26. toukokuuta 2015

Dance through tough times


Monet teistä lukijoista ovat pyytäneet mua tekemään postauksen omasta kokemuksestani syömishäiriöistä. Mä olen sitä miettinyt pitkään, ja ajattelin tehdä sen nyt.
En mene kaikkiin yksityiskohtiin - joitakin niistä en oikeasti muista, joitakin en halua muistaa ja jotkut ovat sellaisia, etten halua edes muistaa kirjoittaa niistä - joten kirjoitan pääpiirteittäin.

varsin vertauskuvallinen kuva, eikös?
Mä olin 15-vuotias kun sairastuin ajatuksen tasolla, 17-vuotiaana ensimmäiset ns. kokeilut, mutta 18-19-vuotiaana sairastuin "kunnolla". Siihen aikaan mulla oli elämässä tosi paljon meneillään: olin just kirjoittanut ylioppilaaksi, päätin viulunsoiton opinnot musiikkiopistossa, sain ensimmäisen työpaikan oopperan orkesterissa viulistina, luin oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja tapasin myös silloisen poikaystäväni. Vuotta myöhemmin - 19-vuotiaana - olin käynyt vuoden verran Haapaveden opiston järjestämää oikeustieteellistä linjaa - se tehtiin yhteistyössä Lapin oikkiksen kanssa, eli käytännössä meidän opinnot olivat samat kuin oikkiksen ekan vuoden opinnot - ja jälleen alkoi pääsykoerumba. Silloisen poikaystävän kanssa tuli ero, ja myöhemmin kesällä jouduin fyysisen pahoinpitelyn uhriksi.
Kaikki nämä laukaisivat mulla anorektisen käyttäytymisen, jonka takia reilussa puolessa vuodessa pudotin 16 kg painoa, ja myöhemmin alkusyksystä samana vuonna - 2007 - jouduin ensimmäisen kerran Oysiin sairaalaan. Olin siellä koko syksyn, ja minut kotiutettiin just joulun (2007) alla.

Sen pahoinpitelyn jälkeisen oikeudenkäynnin jälkeen vointini huononi jälleen, ja minut lähetettiin kesän 2008 ajaksi Helsinkiin yksityiseen syömishäiriökeskukseen, Elämän Nälkään Ry:hyn. 
Yhdellä sanalla sanoen, se oli virhe. Siellä hoidettiin potilaita valtavilla lääkemäärillä - laskin, että minullakin oli samaan aikaan neljä eri bentsoa, joista jokainen oli toistaan vahvempi. 
Hoito ei lääkityksen takia toiminut, ja minut lähetettiin elokuussa Ouluun, mutta en halunnut enää jatkaa sairaalassa, vaan palasin kotiin.
Kotona sairastuin välittömästi tosi pahaan keuhkokuumeeseen, ja yhden erikoisen antibiootin aiheuttaman sivuvaikutuksen takia käytännöllisesti katsoen halvaannuin: vain silmät liikkuivat päässä ja pystyin puhumaan. Jos yritin nousta, pyörryin heti. Yhdellä tällaisella kerralla romahdin sängystäni alas murtaen oikean olkapääni kolmeen osaan.
Tästä eteenpäin minulla ei ole hirveästi muistikuvia; sain epilepsiakohtauksia (johtui niistä Helsingin keskuksen määräämistä lääkkeistä), ja niiden kohtausten, olkapäämurtuman ja keuhkokuumeen takia olin koko syksyn 2008 Oysissä hoidossa ja tutkimuksissa.


Seuraavana vuonna - 2009 - syksyllä jouduin jälleen Oysiin, sillä anoreksiaoireilu oli taas pahentunut. Tällä kertaa tilanne oli melko vakava, ja ensimmäisen kuukauden hoidostani olin letkuruokinnassa. Onneksi sitä ei kestänyt kuin 3-4 viikkoa, ja pääsin toiselle osastolle, joka oli minulle tuttu. Siellä tapasin yhden tytön, ja meistä tuli todella hyvät ystävät <3

Muuten loppuvuosi 2009 on aika lailla pyyhkiytynyt mulla mielestä, enkä rehellisesti sanoen oikein välitäkään muistaa sitä :/ Kuitenkin sen verran sain v. 09 jotain aikaiseksi, että silloin kesällä pyrin eri korkeakouluihin: Seinäjoelle, Ouluun, Kokkolaan ja Kouvolaan, ja pääsin heti sisälle Seinäjoelle ja Kouvolaan. Mieli olisi halajannut lähteä heti syksyllä opiskelemaan, mutta se oli mun silloisen heikon voinnin takia mahdotonta; lykkäsin koulun aloittamista vuodella.

Vuoden 2010 tammi-toukokuun ajan olin viikon mittaisilla intervallijaksoilla avo-osastolla joka kuukausi, ja kerrankin mun vointi koheni ihan oikeasti. Mulla oli selkeät tavoitteet: tulla niin hyvään kuntoon, että voin aloittaa opinnot uudella paikkakunnalla. Ja sen tavoitteen mä saavutin.
Syyskuussa nimittäin minusta tuli virallisesti Seinäjoen asukas :)
Kaikki oli niin erilaista kuin mihin oli tottunut: hurjasti isompi kaupunki, paljon ihmisiä, paljon kauppoja :D Ja koulu, tietysti! Kaikki nämä uudet asiat kuitenkin rupesivat kääntymään mua vastaan, ja jälleen vointini meni huonommaksi: rupesin laihtumaan jo ennestään laihasta kropastani. Jätin koulun tauolle - ja tauolla se olikin aina syksyyn 2012 saakka - ja keskityin hoitoihin. Ja voi sitä riemua kun näin ilmoituksen Miloffin balettikoulusta! Mä olin aina halunnut aloittaa baletin - ihan pikkulapsena kävinkin tanssitunneilla, mutta isosiskoni kielsivät äitiäni laittamasta minua balettikouluun, koska "tanssijoilla on niin rumat jalat!" - ja tammikuussa 2011 aloitinkin baletin. Baletti oli mun pelastus ihan kaikilla tavoilla.
Mä rupesin syömään jaksaakseni tanssia, ja mun kunto alkoi kohentua. Sietämättömät selkäkivut alkoivat olla paremmin hallinnassa lihasten kasvun myötä. Huomasin miten rankkaa liikuntaa baletti oli, ja tosi nopeasti aloin käymään 3-5 kertaa viikossa tunneilla, ja sain ekat kärkkärit!



Pikkuhiljaa syömishäiriökuvio alkoi painua taka-alalle mun mielessä - totta kai se oli aina läsnä, ja tulee aina olemaankin - ja mun elämään tuli sisältöä. Rakastuin balettiin niin tulisesti, että mä rupesin suunnittelemaan jo opiskeltavan alan vaihtoa: en mä halua mihinkään konttorityöhön, mä haluan tanssia! Se ajatus tuntui niin luonnolliselta - olenhan mä taiteilijasielu ja lähtöisin taiteilijaperheestä! - että mun mieleen hiipi helpotus.
Rupesin miettimään eri keinoja saada tanssista ammatti, ja ensimmäinen askel oli pyytää silloiselta baletinopettajaltani suosituskirjeen Balettioppilaitosta varten.


Joo, ihan totta! Mä olin yhteydessä sinne ja tosissaan suunnittelin mennä pääsykokeisiin :D

Suosittelukirjeen sain, mutta Baoliin en pyrkinyt. Mietin Oulun amk:ta ja tanssinopettajan alaa... mietin Kuopion koulua, mietin vähän kaikkea.
Kuitenkin keväällä 2012 tullut polvileikkaus hiljensi tahtia, ja pakkoloma laittoi mut miettimään asioita uudestaan. Jospa mä nyt kuitenkin aloitan ne liiketalouden opinnot ensin ja katson sitten myöhemmin.
Näin tein, ja myös syömishäiriön osalta tilanne oli hyvä: söin normaalisti ja olin normaalipainoinen. Myös uusi parisuhde helpotti tilannetta, ja huolimatta pienistä epävarmuuden tunteista ja ajatuksista "mun perse näyttää järkyttävältä näissä farkuissa", olin aikalailla normaali. 
Ainakin hetken.
Vuonna 2013 aloin saada tarpeekseni hiljalleen hiipineestä itseinhosta ja kroppainhosta: mä olin valtava! Bmi oli 25, joka tämän ikäisellä ihmisellä on vielä normaali, mutta ei mulle. Mä olin vaihtanut balettikoulua, ja kaikki muut tanssijat olivat paitsi mua niin paljon nuorempia, niin myös paljon hoikempia. Mä en kehdannut olla pelkät trikoot, leotardi ja hame ylläni, vaan pidin leotardin päällä löysää t-paitaa tai toppia; häpesin kroppaani niin paljon.
Joten aloin laihduttamaan.
Ekat 5 kg lähti nopeasti, ja muutamassa kuukaudessa olin pudottanut jo 10 kg. Siinä mä sitten pysyin, sillä tuli kesä: mun työharjoittelu Mustissa ja Mirrissä sekä maailman ihanin Doora! <3 Kesä kuitenkin läheni loppujaan, ja silloinen poikaystäväni lähti syksyksi Kiinaan Shanghaihin vaihtoon. Mä reagoin siihen pudottamalla 10 kg, ja loppuvuodesta kun poikaystävä palasi Suomeen, hänen pakotuksestaan jouduin nostamaan painoa viitisen kiloa.
Näin mä alkuvuodesta 2014 pääsin jo normaalipainoon, ja olin myös alkukesän samoissa mitoissa.

vuoden 2013 loppupuolella... ^^



ja huhtikuussa 2014

Loppukesä 2014 oli sitten se, joka katkaisi kamelin selän. Meille tuli ero, ja mä reagoin siihen täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin: anoreksiaoireilulla.
Mun paino rupesi putoamaan aika haipakkaa, mielialaltani olin masentunut ja ahdistunut, ja yritin vain selvitä päivästä toiseen. 
Vuoden vaihduttua tilanne jatkui pahenemistaan, ja myös hoitotaho huolestui. Lääkäri, joka on hoitanut minua koko sen ajan kun olen Seinäjoella asunut, huolestui todella pahasti ja teki minulle lähetteen syömishäiriöyksikköön. Nyt olen huhtikuusta lähtien käynyt siellä, ja tänään sain kuulla käyntien jatkuvan. Eli olen kyllä hoidon piirissä, ja eri terapiatapaamisia minulla on kolme kertaa viikossa.
                         
Pahinta tässä kaikessa on unettomuus: en ole 2,5 kuukauteen nukkunut kunnolla; nukahdan yleensä, mutta nukun vain muutaman tunnin. Viime yönä nukuin 3 kokonaista tuntia, joten jaksamiset ovat tosi rajalliset. Puhun ja puhun, valitan ja valitan jokaiselle tapaamalleni hoitajalle ja lääkärille tästä unettomuudesta, mutta siirtymää puheista tekoihin ei oikein tapahtu. Viime viikolla sain yhden nukahtamislääkkeen kokeiltavaksi, mutta koska se on hyvin lyhytvaikutteinen (4-5h max.), herään heti sen jälkeen kun se lakkaa vaikuttamasta. Joten ei oikein toimi.
Minulle sanotaan, että nosta painoa ja syö kunnolla, niin unikin tulee. Mutta se ei oikein mene niin, ei tällä väsymyksellä. 
Mä olen niin väsynyt, että kaikki mun ahdistus- ja masennustasot ovat huipussaan, ja se hankaloittaa syömistä. Jos mä saisin nukkua kunnon yöunia, mun jaksaminen ja ahdistus olisi ihan toista, jolloin myös ruokailut onnistuisivat huomattavasti paremmin.
Mutta mä olen vain potilas. Mitä merkitystä mun sanomisilla on?
Mä jätin tästä tekstistä ihan tietoisesti pois kaikki merkinnät painoista ja tarkoista bmi:stä, koska se voi triggeröidä joitakin. Varmasti teitä kiinnostaa tietää, paljonko olen painanut alimmillani, paljonko painan nyt, paljonko mun pitäisi painaa, jne. 
Mutta mitä se tieto ketään auttaa, koska se ei auta edes mua itseäni?
Joten ei - en tule niitä kertomaan.
Jokainen päivä on kamppailua, ja monesti toivon, ettei mun tarvitsisi käydä tätä enää uudestaan läpi. Mutta kaikki nämä vuodet ovat tehneet musta erittäin vahvan ihmisen henkisesti. Kyllä, mä olen kyyninen ja sarkastinen, epäilen aina pahinta. Mutta mun mielestä lasi on aina puolillaan ja mä löydän kaikesta edes jotakin positiivista. Mä uskon siihen, että elämä kantaa, siihen, että asioilla on taipumus järjestyä. Ainahan ne ovat jotenkin järjestyneet! 
Joten jos tästä kaikesta tekee jotakin yhteenvetoa, niin kyllä, on asioita joita kadun syvästi. Mutta ilman näitä helvetillisiä vuosia mä en olisi kuitenkaan tässä. Mulla on ihana perhe, joka on aina tukenut mua ja nostanut mut ylös, jos mä en ole itse jaksanut nousta. 
Totta on se, että verrattuna ikätovereihin mä olen tietyllä tavalla jäljessä heistä: mulla ei ole paljoa työkokemusta, en ole ehtinyt tienata kuin ainoastaan kolmena vuonna, jolloin olin oopperan orkesterissa töissä.
Mutta entä sitten? Mulla on vaikka kuinka paljon aikaa käydä töissä ja tienata rahaa. Tärkeintä on se, että mä teen töitä itseni kanssa, opin hyväksymään itseni ja elämään itseni kanssa. Koska se suhde, jonka mä muodostan itseni kanssa, on mun elämäni tärkein. Kehenkään muuhun ei voi luottaa täysin, ainoastaan itseensä. Nämä voivat olla kovia sanoja, mutta ne on kylmää faktaa.
Te, jotka siellä mietitte omaa itseänne ja kroppaanne, mietitte kannattaako syödä suklaata/lämmintä ruokaa, kannattaisiko skipata joku ateria, laihduttaa pari kiloa, treenata kesäkuntoon, niin tässä vastaukset: kyllä kannattaa syödä sekä suklaata että lämmintä ruokaa, ei kannata skipata mitään ateriaa. Laihdutus on kannattavaa vain sellaisille ylipainoisille ihmisille, jotka hyötyvät siitä terveydellisesti. Kesäkunto on jokakesäinen juttu, joten kannattaako todella joka vuosi kärsiä sitä stressiä ja ahdistusta siitä, että pitäisi olla rantakunnossa? Mitä sä hyödyt siitä pitkällä tähtäimellä? Onko se sun tavoitteiden mukaista?
Tuskin.
Jos sä seisot tuolla Torikeskuksessa henkkamaukan ikkunan edessä ja ihailet niitä bikinejä epänormaalin pienien mallinukkien päällä, käännä katseesi oikeaan Arnoldsin suuntaan ja mene tilaamaan yksi smoothie ja donitsi. Sillä Arnoldsin donitsit on parhaita! ;) Ja smoothiet niiiiin hyviä!
Tärkeintä on olla terve, sillä vain terveellä kropalla voi tanssia.
Uskokaa mua, että on hemmetin pelottavaa olla treeneissä ja tuntea rytmihäiriöt jumputtavan kurkussa ja rinnassa ja miettiä, ehditkö tehdä osuutesi ennen kuin kenties pyörryt. Tai saat sydänkohtauksen. Ei, se ei ole mukavaa ja kyllä, se on hemmetin pelottavaa!
Mä osaan puhua ja kirjoittaa, mutta tässä kohtaa mun sanoista tekoihin -äksönissä on joku piuha väärin liitetty: tiedän mitä pitää tehdä, mutta se pelottaa tehdä. Tiedän, että mun kroppa oikeasti vetelee viimeisiään, mun luusto ja sydän ei kestä tätä enää, ja mikäli mä mielin tanssia vielä 3-kymppisenä, en vaan voi enää jatkaa sairastamista.
Mutta lihomisen pelko on niin suunnaton! Kun se ottaa näin rajun otteen, siitä on hiton vaikeaa ja raskasta yrittää pyristellä irti. Mä haluaisin luovuttaa - voi pojat kuinka haluaisinkin! - mutta en voi. 
Mun on pakko jatkaa taistelua.





































24. toukokuuta 2015

Happy birthday me!

Jälleen sitä on edellistä fiksumpi, vanhempi ja - ehdottomasti! - filmaattisempi,
joten tässä todisteita vertailua varten ;)
 Tänä aamuna heräsin seitsemän aikaan puhelimeni pirinään, ja vastattuani unisiin korviini kaikui "paljon onnea vaan!" duettona äitini ja isäni laulamana. Puoli viiteen saakka valvottuani kiitos unettomuuden olin "hieman" tokkurassa ja ihmettelin, että mitä nyt. Sitten muistin.
Mun synttärit, ja 28 vuotta pärähti mittariin! Käääääks!!

Muuten ei päivä ole ollut normipäivästä ihmeellisempi; aamupäivän ajan puhelin soi, kun sisarukset soittivat onnittelupuheluita. Kun siskot sen puoleen loppuivat ja näin ollen myös puhelut loppuivat, käytin Dooran ulkona ja käväisin Siwassa. 
Kotona tein - tai lämmitin - hieman ruokaa: uunissa paistettuja broiskun rintafileitä sekä itsetehtyä salaattia ihan kastikkeen kera (itsetehty sekin ;D). Hetki Housen kanssa lounasta syöden, ja sitten lähdettiin Dooran ja yhden kaverin kanssa Jouppilanvuorelle (klik!) samoilemaan.



Olen ollut nyt koko viikon ilman yhtäkään treeniä, ja siltä se tuntuikin. Jyrkkiä ylämäkejä kiivetessä reisilihakset tosissaan joutuivat töihin, ja sen kyllä tunsi jo heti alusta alkaen. 
Mä tykkäsin hirveästi samoilla siellä jouppilanvuorella metsissä pitkin pieniä kinttupolkuja, ja juoksunhimokin kasvoi niin pahaksi, että oli pakko juosta jonkin aikaa pitkin ylä- ja alamäkiä. Se hieman helpotti...
Mutta nyt kun tiedän reitit, aion ehdottomasti käydä siellä lenkkeilemässä Dooran kanssa! Aktiivisena ihmisenä mä kaipaan liikuntaa - muuten tulen hulluksi!! - ja kun tanssitunteja ei nyt ole - tai, Miloffillahan on kesäkuun ajan 1-2 krt/vk aikuisbalettia, mutta ne eivät ole tarpeeksi - niin omien pesa-vuorojen lisäksi on vain pakko päästä liikkumaan kunnolla!


Doora näytti nauttivan tunnin reippaasta samoilusta metsässä vallan mainiosti - välillä päästin sen ihan lyhyeksi hetkeksi irti, ja heitin sille pientä keppiä lähellämme. Mihinkään koiruli ei lähtenyt, vaan tepsutteli minun perässäni :)


Reippaan lenkin jälkeen kotona Doora suuntasi heti juomakupin ääreen: pienelle oli iskenyt kunnon jano aurinkoisella säällä.
Tarkistin sen turkin, sillä punkkikausi on alkanut jo hetki sitten. Eilen kyllä laitoin Dooralle Frontline Comp -paikallisvaleluliuoksen niskaan (klik!), mutta tarpeeksi varovainen ei voi koskaan olla.
Turkkitsekkauksen jälkeen Doora innostui vielä leikkimään mun kanssa, ja rauhoittui sitten jyrsimään pureskeltaviaan.
Ja näin mä sain hetken aikaa järjestää itselleni ah niin ihana You're getting old and fabulous -photoshootin, ja niiden lopputuloksia onkin tässä blogitekstissä ;)

"Äiti ei taas..!"

18. toukokuuta 2015

And so it was over

Kevätnäytös oli eilen. Paino sanalla oli.
Miten se tuli ja meni niin äkkiä?

Tällä kertaa mullakin oli aika monipuolinen näytös, sillä rooleja oli jopa kolme sen tavanomaisen yhden sijaan. Tämä tarkoitti esiintymiskertojen lisäksi myös sitä, että stressattavaa oli triplasti enemmän.
Vaikka meillä oli harjoituksia paljon - paljon! - niin koko ajan mulla oli keskeneräisen tunne: en ollut mielestäni harjoitellut niin paljon kuin olisi pitänyt, en esimerkiksi koko kevään aikana varannut omia peilisalivuoroja kuin about kahdesti. Viime keväänä harjoittelin lähes koko ajan meidän näytösnumeroa - tosin se olikin aika vaativa verrattuna tämän kevään näytösnumeroiden vaikeusasteeseen. Vaikka numeroita ei tosiaan voi verrata toisiinsa, koska kyseessä oli ihan erilaisia tansseja, niin kuitenkin mielestäni viime kevään tanssi oli huomattavasti hankalampi.
Mutta asiaan!

Teatterilla olin tällä kertaa todella ajoissa, kello taisi olla vasta yhdentoista hujakoilla. Mun piti kuitenkin meikin lisäksi kihartaa hiukset - tietystä sattuneesta hiusonnettomuudesta johtuen en uskaltanut tehdä sitä enää kotona, vaan laskin sen varaan, että muut tytöt osaavat tarpeen tullen auttaa mua mikäli jokin kiharrintapaturma uhkaa mua jälleen.
Meikin sain tehtyä, hiukset kiharrettua yhden tytön avustuksella, ja klo 13 näytös alkoi. Näytöksessä esiintyi vierailijana Raekveresta erään tanssikoulun tanssijat tanssilla, joka oli ote baletista La Sylphide. Kaunis, kaunis tanssi, ja ihastelin etenkin miespääosan esittäjän korkeita hyppyjä. Hyvin kyllä hommansa hoitivat!
Seurasin pari muutakin numeroa, mutta lähdin sitten pukuhuoneeseen tekemään viimeiset valmistelut. Faust oli vuorossa pian väliajan jälkeen, ja mun piti vielä pukeutua, laittaa hiukset kunnolla ja lämmitellä.



Kokonaisuudessaan Faust meni ihan hyvin. Ensimmäisessä - klo 13 - näytöksessä jännitin hieman, ja olin tosi täpinöissäni. Koetin pitää mielessä nilkat ja polvet, muistaa tuoda olkapää kunnolla mukaan fouetteissa. Eli tyypillisiä seikkoja, joista on aina treeneissä puhuttu. Pelkäsin hieman, että saanko jotain blackouteja, mutta ei - kaikki meni ihan hyvin.

lavalla, Faust. laatu sucks, anteeksi :/
Mä viihdyin lavalla - itse asiassa mä rakastin jokaikistä hetkeä, jonka lavalla vietin! Jotenkin tuntui siltä kuin olisi lavalla kokonainen, luotu sitä hetkeä varten. Tätä on hiukan hankala yrittää selittää, mutta toivottavasti saatte käsityksen :)
Mä olen jotenkin päässyt myös siitä hirveästä jännittämisestä eroon; aiemmassa näytöksessä oli semmoinen pieni jännitys ja täpinä päällä, mutta sitten myöhemmässä näytöksessä en jännittänyt yhtään. Mua helpotti saada vahvistus sille, että mä voin esiintyä ilman jännitystä, että se viime joulunäytöksenä koettu jännityksettömyys ei ollutkaan mikään tilapäinen, once in the lifetime -tyylinen häiriö, vaan se voi tapahtua uudestaan.
Älkää kysykö miten se on tapahtunut - kokemuksen kautta? Iän myötä? Todennäköisesti molempia. Teininä - ja vielä pari vuotta sitten - olin ihan armoton jännittäjä, mä jopa pyysin viulunsoiton opettajaltani, ettei minun tarvitsisi esiintyä konserteissa, koska jännitys oli jotakin ihan hirveää! Nyt olen tosiaan saamassa sitä haltuun ja löytänyt siitä sellaisen tietyn potku persauksille -tyylisen jutun :D

ekan näytöksen jälkeen Coppeliana

Sen sijaan Coppelian suhteen oli sekä onnea että epäonnea.
Mä nimittäin mokasin Coppeliana kiitokset ihan täydellisesti!
Muuten se meni hyvin: istuin tuolilla talon ikkunassa - itse asiassa se oli hiukkasen tylsää, koska en nähnyt sieltä edes muiden tansseja - ja tein oman osuuteni ajallaan ja kuten suunniteltu. Sitten tuli kooda ja Coppelia loppui. Valot sammuivat about kolmen sekunnin ajaksi, ja sitten alkoi kiitokset.
Mä kuulin taputukset, jäykistyin ja kurkkasin talon yhtä seinää edustavan verhon välistä ja näin, kuinka lastentanssilaiset juoksivat lavalle kiittämään. Mitä hittoa mä teen?
Talo - ja siis mun paikka - oli näyttämön vasemmassa reunassa ja kiitokset tehdään oikeasta reunasta, enkä mä mitenkään ehdi juosta ja kiertää koko näyttämöä takaa eikä tule kuuloonkaan, että mä juoksisin näyttämön läpi toiselle reunalle.
Mä istua jäkitin hetken aikaa kauhusta jäykkänä penkillä - tiedostin, että kaikki näkevät mut siinä koko ajan - ja mietin mitä mä teen.
Lopulta tuli Coppeliuksen ja Äidin vuoro kiittää, ja mä tulin ulos kopistani, edelleen näyttämön väärällä puolella. Päätin, että ei ole muutakaan vaihtoehtoa, joten pakko näin.
Sipsutin sieltä sitten keskelle näyttämöä tekemään kiitokset just niinkuin oli harjoiteltu - ainoastaan vaan väärältä puolen näyttämöä. Mun teki niin mieli potkia itteäni persuuksille, mikä idiootti!!
Muutenkin Coppelian kiitokset menivät vähän sinne päin. Suurimmaksi osaksi ihan ok, lopussa oli joitakin Coppeliuksen spontaaneja tekemiä nyt kaikki vielä kerran -meiningillä tehtyjä kiitoksia. Mutta mä syytin kaikesta itteäni: iso, typerä idiootti!
Itse asiassa tässä tällä hetkelläkin tätä kirjoittaessani kyynelet kihoavat silmiin ja tekisi mieli vaan itkeä kiukusta ja harmista. Miten paljon mä siitä roolista touhotin, ja sitten pilasin kaiken!!

Mutta klo 17 näytöksessä Coppelian masurkka meni hyvin, muistin viimeiset korjaukset ja paikanmuutokset. Itse asiassa tuntui siltä, kuin olisi just ehtinyt mennä lavalle kun sieltä piti jo tulla pois. Se meni liian äkkiä!
Mä tykkäsin tosi paljon esittää yhtä masurkkalaista lavalla - edelleen siinä lavassa on jotakin erikoista, siellä tylsäkin rooli muuttuu paljon mielenkiintoisemmaksi. Jännitys ei vaivannut yhtään, oli vain energinen ja hyvä fiilis. Ja kiitoksetkin menivät paremmin ;)

masurkkaa; anteeksi mun järkyttävä ilme
  
Jos multa kysyttäisiin menikö hyvin, niin en osaisi vastata siihen: mulla on aika ristiriitaiset fiilikset. Kyllä, tanssit menivät ihan hyvin, mutta kaiken pilasi se mun Coppelian kiitos. Tiedän, että on ihan turhaa jauhaa niin pienestä asiasta. Mutta koska kyseessä on minä - aikuisaloittelija, jolla ei ole tanssissa mitään tulevaisuutta, jota pidetään esityksissä mukana vain säälistä, siksi kun on pakko - niin jokaikinen pienen pienikin virheliike on potenssiin kymmenen. Mikäli pääosan esittäjä olisi tehnyt saman, niin fine, ei siinä mitään. Kyseessä on erinomainen tanssija, jolla on hyvä tulevaisuus tanssin parissa. Mutta kun kyseessä on tällainen surkimus kuin minä, se on lähes anteeksiantamatonta.
Tiedän, vellon itsesäälissä. Anteeksi.


Faust, juuri lavalle menossa. ja kyllä, mulla on kaksi jalkaa ;) :D

Tämä näytös tosiaan päätti tämän lukuvuoden, ja tanssitunteja ei olekaan ennen ensi syksyä. On melko tyhjä olo: mitäs nyt? Koko talvi ja kevät on paahdettu tätä kevään loppua varten - niin koulussa kuin tanssissakin - ja nyt kun se loppu on ohi... so, what then? 
Onhan tässä yksi uusintatentti tällä viikolla, mutta en puhu siitä.
Pitänee kaiketi varata peilisalille omia vuoroja ja käydä tanssimassa, yrittää pitää kuntoa yllä ja pehmentää tätä äkkipudotusta. Mutta muutama päivä tätä olotilaa kestää, ja sitten sitä sopeutuu. 

Onko teillä tällaista tyhjää oloa, vai jatkuuko teillä treenit kesälläkin?
Niin, ja miten teidän näytökset ovat menneet vai onko vasta tuloillaan?
Kertokaa ihmeessä! :)

 

14. toukokuuta 2015

Katastrofin aineksia

näin sen täytyy olla! koska eihän mussa ole mitään vikaa...

Todellakin ilmassa on katastrofin ainekset! Koko tämä kulunut viikko on mennyt niin huonosti, että hirvittää jo ajatellakin tulevaa. Mä käsitän kyllä huonon päivän, ehkä jopa kaksi hieman huonohkoa päivää peräkkäin. Mutta tämä ei ole mikään huono päivä. Noooo way.

Aloitetaanpas ihan alusta. Eli viime sunnuntai-ilta.
Koska meidän tanssikoulun näytös on nyt tulevana sunnuntaina (17.5., nyt merkatkaa kalenteriin ja tulkaa katsomaan!), on ollut vähän kaikensorttista näytösvalmistelua, ja koska maanantaina oli kenraali, piti sunnuntai-iltana valmistautua siihen.
Mulla oli Faustin esiintymispuku kotona mukana, koska aiemmin viikolla ompelin siihen kukkia, ja nyt piti lyhennellä olkaimia muutamalla sentillä. Olen surkea käsistäni, mutta onnistuin sentään tässä. Sitten päätin, että olenpas oikein perusteellinen ihan hiuksia myöten, joten tein wc-paperista rullia ja rullailin hiukset, sillä  Faustissa pitää hiusten olla kiharat ja vapaat.
Touhusin tämän(kin) illalla, joten luonnollisesti mun aivotoiminta ei ollut enää kovin vilkkaana (onko se koskaan?) eikä tullut mieleen, että ohutta tukkaa ei kannata rullata pieninä osioina, sillä tuloksena ei ole suuret, kauniit Hollywood-laineet. Mun hiuksissa ei tahdo kampaukset pysyä, joten lotrasin oikein urakalla supertehokasta muotovaahtoa ja kampausnestettä.
Doora hieman arasteli mua sen illan - jäi itse asiassa nukkumaan osan yöstä sohvan selkänojalle :D - mutta aamusta se osoitti suurta kiinnostusta mun huikeita rullia kohtaan. Irroitin rullat ja tadaa - tuloksena oli afropuudelikiharat, jotka pongahtivat takaisin päänahkaan tiukaksi pieneksi rullaksi :/
Kampasin ne mutta jätin ne isolle letille päivän ajaksi, jotta ne ehtisivät hiukan loiventua ennen päivän kenraalia.

vasemmalla ne huikeat rullat; oikealla maanantain ostoksia: uusia pinnejä sekä meikkivoide, joka kerrankin on tarpeeksi vaalea!
Eipä ne juuri siitä loiventuneet - menivät vain enemmän sekaisin - joten pikaisen googlesta etsittyjen neuvojen jälkeen päätin koettaa ilmakihartimella taltuttaa niitä puudelikikkuroita. Huge mistake!!
Se harjaosa nimittäin takertui mun hiuksiin niin rajusti, että mun oli pakko leikata se irti!!
Mä yritin tehdä kaikkeni saadakseni sen irti: varovaisesti yritin etsiä oikeaa reittiä saada se harja irti, yritin suunnilleen hius kerrallaan irroittaa sitä, yritin kostuttaa vedellä ja takunpoistoaineella, mutta tuloksetta. Mä itkin ja ulvoin kuin 5-vuotias, sillä nyt mun vasemman korvan ja ohimon kohdalla on melkein siili kolo, jota korostaa nyrhityt hiustenpätkät. Se kolo ei näyttäisi niin pahalta, jos mun hiukset olisivat paksummat; näin ohuessa tukassa se kolo näyttää järkyttävältä!! Tässä vaiheessa kello oli jo niin paljon, että menin paniikkiin: mun kyyti ei ehtinyt, Doora piti käyttää pissalla, piti korjata poskille valuneet meikit ja verrytellä ennen lavalle menoa. Ja piti yrittää jotenkin paikata sitä järkyttävää koloa mun päässä. Hosuin järkyttävällä kiireellä, ja luojan kiitos sentään taksi tuli suunnilleen minuutissa soiton jälkeen, joten ehdin just ja just teatterille.
Teatterilla Faustin osuus meni joten kuten, sillä meillä ei ollut edes äänimiestä paikalla just silloin, joten tanssi mentiin läpi laskemalla -.- Mutta läpi se kuitenkin meni, vaikka mun ajatukset olivat edelleen hiuksissa. Miten mä saan tehtyä edes kunnollisen nutturan Coppeliaan? Tai edes hiukset pelkälle ponnarille?

Onneksi Faustin ja Coppelian välillä oli rutkasti aikaa, joten sain suunnitellusti oman kyytini ajoissa ja Dooran lähetettyä hoitoon loppupäivän ajaksi. Tiedossa oli, että mulla menisi melkein iltayhdeksään teatterilla, enkä jaksaisi tallustaa kodin ja teatterin väliä edestakaisin koiraa pissattamassa.

Coppelia meni paremmin.
Helpotuin huomatessani, että nuken roolissa mä istun lähellä valoja, joten en palellut niin holtittomasti kuin yleensä. Tosin selän polttava kipu alkoi melkein heti, mutta selvisin siitä särkylääkkeen avulla. Coppeliuksen roolissa oleva Janis kyllä aiheutti sen, että mun oli mahdotonta yrittää pitää pokerinaamaa, sillä hän on varsin hupaisa ja iloinen persoona :D Repeilin vähän väliä Coppeliukselle ja Äidille, sillä tosiaan molempien esittäjät ovat niin omiaan niissä rooleissaan :'D
Janisilla on myös hupaisa tapa jaella kehuja ja muita kommentteja tanssijoille, ja hän muutenkin "levittää" sellaista iloisuutta ja huumoria ympärilleen, joten ei siinä kerta kaikkiaan voinut enää murehtia oman tukan kohtaloa. Näin ollen myös masurkka siis meni ihan hyvin, ja ainakin omasta mielestäni pystyin enemmän sisäistämään roolihahmon; Coppeliaa on kuvattu huumoribaletiksi, ja nyt se siltä tuntuikin :)

mä niin ah rakastan tuota Coppelian tiaraa.. :DD

Maanantaina juotujen energiajuomien takia ja Dooran pahan närästyskohtauksen, oksentelujen ja mattojen pesun takia en juurikaan nukkunut ma-ti välisenä yönä, joten väsymys oli jotain käsittämätöntä. Mulla oli tiistaina yksi tapaaminen, mutta mut lähetettiin kotiin nukkumaan, sillä silmät olivat puoliummessa, ajatus ei kulkenut yhtään (vielä vähemmän kuin normaalisti) ja olin aivan tokkurassa. Kotiin päästyäni todellakin nukuin sikeät, lähes 2-tuntiset päikkärit, ja niiden (ja energiajuoman) avulla selviydyin joten kuten päivän kaksista treeneistä. Kaksisesti ne kyllä meni - etenkin Faust, sillä väsymyksen takia olin aika ärtynyt ja ahdistunut, ja kaikki tekemäni virheet ja epäonnistumiset tuntuivat potkivan mua päähän entistä pahemmin, eikä mistään tuntunut tulevan mitään.
Olen kyllä kärsinyt kunnon unettomuudesta viimeiset 2 kk, ja parhaimpina öinä olen nukkunut 5-6 tuntia, yleensä keskimäärin 3-4 tuntia. Mä olen ihminen, joka tarvitsee vähintään 8-9 tunnin yöunet toimiakseen kunnolla, joten kolmanneksen yöunilla olen välillä kuin zombi. Olen puhunut hoitotaholle tästä unettomuudesta, mutta aina on vain sanottu (riippuen tahosta), että "eikö se-ja-se puutu siihen ollenkaan" taikka "kokeile rentoutumista, syö vaikka iltapalaa". Newsflash: mä olen kokeillut KAIKKEA! Ihan kaikkea ei-lääketieteellistä: laskenut lampaita, juonut lämmintä maitoa, syönyt tukevan iltapalan, jättänyt sen vähemmän tukevampaan versioon, tehnyt mindfullnessia, noussut vartin välein ylös sängystä, pakottanut itseni olemaan nukkumatta, pakottanut itseni ajattelemaan että NUKAHDA... u name it, I've done it.

Myös flunssa on tehnyt tuloaan jo monta viikkoa, ja keskiviikkona se paheni. Kuumetta oli 800 mg buranan jälkeenkin 37,3; ei monelle ehkä lämpö eikä mikään, tiedän, mutta mun normaalilämpö on 35,7-36,3, joten pelkkä 37 tuntuu jo pahalta.
Kaiken huipuksi kävellessäni koulusta kauppaan, mun sateenvarjo hajosi lopullisesti. Se on aina ollut laihaa tekoa ja tahtonut lähteä tuulen mukaan, ja nyt tuulenpuuska käänsi sen väärinpäin katkaisten siitä useamman pinnan, joten siitä tuli käyttökelvoton. Talsin kaatosateessa kauppaan, heitin satikan roskiin ja kävin (läpimärkänä) ostamassa uuden satikan ja ruokaostokset ja menin kotiin.
Mä emmin ja arvoin kannattaako lähteä treeneihin, mutta energiajuomaa ja buranaa nassuun, treenivaatteet päälle ja harjoituksiin. Onneksi menin, sillä sain tosi hyviä korjauksia ja selvitettyä näin tiettyjä, hieman epävarmaksi jääneitä asioita koskien masurkkaa. Ja näin just näytöksen alla ei parane olla treeneistä pois kovin heppoisin perustein.

Nyt tänään olen yrittänyt olla mahdollisimman rauhassa - mitä nyt heitin Dooran puudelitoverit pihalle (= siivosin), sillä vanhempani tulevat huomenissa viikonlopuksi näytöstä katsomaan. Kuume on ollut laskussa ja muutenkin vähän parempi fiilis. 
Joten ehkä tästä ei niin kamala katastrofi tulekaan...? Uskallanko sanoa..

Huomenna on tiedossa viimeiset Faustin treenit ja lauantaina puolestaan Coppelia.
Mä oon niin innoissani siitä Coppelia-nuken roolista, etenkin kiitoksista, sillä ekaa kertaa (ja todennäköisesti ainoaa kertaa!) pääsen ihan yksin kiittämään :D Aina olen ollut osana ryhmää, mutta Coppelia-nukke on tosiaan yksi solisteista ;) Minä ja minun huima soolodebyyttini..:'D Se on niin huvittavaa - ja monien mielestä varmasti säälittävää tämä, miten mä olen siitä niin mielissäni - mutta mä tiedän sen erinomaisen hyvin, ettei mulla ole koskaan asiaa solistirooleihin tanssin saralla, joten mä aion ottaa kaiken mahdollisen irti tästä kerrasta. Toisille on tosiaan itsestäänselvää se, etteivät he tanssi kuororooleissa, vaan heille on aina varattu ne pääroolit; toisille on taasen itsestäänselvyys se, etteivät he koskaan tanssi missään soolorooleissa. Joten voitteko syyttää minua siitä, että olen niin mielissäni tästä?

minä, kamala ilmeeni, Faustin puku sekä The Haba! mun haba on nimittäin parempi kuin ennen. kuva hieman syö sitä, sillä livenä hauis-, ojentaja- ja olkalihasten erottuvuus on kyllä hyvä.

Uskon, että monella teistä on eka esiintyminen käsillä, joten linkitän tähän muutamia artikkeleita esiintymiseen valmistautumisesta. Suurin osa näistä on aikalailla itsestäänselviä juttuja, mutta u never know, jos siellä on jotakin uutta ja auttaa hoksaamaan sellaista, mitä ei olisi muuten tiennyt.

About Dance: dance recital tips
Tricia Sloan Dance Center: recital tips #3

Ja noitahan löytyy. Tosi paljon on samoja asioita, toisissa vinkit on tanssikoulusidonnaisia.
Sellaisen huomasin, että joissakin luki, että alushousuja ei saa käyttää o_O Ymmärrän tämän täysin: kuvitelkaas esiintyjä, jonka tutun housuosasta tai puvun läpi vilkkuu (värilliset) alkkarit! Vaikka esiintymispuvun alla käytetäänkin aluspukua, se on niin ohut ettei se peitä värillisiä - tai edes valkoisia - alushousuja. Lisäksi uskon, etten ole ainoa hieman häveliäs ihminen, jota ajatus esiintymisestä ilman pikkuhousuja kammoksuttaa. Joten itse aion "ongelman" ratkaista yksinkertaisesti ihonvärisillä alusvaatteilla.

Mutta kuinka teillä on näytösten suhteen asiat: joko on näytös ollut vai onko vasta tulossa?
Millä fiiliksillä on mennyt/on tulossa? :)

6. toukokuuta 2015

Hermoratahieronta

Kipukroonikkona mä etsin koko ajan vaihtoehtoisia hoitomuotoja, sillä pelkkä opiaattikipulääkkeiden syöminen ja liikunta ei toimi. Toki niistä on apua - ilman liikuntaa mä olisin melko suurella todennäköisyydellä rullatuolipotilas - mutta pahimpina kipukausina ei voi oikein tehdä mitään. Onneksi nämä hirveät kipukaudet alkavat olla historiaa.

Bongasinkin eparista ilmoituksen hermoratahieronnasta (klik!), joka siis eronnee tavallisesta hieronnasta siinä, että lihasten sijaan "kaivellaan" hermoratoja (venäläisessä koulukunnassa, kuulemma erittäin kivuliasta) tai niitä hermoja käsitellään ihon hermopisteiden kautta (itämaisessa koulukunnassa).
Paljon hermoratahierojat mainostavat sitä, miten jotkut potilaat ovat parantuneet pitkäaikaisista - jopa kroonisista - kiputiloista pelkästään yhden ainoan hoitokerran jälkeen; yleensä tarvitaan 3-5 hoitokertaa, jotta tavoitteeseen päästään, eli potilas pääsee kiputiloistaan eroon.

Mutta.
"Venäläisessä hermoratoja kaivellaan ja se on hyvinkin kivuliasta, esim. fibromyalgiaa sairastaville tämä muoto ei sovi ollenkaan."
Pyhä jysäys - en taidakaan mennä ainakaan venäläisen koulukunnan edustajien kaiveltavaksi! Mua kipuherkempää ihmistä tuskin on olemassakaan, ja ainakin tuon nettisivun mukaan oireet pahenevat aluksi, kun elimistöstä poistuu valtavia määriä kuona-aineita ja myrkkyjä. Ja käytännössä tämä siis tarkoittaisi sitä, että nukkuisin entistä huonommin - ei voi olla enää mahdollista, koska parhaimmillaankin nukun max. 3-4 h yössä - kipujen takia, en pystyisi käyttämään Dooraa ulkona kahta minuuttia pidempään, en voisi tehdä kotitöitä, en istua tai seisoa. Olisin invalidi.

Mutta ajatus siitä, että pääsisin loppuiäkseni eroon lavan seudun polttavasta kivusta ja lonkkien jatkuvasta tulehduskierteestä, on erittäin houkutteleva.

Onko teillä kenelläkään kokemusta tai tietoa tuosta hermoratahieronnasta? Kuinka kivuliasta se on verrattuna tavalliseen hierontaan (okei, huono vertauskohde; mikä ei teillä tunnu juuri lainkaan, saa minut hyppäämään katosta läpi - usein hieronta on ollut sivelyä, koska kipu on ollut lähes sietämätöntä)?

3. toukokuuta 2015

Wanted

Suunnitelmissa on jälleen postaus näytöspäivästä, ja nyt tiedustelenkin teiltä, että millaisena haluaisitte sen postauksen?
Täältä löytyy aiempia näytöspostauksia, joten kertokaa haluatteko samankaltaista vai onko jotain uutta ideaa.



Lisäksi etsin pitkää trenssitakkia!
Väriltään vaalea - beigen tai khakin sävyinen - ja kuvioton, ja kooltaan suunnilleen xs-s/34-36.
Olen haaveillut pitkästä vaaleasta trenssistä jo pidemmän aikaa, joten mikäli sinulla (tai äidilläsi, siskollasi, serkulla, kaverilla, kaverin kaimalla...) lojuu nurkissa (ylimääräinen) trenssi, niin tarjoa ihmeessä! Kovin paljoa en pysty maksamaan, mutta hinnasta voidaan aina päästä sopuun :)

2. toukokuuta 2015

Kevät lähenee loppuaan


Doora "Hemuli" Unelma :D
Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin kevät todella lähenee loppuaan: koulupäivät ovat kutakuinkin loppuneet - jäljellä vain pari tenttiä, yksi tiedonhankinnan oppitunti sekä kesällä tehtävä verkkokurssi ennen syyslukukautta - ja ehkä kaikkein merkittävin seikka, nimittäin tanssikoulun kevätnäytös! Mä jaksan ihmetellä yhä ja edelleen tätä ajan hurjaa kulkua, sillä ei joulusta mikään pitkä aika ole, ja ihan vastahan oli maaliskuu!
Koko kevät on mennyt niin hurjan kiireen kourissa, ettei ole tajunnut sitä, kuinka kevät on hiipinyt nurkkiin ja kesä pyyhkii jo ylle.
Mutta ennen kuin ihan kokonaan kesätunnelmiin vaihdetaan, ajattelin pitää pienen kuulumistuokion tähän.

Koulun suhteen ollaean menty ihan superhurjaa vauhtia eteenpäin! Kolmas vuosikurssi suoritettu - tai no, tälle keväälle on pari tenttiä jäljellä, sitten yksi tiedonhankinnalle omistettu (opiskelu)päivä ja kesällä mun pitää suorittaa yksi verkkokurssi, jolla saan vapaavalintaiset suomenkieliset kurssit täyteen. Ensi syksynä on sitten yksi ainoa kurssi suoritettavana, ja se on jokin kansainvälisen puolen vapaavalintaisista (yllätys yllätys...). Jotenkin on lorvikatarri välillä päässyt vaivaamaan oikein urakalla, ja olen jättänyt noita vapaavalintaisia vähän kesken... tai jättänyt menemättä kokonaan. Nooh, ensi syksynä ei sitten sen yhden kurssin lisäksi olekaan muuta kuin opinnäytetyö. Pirulainen... *äkäistä mutinaa*
Tuosta opparista on muodostunut pieni vuori ylitettäväksi. Onneksi keskustelutuokio opon kanssa rauhoitti, ja sen sijaan että stressaisin sitä koko kesän, aloitan sen elokuun alussa. Onneksi ohjaaja on tiedossa, opparin aihe ja toimeksiantaja on selvillä. Joten eiköhän se siitä...! :)

Tanssin kanssa olen ollut hukassa. Kirjaimellisesti.
Mä olen kamppaillut itseni kanssa koko talven ja kevään, itkenyt omaa surkeuttani. En ole omasta mielestäni edistynyt yhtään - phahah! Minäkö muka edistyisin, tanssissa? Mua ja tanssia ei voi edes mainita samassa lauseessa.
Kuitenkin kapusin alas marttyyrinristiltä, otin etäisyyttä asioihin ja koetin tarkastella kulunutta vuotta mahdollisimman puolueettomasti. Missä mulla on parantamisen varaa kaikessa ja missä mä olen parantanut.
Mä tajusin, että olenhan mä edistynyt! Mun tasapaino on saanut kiitosta, ja siinä huomaan itsekin edistystä tapahtuneen. Developpeet ja jalannostot yleensäkin ovat hieman parempia. Mun keskivartalon lihaskunto on vuoden takaiseen verrattuna erittäin paljon parempi. Leikattu polvi on mennyt parempaan suuntaan - olen päässyt polvituesta melkein kokonaan eroon. Mutta kenties suurin edistyminen on tapahtunut mun selässä.
Huh miten yliliikkuvat nivelet!! :o toivon todella, että tällä ballerinalla on tarpeeksi
vahvat lihakset tukemassa noita niveliä.
Mun nuttura ei tule koskaan taivutuksissa hipomaan mun takapuolta (ellei mun takapuoli kasva sitten niin paljon..) mutta kiitos fysioterapian ja sieltä saamojeni harjoitteiden, selkäni liikkuvuus on huomattavasti parempi kuin vaikkapa vuosi sitten. Mä tein yliliikkuvat nivelet omistavana ihmisenä sen virheen alussa, että yritin väkipakolla venyttää ja lisätä liikeratoja huonolla lihaskunnolla. Wrong!! Yliliikkuvat nivelet tarvivat tuekseen vahvat lihakset; enää mun olkapäät eivät lonksahtele paikoiltaan eikä alaselkää ei särje koko aikaa, ja muutenkin nivelkivut ovat jo hyvin hallussa.
Tähän olen päässyt pitämällä huolta lihaskunnosta - etenkin keskivartalon tukilihaksista - ja antanut kropalle lepoa siitä pakkovenyttämisestä. Vasta kun syvät lihakset olivat vahvassa kunnossa (nyt puhun tässä esimerkissä keskivartalosta), aloitin tekemään maltillisesti sekä ns. tavallisia (lihas)venytyksiä sekä laajentamaan rangan liikelaajuutta. Mun ongelma-alue on yläselkä, joten aloitin ongelmanratkaisun niin, että ensin keskityin tekemään yläselän alueelle suunnattuja liikkeitä (kylkimakuulla, kädet ristissä niskan takana, kyynärpäät ilmassa, polvet koukussa, ja siitä kääntämään yläselästä taaksepäin ja eteen). Tästä vähitellen lisäsin ohjelmaan erilaisia rankaa sekä lämmittäviä että liikerataa laajentavia harjoitteita, venytyksiä ja joogaliikkeitä. Koko ajan pidin kuitenkin huolen tukilihaksista niitä vahvistaen.
Loppuvaiheessa, kun lihakset olivat tarpeeksi vahvat ja liikelaajuutta oli tullut jo enemmän, rupesin ns. naksauttamaan rangan. Olen huomannut sen, että istuminen on myrkkyä mun selälle, ja 6 tai 8 tunnin koulupäivän jälkeen lapaa polttaa ja särkee, ja tuolla naksauttamisella saan ongelma-alueen fasettilukot auki, jolloin myös kivut vähän helpottavat.


Näiden keskivartaloa vahvistavien liikkeiden miellyttävänä sivuvaikutuksena on tasapaino parantunut; vasen jalka on heikompi, mutta oikealla jalalla voisin tasapainoilla vaikka kuinka pitkään. On monesti käynyt mielessä, että voisi ottaa aikaa kuinka pitkään jaksaa tasapainoilla oikealla jalalla :D
Tosiaan developpeissa on tapahtunut myös pientä parannusta, ja mä olen laittanut merkille sen, että grand rondit (jalan vienti ilmassa edestä taakse tai päin vastoin) ovat parempia, eikä tukilihaksiston vahvistaminen ole kyllä siinä tehnyt hallaa. Mun jalka nousee hieman korkeammalle - hyvänä päivänä menee 90 astetta reilusti rikki, ja tosiaan saan jalan vietyä edestä taakse (tai päin vastoin) paremmin ja säilyttämään oikean aukikierron.

En mä vieläkään osaa tehdä tuplapiruettia, kärkitekniikka on mikä on ( = huono), spagaattia en ole jaksanut venytellä (tosin kello kuuden sijasta sujuu kello kymmenen, oikein erittäin hyvänä päivänä lähenee puolta yhtätoista ;), ja isoja hyppyjä inhoan edelleen siitä yksinkertaisesta syystä, että olen huono.

Mutta mulle on iso saavutus - ground breaking - että olen löytänyt jotakin myönteistä, jotakin positiivista itsestäni. edelleen kamppailen sen kanssa, pyyhinkö tuon tekstin ja kirjoitan tilalle etten ole edistynyt oikeastaan yhtään muihin verrattuna. mutta jos aion elää itseni kanssa hamaan loppuun saakka, se ei taida oikein olla tavoitteiden mukaista.


Tosiaan tanssikoulun kevätnäytös on parin viikon päästä, ja sitä mä odotan todella innokkaasti, sillä ekaa kertaa mullakin on monipuolinen esiintymiskokemus tiedossa: pikkunoita, Coppelia-nukke ja masurkkalainen :)

Nappu Naperon kanssa päästiin Ilkka -lehden nettisivuille minihaastattelun kera, ja löydät sen täältä. Kyseessä oli tosiaan Koiranpäivän kulkue, jonka järjesti Etelä-Pohjanmaan Kennelpiiri. Kuvasta kiitos siis Ilkka -lehdelle.


Miten on teidän kevät(kausi) mennyt? :)