4. elokuuta 2015

Control yourself!

Mä tykkään kontrolloida ja mä haluan pitää asiat kontrollissa. Kämpän pitää olla siisti, Dooran lelut pitää olla korissa, koskaan ei saa olla myöhässä - aina vähintään 5-10 minuuttia etuajassa... kaiken on oltava kontrollissa, just eikä prikulleen.
Mutta elämää ei voi kontrolloida. Mitään ei voi kontrolloida. Ihminen voi kehittää jopa sairaita maneereja, joiden uskoo tuovansa kontrollia elämään, mutta tällöin ihminen on kaukana asioiden kontrolloimisesta; pakko kontrolloi sinua.



Baletissa kontrolli on keskeinen elementti, mutta baletissa kontrolli myös estää edistymästä, estää nauttimasta baletista, estää esiintymästä.
Mutta miten rikkoa kontrolli? Miten päästä siitä eroon?
Voi, kertokaa mullekin kun tiedätte!
Kun multa kysytään miksi tykkään baletista, vastaan useasti että siksi, koska ilmaisuun ei tarvitse käyttää sanoja. Mutta se ei ole ihan totta. Oikeasti mä tykkään baletista siksi, että siinä yhdistyy musiikki; mä saan tuntea musiikin niin kokonaisvaltaisesti kuin haluan, musiikki ei ole rajoitettu mun käsiin ja kykyyn soittaa viulua.
Mä olen ihminen, joka on äärettömän herkkä aistimaan ympäristönsä, eri virikkeet ja ärsykkeet, aistimaan muiden ihmisten mielialat ja mielipiteet ilman sanoja. Erityisherkkä, joskus olen siitä lukenut. Osa pitää sitä huuhaana, osa pitää sitä hulluuden yhtenä oireena. Mä pidän siitä siksi, koska se pitää paikkansa.
Miten tämä sitten liittyy balettiin? Antakaas kun kerron.

Mulle (lähes) kaikki tunteet ovat häpeällisiä näyttää: ilo, suru, epävarmuus, kiukku ja ärtymys, pettymys. Mutta mä olen myös ihminen, joka on kuin ikkuna, sillä mun kasvoilta voi lukea mitä milloinkin tunnen. Ainakin yleensä.
Kun tätä viedään hieman pidemmälle, päästään siihen kontrollin tarpeeseen. Tanssissa tämä näyttäytyy niin, että mä lyön jarrut pohjaan silloin kun pitäisi antaa mennä. Mä en uskalla - tai osaa! - tehdä kunnon grand jetéä, tuplapiruettia, heittäytyä allegroon, heittäytyä tanssin pyörteisiin. Toisaalta mä tarvitsen sen pienen paineen, jonka alla voin antaa itsestäni enemmän. Esimerkiksi näytöstreeneissä pitäisi pystyä näyttämään se karakteeri, mutta mä en pysty häpeän takia. Esiintymistilanne on toinen, koska esiintymiseen kulminoituu niin monet virikkeet (ja ärsykkeet), jotka potkivat mua persuuksille antamaan kaikkeni.
Mutta jos tunneilla tehdään diagonaalissa esimerkiksi piruetteja, mä en uskalla vain antaa liikkeen viedä, koska silloin tilanne ei ole minun hallittavissa, saatan näyttää omia tunteita ja näin ollen olla haavoittuvainen. Ja jos tähän ympätään vielä mahdollinen kritiikki ja/tai dissaaminen, niin se on painajaismainen tilanne. Kuinka monesti mä olenkaan vain pysähtynyt kesken piruettisarjan, koska yhtäkkiä menen liian lujaa vaikka oikeasti tekisin liikkeen oikein! Kuinka monesti olen yrittänyt tuplapiruettia, mutta tehtyäni ykkösen mulle iskee paniikki! Tai kuinka monesti mä haluaisin vain antaa mennä allegroissa, mutta pelkään näyttäväni tyhmältä tai mun grand jeté ei ole juuri glissadea suurempi!



Tämä jatkuva kontrolloimisen tarve ei auta mua yhtään, päin vastoin: se estää mua edistymästä.
Mun tämän vuoden tanssitavoitteita on tuplapiruetti, kunnon grand jeté sekä spagaatit - mutta oikeasti mun tavoitteen pitäisi olla liiasta kontrollista luopuminen.
Mä olen tekosyiden mestari: polvea kolottaa, lonkassa on taas tulehdus, selkää polttaa, päätä särkee, en voi tehdä sitä enkä tätä, mä olen aikuistanssija joten ei mun tarvitse edes yrittää.
Mutta oikeasti totuus on se, että pelkään epäonnistuvani. Pelkään epäonnistuvani niin hirvittävästi, etten uskalla edes yrittää sen pelossa. Siksi onkin parempi että ennen kuin epäonnistun, lyön jarrut pohjaan ja selitän jotakin. Raukkamaista, eikö?
Balettiope sanoi mulle viime keväänä, että mitä ihmettä mä piruetteja pelkään? Niinpä. Mitä pahaa se mulle voi tehdä, yksi - tai kaksi - piruetti? Tappaa? Tuskin. Kaataa mut? Ehkä, mutta en mä korkealta kaadu. Epäonnistua? Sitä ne tekee muutenkin. Mennä huonommiksi? Ei ole mahdollista. Parantua? Hyvin todennäköisesti.
Eikö tämän mukaan mun olisikin järkevintä vain antaa mennä? Vain unohtaa tämä pakonomainen kontrollointi?
Mutta miten?



Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.
Tykkään sanoa, että kun mun elämässä mikään ei tunnu onnistuvan, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, niin tämä kontrollointi auttaa mua edes jotenkin.
Tosiaanko?
Jos mä hellittäisin näistä ohjista edes pikkuisen, istuisinko tässä koneen ääressä itku kurkkua kuristan ja naputellen näitä ajatuksia koko maailman luettavaksi?
Jos mä en vertailisi itseäni muihin niin raakalaismaisesti, jos mä en tuomitsisi itseäni niin raa'alla kädellä, mitä tapahtuisi?

Liikaa kysymyksiä, liikaa ajatuksia, liian vähän vastauksia.

16 kommenttia:

  1. En tiedä auttaako tämä sinua ollenkaan, mutta olen itsekin (ainakin osittain) tällainen erityisherkkä ihminen. Ainakin niin on mulle sanottu. Pelkään myös ennen kaikkea epäonnistuvani tai mokaavani.
    Mua on auttanut tosi paljon ajatella sitä, kuinka pieni osa olen oikeasti maailmaa (kärpäsenkakka nurmikolla tyyliin) ja kuinka vähän se vaikuttaa yhtään mihinkään, jos mokaan balettitunnilla. Hetken itseä nolottaa, kunnes vaihdetaan seuraavaan juttuun (jossa saattaakin olla jo paljon parempi).
    Myös ajan rajallisuus on auttanut mua. Ei mulla ole ikuisuutta aikaa opetella vaikkapa tuplapiruetteja. Mitä aikaisemmin uskallan yrittää, sitä aikaisemmin opin ja pääsen siirtymään seuraavaksi vaikkapa triploihin. Kukaan muu ei kuitenkaan muista enää edes tunnin lopussa sitä, jos tuplan yritykseni ei mennytkään putkeen. Yritinpihän kuitenkin ja se on pääasia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kans yrittänyt ajatella niin, että miten se oikeasti vaikuttaa, jos mokaan balettitunnilla? Maailmassa on miljardeja ihmisiä, jolloin mä olen vain kärpäsenkakan kokoinen läntti täällä. Mutta silloin se tahtoo kääntyä itseään vastaan: aivan, mulla ei ole mitään merkitystä täällä :P :D Joo-o, tämä on mukava piirre.
      Tuo oli hyvä vinkki tuo ajan rajallisuus, ettei ole ikuisuuksia aikaa jankata yhden asian kanssa, koska se on ihan totta! Mua kauhistuttaa ajatus aloillaan pysymisestä, siitä etten edisty. Niin kauan kuin mä täällä balettia tanssin, mä haluan kehittyä mahdollisimman paljon. Ja aikaa ei ole rajattomasti - johan se on nähty.
      Kiitti Helinä tuosta ajatuksesta, pitää ottaa se käyttöön! :)

      Poista
  2. Hyvä teksti. Painiskelen itse samojen haasteiden kanssa jatkuvasti. Tekemisestä on vaikea iloita kun kaikkea hallitsee samanaikaisesti pakko kontrolloida ja valtaisa epäonnistumisen pelko. On enemmän kuin totta, että tämä ominaisuus voi estää todellisen kehittymisen. Se on ollut myös minulle tärkeä oivallus. Uskon, että siinä missä jonkin asian taitaminen vaatii kiistatta kurinalaisuutta ja päättäväisyyttä, se edellyttää pidemmän päälle myös kykyä riemuita tekemisestään sekä suhtautua siihen itsevarman vapautuneesti.

    Jonkin verran vastuuta on myös työ- ja harrastuspaikalla. Taitava pedagogi ja esimies luovat ilmapiirin, jossa myös epäonnistuminen on sallittua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuit asian ytimeen ihan täysin. Kun jokin asia vaatii kurinalaisuutta onnistuakseen, niin se vaatii myös täyttä heittäytymistä.

      Poista
  3. Itsellä samoja kokemuksia. Erityisesti piruetit pelottavat, ahdistavat, vaikka haluan ne oppia! Pitäisi yrittää antaa kaikkensa ja samalla olla rentona ja armeliaana, kokeilla kaikkea.... Hyvin, hyvin vaikeaa. Olen baletin lisäksi nykytanssia harrastava, ja siinä eräs opettajani (joka piti pienen kurssin) sanoi, että haluaa opettaa minulle lattiatekniikkaa. Kuulemma muuten kaikki on loistavaa, mutta lattialla kehitys ja taidot eivät vielä loista. Lähden syksyllä hänen tunneilleen ja toivon löytäväni rohkautta kaikkeen liikkeeseen - kun tanssija tuntee lattian, hän mielestäni uskaltaa enemmän aivan perusliikkeistä aina valtaviin hyppyihin triplojen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tuo kuulostaa hyvältä! Mä myönnän pelkääväni lattiaa, en uskalla hyödyntää sitä kunnolla kaatumisen pelossa. Tämä on tosi paha juttu muunmuassa kärjillä. Kerran balettitunnilla kaaduin pahasti, kun tossun kärki luisti teipillä (mulla oli silloin Grishkon tossut, ja tämän luistamisepisodin jälkeen jäi kammo niihin..) diagonaalissa tehtävässä piruettisarjassa ja romahdin vasemman polven päälle. Silloin se polvi taisi lopullisesti hajota, ja tästä on muodostunut mulle paha pelko kaatumisen suhteen. Pelkään kipua ja loukkaantumista niin järkyttävästi, että pelkään jo sitä lattiaa.

      Tule kertomaan sitten niistä lattiatekniikan tunneista, haluan tietää millaista siellä on ja onko ollut hyötyä! :)

      Poista
  4. Hei,

    Oletko tutustunut tähän tekstini: http://nuorallatanssia.blogspot.fi/2014/09/ajatuksen-voimalla.html?m=1? Kirjoitin siinä omia vinkkejäni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kävin lukemassa, kiitos!
      Tosi hyviä pohdintoja ja oivalluksia kirjoitit, ja osuivat lähelle. Olen hautonut omassa pienessä pääkopassani viime kevään näytöksen kiitoksia (Coppelian), sitä valtavaa virhettä, hävettävää mokaa, ja siitä on tullut pieni elefantti jo. Koetan aina palauttaa realiteetit, muistella mitä mulle sanottiin silloin (ei sitä olisi edes tajunnut, ellen olisi kertonut siitä), mutta vaikeaa :/
      Ja tuo, että mikäli onnistun jossakin, niin se oli once in a lifetime -tyylinen juttu, pelkkää sattumaa, hyvää onnea. Ei missään tapauksessa sitä, että mä osaisin asian.

      Äh, tämä on todella ärsyttävää! Ja turhauttavaa!

      Poista
  5. Voit pitää positiivisena sitä, että olet sentään herännyt tähän asiaan ja olet havainnut, että kontrollia taitaa olla nyt liikaa. Se on jo paljon se!
    Itseäni jännittää myös piruetit ja ylipäätänsä diagonaalissa tehtävät sarjat, koska siinä on niin esillä, kaikkien nähtävillä. Toisaalta mulla on myös tosi epätanssijamainen fiilis, sillä en ole luonteeltani yhtään perfektionismiin taipuvainen tai kilpailuhenkinen. Välillä musta tuntuu, että pitäisikö mun yrittää enemmän, että hutiloinko vaan menemään, mutta toisaalta taas en oikein tiedä että miten voisi yrittää enemmän kuin oman parhaansa. Mutta onko se mun tuntisuoritukseni mun parhaani... Suurimmaksi osaksi olen ihan fine itseni kanssa, mutta välillä toki harmittaa. Ja toi "olen aikuistanssija" on itsellenikin tuttu tekosyy. "Ei mun tarvi osata niin hyvin, olenhan alottanut baletin vasta vuos sitten 22-vuotiaana, ei kukaan oletakaan mun osaavan..." Tosi typerä ajatus, mistä pitäisi päästä irti. Kyllä aikuisetkin on vallan mainiosti oppimiskykyisiä, tiedän sen jo opintojenikin puolesta. Toki aikuisen fysiikka on erilainen, mutta ei ole yhtäkään syytä, miksei muka aikuinen voisi oppia piruetteja.

    Miten lopettaa turha kontrollointi, en osaa sanoa. Se on pitkäaikainen ajatuksien muuttamisprosessi, sillä yleensähän tuollainen ylikontrollointi on hallitseva koko persoonassa, ei pelkästään harrastuksen saralla. Mutta kuten sanoin, tosi hyvä juttu että olet havahtunut tähän ns. ongelmaan, on helpompi yrittää oppia siitä pois kun on tunnistanut, mistä on kyse!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten sä osaatkin aina tuoda mun ajatukset julki? :D
      Mäkään en pidä itseäni tanssijana, lähes raivostun jos mua siksi kutsutaan, koska mä olen vain yks tyyppi, joka käy balettitunneilla, ja siinä on pirun iso ero. Mä en osaa, mä en ole yhtään tanssijamainen tyyppi, mä luovutan liian helpolla enkä usein edes yritä mitään. Vihaan ja pelkään sitä epäonnistumista niin paljon, etten halua edes yrittää.

      Pitäisiköhän mun laittaa tiukka kumirengas ranteeseen ja näpsäyttää sitä aina ihoa vasten kun huomaan ajattelevani näin?

      Poista
  6. Erittäin mielenkiintoista pohdintaa. Mieleeni tuli muuten, liittyykö tämä epäonnistumisen pelko siihen, että toiset ihmiset näkisivät epäonnistumisesi, vain pelkäätkö niitä tunteita mitä se itse epäonnistuminen sinussa herättää? Uskallatko siis heittäytyä tyhjässä tansisalilla yksiksesi musiikin vietäväksi vai oletko sinä itse se, joka tuota mahdollista epäonnistumista ei saisi nähdä?
    Löysin blogisi sattumalta instagramin kautta ja jään kyllä seurailemaan!
    - Aino (vapausmatkalla.blogspot.fi)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja tervetuloa uudeksi lukijaksi! :)

      Noihin kysymyksiisi vastaan, että epäonnistumisen pelko liittyy molempiin: sekä siihen, että muut näkevät sen sekä siihen, että itse huomaan ja näen sen. Molemmat triggeröi välittömästi tuomitsevia ajatuksia, ja siitä taas iskee se ahdistus, halu juosta pakoon.
      Luulen pystyväni heittäytymään musiikin vietäväksi mikäli olen yksin (esiintymistilanteessa pystyn oikeastaan aina, ja tarkoitan tässä nyt tanssia), mutta sitten mua rupeaa ärsyttämään mun surkeat koreografin taidot, koska en vain osaa. Mutta onneksi tämä seikka on vähenemässä - ennen se oli ihan mahdotonta yrittää vain antaa mennä musiikin mukana - mutta en tiedä pääsenkö tästä koskaan eroon :/

      Poista
  7. Aivan, kontrollin hyvät- ja huonot puolet. Kuulostaa tutulta. Mutta kun epäonnistumiset ovat askeleita onnistumiseen, ja niitä täytyykin tulla, jotta edistyy. Niitä ei tarvitse pelätä. Juuri tuossa lopussa kun sanoit, mitä mahtaa tapahtua kun kokeilee pelotta pyöriä tuplaa. Mikäli kaadut, niin et ainakaan korkealta. Ja aina kokeillessasi kehityt aina tipan eteenpäin. Niinhän se on!
    Vielä tuossa edellisessä postauksessa vastasit viimeiseen kommenttiini, ja se käytännössähän koski aikalailla tätä asiaa, mistä nyt kirjoitit kokonaisen postauksen. Vihoviimeisenä sun kannattaa miettiä sitä, että näytätkö tyhmältä. Anna mennä vaan! Niin sä opit.
    Hyvää tekstiä kyllä kirjoitit, niin samaistuttavaa. Haleja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, sä olet ärsyttävän oikeassa :D
      Mutta totta. Ilman virheitä ei opi. Enkä mä korkealta kaadu, ja voinhan mä hankkia polvisuojat.. :'D

      Poista
  8. Liian tuttua mullekin toi kontrollin tarve kaikessa :/ Pitäisi vaan osata päästää irti siitä ja nauttia hetkestä mutta mäkin aina turvaudun tuttuun ja turvalliseen ja varsinkin juuri siihen kontrolliin..

    Isot tsempit<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi olla kehitettynä jokin kontrollinmenettämiskoulu tai vastaava, jossa opetellaan päästämään liiasta kontrollista irti.
      Ihminen on tyhmä: kun jokin uhkaa, niin työnnetään pää pöheikköön piiloon ja leikitään, ettei kukaan näe meitä. Ja se pöheikkö on aina se sama vanha, joka ei koskaan ole tuonut mitään hyvää :/

      Tsemmihalit sinnekin <3

      Poista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta