensin se jäi käytännön syistä pois mun ruokavaliosta ja sitten se rupesi aiheuttamaan yökkäysreflektin; enhän mä Dooraakaan nylkisi lautaselleni.
Kaikkein jännintä on ehkä se, että mulla ei ole ihmeellisenä päähänpinttymänä ostaa kaikenlaisia joulukarkkeja ja -suklaita kuten vaikka viime jouluna!  Ja voin vain sanoa, että se on ihana fiilis! <3


Mitä tanssiin tulee, niin mun on (jälleen) muutettavaa omaa suhtautumistani siihen. Mä tein eräänlaisen asennemuutoksen joskus alkuvuodesta, mutta tilanne on jälleen uusi joten tarvekin on uusi. Koska mä olen myös solminut rauhaa oman itseni ja kroppani kanssa, niin se tarkoittaa myös rauhan sopimista baletin kanssa: en voi enää vaatia itseltäni mahdottomuuksia. Tuplapiruetin oppiminen on mahdollista, mutta korkea attitude ja suora selkä arabeskissä eivät ole mahdollisia selkävamman takia. Olen löytänyt itsestäni uusia vahvuuksia baletissa - hyvä tasapaino, hyvät kädet ja port de brasit yleensäkin, hyvä rytmitaju ja musikaalisuus, hyvät adagiot - joten mun on painotettava enemmän niitä. Treenin puutteessa mun aukikierto on ihan olematon ja baletin vaatimaa kestävyyttä ei lihaksista löydy vaikka muuten lihaskunto onkin hyvä, mutta nämä korjautuvat tanssimalla.
Mikäli uutta baletinopettajaa ei löydy alkuvuoteen mennessä, niin ainoa vaihtoehto on mennä aikuisbalettiin. Se taas tarkoittaa sitä, että kehittymistä ei tapahdu, kärkitreeniä ei tapahdu ja näytöksille voi sanoa hyvästit - mutta ehkä se on vain tilapäistä?
Myös mun hetket Seinäjoella voivat päättyä, sillä mä tällä kertaa aion valmistua keväällä. Toisaalta terapia mulla jatkuu ainakin vielä vuoden, joten ehkä mä ensi vuoden vietän Seinäjoella. Lisäksi haluan pyrkiä syksyllä kokemusasiantuntijakoulutukseen, ja mikäli sinne pääsen, niin sitten tulen olemaan Seinäjoella pidempään.
Mutta mä en tunnetusti tee kunnon tulevaisuudensuunnitelmia, sillä ainoa varma asia elämässä on muutos enkä halua tehdä mitään pysyviä suunnitelmia ja sitten joutua pettymään.
Tänä vuonna joululla on mulle ehkä suurempi merkitys kuin koskaan. Toisaalta en halua olettaa ja odottaa liikoja, sillä aina ennen juhlapyhät perheen parissa ovat olleet varsin triggeröiviä, mutta nyt mulla on enemmän luottamusta itseeni. Olen oppinut terapiassa paljon taitoja, olen oppinut ja löytänyt itsestäni paitsi sitkeyttä niin myös tämän positiivisuuden, ja olen oppinut hyväksymään realiteetit ja hyväksymään sen hyväksymisen.
Haluan ajatella niin, että tämä joulu tulisi menemään edes hieman paremmin kuin edeltäjänsä, jolloin se merkitsisi hyvää loppua tälle vuodelle, ikään kuin sen positiivinen kruunaus. Olen itse tehnyt sen lupauksen, että aion tehdä kaikkeni, jotta näistä juhlapyhistä tulisi mukava yhdessäolon hetki sekä itselleni että muille perheenjäsenille. Ja mikäli - tai kun - niitä hermojenmenetyshetkiä tulee, niin silloin käyttöön viisvitosen hengitys ja huomion poissiirtäminen Dooran, Dainan, lenkkeilyn ja tanssin sekä tarvittaessa joogan avulla. Kaikkein tärkeintä mun on muistaa se, että en odota muilta liikoja enkä sen puoleen itseltänikään, mutta toisaalta itselläni on nyt niitä taitoja selviytyä näistä tilanteista, sillä mä olen saanut niihin oppia.
Joulu on loppujen lopuksi yhdessäolon aikaa, eikä tärkeintä ole ruoka tai lahjat vaan se, että voi viettää edes pienen hetken oman perheen parissa, sillä koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Tämä vuosi viimeistään on mulle opettanut sen, että mistään ei voi olla varma, ainoastaan muutoksesta.

Mä toivon, että jokainen teistä antaa itselleen edes lyhyeksi aikaa pienen rauhan. Tekee rauhan myös kroppansa kanssa, sillä ihmisen ainoa pysyvä kumppani on ihminen itse. Tämä ei ole helppoa, mutta mä takaan että sen jälkeen on helpompaa. Kenessäkään teissä ei ole yhtään mitään vikaa, vaan itse asiassa juuri ne asiat, jotka teidän mielestä ovat epämiellyttäviä tekevät teistä juuri niin viehättäviä! Täydellisyys on paitsi epärealistista niin hemmetin tylsää ja suorastaan rumaa! Jokainen toivoisi olevansa täydellinen, mutta jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on; mikäli sinun olisi tarkoitus olla täydellinen jollakin muulla tavalla, sinut olisi tehty sellaiseksi.
Joulu takuulla pelottaa monia etenkin sh:sta kärsiviä, mutta kokeile: solmi rauha itsesi kanssa vaikka klo 12-16 väliseksi ajaksi. Torju päättäväisesti kaikki tuomitsevat ja sh:n aiheuttamat ajatukset. Tee suunnitelma paperille ja noudata sitä. Kirjoita vaikka äidillesi/isällesi/isovanhemmillesi/naapurille/lemmikille/joulukuuselle koristeeksi kirje mitä haluaisit tehdä rauhanhetkenä ja allekirjoittakaa se. 
Hengitä syvään ja ohjaa huomio muualle. Kun kello on 16.01, tuskin huomaat sitä; kun kello on 16.30 todennäköisesti haluat pitkittää sitä Samu Sirkan joulutervehdykseen asti.
Ja se on paras lahja, jonka voit saada :)


Enää viikko aikaa jouluun, ja ethän unohda osallistua giveawayihin, sillä voittaja ilmoitetaan huomenna!



























15 kommenttia:

  1. Sä annat mulle niin paljon voimaa parantua!!! On uskomatonta miten paljon työtä olet tehnyt! Ja musta on kaikista hienointa että oot uskonu itseesi ja omiin keinoihin parantua eikä hoitajiin. Se on sitä oikeaa paranemista:) tai siis tietenkin hoitajiin pitää uskoa mutta lopullinen paraneminen vaatii aina sen oman äänen kuuntelemisen ja siihen luottamisen.
    Mulla alkaa päiväosasto tammikuussa ja se toimii niin että ollaan 2vko osastolla ja 2vkoa kotona.. Ensin sairaus tietenki oli jihuu kahessa viikossa kerkeeää kompensoimaan ne miljoonat kilot mitä osastolta tulee. Mutta tämän luettuani olen entistä vahvempaa mieltä, että kahden vkon kotijalsona aion todellakin yrittää syödä mahdollisimman paljon!! Pahinta olisi aineenvaihdunnalle että kaks vkoa tulee 2000kcal, sitten putoaa tuhanteen ja sitten taas kaksituhatta ja tuhat jne.... Eli mielummin 2000/3000/2000/3000 jne.:) koska osaston ruokiin en voi vaikuttaa mutta kotona voin syödä enemmän.

    Kiitos, näitä postauksia saa laittaa lisää:))
    Ihanaa joulua ja olen niin iloinen puolestasi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos aivan ihanasta kommentista! :)
      Mulla ei oikeastaan ollut hirveästi vaihtoehtoja tuon metodin suhteen, sillä en halunnut toistaa sitä samaa mitä ennen, eli tuon kahdentonnin ruokavalio. Luin tosi paljon tietoa eri parantumiskeinoista, ja tuo MM vaikutti kaikkein järkevimmältä tavalta perustelujensa pohjalta, joten päätin että kokeillaan sitten sitä.
      Tosi hienoa että tiedostat sen olevan sairauden ajatus kompensoida kotona, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä joudut joka tapauksessa nostamaan painoa. Ja kropalle ja aineenvaihdunnalle 2000 kcal -> 1000 kcal -> 2000 kcal vaihtelu on myrkkyä ja laittaa sen entistä pahemmin sekaisin. Kroppa ottaa vähemmästä määrästä enemmän irti ja pitää entistä tiukemmin kiinni kaikesta. Paljon mieluummin 2000 kcal osastolla ja 3000 kcal kotona, ja tosiaan ei ole olemassa liikaa ruokaa parantumisvaiheessa! Joten älä pelkää sitä, kroppa tietää mitä se tekee :)

      Hirmuisesti sulle tsemppiä, ja oikein ihanaa joulua sullekin! :)

      Poista
  2. Mulle tuli tätä lukiessa lämmin, helpottunut ja onnellinen olo :).

    Rautaa on monelta eri valmistajalta. Itse olen syönyt Elivon ja Fit&Smart:in rautaa, kun lääkärin määräämä obsidan tai joku sellainen ei sopinut mulle. Kannattaa kokeilla jotain muuta merkkiä apteekista, kun useimpia saa ilman reseptiäkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ups, anteeksi hidas vastaus.
      Mutta noista rautavalmisteista, niin hankin sellaista kuin Kräuterblutia, oliko Floravitalin tai jonkin vastaava kasvilitku. Se on toiminut hyvin :)

      Poista
  3. Ihania ajatuksia! Hyvää joulua ja iloista uutta vuotta! Voimia opiskeluun<3

    Ada

    VastaaPoista
  4. Mä aloin itkeä luettuani tän tekstin! Olen niin iloinen sun puolesta ja sä oot todella ansainnut kaiken sen hyvän, jonka tervehtyminen tuo tullessaan!

    Sun kirjoitus loi toivoa! Kiitos siitä ja kaikkea hyvää sulle Heidi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Satu!
      Ihanaa joulunaikaa sinulle, ja kaikkea hyvää! <3

      Poista
  5. Olen seurannut blogiasi jo pitkään, mutta en ole kommentoinut aiemmin. Vaikka en sinua tunnekaan, on ollut hienoa seurata parenemisprosessiasi ja olen todella onnellinen puolestasi, erityisesti luettuani tämän kirjoituksen. Hyvää joulua ja kaikkea hyvää ensi vuodelle! :)

    P.s. Maltofer -rautavalmiste (apteekista) ei aiheuta vatsavaivoja tai pahoinvointia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, on ihanaa saada tällaisia kommentteja, kiitos!
      Ja kiitos tuosta vinkistä! Joskus aiemmin olen jotakin kasvilitkua juonut, kun oli paha anemia ja rautatabletit (obsidanit ja retaferit) vain pahensivat tilannetta. En muista enää sen nimeä, mutta toisaalta google on olemassa.

      Ja ihanaa joulunaikaa sinullekin :)

      Poista
  6. Mä oon niin ylpeä susta!! Sä oot tehnyt tosi suuren työn ja tsempannut miin paljon!!
    Samalla oot myös antanut mulle tosi paljon apua ja sä olet auttanut muo toipumisessa!

    Kiitos kun jaksat aina tsempata ja ihana lukea tälläistä tekstiä!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai mä jaksan tsempata, sillä sun hurja eteneminen tsemppaa myös mua :)

      Poista
  7. Tästä tuli ihan itku... täällä suunnalla ei mene nyt kovin hyvin ja oon todella kiitollinen että olet olemassa ♥ annat hirmuisesti toivoa ja tsemppiä, kiitos ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi älkää nyt kaikki itkekö siellä :D
      Muista, että niin kauan kuin on elämää on toivoa. Tsemppiä, asioilla on taipumus järjestyä! <3

      Poista
  8. En ole pitkään aikaan kommentoinut, joskus keväällä ilmaissut huoleni sun voinnista, mutta täällä taustalla olen seuraillut. Ihana huomata, että sä voit paljon paremmin :) Vaikka työtä varmasti vielä riittää, niin suunta on oikea!

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta