31. elokuuta 2015

Syksyn uutuuksia

Kävin tänään tekemässä ekan treenin kuukauteen ja huomasin kyllä eron kuukauden takaiseen: jaksoin huomattavasti paremmin. Viimeksi jaksoin hädin tuskin kolme minuuttia tanssia yhteen mittaan, ennen kuin oli pakko istua kymmeneksi minuutiksi. Henki ei kulkenut ja sydän hakkasi kuin viimeistä päivää.
Vaikka tässä ei ole kuin viikon ajan syöty enemmän, niin fyysisessä kunnossa se näkyy tosi rajusti. Olo on todella tukala ja turvonnut, sen huomaa ihan kaikesta. Farkut tuntuvat tiukemmilta, reisiin on tullut monta senttiä massaa, samoin vatsaan ja kasvoihin. Käsivarret ovat vankemmat, luita ei enää näy. Jopa kärkkärit tuntuvat niin tiukilta nesteen kertymisen takia, etteivät ne tahdo pysyä jaloissa ja varpaat hankautuvat auki!
Tämä on kaikkein vaikeinta hyväksyä, koska mulle se on merkki suoraan epäonnistumisesta; mä olen epäonnistunut koska olen lihonut, koska mun posket ovat pyöristyneet.
Normaaleille, terveille ihmisille se olisi kehu; mulle se on läimäys vasten kasvoja. Raivokas ivaus, jollaista sain kuulla koko peruskoulu- ja lukioajan.

Multa kysyttiin miksi teen tätä, koska se kuitenkin tappaa mut.
Vastaus on, että mä olen sairastanut 15-vuotiaasta saakka, eli 13 vuotta. Se on erittäin syvälle juurtunut tapa, jolla reagoin kaikkeen; ainoa asia jonka osaan.
Kyse ei ole järjestä tai siitä, etten tietäisi mitä mä teen. Totta pirussa mä tiedän!
Mä tiedän tuskastuttavan hyvin mitä tämä tekee mun kropalle. Miten tämä rappeuttaa mut, miten tämä on hidas itsemurha. Mutta mitä sä voit tehdä, jos et tiedä mitä muuta tehdä? Jos sua ei ole opetettu reagoimaan asioihin millään muulla tavalla kuin näännyttämällä itsesi nälkään? Jos sua ei ole koskaan opetettu kanavoimaan niitä negatiivisia tunteita ja ajatuksia, joita sä käytät itseäsi vastaan?
Miten sä voit osata tehdä jotakin sellaista, jota sulle ei ole koskaan opetettu?

Mä luulin pitkään, että kyse on jostakin muusta - en tiedä mistä. Nyt kun vuosi sitten löysin nykyisen terapeuttini, hän on saanut mut tajuamaan, että kyse ei ole halusta olla laiha (tai totta kai siitäkin). Kyse on jostakin muusta, epätietoisuudesta ja kyvyttömyydestä kohdata ja kanavoida negatiivisia tunteita ja tapahtumia jollakin muulla tavalla kuin itseään tuhoavasti.
Nyt kun mä olen löytänyt tosissaan mahtavan terapeutin - eihän siinä mennyt kuin yksi kymmenen vuotta! - niin toiveet selviytymisestä ovat paljon paremmat.
Tieto siitä, mitä mä teen omalle kropalleni, on lamauttavaa. Se saa mut vihaamaan itseäni entistä enemmän: millainen pirun idiootti mä olen, koska teen tällaista itselleni? Mä melkein toivon etten tietäisi faktoja.
Mutta mä tiedän. Joten kyse ei ole siitä.

Mutta asiaan.
Kävin siis salilla tänään ja toki oli pakko ottaa kuvia (huonolaatuisia, tiedän). Mulla on todellakin uuden kameran etsintä käynnissä, joten saa vinkkailla edullisia digikameroita; järkkäriin mulla ei riitä ikä eikä terveys keskittyä enkä sellaista tarvitsekaan. Mulle riittää digipokkari ;)


Tämä punainen puku on Capezion, bongasin sen Facebookin balettikirppikseltä. Taitaa olla kerran käytetty ja hintaa oli vitosen verran :D Tämä on siis viininpunainen micromerylinen puku, jossa on mustat, kimaltavat kanttinauhat olkaimissa. Tarvitsin edes yhden istuvan puvun, sillä kaikki mun leotardit ovat jääneet liian isoiksi.



Sekä hame että leotardi ovat molemmat uusia. Hameen tilasin eBaysta kolmella eurolla (kyllä vain, samainen multa löytyy myös mustana), ja leo on tilattu DanceDirectista ja on Plumen.
Epäröin tosi pitkään kokojen kanssa tuon leon kohdalla, sillä mulla on yksi Plumen cotton/lycrapuku jo muuten, ja se oli m-kokoisena aavistuksen lyhkäinen. Tämä on siis m-kokoinen kans, mutta eri materiaalia (kaiketi kans micromeryliä, tai jotain sellaista vastaavaa) ja just sopiva, jopa olkaimet ovat just oikean mittaiset! Ilmeisesti Plumella koot vaihtelevat jonkin verran.
Tuossa alhaalla oikealla vähän lähikuvaa puvun etumuksesta; siinä menee x:n mallisesti ristiin tuollaista vähän sifonkityylistä kangashörhelöä :D Harmi vaan, että yhdessä kohtaa tuosta koristejutusta oli sauma purkautunut hieman, mutta se on helppo korjata itse.
Mikäli joku haluaa nähdä parempilaatuisemman kuvan tuosta Plumen puvusta, sen voi nähdä täällä


Vielä on tulossa yksi hame ensi viikolla. Pitää sitten kuvata vielä se kuhan se ensin saapuu :)
Tympii aika pahasti, että nyt kun kunto sallii tanssia niin ei ole tanssitunteja opettajan puuttuessa >:(
Mutta onneksi pahimpaan ärsytykseen on peilisalivuorot sekä toisen tanssikoulun aikuisbaletti. Siellä ei kehittymään juuri pääse - kyseessä kerran viikossa 60 min, ja tosiaan siis aikuisbaletti - mutta ehkä saisi tanssikunnosta vähän kiinni. Ja mistä sitä tietää, jos siellä oppisi jotain? Eihän sitä tiedä etukäteen. Oma kokemus vaan on just niistä aikuisbalettitunneista, että ope tekee samaan aikaan eikä siellä hiota tekniikkaa samalla tavalla kuin peruskoulutuksen tunneilla. Toki sen käsittää, koska iso osa tunneilla kävijöistä on niitä, jotka haluavat "vain käydä baletissa". Jälleen yleistystä, mutta tämä on mun kokemus. Harmi, ettei Seinäjoen kokoisessa kaupungissa voida järjestää aikuisille baletinharrastajille kunnon tavoitteellista ja vuosittain etenevää baletin opetusta :/

Onko teilläkin niin, että uuden lukuvuoden alussa (ja keskivälillä ja loppuessa ja off-season :D) on jokin pakottava tarve uudistaa treenikamoja? :D

29. elokuuta 2015

#Recovery


Mä sain pyynnön tehdä postaus mun kokemuksesta päiväosastosta, mutta päätin tehdän sen sijaan vähän kattavamman postauksen paranemisprosessista.
Moni teistä on varmaan seurannut Instagramista mun kuulumisia ja vaikka tämä blogi on pääasiassa balettiblogi, olen tehnyt sen linjauksen, että kerron myös omia kuulumisiani. Lisäksi monilla on varmasti (esittämättömiä) kysymyksiä mielessä, joten ehkä tämä postaus olisi vastaus myös niihin.

Viime viikolla jouduin siihen samaan tilanteeseen kuin monta kertaa aiemmin: joko vapaaehtoisesti tai sitten m1 eli pakkohoitolähete. M1-lähete on mulle valitettavan tuttu enkä halunnut enää toistaa menneisyyden virheitä ja joutua käymään se erittäin epämieluisa kokemus läpi jälleen, joten suostuin menemään vapaaehtoisesti päiväosastolle. Mun bmi ei ollut alle 13, mutta paino oli pudonnut vajaassa kuukaudessa viitisen kiloa ja vajaaravitsemus oli jo henkeä uhkaava, joten vaihtoehtoja ei ollut. Lääkärin puolelta oli suuri epäilys siihen, onko päiväosasto tarpeeksi kattava ja auttava, mutta (hyvin!) epämiellyttävistä kokemuksista johtuen mä olen henkeen ja vereen kokovuorokautista vastaan, joten päiväosastoa päätettiin kokeilla tämän viikon ajan.
Lienee sanomattakin selvää kuinka shokissa mä olin. Koko ajan takaraivossa pakotti ajatus pudottaa mahdollisimman paljon painoa tulevan viikonlopun aikana: mähän joutuisin joka tapauksessa menemään maanantaina osastolle ja lihomaan, joten nyt on loistava tilaisuus pudottaa viimeiset kilot!
Mutta mä tiedostin tämän olevan sh:n ajatus; tiesin miten paljon vaikeampaa mun olisi aloittaa syöminen mikäli en yrittäisi aloittaa sitä jo viikonloppuna.
Ja mä aloitin.

Yksi mun ehdottomista protskupatukkalemppareista
on tämä omenapiirakan makuinen Leaderin SoftBar <3

Makeannälkään täydellinen proteiinipatukka!

Aamupala ekaa kertaa kuukauteen tuntui vähän hullulta ja vähintäänkin oudolta mutta huomasin, että mä oikeastaan tykkään aamupalasta. Itse asiassa aamupalasta tuli mun suosikki kaikista päivän aterioista :D Moni voi väittää (kaura)puuron olevan turvaruokaa ja tavallaan se onkin sitä, mutta mä ihan oikeasti tykkään kaurapuuron mausta. Mikäli tavanomainen kaurapuuron maku kyllästyttää, löytyy niitä ns. pussipuuroja, joita löytyy moneen makuun. Itse tykkään lisätä kanelia ja raejuustoa puuron joukkoon, eikä tuoreita marjoja siinä voita mikään!
Tein tuttavuutta myös proteiinipatukoiden kanssa, ja tuossa kuvissa on mun suosikit: Leaderin kaneliomenapiirakan makuinen SoftBar, sekä Questbarin Cookies & Cream. Questit ovat tosi makeita - ainakin ne joita mä olen maistanut - joten niitä ei pysty ylettömästi syömään. Mutta tuo Leaderin omenapiirakkapatukka ei ole niin makea, mutta kaikkia ei välttämättä koostumus houkuta: se kun hieman muistuttaa taikinaa ;)
Ja iso recoverywin oli sunnuntaina junassa syöty juustoruisleipä! Mä haaveilin ja lähes itkin viime torstaina junassa, kun mulla oli eväänä rasiallinen keitettyjä kasviksia ja kanssamatkustajalla pussi äärettömän herkullisen tuoksuisia ruisleipiä. Mä halusin syödä leivän - kunnon paksun ruisleivän juustolla ja makkaralla ja kasviksilla, mutta ana päässä kielsi. Sunnuntaina mä sitten päätin Questbarin makeutta lähes yökkäillen, että piru vie, mä haen sen leivän ravintolavaunusta ja syön sen! Mä hain sen, avasin pakkauksen ja menin paniikkiin nähtyäni ne voiklöntit - sitä voita oli valehtelematta usean lusikallisen verran isoina kekoina, ja mun oli pakko pyyhkiä osa niistä pois - mutta mä söin sen leivän! Olin niin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni, koska en ole varmaan vuoteen pystynyt sellaista syömään.

no se leipä!!

Osastolle menin viime maanantaina, ja se alkoi punnituksella. Oma vaakani näytti +600 gr verrattuna osaston vaakaan, mutta tiesin sen vanhasta kokemuksesta. Ravitsemusterapeutti (= rate) oli tehnyt mulle valmiiksi superpienen ateriasuunnitelman (= atsin), ja sen mukainen aamupala oli desi puuroa, puolikas leipä + 1/2 tls levitettä + 1/2 leikkelettä/juustoa sekä kasviksia, desi maitoa ja desi mehua tai puolikas hedelmä. Eli tosi pieni. Tarkoituksena oli totuttaa vatsa taas vastaanottamaan ja käsittelemään ruokaa sekä estämään tulevat vatsaongelmat (jotka näin sanalla sanoen oli hirveitä).
Tämän jälkeen tunti lepoa... tai itse asiassa lepäilin lounaaseen saakka, vaikka välillä oli pikainen juttutuokio omahoitsun kanssa.
Lounas oli haastavampi, sillä lämpimät ruoat ovat mulle tosi vaikeita. Määränä ateria ei ollut päätähuimaava, sillä jälleen mentiin puoli-desiä-kaikkea -periaatteella. Salaattina oli kaalisalaattia - huge mistake! Voitte vaan arvata mitä tapahtuu, kun pitkään tyhjänä ollut normaalistikin äärimmäisen herkkä vatsa saa sisuksiinsa kaalisalaattia.. :/
Tunnin lepo, juttutuokio raten kanssa ja kotiin lähdin yhden aikaan; normaalisti päiväosastolla syödään vielä välipala ja kotiin pääsee kolmen aikaan, mutta Dooraa en voinut jättää niin pitkäksi aikaa yksin ja asia oli myös sovittu aiemmin, niin pääsin yhdeltä kotiin.

Tällä päiväohjelmalla mentiin torstaihin asti, paitsi keskiviikko mulla oli vapaata tosi kiireisen aikataulun takia. Aamupalat olivat aina kaikkein helpoimmat, väli- ja iltapalat myös, mutta lämpimät ruoat ovat haastavia. Osastolla tehty atsi tuntuu pikkuhiljaa liian pieneltä, ja olenkin ruvennut osaksi noudattamaan viime keväänä tehtyä atsia, se kun on hieman isompi. Mun on kyllä pakko myöntää, että kärsin atsiahdistuksesta: vihaan sitä suoraan sanoen. Tiedän sen tärkeyden tässä vaiheessa, mutta entäs sitten kun iskee nälkä aterioiden välillä eikä atsin mukaan olisi vielä välipalan aika? Yritin torstaina puhua ratelle tästä, mutta turhaan sillä sekä rate että osastolla ollut toinen potilas käytännössä hyökkäsivät päälle eikä mua edes yritetty ymmärtää. Joten mun luotto rateen meni täysin. Olen etsinyt netistä atsin vaihtoehtotaulukkoa, kuunnellut omia nälkä- ja mielitekosignaaleja ja noudattanut niitä. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että söisin vähemmän mitä atsissa lukee, ei todellakaan! Eilen juttelin hoitavan lääkärini kanssa ja hän vahvisti sen mitä olen pyöritellyt mielessäni: se on vähimmäismäärä mitä pitää syödä, ja mikäli tulee nälkä niin silloin pitää syödä. Ylimääräisinä välipaloina on toiminut jogurtti+raejuusto+mustikat -kombo, proteiinipatukat ja hedelmät, mutta kyllä mä syön myös hedelmätoffeeta (ne pirulaiset ovat liian koukuttavia!), suklaata (joko olette maistaneet Fazerin uusinta suklaapatukkaa, sitä jossa on merisuolaa?), mehujäätä (koukuttavia nekin) ja söinpä tänään ekaa kertaa kuukausiin jäätelötuutin!
Painoa en seuraa enää joka päivä, sillä en kestä seurata nousevia lukemia. Sh-polilla on viikottaiset punnitukset, joten saan tiedon sieltä. Sitä paitsi tässä vaiheessa suurin osa painonnoususta on nesteitä sekä ruoka suolistossa.

uusia Skyrejä kaupassa; tämä poppari-karamelli on mun suosikki <3
Joten mitäs nyt?
Pääsin torstaina osastolta, mutta mulla on supertiivis avohoito: tapaamiset kolmesti viikossa. Mikäli ateriat - tai esim. lounas - ei suju, sitten yksi mun hoitajista tulee päivittäin mun luo sen lounaan ajaksi. Tai syödään kaupungilla tmv. Mikäli paino rupeaa laskemaan -> päiväosasto.
Mulla on nyt oma motivaatio mukana, sillä mä haluan tanssimaan enemmän kuin mitään muuta. Tiedän, että ihannetilanteessa motivaation pitäisi olla itsestään lähtöisin ja tavallaan se onkin, koska tanssi merkitsee mulle ihan äärettömän paljon. Tiedän, että kun pääsen taas tanssimaan  (ts. kun meillekin löytyy opettaja joskus seuraavan kymmenen vuoden aikana...), niin mun suhtautuminen syömiseen on vähän positiivisempi; näen paremman ravitsemustilanteen hyödyt aina tanssin kautta, joten kun tanssin -> syön paremmin -> jaksan paremmin tanssia. Näin kävi viime vuonnakin. Lisäksi tavoitepaino on tosi lähellä ja kaapissa roikkuu kaksi uutta leotardia sekä uusi hame, joita haluan päästä käyttämään :D
Lisäksi koulusta valmistuminen häämöttää, ja tällä hetkellä painin opinnäytetyön kimpussa. Sekin on tanssin lisäksi yksi motivaattori, sillä haluan saada siitä hyvän arvosanan ja haluan valmistua viimeistään ensi kevääksi.

Mä tiedän, että tässä on pirunmoinen työ edessä, mutta mulla on myös loistava hoitotiimi ja tukiverkosto; eihän siinä mennyt kuin vuosikymmen löytää oikea psykologi :'D Mä olen myös sen ikäinen jo, että näin pitkäaikaisen anoreksian aiheuttamat vahingot kropassa tekevät pahaa tuhoa, joita ei välttämättä korjaa enää mikään. Lieventyä ne voivat, mutta ei korjata. Yksi hyvä esimerkki on luusto ja selkä. Kivut ovat olleet pahemmat kuin koskaan, enkä ole nukkunut yhtäkään yötä heräämättä kipuihin. Mutta kunhan saan selkään taas lihasmassaa ja pääsen liikkumaan, niin hermokipujen pitäisi helpottua.

Mä tiedän, että teidän lukijoiden joukossa on sellaisia, jotka kärsivät jonkin asteisista syömisongelmista ja siksi toivon, että voisin jotenkin auttaa teitä. Jos ei mitenkään muuten niin vaikka vain kommenttien vaihtamisella. Joten mikäli yhtään tuntuu siltä, niin heittäkää kommenttia tai laittakaa sähköpostia! Yritän parhaani mukaan vastata :)
Lisään tähän vielä yhden nettisivun, joka ainakin itseäni on auttanut ja yrittänyt takoa paksuun kallooni niitä paranemisen ja syömisen faktoja. Linkki sinne löytyypi tästä

let's remember this

18. elokuuta 2015

Vatsalihashaaste

Dance de la Vie -blogin Anna haastoi minut tähän 30 vuorokauden vatsalihashaasteeseen, joka on kyllä omiaan saamaan korsetin taas kuntoon tanssitunneille.
En ole haastetta vielä aloittanut - en tykkää aloittaa tällaisia haasteita keskellä kuukautta, ei suinkaan mitään kontrollihirmun piirteitä! :D - joten ajattelin tarttua haasteeseen syyskuun alussa. Ääks, älkää syökö mua, jos mä en lupauksesta huolimatta saa aloitettua päivälleen :'D


Mä olen tunnetusti huono noudattamaan mitään päivittäistä treeniohjelmaa, sillä joogaaminenkin on ollut nyt parisen viikkoa tauolla - uups.
Meillä ei ole vielä tanssitunnitkaan alkaneet opettajapulan takia, joten vähän kateellisena seuraan muiden tuskailua arkeen paluun kanssa. Mä en tykkää lomailla kovin pitkään, sillä nautin rutiineista vaikka välillä napisenkin niistä.
Mutta toivotaan että tunnit alkaisivat pian, niin saisin tämän haasteenkin suoritettua ;)

Taidan haastaa tähän mukaan Sallan!

4. elokuuta 2015

Control yourself!

Mä tykkään kontrolloida ja mä haluan pitää asiat kontrollissa. Kämpän pitää olla siisti, Dooran lelut pitää olla korissa, koskaan ei saa olla myöhässä - aina vähintään 5-10 minuuttia etuajassa... kaiken on oltava kontrollissa, just eikä prikulleen.
Mutta elämää ei voi kontrolloida. Mitään ei voi kontrolloida. Ihminen voi kehittää jopa sairaita maneereja, joiden uskoo tuovansa kontrollia elämään, mutta tällöin ihminen on kaukana asioiden kontrolloimisesta; pakko kontrolloi sinua.



Baletissa kontrolli on keskeinen elementti, mutta baletissa kontrolli myös estää edistymästä, estää nauttimasta baletista, estää esiintymästä.
Mutta miten rikkoa kontrolli? Miten päästä siitä eroon?
Voi, kertokaa mullekin kun tiedätte!
Kun multa kysytään miksi tykkään baletista, vastaan useasti että siksi, koska ilmaisuun ei tarvitse käyttää sanoja. Mutta se ei ole ihan totta. Oikeasti mä tykkään baletista siksi, että siinä yhdistyy musiikki; mä saan tuntea musiikin niin kokonaisvaltaisesti kuin haluan, musiikki ei ole rajoitettu mun käsiin ja kykyyn soittaa viulua.
Mä olen ihminen, joka on äärettömän herkkä aistimaan ympäristönsä, eri virikkeet ja ärsykkeet, aistimaan muiden ihmisten mielialat ja mielipiteet ilman sanoja. Erityisherkkä, joskus olen siitä lukenut. Osa pitää sitä huuhaana, osa pitää sitä hulluuden yhtenä oireena. Mä pidän siitä siksi, koska se pitää paikkansa.
Miten tämä sitten liittyy balettiin? Antakaas kun kerron.

Mulle (lähes) kaikki tunteet ovat häpeällisiä näyttää: ilo, suru, epävarmuus, kiukku ja ärtymys, pettymys. Mutta mä olen myös ihminen, joka on kuin ikkuna, sillä mun kasvoilta voi lukea mitä milloinkin tunnen. Ainakin yleensä.
Kun tätä viedään hieman pidemmälle, päästään siihen kontrollin tarpeeseen. Tanssissa tämä näyttäytyy niin, että mä lyön jarrut pohjaan silloin kun pitäisi antaa mennä. Mä en uskalla - tai osaa! - tehdä kunnon grand jetéä, tuplapiruettia, heittäytyä allegroon, heittäytyä tanssin pyörteisiin. Toisaalta mä tarvitsen sen pienen paineen, jonka alla voin antaa itsestäni enemmän. Esimerkiksi näytöstreeneissä pitäisi pystyä näyttämään se karakteeri, mutta mä en pysty häpeän takia. Esiintymistilanne on toinen, koska esiintymiseen kulminoituu niin monet virikkeet (ja ärsykkeet), jotka potkivat mua persuuksille antamaan kaikkeni.
Mutta jos tunneilla tehdään diagonaalissa esimerkiksi piruetteja, mä en uskalla vain antaa liikkeen viedä, koska silloin tilanne ei ole minun hallittavissa, saatan näyttää omia tunteita ja näin ollen olla haavoittuvainen. Ja jos tähän ympätään vielä mahdollinen kritiikki ja/tai dissaaminen, niin se on painajaismainen tilanne. Kuinka monesti mä olenkaan vain pysähtynyt kesken piruettisarjan, koska yhtäkkiä menen liian lujaa vaikka oikeasti tekisin liikkeen oikein! Kuinka monesti olen yrittänyt tuplapiruettia, mutta tehtyäni ykkösen mulle iskee paniikki! Tai kuinka monesti mä haluaisin vain antaa mennä allegroissa, mutta pelkään näyttäväni tyhmältä tai mun grand jeté ei ole juuri glissadea suurempi!



Tämä jatkuva kontrolloimisen tarve ei auta mua yhtään, päin vastoin: se estää mua edistymästä.
Mun tämän vuoden tanssitavoitteita on tuplapiruetti, kunnon grand jeté sekä spagaatit - mutta oikeasti mun tavoitteen pitäisi olla liiasta kontrollista luopuminen.
Mä olen tekosyiden mestari: polvea kolottaa, lonkassa on taas tulehdus, selkää polttaa, päätä särkee, en voi tehdä sitä enkä tätä, mä olen aikuistanssija joten ei mun tarvitse edes yrittää.
Mutta oikeasti totuus on se, että pelkään epäonnistuvani. Pelkään epäonnistuvani niin hirvittävästi, etten uskalla edes yrittää sen pelossa. Siksi onkin parempi että ennen kuin epäonnistun, lyön jarrut pohjaan ja selitän jotakin. Raukkamaista, eikö?
Balettiope sanoi mulle viime keväänä, että mitä ihmettä mä piruetteja pelkään? Niinpä. Mitä pahaa se mulle voi tehdä, yksi - tai kaksi - piruetti? Tappaa? Tuskin. Kaataa mut? Ehkä, mutta en mä korkealta kaadu. Epäonnistua? Sitä ne tekee muutenkin. Mennä huonommiksi? Ei ole mahdollista. Parantua? Hyvin todennäköisesti.
Eikö tämän mukaan mun olisikin järkevintä vain antaa mennä? Vain unohtaa tämä pakonomainen kontrollointi?
Mutta miten?



Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.
Tykkään sanoa, että kun mun elämässä mikään ei tunnu onnistuvan, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, niin tämä kontrollointi auttaa mua edes jotenkin.
Tosiaanko?
Jos mä hellittäisin näistä ohjista edes pikkuisen, istuisinko tässä koneen ääressä itku kurkkua kuristan ja naputellen näitä ajatuksia koko maailman luettavaksi?
Jos mä en vertailisi itseäni muihin niin raakalaismaisesti, jos mä en tuomitsisi itseäni niin raa'alla kädellä, mitä tapahtuisi?

Liikaa kysymyksiä, liikaa ajatuksia, liian vähän vastauksia.