26. toukokuuta 2015

Dance through tough times


Monet teistä lukijoista ovat pyytäneet mua tekemään postauksen omasta kokemuksestani syömishäiriöistä. Mä olen sitä miettinyt pitkään, ja ajattelin tehdä sen nyt.
En mene kaikkiin yksityiskohtiin - joitakin niistä en oikeasti muista, joitakin en halua muistaa ja jotkut ovat sellaisia, etten halua edes muistaa kirjoittaa niistä - joten kirjoitan pääpiirteittäin.

varsin vertauskuvallinen kuva, eikös?
Mä olin 15-vuotias kun sairastuin ajatuksen tasolla, 17-vuotiaana ensimmäiset ns. kokeilut, mutta 18-19-vuotiaana sairastuin "kunnolla". Siihen aikaan mulla oli elämässä tosi paljon meneillään: olin just kirjoittanut ylioppilaaksi, päätin viulunsoiton opinnot musiikkiopistossa, sain ensimmäisen työpaikan oopperan orkesterissa viulistina, luin oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja tapasin myös silloisen poikaystäväni. Vuotta myöhemmin - 19-vuotiaana - olin käynyt vuoden verran Haapaveden opiston järjestämää oikeustieteellistä linjaa - se tehtiin yhteistyössä Lapin oikkiksen kanssa, eli käytännössä meidän opinnot olivat samat kuin oikkiksen ekan vuoden opinnot - ja jälleen alkoi pääsykoerumba. Silloisen poikaystävän kanssa tuli ero, ja myöhemmin kesällä jouduin fyysisen pahoinpitelyn uhriksi.
Kaikki nämä laukaisivat mulla anorektisen käyttäytymisen, jonka takia reilussa puolessa vuodessa pudotin 16 kg painoa, ja myöhemmin alkusyksystä samana vuonna - 2007 - jouduin ensimmäisen kerran Oysiin sairaalaan. Olin siellä koko syksyn, ja minut kotiutettiin just joulun (2007) alla.

Sen pahoinpitelyn jälkeisen oikeudenkäynnin jälkeen vointini huononi jälleen, ja minut lähetettiin kesän 2008 ajaksi Helsinkiin yksityiseen syömishäiriökeskukseen, Elämän Nälkään Ry:hyn. 
Yhdellä sanalla sanoen, se oli virhe. Siellä hoidettiin potilaita valtavilla lääkemäärillä - laskin, että minullakin oli samaan aikaan neljä eri bentsoa, joista jokainen oli toistaan vahvempi. 
Hoito ei lääkityksen takia toiminut, ja minut lähetettiin elokuussa Ouluun, mutta en halunnut enää jatkaa sairaalassa, vaan palasin kotiin.
Kotona sairastuin välittömästi tosi pahaan keuhkokuumeeseen, ja yhden erikoisen antibiootin aiheuttaman sivuvaikutuksen takia käytännöllisesti katsoen halvaannuin: vain silmät liikkuivat päässä ja pystyin puhumaan. Jos yritin nousta, pyörryin heti. Yhdellä tällaisella kerralla romahdin sängystäni alas murtaen oikean olkapääni kolmeen osaan.
Tästä eteenpäin minulla ei ole hirveästi muistikuvia; sain epilepsiakohtauksia (johtui niistä Helsingin keskuksen määräämistä lääkkeistä), ja niiden kohtausten, olkapäämurtuman ja keuhkokuumeen takia olin koko syksyn 2008 Oysissä hoidossa ja tutkimuksissa.


Seuraavana vuonna - 2009 - syksyllä jouduin jälleen Oysiin, sillä anoreksiaoireilu oli taas pahentunut. Tällä kertaa tilanne oli melko vakava, ja ensimmäisen kuukauden hoidostani olin letkuruokinnassa. Onneksi sitä ei kestänyt kuin 3-4 viikkoa, ja pääsin toiselle osastolle, joka oli minulle tuttu. Siellä tapasin yhden tytön, ja meistä tuli todella hyvät ystävät <3

Muuten loppuvuosi 2009 on aika lailla pyyhkiytynyt mulla mielestä, enkä rehellisesti sanoen oikein välitäkään muistaa sitä :/ Kuitenkin sen verran sain v. 09 jotain aikaiseksi, että silloin kesällä pyrin eri korkeakouluihin: Seinäjoelle, Ouluun, Kokkolaan ja Kouvolaan, ja pääsin heti sisälle Seinäjoelle ja Kouvolaan. Mieli olisi halajannut lähteä heti syksyllä opiskelemaan, mutta se oli mun silloisen heikon voinnin takia mahdotonta; lykkäsin koulun aloittamista vuodella.

Vuoden 2010 tammi-toukokuun ajan olin viikon mittaisilla intervallijaksoilla avo-osastolla joka kuukausi, ja kerrankin mun vointi koheni ihan oikeasti. Mulla oli selkeät tavoitteet: tulla niin hyvään kuntoon, että voin aloittaa opinnot uudella paikkakunnalla. Ja sen tavoitteen mä saavutin.
Syyskuussa nimittäin minusta tuli virallisesti Seinäjoen asukas :)
Kaikki oli niin erilaista kuin mihin oli tottunut: hurjasti isompi kaupunki, paljon ihmisiä, paljon kauppoja :D Ja koulu, tietysti! Kaikki nämä uudet asiat kuitenkin rupesivat kääntymään mua vastaan, ja jälleen vointini meni huonommaksi: rupesin laihtumaan jo ennestään laihasta kropastani. Jätin koulun tauolle - ja tauolla se olikin aina syksyyn 2012 saakka - ja keskityin hoitoihin. Ja voi sitä riemua kun näin ilmoituksen Miloffin balettikoulusta! Mä olin aina halunnut aloittaa baletin - ihan pikkulapsena kävinkin tanssitunneilla, mutta isosiskoni kielsivät äitiäni laittamasta minua balettikouluun, koska "tanssijoilla on niin rumat jalat!" - ja tammikuussa 2011 aloitinkin baletin. Baletti oli mun pelastus ihan kaikilla tavoilla.
Mä rupesin syömään jaksaakseni tanssia, ja mun kunto alkoi kohentua. Sietämättömät selkäkivut alkoivat olla paremmin hallinnassa lihasten kasvun myötä. Huomasin miten rankkaa liikuntaa baletti oli, ja tosi nopeasti aloin käymään 3-5 kertaa viikossa tunneilla, ja sain ekat kärkkärit!



Pikkuhiljaa syömishäiriökuvio alkoi painua taka-alalle mun mielessä - totta kai se oli aina läsnä, ja tulee aina olemaankin - ja mun elämään tuli sisältöä. Rakastuin balettiin niin tulisesti, että mä rupesin suunnittelemaan jo opiskeltavan alan vaihtoa: en mä halua mihinkään konttorityöhön, mä haluan tanssia! Se ajatus tuntui niin luonnolliselta - olenhan mä taiteilijasielu ja lähtöisin taiteilijaperheestä! - että mun mieleen hiipi helpotus.
Rupesin miettimään eri keinoja saada tanssista ammatti, ja ensimmäinen askel oli pyytää silloiselta baletinopettajaltani suosituskirjeen Balettioppilaitosta varten.


Joo, ihan totta! Mä olin yhteydessä sinne ja tosissaan suunnittelin mennä pääsykokeisiin :D

Suosittelukirjeen sain, mutta Baoliin en pyrkinyt. Mietin Oulun amk:ta ja tanssinopettajan alaa... mietin Kuopion koulua, mietin vähän kaikkea.
Kuitenkin keväällä 2012 tullut polvileikkaus hiljensi tahtia, ja pakkoloma laittoi mut miettimään asioita uudestaan. Jospa mä nyt kuitenkin aloitan ne liiketalouden opinnot ensin ja katson sitten myöhemmin.
Näin tein, ja myös syömishäiriön osalta tilanne oli hyvä: söin normaalisti ja olin normaalipainoinen. Myös uusi parisuhde helpotti tilannetta, ja huolimatta pienistä epävarmuuden tunteista ja ajatuksista "mun perse näyttää järkyttävältä näissä farkuissa", olin aikalailla normaali. 
Ainakin hetken.
Vuonna 2013 aloin saada tarpeekseni hiljalleen hiipineestä itseinhosta ja kroppainhosta: mä olin valtava! Bmi oli 25, joka tämän ikäisellä ihmisellä on vielä normaali, mutta ei mulle. Mä olin vaihtanut balettikoulua, ja kaikki muut tanssijat olivat paitsi mua niin paljon nuorempia, niin myös paljon hoikempia. Mä en kehdannut olla pelkät trikoot, leotardi ja hame ylläni, vaan pidin leotardin päällä löysää t-paitaa tai toppia; häpesin kroppaani niin paljon.
Joten aloin laihduttamaan.
Ekat 5 kg lähti nopeasti, ja muutamassa kuukaudessa olin pudottanut jo 10 kg. Siinä mä sitten pysyin, sillä tuli kesä: mun työharjoittelu Mustissa ja Mirrissä sekä maailman ihanin Doora! <3 Kesä kuitenkin läheni loppujaan, ja silloinen poikaystäväni lähti syksyksi Kiinaan Shanghaihin vaihtoon. Mä reagoin siihen pudottamalla 10 kg, ja loppuvuodesta kun poikaystävä palasi Suomeen, hänen pakotuksestaan jouduin nostamaan painoa viitisen kiloa.
Näin mä alkuvuodesta 2014 pääsin jo normaalipainoon, ja olin myös alkukesän samoissa mitoissa.

vuoden 2013 loppupuolella... ^^



ja huhtikuussa 2014

Loppukesä 2014 oli sitten se, joka katkaisi kamelin selän. Meille tuli ero, ja mä reagoin siihen täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin: anoreksiaoireilulla.
Mun paino rupesi putoamaan aika haipakkaa, mielialaltani olin masentunut ja ahdistunut, ja yritin vain selvitä päivästä toiseen. 
Vuoden vaihduttua tilanne jatkui pahenemistaan, ja myös hoitotaho huolestui. Lääkäri, joka on hoitanut minua koko sen ajan kun olen Seinäjoella asunut, huolestui todella pahasti ja teki minulle lähetteen syömishäiriöyksikköön. Nyt olen huhtikuusta lähtien käynyt siellä, ja tänään sain kuulla käyntien jatkuvan. Eli olen kyllä hoidon piirissä, ja eri terapiatapaamisia minulla on kolme kertaa viikossa.
                         
Pahinta tässä kaikessa on unettomuus: en ole 2,5 kuukauteen nukkunut kunnolla; nukahdan yleensä, mutta nukun vain muutaman tunnin. Viime yönä nukuin 3 kokonaista tuntia, joten jaksamiset ovat tosi rajalliset. Puhun ja puhun, valitan ja valitan jokaiselle tapaamalleni hoitajalle ja lääkärille tästä unettomuudesta, mutta siirtymää puheista tekoihin ei oikein tapahtu. Viime viikolla sain yhden nukahtamislääkkeen kokeiltavaksi, mutta koska se on hyvin lyhytvaikutteinen (4-5h max.), herään heti sen jälkeen kun se lakkaa vaikuttamasta. Joten ei oikein toimi.
Minulle sanotaan, että nosta painoa ja syö kunnolla, niin unikin tulee. Mutta se ei oikein mene niin, ei tällä väsymyksellä. 
Mä olen niin väsynyt, että kaikki mun ahdistus- ja masennustasot ovat huipussaan, ja se hankaloittaa syömistä. Jos mä saisin nukkua kunnon yöunia, mun jaksaminen ja ahdistus olisi ihan toista, jolloin myös ruokailut onnistuisivat huomattavasti paremmin.
Mutta mä olen vain potilas. Mitä merkitystä mun sanomisilla on?
Mä jätin tästä tekstistä ihan tietoisesti pois kaikki merkinnät painoista ja tarkoista bmi:stä, koska se voi triggeröidä joitakin. Varmasti teitä kiinnostaa tietää, paljonko olen painanut alimmillani, paljonko painan nyt, paljonko mun pitäisi painaa, jne. 
Mutta mitä se tieto ketään auttaa, koska se ei auta edes mua itseäni?
Joten ei - en tule niitä kertomaan.
Jokainen päivä on kamppailua, ja monesti toivon, ettei mun tarvitsisi käydä tätä enää uudestaan läpi. Mutta kaikki nämä vuodet ovat tehneet musta erittäin vahvan ihmisen henkisesti. Kyllä, mä olen kyyninen ja sarkastinen, epäilen aina pahinta. Mutta mun mielestä lasi on aina puolillaan ja mä löydän kaikesta edes jotakin positiivista. Mä uskon siihen, että elämä kantaa, siihen, että asioilla on taipumus järjestyä. Ainahan ne ovat jotenkin järjestyneet! 
Joten jos tästä kaikesta tekee jotakin yhteenvetoa, niin kyllä, on asioita joita kadun syvästi. Mutta ilman näitä helvetillisiä vuosia mä en olisi kuitenkaan tässä. Mulla on ihana perhe, joka on aina tukenut mua ja nostanut mut ylös, jos mä en ole itse jaksanut nousta. 
Totta on se, että verrattuna ikätovereihin mä olen tietyllä tavalla jäljessä heistä: mulla ei ole paljoa työkokemusta, en ole ehtinyt tienata kuin ainoastaan kolmena vuonna, jolloin olin oopperan orkesterissa töissä.
Mutta entä sitten? Mulla on vaikka kuinka paljon aikaa käydä töissä ja tienata rahaa. Tärkeintä on se, että mä teen töitä itseni kanssa, opin hyväksymään itseni ja elämään itseni kanssa. Koska se suhde, jonka mä muodostan itseni kanssa, on mun elämäni tärkein. Kehenkään muuhun ei voi luottaa täysin, ainoastaan itseensä. Nämä voivat olla kovia sanoja, mutta ne on kylmää faktaa.
Te, jotka siellä mietitte omaa itseänne ja kroppaanne, mietitte kannattaako syödä suklaata/lämmintä ruokaa, kannattaisiko skipata joku ateria, laihduttaa pari kiloa, treenata kesäkuntoon, niin tässä vastaukset: kyllä kannattaa syödä sekä suklaata että lämmintä ruokaa, ei kannata skipata mitään ateriaa. Laihdutus on kannattavaa vain sellaisille ylipainoisille ihmisille, jotka hyötyvät siitä terveydellisesti. Kesäkunto on jokakesäinen juttu, joten kannattaako todella joka vuosi kärsiä sitä stressiä ja ahdistusta siitä, että pitäisi olla rantakunnossa? Mitä sä hyödyt siitä pitkällä tähtäimellä? Onko se sun tavoitteiden mukaista?
Tuskin.
Jos sä seisot tuolla Torikeskuksessa henkkamaukan ikkunan edessä ja ihailet niitä bikinejä epänormaalin pienien mallinukkien päällä, käännä katseesi oikeaan Arnoldsin suuntaan ja mene tilaamaan yksi smoothie ja donitsi. Sillä Arnoldsin donitsit on parhaita! ;) Ja smoothiet niiiiin hyviä!
Tärkeintä on olla terve, sillä vain terveellä kropalla voi tanssia.
Uskokaa mua, että on hemmetin pelottavaa olla treeneissä ja tuntea rytmihäiriöt jumputtavan kurkussa ja rinnassa ja miettiä, ehditkö tehdä osuutesi ennen kuin kenties pyörryt. Tai saat sydänkohtauksen. Ei, se ei ole mukavaa ja kyllä, se on hemmetin pelottavaa!
Mä osaan puhua ja kirjoittaa, mutta tässä kohtaa mun sanoista tekoihin -äksönissä on joku piuha väärin liitetty: tiedän mitä pitää tehdä, mutta se pelottaa tehdä. Tiedän, että mun kroppa oikeasti vetelee viimeisiään, mun luusto ja sydän ei kestä tätä enää, ja mikäli mä mielin tanssia vielä 3-kymppisenä, en vaan voi enää jatkaa sairastamista.
Mutta lihomisen pelko on niin suunnaton! Kun se ottaa näin rajun otteen, siitä on hiton vaikeaa ja raskasta yrittää pyristellä irti. Mä haluaisin luovuttaa - voi pojat kuinka haluaisinkin! - mutta en voi. 
Mun on pakko jatkaa taistelua.





































25 kommenttia:

  1. Hei voimia Sulle tosi paljon!! En Olis tän blogin. Perusteella uskonut kuinka kovia oot joutunut kokemaan!! Ja. Juu baletti ja anoreksia on aika mielenkiintoinen juttu... Huomaann kyllä. Itsessäni. Vällillä. Tannssitunnilla jopa huolestuttavia ajatuksia kun katson. Itseäni ihon myötäisissä vvaatteisaa peilistä yrittäen etsiä virheitä. Joka päivä.Toisaalta uskon ettei pelkästään baletti "aiheuta" anoreksiaa vaan mikä tahansa urheilu josta haluaa itselleen ammatin voi käynnnistää sen! Ja hei koitas parantua ihan itsesi vuoksi mutta. Myös jotta pystyt jatkamaan. Tätä blogia. Kun tämä piristää mun ja varmasti monen muunkin. balleriinan. Huonoja kuin. Hyviäkin päiviä! Hyvää kesää!

    Www.ellimmatilda.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elli rohkaisevista sanoista :)
      Sä olet siinä ihan oikeassa, ettei baletti aiheuta mitään syömishäiriötä: se on monen eri tekijän summa. Miksi henkilö A sairastuu, mutta henkilö B ja C pysyvät terveinä, vaikka kaikki kolme harrastavat samaa lajia? Pitää olla tietynlainen persoonallisuus - yleensä sh-potilaat ovat hirveän itsekriittisiä, perfektionisteja ja kilpailuhenkisiä, ja nuo kaikki piirteet sopivat ainakin itseeni. On totta, että esimerkiksi baletin, voimistelun ja taitoluistelun parissa sh:t rehottavat, mutta ei laji sitä aiheuta. Siihen on muita(kin) syitä.

      Sinulle haluaisin sanoa vaikka mitä: älä etsi niitä virheitä, olet vielä hirmuisen nuori ja näin kasvavassa iässä, sä tulet vielä muuttumaan niin kropaltasi kuin mieleltäsi, älä pilaa terveyttä jne. Uskon kuitenkin sinun tietävän suurimman osan näistä. Kun vaan vielä sisäistäisit ne.
      Ei ammattiballerina voi toteuttaa uraansa, mikäli hänellä on sh. Aina joku elämän osa-alue kärsii, ja hyvin usein esim. terveydelliset seuraamukset ovat pysyviä ja voivat todella suurella todennäköisyydellä estää myös sen unelma-ammatissa jatkamisen.

      Ihanaa alkukesää sinulle, ja kaikkea hyvää! :)

      Poista
  2. Niin samoja fiiliksiä kun mulla itsellänikin! Tiedän miten pitäisi syödä mutta se on vaan niin hemmetin vaikeeta ja välillä ihan mahdotonta!

    Mä niin toivon että sä jaksat vielä taistella ja pääsisit eroon tästä kamalasta sairaudesta. Se ei ole tosiaankaan sun arvoinen, eikä kenekään muunkaan!

    Onneksi sulla on edes tanssi joka varmasti auttaa edes vähän syömisessä sillä ilman ruokaa ei jaksa myöskään tanssia.

    Tsemppiä ja voimia ihan tosi tosi paljon!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pinja, sinä sen sanoit.
      On turhauttavaa käydä ratella kuuntelemassa ruokasuunnitelman rukkausta ja saarnaa siitä miten pitäisi syödä, kun itse tietää kaiken teoriassa. Käytäntö on se ongelma.
      Onhan toki osasto - päiväosasto ottaisi minut sinne koska vaan, mutta siinä on ongelmana Dooran hoito. Plus että osastojaksot eivät ole mua koskaan parantaneet, mä olen liian kilpailuhenkinen siihen. Triggeröidyn muiden sh-potilaiden läsnäolosta, alan vertaamaan ja kilpailemaan. Sairaus siellä ruokkii itseään, ei mikään muu. Siksi en halua osastolle.

      Mä en tiedä mikä este mulle on muodostunut tuosta yhdestä painolukemasta: joka aamu alkaa sillä pakollisella pahalla ja voi luoja sitä tuskaa, mikäli (tai kun) lukema on yli sen haamurajan. Mä en käsitä miksi se on niin! En uskalla ylittää sitä, ja se vaikuttaa syömisiin. Itku mun tekisi mieli hakata päätä seinään ihan kirjaimellisesti!
      En halua lihoa. Syöminen ei sikäli ole se suurin ongelma; ongelma on lihomisen pelko. Järjetön sellainen. Ja nyt kun ei treenejäkään ole, niin tämä ongelma rehottaa kuin sinileväkukinnot kesällä :(

      Huoh, menipä taas ohi aiheen :/
      Mutta mä toivon, että sunkaan ei tarvitsisi kamppailla tätä paskaa vastaan. Jos se ei muuta ravintoa saa silloin kun kroppa on syöty, niin se syö elämänilon.

      Muista Pinja, että voit aina laittaa viestiä jos siltä tuntuu <3

      Poista
    2. Mullakin ongelmana on juurikin se että painon nousu pelottaa, ruokaa kyllä pystyisin syömään mutta en vaan uskalla koska pelkään lihomista niin paljon..

      Ja mullakin on vähän sama sekin että syömishäiriöosastolla oli sitä kilpailua ja vertailua niin paljon eikä se auta yhtään mitään :/

      Mutta päivä kerrallaan, eikai tässä muuta oikein voi..
      Ja säkin saat aina laittaa viestiä jos siltä tuntuu!! <3 Yhdessä voidaan sitten kirota tää sairaus maanrakoon!

      Poista
  3. Moi!
    Kiitos kun jätit painot ja bmi:t pois! Olen itse toipumassa syömishäiriöstä ja kaikki luvut triggeröi hirveästi. Häpeän itseäni ja sitä että painan enemmän.
    Tsemppiä sulle kovasti! Yritä nostaa painoa. Alipaino oikeasti vaikuttaa terapiaan haitallisesti, vaikea oikeasti käsitellä mitään asioita kun päähän mahtuu vain ruoka. Huomaan sen nyt kun itsellä paino on ollut normaali jo jonkin aikaa.
    Se millä mä pystyn pitämään painon normaalina, on ajatus siitä että mä haluan alkaa elämään enkä vain sinnitellä jotenkin hengissä. Syömishäiriöstä paraneminen edellyttää painon nostamista normaaliin. Ja jos susta tuntuu joskus että et voi enää parantua tai on muuten tosi lohduton olo, niin usko pois, kyllä sä voit parantua. Mä oon sua vanhempi hieman, ja pelkäsin jo että mulla ei ole enää mahdollisuutta toipua, olen liian vanha, liian toivoton tapaus. En nähnyt itselläni tulevaisuutta. Mutta tässä viimeisen vuoden aikana oon mennyt tosi paljon eteenpäin ja olen alkanut nähdä itselläni mahdollisuuksia tavalliseen elämään.
    Tsemppiä vielä. Muista että sun elämä on sun oma, sä elät vain itseäs varten. Mieti mitä itse oikeasti haluat, ja pyri siihen, älä yritä liiaksi miellyttää toisia.

    -M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lohduttavista sanoista! On jotenkin helpottavaa kuulla, etten mä välttämättä olekaan se ikuinen kroonikko, toivoton tapaus, joksi mut on leimattu.
      Oma ikäkin on vahvistanut sitä käsitystä etten mä tästä parane. 16-vuotiaat parantuvat; 20-vuotiailla on vielä toivoa. Mutta kun alkaa olla pian kolmenkymmenen ja kaikki hoitokeinot on kokeiltu - tuloksetta - niin äkkiä se toivo hiipuu.

      Oikein hyvää kesää sinulle, ja jaksamisia tähän taisteluun! :)

      Poista
  4. Rohkea veto:) mutta jollain tavalla helpottava. Koska kyllähän se anoreksia paistaa susta läpi mutta et ole antanut sellaista vaikutusta että "enään" olisit sairas niin luulin että kiellät vain kaiken. Hyvä että oot hoidossa:)
    Mitä unettomuuteen tulee niin itselläni ei ainakaan toiminut ajatus että "kunhan saan unen takaisin niin jaksan taistella ja voittaa ahdistukset". Tai siis pilvilinnoissa varmaan toimisi mutta realiteetti on toinen. Uniongelmat väistyy alipainon myötä. Ja jep, sehän siitä vaikeaa tekee kun on vaan niin lopen uupunut ettei jaksa ees taistella sairautta vastaan. :( sillon tarvii ulkopuolista apua ja tiivistä tukea, joku kantaa vähän aikaan että jaksaa itse taas ponnistaa. En halua sanoa mitä sun pitäisi tehdä, mutta fakta on se ettei unilääkkeet ym auta jos on vakavan alipainoinen.
    Alipaino on aina vaarallista keholle ja sydämelle joten toivottavasti osaat pitää liikunnasta lomaa koska kehosi sitä haluaa. Mieli saattaa haluta toista mutta joskus on pakko olla kuuntelematta että voi oppia uutta:)
    Olet kovia kokenut ja anoreksiaa sairastanut niin kauan että kärsivällisyyttä paranemiseen tarvitaan:)
    Muistahan että kuppi voisi olla myös tännä eklä vaan puolillaan;) joskus ei voi tyytyä vain puolikkaaseen... Vaikka toki positiivisuus kantaa pitkälle, mutta liian sinisilmänen ei kannata olla, se vie ojasta allikkoon.
    Paljon voimia:) nauti Dorasta ja hyvästä ruoasta ja lepäile minkä kerkeät!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa jos ihan rehellisiä ollaan, niin mä lykkäsin tämän tekstin kirjoittamista aika paljon just siksi, että pelkäsin v-ttumaisten anonyymien kommentteja.
      Mutta iso osa oli huolissaan ja kyseli, joten tämä oli ainoa keino saada annettua vastauksia.

      Tuo alipaino on aika hassu juttu, koska en tässä kunnossa ole lähelläkään mun surkeinta kuntoa/alinta painoa. Se ei ole niin relevantti juttu, mutta tavallaan on; olen saanut kuulla minkä verran pitää lihottaa, jotta päästäisiin pois vaaravyöhykkeeltä, ja se määrä ei ole paljoa. Oikeasti. Se ei missään nimessä ole edes kymmentä kiloa. Joten tästä mun (sairas) mieli vetää johtopäätökset, että en mä nyt niin alipainoinen ole. Ehkä joo valtaväestöön verrattuna, mutta sh-maailman sisällä en nyt niinkään.
      Totta, fakta on se, että aliravittuna uni on huonoa. Mutta kun taustalla on kolmatta kuukautta kestänyt lähes sietämätön unettomuus, ei voi olettaa toimintakyvyn olevan lähelläkään sitä mikä se voisi olla, jos olisin saman ajan sisällä nukkunut esim. 5h enemmän. Oletko koskaan kokenut tällaista _lamauttavaa_ unettomuutta, jolloin edes aivotoimintaa ei tunnu juuri olevan? Kun kävelytät koiran ulkona silmät ummessa, koska väsyttää? Kun ainoa toistuva ajatus tuntuu olevan "saisinpa nukuttua", kun itket joka toinen tunti väsymyksestä etkä pysty ajattelemaan sitä miten paljon sun pitäisi parantaa ravitsemustilannetta saadaksesi sen 5h enemmän unta yössä? Mä rohkenen epäillä.
      Se ei ole pilvilinnoissa elämistä, jos toivoo saavansa nukkua ja _tietää_ miten ihan oikeasti maailmaan tulee värien vivahde-eroja kunnon yöunien jälkeen. Miten voi lähteä ratkaisemaan sellaista yhtälöä, jossa suurin tekijä on huono ravitsemustilanne, mutta jonka korjaamisesta vaikea unettomuus tekee mahdotonta? Eikö olisi kuitenkin siinä tilanteessa paras hätäkeino koettaa saada sitä unta keinolla millä hyvänsä, koska sen jälkeen kun univaje korjautuu, myös toimintakyky kohenee hieman.
      Mutta ymmärsin kuitenkin sun pointin.

      Mä olen kymmenen vuotta sairastanut, joten mä tunnen erinomaisen hyvin omat toimintatapani, oman kehoni ja ajatusmallini. En ole sinisilmäinen, mä olen oppinut kokemuksesta.
      Mun "ainoa" ongelma ei ole anoreksia, se on itse asiassa seurausta yhdestä muusta jutusta, ja tämä mun sh on hieman eri asia kuin sellaisilla sh-potilailla, jotka ovat sairastaneet esim. pari kolme vuotta eikä heillä ole mitään muuta dg:tä. Tästä syystä hoito mun kohdalla on usein hyvin takkuavaa, koska ongelmalla on järkyttävän monta juurta; yksi isku ei riitä vaan sitä täytyy kohdistaa eri osiin.
      Tästä syystä mun kohdalla ei toimi sellainen lepoloma, jonka aikana vain syön ja lihon. Mulla pitää olla jotakin muuta, joka vie ajatukset pois, jolloin myös toimintamalli muuttuu. Tähän on nyt kokeilussa mindfulness ja jooga dkt:n toimintamallin mukaisesti.

      Menipä nyt tämä(kin) kommentti vähän sivu suun :D
      Mutta kiitos sinulle kommentista, ja oikein hyvää alkavaa kesää :)

      Poista
  5. Hienoa että saat apua! Voimia ja lämpimiä ajatuksia sinulle parantumiseen! Huomenna on taas uusi päivä! :)

    VastaaPoista
  6. Pitkä ja rankka taival on sulla takana syömishäiriön kanssa. Sä olet vielä nuori, ehdit kyllä käydä töissä vielä lopun ikääsi, nyt tärkeintä on sun vointi ja parantuminen :) Mulla yks hyvä motivaattori on oma tanssiharrastus. Tanssijoiden vaatimukset ja ilmapiiri oli yks tekijä mikä laukas mun sairastumisen, mutta tanssi oli myös syy, miksei '''romahdus vaihe'' alkanut aikaisemmin, sillä halusin jaksaa tanssia ja pysyä vahvana ja energisenä. Lopulta tuli se pahin vaihe ja jouduin lopettamaan tanssin. Ensi syksynä aloitan sen uudestaan ja saan siitä motivaatiota ja voimaa niihin päiviin kun on vähän vaikeampi jaksaa parantua, tahdon tanssia ja tahdon jaksaa ja pystyä tanssimaan nyt ja tulevaisuudessakin. Tämä pätee myös varmaan suhun =) Ei voi elää ja nauttia täysillä jos anoreksia roikkuu mukana, joten siitä kannattaa yrittää päästä eroon, vaikka paraneminen ja siihen liittyvä painonnousu ja muut haasteet pelottavat, se vaiva on kuitenkin kaikki terveen elämän arvoista!
    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Milla, mulla on sama juttu tanssin kanssa: se toimii kaksiteräisenä miekkana sekä triggeröivänä tekijänä että parantumista edistävänä tekijänä. Haluan tanssia ja pystyä kehittymään siinä, mutta jatkuva peilistä tsiigaaminen ei tee hyvää.
      Siksi yritän miettiä ennemmin kehollisuutta ja sitä, miten mä saan mun kehon toimimaan oikein ja pystymään tanssia, kuin sitä miltä mä tanssiessa näytän. Totta kai peilit on pakollisia siinä, että pystyy tarkistamaan linjojen suoruuden ja tietyt teknilliset seikat. Mutta koetan keskittyä enemmän kehon tuntemuksiin.

      Sä Milla toimit mulla eräänlaisena esikuvana ja monesti käyn lukemassa sun blogia ja ihastelemassa sitä, miten pirunmoisen työn sä olet tehnyt.
      Sä puhut ihan täyttä asiaa siinä, että anoreksia vain vaikeuttaa elämää. Onko se muka koskaan tuonut mulle onnea? Mitä hyötyä mulle on laihasta kropasta, jos se kerran estää mua elämästä ja käyttämästä sitä oikein? Ei mitään.
      Pitää vaan uskaltaa. Tuskin se ainakaan heti tappaa ;)

      Poista
  7. Tsemppiä sulle Heidi! Tosi kiva kuulla että olet päässyt avun piiriin ja sulla on usein tapaamisia ja terapiasessioita. Syömishäiriöt on erikoisia ja vaikeita sairauksia, joilla ikävä kyllä on tapana olla tavalla tai toisella mukana elämässä loppuun asti. Tai että vaikka parantuisikin ja eläisi tervettä ja hyvää, tasapainoista elämää, niin tilanne on vähän sama kuin raitistuneilla alkoholisteilla tai narkkareilla, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Terve elämä ei ole suinkaan mahdoton sh-taustaiselle henkilölle, ja uskon kyllä että säkin varmasti tulet saavuttamaan sen vielä jonakin päivänä, pala kerrallaan :)

    Itselläni on valitettavasti myös jonkin verran sh-tyyliseen ajatteluun taipumusta, vaikka en siis koskaan ole elämässäni ollut alipainoinen, puhumattakaan mistään diagnoosista. Jo pikkutyttönä, 15 vuotta sitten, muistan ajatelleeni olevani kamalan läski, ja pidin itseäni kamalan rumana. Ja edelleen myönnän tämän surullisen, ''tyypillisen'' naisen ajattelun: olisin paremman näköinen jos pudottaisin 5kg, pitäisi vähän jumpata kesäkuntoon, hiukan jos vaan kiinteyttäisin (hemmetti vihaan tota sanaa) niin olis parempi, ihan hiukan vaan pois nii näyttäisin siinä juhlamekossa paremmalta. Jne. Nämä on ihan tavallisia, naistenlehdistäkin poimittuja yleisesti hyväksyttyjä ajatuksia naisille, mikä on mun mielestä kauheen surullista. Ja silti, minä itsekin ajattelen itsestäni niin. Välillä tulee jaksoja, kun elän ihan normaalisti enkä kiinnitä syömiseeni enempää huomiota kuin mitä normaali ihminen tekee, mutta sitten taas välillä tulee NIITÄ kausia. Kausia, jolloin en varsinaisesti yritä laihduttaa, mutta kirjoitan word-tiedostoon jokaikisen suupalan jonka päivän aikana syön ja lasken kaloreita. Lasken, lasken, lasken. Olen tyytyväinen jos luku on alle tietyn määrän, jos menee yli olen kauhen pettynyt ja soimaan itseäni, että läski ei taaskaan osannut pitää näppejään erossa ruuasta jne. Nyt mulla on normaali vaihe menossa, ja vaan tämän kirjoittaminenkin kuulostaa aika sairaalta, mutta tiedän että teen sitä aina välillä. En sitten tiedä, mikä tän ''sairaan'' jakson lopettaa, mulla aina se lopulta päättyy ja lopetan ruokapäiväkirjan ja muun tuollaisen käytöksen ja palaan taas ''nornaaliksi'' ihmiseksi. Sitten se taas jossain vaiheessa alkaa. En ole kuitenkaan erityisen huolissani itsestäni, sillä kuten sanottu, olen bmi:ltäni normaali, eikä tämä häiritse merkittävästi arkeani.

    Tämän 15 vuoden aikana aina, AINA olen ajatellut liikuntaa enemmän tai vähemmän kalorinpolttokeinona, ja aina lenkiltäkin tullessa mietin vaan että no tulipa poltettua kaloreita jne. Viime vuonna kun aloitin baletin, oli ENSIMMÄINEN kerta, kun aloin liikkua ilman mitään tuollaista takaa-ajatusta. Hain baletilta liikkuvuutta ja kaikkia muita asioita, mutta ihan oikeesti ja rehellisesti, en missään vaiheessa aloittanut balettia siksi, että haluaisin laihtua. Olen myös onnistunut pitämään itseni vahvana asian saralla, sillä ei se tee hirveen hyvää itsetunnolle katsella itseään peilistä joka viikko tanssisalissa ja tehdä (ihan oikeasti) havainto, että lähes kaikki siellä on hoikempia kuin minä. Olen aktiivisesti pyrkinyt sulkemaan silmät tältä asialta, ja kiinnittämään huomioni vain siihen että haluan tulla hyväksi tanssijaksi, ja that's it, EI ole tarvetta laihduttaa.

    Tulipa avautuminen, kiitos ja anteeksi.

    VastaaPoista
  8. Tosi rohkee kirjotus ja kiitos että kirjotit sen.
    Täytän 24 vuotta ja parhaillaan on menossa taas vaikeampi kausi syömishäiriön kanssa. ei jaksaisi enää mutta on pakko vaan taistella vaikka kaikki tuntuu liian raskaalta. johtuen taas asioiden kasautumisesta: erosta, väkivallasta ja muista ihmissuhdeongelmista ja koko elämäntilanteen aiheuttamasta stressistä varmasti pääasiassa.

    sairastuin itse vasta myös täysikäistyttyäni, mutta nyt ehti välissä olla jo helpompaa (2013 kesä oli kaikkein raskainta ja fyysisesti heikointa aikaa, jolloin välillä mietin että heräänkö edes seuraavaa aamuna. silloinkin elämässä oli kriisi kun en päässyt opiskelemaan)

    mulla on myös tuo sama syy, mikä auttaa yrittämään sinnikkäästi: tanssi. toinen on se, että pysyn työkykyisenä ja saan rahaa ja onnistumisen tunteita koska töissä olen aika perfektionisti. ja just tällä hetkellä molemmat on vaakalaudalla koska fyysinen jaksaminen on alkanut laskemaan niin rajusti..
    VOIMIA.<3 onneksi olet avun piirissä, itsekin olen vasta hakenut apua ja toivon kovasti että tämän kautta pääsisi tästä painolastista eroon..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, kuulostaa tosi rankalta sun arki :( Tärkeintä on kuitenkin se, että olet hakeutunut avun piiriin. Olet varmasti kuullut aiemminkin tämän, mutta alku on vaikeaa, eikä prosessi muutenkaan ole helppo. Itse olen luovuttanut aina siinä vaiheessa, kun fyysinen tila on ollut suht. normaali; tunteet ovat nousseet aina pintaan, enkä ole käsitellyt asioita. Sen takia luisuminen takaisin samoihin vanhoihin kuvioihin on tuntunut helpommalta.

      Mutta kyllä se siitä - jälleen yksi tyhjä fraasi :/
      Päivä kerrallaan, keskity just käsillä olevaan hetkeen.
      Hirmuisesti voimia sulle kamppailuun <3

      Poista
  9. Miten olet saanut painon putoamaan? Tuntuu, että se putoaa itsestään xd Oliko sulla jotain pakkoliikuntaa vai vahditko vain syömisiä? Tsemppiä!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihminen nyt yleensäkin laihtuu: kuluttamalla enemmän kuin mitä saa.

      Poista
  10. Voi että helpottavaa kuulla, että tiedostat oman sairautesi ja hankit hoitoa siihen! Huolestuneena olen katsellut kuviasi, mutta jättänyt kommentoimatta, koska tiedän että sinua on kyseiset kommentit ärsyttäneet. Ja usein myös jos syömishäiriöiset eivät itse tiedosta ongelmaa, niin ei siinä tilanteessa varmasti anonyymien nettikommentoijien sanomiset tee kuin hallaa.

    Tuli vaan ihan mieleen että kun tanssit ilmeisesti ihan oikeassa balettikoulussa, niin oletko harkinnut ottavasi osan tunneista kansalaisopistolta? Itse kävin kansalaisopiston tunneilla ja siellä oli kaiken kokoista porukkaa. Teki tosi hyvää nähdä, että ei ole pakko olla laiha, voidakseen tanssia kauniisti. Itselläkin kun on noita läskiysajatuksia ja hieman ongelmallinen suhde ruokaan. Nyt sain kyllä taas pontta sille, että en ala laihduttamaan. Olen niin joko-tai ihminen ruuan suhteen, että äkkiä olisin varmasti vakavasti syömishäiriöinen.

    Tuo kuulostaa hyvältä, että tanssiessakin keskityt enemmän juuri siihen miltä tanssi tuntuu, kuin miltä se näyttää. Tsemppiä kovasti paranemiseen ja toivottavasti ne uniongelmatkin helpottaisivat pian! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja ihan ensiksi haluan kiittää sinua ihanan ymmärtäväisestä ja kunnioittavasta kommentista! Olen varmaan jo aiemminkin vastannut jonkun kommenttiin, että mä olen ruvennut pelkäämään anonyymien kommentteja just niiden v-mäisyydestä. Ne ovat ahdistaneet pahasti ja tosi harva on ollut anonyyminä yhtä kunnioittava kuin sinä. Joten kiitos :)

      Juu, tanssin "oikeassa" balettikoulussa. Täällä on hyvä tanssitarjonta, mutta klassista balettia tarjonee kaiketi vain kaksi koulua, tai ainakaan en ole törmännyt kansalaisopiston kurssitarjonnassa vielä kertaakaan balettiin. Mä haluan edistyä, ja siksi haluan käydä balettiopistossa, jossa tosiaan edistyy. Olen käynyt aikuisbaletissa, mutta turhaudun siellä.
      Sun idea on kyllä hyvä mutta en usko sen poistavan ongelmaa, sillä ongelma ei ole ympäristö.

      Mä olen nyt ilmoittautunut joogakurssille, sillä terapeuttini on puhunut mulle usein viime aikoina siitä, että mulle takuulla tekisi hyvää aloittaa jooga. Tarkoitusperänä tässä on mindfulness ja kehotietoisuus, ns. ystävystyminen itsensä kanssa. Mä pidin tuota pitkään turhana höpinänä - miten joku jooga voi muka auttaa? Mutta nyt olen ihan täpinöissäni siitä. Sitä paitsi mitä hävittävää mulla on? Korkeintaan kurssimaksu, mutta epäilen. Tässä vaiheessa olen varsin avoin eri ehdotuksille.

      Mun mielestä on äärettömän surullista, miten niin monella on totaalisia tyytymättömyyden ajatuksia ja tunteita itseään kohtaan. Lisäksi vaikka syömishäiriöistä puhutaan ja tiedetään enemmän, ei niistä kerrota ihan täysin rehellisesti. Minkä kuvan esimerkiksi media antaa sh:sta? Telkkarissa on silloin tällöin anorektikkojen haastatteluista, ja nämä antavat erittäin kapean näkemyksen syömishäiriöistä: se on vain pelkkää kieltäytymistä ruoasta ja laihtumista, ei mitään muuta. Heitä ihannoidaan sen rautaisen itsekurin takia. Mutta ns. "puhdas" anoreksia on erittäin harvoin diagnosoitu, ja siitäkin on alatyyppejä. Mutta kuka sellainen sh-potilas haluaa mediassa kertoa koko likaisen tarinansa, joka sisältää päivien ahmimisputkia, suolihuuhteluita ja laksatiiviyliannostuksia? Ei kukaan. Siksi niitä ei juuri tunnetakaan, ja sen takia helposti ajatellaan niin, että koska siitä ei puhuta niin se ei ole vielä syömishäiriötä -> on ikään kuin turvassa. Ihmiset luulevat, että sh on vain sitä, että ollaan viikkotolkulla paastolla juoden vain vettä ja teetä ja satunnaisesti syödään kurkkua ja tomaattia.
      Lisäksi seurauksista ei puhuta tarpeeksi paljon. Okei, luut saattavat haurastua, hiukset ohentua ja hormonitoiminta järkkyä. Nuo on yleisimmin tunnetut ja annetaan kuva, että ne on helposti korjattavissa. Tästä saadaan taas kaunisteltu kuva sh-todellisuudesta.
      Totta kai on hyvä että näistä asioista puhutaan edes tämän verran, mutta kun se ei riitä! Mä en koskaan ollut tietoinen siitä, että luusto voi haurastua 70-vuotiaan luustoksi vain parin vuoden sairastamisella, ja että samalla voi murtaa selkärankansa nikamia ilman mitään traumaa! Tosin olisiko se tieto mua estänyt?

      Anteeksi, mä eksyin taas "hieman" sivupoluille, mutta tuli vaan mieleen tuosta kommentistasi.
      Mä olen iloinen siitä, että (lainatakseni sanojasi) sait uutta pontta olla laihduttamatta luettuasi tuon postauksen. Mä en pysty ottamaan vahinkoja takaisin, mutta mä voin ainakin yrittää vaikuttaa siihen, ettei muut kokisi tällaista helvettiä. Mä olen pyrkinyt aina pitämään kulissit pystyssä, ja se on tuhoisaa.

      Mutta kiitos vielä sulle kommentista, ja aurinkoista kesänjatkoa :)

      Poista
  11. Voi sua! <3 Hirveästi tsemppiä! Hyvä että olet taas hoidon piirissä. Mä olen tämän kevään ajan ollut hiljaisen huolestunut susta, että jotain on tekeillä siellä kulissien takana ihan selkeästi. En kuitenkaan ole missään vaiheessa kokenut että mulla olisi oikeutta kommentoida asiaa, kun eihän me oikeasti tunneta, enkä voi olla varma, ettet kokisi ko kommentointia pikemminkin ahdistavana kuin tukevana. Enkä ole varma onko tämäkään kommentti hyvä vai huono ajatus, mutta päätin nyt kuitenkin kirjoittaa, koska varmasti olet saanut tylyjäkin kommentteja tämän postauksen jälkeen. Varsinkaan kun sitä itse "asiaa" mulla on tässä tosi vähänlaisesti...

    Onneksi sulla on läheisiä, perhe, joka tukee sua. Mä pidän sulle peukkuja täällä taustalla. Älä anna periksi.

    VastaaPoista
  12. Sä oot selättänyt tän kaiken jo aiemmin ja teet sen tälläkin kertaa!! Vaikuttaa siltä, että oot todellinen taistelijaluonne. Mieti vaikka kuinka pitkälle oot päässyt tanssissakin lyhyessä ajassa. Älä vaan anna periksi, sä ansaitset tehdä just niitä juttuja tässä maailmassa kun sä haluut. Paljon paljon paljon tsemppiä Heidi! :)

    VastaaPoista
  13. Taisit saada uuden lukijan... aloin seuraamaan sua instagramissa myös, ihailen balettia ja sairastan syömoshäiriötä. Omassa lajissa keskityn kouluratsastukseen, hevosen ja ratsastajan yhteiseen tanssiin.. saako sulle laittaa joskus vaikka sähköpostia? Sulla on ihana intohimo balettia kohtaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tervetuloa Sini :)
      Totta kai mulle voi laittaa sähköpostia, yritän vastailla aina parhaani mukaan.
      Ratsastus on tosi ihanaa jo pelkästäån sen eläimeen muodostuvan yhteyden vuoksi. Olen itsekin ollut kova heppatyttö nuorempana, mutta nyt se on jäänyt
      :/

      Poista
  14. Nyt mä ymmärrän sua paremmin. Tsemppiä tulevaan. Mä sairastuin paljon nuorempana ja sairastin päälle pari kymppiseksi vasta noin 10v jälkeen toipumisessa tuntuu ettei sh ole enää läsnä.

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta