29. elokuuta 2015

#Recovery


Mä sain pyynnön tehdä postaus mun kokemuksesta päiväosastosta, mutta päätin tehdän sen sijaan vähän kattavamman postauksen paranemisprosessista.
Moni teistä on varmaan seurannut Instagramista mun kuulumisia ja vaikka tämä blogi on pääasiassa balettiblogi, olen tehnyt sen linjauksen, että kerron myös omia kuulumisiani. Lisäksi monilla on varmasti (esittämättömiä) kysymyksiä mielessä, joten ehkä tämä postaus olisi vastaus myös niihin.

Viime viikolla jouduin siihen samaan tilanteeseen kuin monta kertaa aiemmin: joko vapaaehtoisesti tai sitten m1 eli pakkohoitolähete. M1-lähete on mulle valitettavan tuttu enkä halunnut enää toistaa menneisyyden virheitä ja joutua käymään se erittäin epämieluisa kokemus läpi jälleen, joten suostuin menemään vapaaehtoisesti päiväosastolle. Mun bmi ei ollut alle 13, mutta paino oli pudonnut vajaassa kuukaudessa viitisen kiloa ja vajaaravitsemus oli jo henkeä uhkaava, joten vaihtoehtoja ei ollut. Lääkärin puolelta oli suuri epäilys siihen, onko päiväosasto tarpeeksi kattava ja auttava, mutta (hyvin!) epämiellyttävistä kokemuksista johtuen mä olen henkeen ja vereen kokovuorokautista vastaan, joten päiväosastoa päätettiin kokeilla tämän viikon ajan.
Lienee sanomattakin selvää kuinka shokissa mä olin. Koko ajan takaraivossa pakotti ajatus pudottaa mahdollisimman paljon painoa tulevan viikonlopun aikana: mähän joutuisin joka tapauksessa menemään maanantaina osastolle ja lihomaan, joten nyt on loistava tilaisuus pudottaa viimeiset kilot!
Mutta mä tiedostin tämän olevan sh:n ajatus; tiesin miten paljon vaikeampaa mun olisi aloittaa syöminen mikäli en yrittäisi aloittaa sitä jo viikonloppuna.
Ja mä aloitin.

Yksi mun ehdottomista protskupatukkalemppareista
on tämä omenapiirakan makuinen Leaderin SoftBar <3

Makeannälkään täydellinen proteiinipatukka!

Aamupala ekaa kertaa kuukauteen tuntui vähän hullulta ja vähintäänkin oudolta mutta huomasin, että mä oikeastaan tykkään aamupalasta. Itse asiassa aamupalasta tuli mun suosikki kaikista päivän aterioista :D Moni voi väittää (kaura)puuron olevan turvaruokaa ja tavallaan se onkin sitä, mutta mä ihan oikeasti tykkään kaurapuuron mausta. Mikäli tavanomainen kaurapuuron maku kyllästyttää, löytyy niitä ns. pussipuuroja, joita löytyy moneen makuun. Itse tykkään lisätä kanelia ja raejuustoa puuron joukkoon, eikä tuoreita marjoja siinä voita mikään!
Tein tuttavuutta myös proteiinipatukoiden kanssa, ja tuossa kuvissa on mun suosikit: Leaderin kaneliomenapiirakan makuinen SoftBar, sekä Questbarin Cookies & Cream. Questit ovat tosi makeita - ainakin ne joita mä olen maistanut - joten niitä ei pysty ylettömästi syömään. Mutta tuo Leaderin omenapiirakkapatukka ei ole niin makea, mutta kaikkia ei välttämättä koostumus houkuta: se kun hieman muistuttaa taikinaa ;)
Ja iso recoverywin oli sunnuntaina junassa syöty juustoruisleipä! Mä haaveilin ja lähes itkin viime torstaina junassa, kun mulla oli eväänä rasiallinen keitettyjä kasviksia ja kanssamatkustajalla pussi äärettömän herkullisen tuoksuisia ruisleipiä. Mä halusin syödä leivän - kunnon paksun ruisleivän juustolla ja makkaralla ja kasviksilla, mutta ana päässä kielsi. Sunnuntaina mä sitten päätin Questbarin makeutta lähes yökkäillen, että piru vie, mä haen sen leivän ravintolavaunusta ja syön sen! Mä hain sen, avasin pakkauksen ja menin paniikkiin nähtyäni ne voiklöntit - sitä voita oli valehtelematta usean lusikallisen verran isoina kekoina, ja mun oli pakko pyyhkiä osa niistä pois - mutta mä söin sen leivän! Olin niin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni, koska en ole varmaan vuoteen pystynyt sellaista syömään.

no se leipä!!

Osastolle menin viime maanantaina, ja se alkoi punnituksella. Oma vaakani näytti +600 gr verrattuna osaston vaakaan, mutta tiesin sen vanhasta kokemuksesta. Ravitsemusterapeutti (= rate) oli tehnyt mulle valmiiksi superpienen ateriasuunnitelman (= atsin), ja sen mukainen aamupala oli desi puuroa, puolikas leipä + 1/2 tls levitettä + 1/2 leikkelettä/juustoa sekä kasviksia, desi maitoa ja desi mehua tai puolikas hedelmä. Eli tosi pieni. Tarkoituksena oli totuttaa vatsa taas vastaanottamaan ja käsittelemään ruokaa sekä estämään tulevat vatsaongelmat (jotka näin sanalla sanoen oli hirveitä).
Tämän jälkeen tunti lepoa... tai itse asiassa lepäilin lounaaseen saakka, vaikka välillä oli pikainen juttutuokio omahoitsun kanssa.
Lounas oli haastavampi, sillä lämpimät ruoat ovat mulle tosi vaikeita. Määränä ateria ei ollut päätähuimaava, sillä jälleen mentiin puoli-desiä-kaikkea -periaatteella. Salaattina oli kaalisalaattia - huge mistake! Voitte vaan arvata mitä tapahtuu, kun pitkään tyhjänä ollut normaalistikin äärimmäisen herkkä vatsa saa sisuksiinsa kaalisalaattia.. :/
Tunnin lepo, juttutuokio raten kanssa ja kotiin lähdin yhden aikaan; normaalisti päiväosastolla syödään vielä välipala ja kotiin pääsee kolmen aikaan, mutta Dooraa en voinut jättää niin pitkäksi aikaa yksin ja asia oli myös sovittu aiemmin, niin pääsin yhdeltä kotiin.

Tällä päiväohjelmalla mentiin torstaihin asti, paitsi keskiviikko mulla oli vapaata tosi kiireisen aikataulun takia. Aamupalat olivat aina kaikkein helpoimmat, väli- ja iltapalat myös, mutta lämpimät ruoat ovat haastavia. Osastolla tehty atsi tuntuu pikkuhiljaa liian pieneltä, ja olenkin ruvennut osaksi noudattamaan viime keväänä tehtyä atsia, se kun on hieman isompi. Mun on kyllä pakko myöntää, että kärsin atsiahdistuksesta: vihaan sitä suoraan sanoen. Tiedän sen tärkeyden tässä vaiheessa, mutta entäs sitten kun iskee nälkä aterioiden välillä eikä atsin mukaan olisi vielä välipalan aika? Yritin torstaina puhua ratelle tästä, mutta turhaan sillä sekä rate että osastolla ollut toinen potilas käytännössä hyökkäsivät päälle eikä mua edes yritetty ymmärtää. Joten mun luotto rateen meni täysin. Olen etsinyt netistä atsin vaihtoehtotaulukkoa, kuunnellut omia nälkä- ja mielitekosignaaleja ja noudattanut niitä. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että söisin vähemmän mitä atsissa lukee, ei todellakaan! Eilen juttelin hoitavan lääkärini kanssa ja hän vahvisti sen mitä olen pyöritellyt mielessäni: se on vähimmäismäärä mitä pitää syödä, ja mikäli tulee nälkä niin silloin pitää syödä. Ylimääräisinä välipaloina on toiminut jogurtti+raejuusto+mustikat -kombo, proteiinipatukat ja hedelmät, mutta kyllä mä syön myös hedelmätoffeeta (ne pirulaiset ovat liian koukuttavia!), suklaata (joko olette maistaneet Fazerin uusinta suklaapatukkaa, sitä jossa on merisuolaa?), mehujäätä (koukuttavia nekin) ja söinpä tänään ekaa kertaa kuukausiin jäätelötuutin!
Painoa en seuraa enää joka päivä, sillä en kestä seurata nousevia lukemia. Sh-polilla on viikottaiset punnitukset, joten saan tiedon sieltä. Sitä paitsi tässä vaiheessa suurin osa painonnoususta on nesteitä sekä ruoka suolistossa.

uusia Skyrejä kaupassa; tämä poppari-karamelli on mun suosikki <3
Joten mitäs nyt?
Pääsin torstaina osastolta, mutta mulla on supertiivis avohoito: tapaamiset kolmesti viikossa. Mikäli ateriat - tai esim. lounas - ei suju, sitten yksi mun hoitajista tulee päivittäin mun luo sen lounaan ajaksi. Tai syödään kaupungilla tmv. Mikäli paino rupeaa laskemaan -> päiväosasto.
Mulla on nyt oma motivaatio mukana, sillä mä haluan tanssimaan enemmän kuin mitään muuta. Tiedän, että ihannetilanteessa motivaation pitäisi olla itsestään lähtöisin ja tavallaan se onkin, koska tanssi merkitsee mulle ihan äärettömän paljon. Tiedän, että kun pääsen taas tanssimaan  (ts. kun meillekin löytyy opettaja joskus seuraavan kymmenen vuoden aikana...), niin mun suhtautuminen syömiseen on vähän positiivisempi; näen paremman ravitsemustilanteen hyödyt aina tanssin kautta, joten kun tanssin -> syön paremmin -> jaksan paremmin tanssia. Näin kävi viime vuonnakin. Lisäksi tavoitepaino on tosi lähellä ja kaapissa roikkuu kaksi uutta leotardia sekä uusi hame, joita haluan päästä käyttämään :D
Lisäksi koulusta valmistuminen häämöttää, ja tällä hetkellä painin opinnäytetyön kimpussa. Sekin on tanssin lisäksi yksi motivaattori, sillä haluan saada siitä hyvän arvosanan ja haluan valmistua viimeistään ensi kevääksi.

Mä tiedän, että tässä on pirunmoinen työ edessä, mutta mulla on myös loistava hoitotiimi ja tukiverkosto; eihän siinä mennyt kuin vuosikymmen löytää oikea psykologi :'D Mä olen myös sen ikäinen jo, että näin pitkäaikaisen anoreksian aiheuttamat vahingot kropassa tekevät pahaa tuhoa, joita ei välttämättä korjaa enää mikään. Lieventyä ne voivat, mutta ei korjata. Yksi hyvä esimerkki on luusto ja selkä. Kivut ovat olleet pahemmat kuin koskaan, enkä ole nukkunut yhtäkään yötä heräämättä kipuihin. Mutta kunhan saan selkään taas lihasmassaa ja pääsen liikkumaan, niin hermokipujen pitäisi helpottua.

Mä tiedän, että teidän lukijoiden joukossa on sellaisia, jotka kärsivät jonkin asteisista syömisongelmista ja siksi toivon, että voisin jotenkin auttaa teitä. Jos ei mitenkään muuten niin vaikka vain kommenttien vaihtamisella. Joten mikäli yhtään tuntuu siltä, niin heittäkää kommenttia tai laittakaa sähköpostia! Yritän parhaani mukaan vastata :)
Lisään tähän vielä yhden nettisivun, joka ainakin itseäni on auttanut ja yrittänyt takoa paksuun kallooni niitä paranemisen ja syömisen faktoja. Linkki sinne löytyypi tästä

let's remember this

21 kommenttia:

  1. Voih, oot joutunut taas kokemaan liian paljon:(. Ihan älyttömästi tsemppiä, kohta sä taas tanssit! <3: Elli
    Ellmmmatilda.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Elli! Toivotaan todella, että paluu tanssilattialle koittaisi pian :)

      Poista
  2. Paljon tsemppiä: ) mulla on silleen, vaikka paino on noussut. Niin silti pää jotenkin ei pysy mukana ja jatkuvasti näitä laihdutus ajatuksia enkä oikein tiedä, miten päästä niistä eroon: /

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosi tympeää, että parantumisprosessissa pää kulkee niin hitaasti mukana. Mutta normaalipaino ei katso sitä ajatusmaailmaa eikä tosiaan tarkoita sitä, että normaalipainoisena (tai lähempänä tervettä painoa) ei olisi mitään syömishäiriöongelmia ja -ajatuksia.
      Mulle tuli mieleen, että oletkohan edelleen aliravittu? Koska on ihan biologinen selitys sille, miksi ruoka pyörii mielessä, ja se ruoka pyörii mielessä mikäli keho on edelleen aliravittu. Itselläni 95% ajasta menee ruoan ajatteluun mutta kuitenkin huomasin sen, että aterian jälkeen (siis mikäli on syönyt itsensä kylläiseksi) ei pyöri ruoka samalla tavalla mielessä, ja se johtuu ihan vaan siitä, että keho on hetkeksi saanut ravintoa.
      Tästä samasta on paljon juttua tuolla nettisivulla, jonka linkin laitoin postauksen loppuun.
      Mä tiedän miten hankalaa ruoan määrän lisääminen on, mutta se on ainoa keino päästä tästä hirveästä sairaudesta. Ilman ruokaa ei elä, ja jo pelkästään sun olemassaolo on oikeutus syödä. Joten mä suosittelisin sinulle kokeilla lisätä ruoan määrää hieman - tai jos ei ns. normiruokaa saata syödä enempää, niin sitten vaikka herkkujen muodossa. Mä yritin itse välttää herkkujen syömistä, koska mulla oli sellainen ajatus etteivät ne kuulu atsiin. Mutta se johti taas siihen, että ne pyörivät koko ajan mielessä ja tiesin, että vaara ruveta ahmimaan kasvoi liian suureksi, joten mä luovuin siitä herkkukiellosta ja annoin itselleni luvan syödä niidä. Se helpotti myös sitä jatkuvaa herkkujen miettimistä.
      Joten ehkä tämä toimisi sinullakin? Toki jokainen on yksilö ja se mikä toimii yhdellä ei välttämättä toimi toisella. Mutta yrittänyttä ei laiteta :)

      Tsemppiä sullekin Tiia :)

      Poista
  3. Hirmuisesti tsemppiä sulle! *hali*

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä! Kyllä se siitä! Oot tosi kaunis ja taitava tanssija. Toivotaan että pääset taas tanssimaan ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista :) <3

      Poista
  5. voimia! Instan uusimmassa kasvokuvassasi näytätkin jo terveemmältä kun poskissa on hieman enemmän pyöreyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuli tosi ristiriitainen olo sun kommentista. Tiedän että tarkoitit hyvää, mutta sana pyöreä on kirosana sh-potilaalle, ja kaikki ajatukset syömisten rajoittamisesta jne triggeröityivät todella vahvasti. Toisin sanoen poskien pyöreys -> lihava.
      En sano tätä pahalla vaan rakentavasti. Terveet ihmiset todennäköisesti olisivat mielissään saadessaan kuulla kirjoittamasi kommentin, mutta itselleni se tarkoittaa vaan sitä miten paljon olen lihonut ja kuinka olen jälleen epäonnistunut.

      Mutta kiitos tsempeistä, eiköhän tämä joku päivä :)

      Poista
  6. Heii ihanaa kuulla, että oot löytänyt motivaatiota lähteä parantumaan! <3 Oli se motivaation lähde sitten tanssi tai joku muu, mutta pääasia on, että sitä motivaatiota löytyy :). Tsemppiä Heidi!

    VastaaPoista
  7. Voimia sinulle taistelussasi sh:ta vastaan ja kaikkea hyvää. En tiedä auttaaks tää yhtään, mutta mieti miksi kohtelet kehoasi kuin vihollista ja rääkkäät alituisesti sitä? Kerrot että sairautesi on aiheuttanut sinulle pysyvää fyysistä haittaa ja kovia kipuja. Miksi kidutat itseäsi edelleen? Meillä on vain yksi elämä ja yksi keho, siihen kannattaa suhtautua lempeämmin. Kivut ja fyysiset haitta ei liene kuitenkaan se mitä tavoittelet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieman avasinkin vastausta tähän tuossa uudemmassa postauksessa. Mutta vielä summa summarum, eli sh on ollut jo 13 vuoden ajan ja siitä on juurtunut eräänlainen tapa reagoida negatiivisesti tilanteisiin. Tietynlainen kontrollin säilyttämiskeino: kun jokin asia elämässä heittää häränpyllyä, sh on mun pakokeino, keino saavuttaa jonkinlainen turvallisuuden tunne elämässä. Kun elämäntilanne on kaoottinen, sh tarjoaa jotakin tuttua ja turvaa.
      Mä tiedän kivullisen hyvin kaikki ne seuraamukset - kivut ja muut fyys. ja psyyk. ongelmat - enkä tee tätä siksi että haluaisin ne seuraamukset. Haluan oppia kohtelemaan itseäni ja kroppaani lempeämmin, ja nyt ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana mulla on sellainen tilanne.
      Mä olen edistynyt tässä asiassa siten, että olen löytänyt eri keinoja kanavoida eri ns. negatiivisia fiiliksiä (viha, kiukku, suru, ahdistus; tosin en tykkää tuosta sanasta negatiivinen mitä tunteisiin tulee), mutta näin pitkäaikaisen sh:n kukistus ei käy käden käänteessä.
      Mutta suunta on nyt oikea, ja se on tärkeintä.

      Kiitos sinulle tsempeistä, niitä tarvitaan :)

      Poista
    2. Moi!
      Mä en tiedä pitäiskö mun kirjottaa sulle etten triggeröi tai mitää, mut mä oon miettiny, et onko mulla syömishäiriö..
      Mä oon 15v tyttö. En oo mikää kovin laiha (bmi jotai 17,5), mut oon laihtunu kavereiden mukaa aika paljo. Mä mietin aina ruokaa ja koitan syödä alle mun kulutuksen ja pelkään lihomista. Mulla ei oo kiellettyi ruokii, paitsi oon ollu herkkulakos jtn vuoden (välil kyl sorrun ja fiilis sen jälkee kamala). Mä tiedän et mun pitäis syödä enemmä, kun menkat puuttuu. Jos syön yhtää enempää (kuitenki syön paljo päivässä "luvan kanssa": 1500 kcal tai vähä alle) ni mun maha turpoo ja vihaan itteeni jos syön yli sen mitä mul on "lupa" eli yli 1500. Mul on myös pakkoliikuntaa ja mä kiinnitän aina sikana huomioo kaikkii ketä on laihempii(koen olevani huonompi). Mun tanssiope on sanonu, että mun täytyy syödä, et saan tanssii (on huomannu, et oon laihtunu). Mul ei oo mitää diagnoosii, ja mä just pelkään, et saan, sillä jos en sit sais tanssii. Toisaalta en ite osaa syödä enempää, koska pelkään lihomista. Mä haluisin parantuu (jos ees oon sairas), mut en osaa yksin. En uskal mennä puhuu millekää tarkalle, koska mä pelkään et se vaa nauraa tai ja etten oo tarpeeks laiha anorektikoksi ja syön liikaa (=huono anorektikko). Mä en tiiä mitä mun pitäisi tehä.
      Anteeks tuhannesti tää kauhee kilometriviesti ja jos mä jotenki loukkaan Sua. :( Tsemppii sulle tosi paljo!

      Poista
    3. Kyllä mun korvaan tuo kuulostaa vahvasti syömishäiriöoireilulta. Sulla on kaksi vaihtoehtoa: joko sä jatkat tai sitten sä lopetat. Lopettaminen on helpompaa ulkopuolisen ammattiavun kanssa, sillä sä pystyt kertomaan oloistasi ja peloistasi ja saat niihin apua. Kukaan ei sulle naura, sen mä voin taata! Olisi äärettömän tärkeää että menisit vaikka terkkarille puhumaan tilanteesta mahd. pian, ennen kuin tilanne karkaa käsistä. Mitä nopeammin hoidon piiriin pääsee, sitä paremmat mahdollisuudet on parantua eikä päätyä kroonikoksi.
      Parantumiseen ei ole muuta tietä kuin syöminen. Sä olet kasvavassa iässä, ja 1500 kcal/vrk on auttamattoman vähän; se ylläpitää nälkiintymistilaa. Tällöin sun aivot eivät toimi kunnolla, ja ajattelet koko ajan vain ruokaa. Kun lisäät ravinnon määrää, se tuntuu hemmetin pelottavalta ja ahdistavalta, mutta nopeasti sun aivot alkavat jälleen toimia ja pakonomaiset ruoka-ajatukset alkavat vähetä.
      Tähän loppuun vielä sellainen huomautus, että ei ole olemassa hyvää anorektikkoa ja huonoa anorektikkoa! Voit saattaa asettaa itsellesi eri tavoitteita (paino- tai hoidollisia tavoitteita) mutta koskaan et tule olemaan niihin tyytyväinen. Syömishäiriöllä on tavoitteena tuhota sinut täysin, tappaa sinut. Mutta jopa kuolemapisteessä tulet ajattelemaan, että mun on pakko pudottaa vielä vähän painoa, koska en ole tarpeeksi hyvä syömishäiriöinen.

      Sulla on koko elämä edessä, joten tartu siihen kaksin käsin. Hae apua äläkä tyrmää sitä.
      Tsemppiä! :)

      Poista
  8. Voimia <3

    Muista että parantuminen on varmasti tuon kaiken tuskan ja kyyneleiden arvoista!!
    Toivotaan että motivaatio pysyy korkealla ja pääset pian taas tanssimaan!

    Voit tulla juttelemaan aina facessa kun siltä tuntuu!

    Hali<3

    VastaaPoista
  9. Mikä sun tavotepaino on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en näe tarpeelliseksi sitä lähteä täällä kertomaan.

      Poista
  10. Hei.
    Oon surullinen että oot taas ollu tossa tilanteessa :( voimia sulle jatkaa eteenpäin parempaan huomiseen :) ja toivon sulle terveyttä :) t. Eräs entinen tuttu

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta