6. helmikuuta 2015

The change of attitude

Ympäri mennään, yhteen tullaan.
Ympyrä sulkeutuu.
The change of attitude.
The new attitude.

voisinpa ottaa tämän uudeksi motoksi?!
Mun attitude on muuttunut näiden neljän tanssivuoden aikana. Itse asiassa musta tuntuu, että olen aivan eri ihminen kuin neljä vuotta sitten. Noh, neljä vuotta vanhempi ja kahta vuotta vaille neljännellä kymmenellä menossa, but that's not the point.

Kun aloitin tanssin, mulla oli hurjia suunnitelmia. Halusin tanssista ammatin. Olin just muuttanut Seinäjoelle, olin sekaisin itseni suhteen, en tiennyt kuka olin. Sen tiesin, että halusin tanssia, ja yhtäkkiä siihen tuli tilaisuus. Menin tunnille - ja sille tielle jäin.

Yhtäkkiä mulle tuli kamala kiire ja pakko tanssia; se oli vähän kuin pakkoliikuntaa, mutta ei pakkoliikuntana. Kun aiemmin oli ollut pakko liikkua lihomisen pelossa, nyt oli pakko tanssia, koska... en tiedä. Pelkäsin missaavani jotakin? Mun piti saada muut kiinni, näyttää kaikille, että hei, mulle sanottiin vielä vuosi sitten että mä kuolen minä hetkenä hyvänsä, mutta hei, tässä mä oon! Tässä mä tepastelen kärkkäreissä, treenaan hulluna balettia viitenä tai jopa kuutena päivänä viikossa, koska silloinen opettajani sanoi mun olevan lahjakas - ja kaikkein hupasinta - ja mulla olevan täydellinen ballerinan vartalo. Olinhan mä pikkuruinen ja laiha!
En kuunnellut varoituksia liiasta treenaamisesta, en kuunnellut edes lääkäreiden varoituksia polven suhteen. Sitten jouduinkin veitsen alle. Ja sekin siitä syystä, että mä voisin jatkaa entistä kovemmin treenaamista, koska mulla siinsi suunnitelmissa kouluttautua alalle!

Mulla meni pitkään - melkein liian pitkään! - tajuta se, että mä en ole tasa-arvoinen muiden tanssioppilaiden kanssa. Itse asiassa se piti hakata mun paksuun kalloon, että mä en ole hyvä, mun tekniikka ei ole hyvä, mun kroppa ei ole täydellinen ballerinan kroppa.
Toisin sanoen mä olen surkea kakkosluokan harrastaja.
En uskonut vielä silloinkaan. Mä uhrasin suurimman osan elämästäni baletille, treenille, baletille, treenille, baletille ja vielä kerran baletille. Skippasin koulun huoletta, lykkäsin koulutöitä, työnsin oman terveyteni surutta taka-alalle. Ja sain karvaasti maksaa siitä.
Mutta siltikään en luovuttanut, vaan jatkoin sitkeästi.
Joku voi tätä kutsua sitkeydeksi, toinen tyhmyydeksi. Mä en ole vielä päättänyt.


Joululoman jälkeen jouduin todella puntaroimaan omia suunnitelmiani ja ennenkaikkea asenteitani baletin suhteen.
Mä en voi jatkaa tällä tavalla enää. Mun kroppa ei yksinkertaisesti kestä sitä rääkkiä, mitä esimerkiksi viime vuonna vedin. Muistan, miten viime keväänä harjoiteltiin hulluna kevätnäytöksen numeroa - Tanssin kutsua - ja miten mä sain rytmihäiriöitä harva se hetki.
Mulla oli samaan aikaan myös koulun suhteen kova stressi muista elämän osa-alueista puhumattakaan. Luojan kiitos nämä rytmärit ovat jääneet historiaan.

Baletti on ottanut paljon, mutta on se kyllä antanutkin.
Mä opin tuntemaan yhden maailman upeimmista taiteen lajeista.
Mä opin tanssimaan - ja se on ollut mun haave pitkän pitkän aikaa.
Mä opin tuntemaan itseäni paremmin.
Mä opin kärsivällisemmäksi, ja opin odottamaan.
Mä opin tekemään töitä haluamani eteen.
Mä opin löytämään esiintymisen ilon.
Mä opin tuntemaan, miten upeaa esiintyminen voi olla.
Mä opin kanavoimaan omia tunteitani tanssin kautta.
Mä opin ilmaisutaitoa.
Mä opin, että mun rujo kehno keho pystyy tekemään jotakin ihmeellistä.
Mä opin, että pystyn itse parantamaan esmes omaa luustoani tanssimalla.
Mä opin itse parantamaan tappavat selkäkivut.
Mä opin ja löysin keinon, jonka ansiosta en ole mikään sänkypotilas, vaan aktiivinen, liikkuva, terveempi ihminen.
Mä opin löytämään liikkumisen ilon - ennen se oli pakkopullaa.
Mä opin tuntemaan upeita, lahjakkaita ihmisiä.
Mä opin löytämään aivan uuden maailman.
Mä opin rakastamaan balettia.

Joka kerta kun mä astun tanssisaliin, mä unohdan kaikki arkihuolet. Kaikki ahdistukset ja pelot, alakulon ja itsevihan. Stressin ja kiireen ja rahahuolet.
Ehkä mä siksi pyrin täyttämään elämäni baletilla, koska mä assosioin siihen paljon vahvuuksia ja hyviä puolia. Mä rakastan tämän blogin ylläpitämistä ja kirjoittamista, koska jo kirjoittaminen auttaa ja helpottaa mun oloa. Lisäksi se, että mä saan teiltä kommentteja, on mulle suuri ilon aihe.

Mä tajusin, että mun on pakko muuttaa omaa asennettani baletin suhteen. Kuten jo aiemmin sanoin, en voi enää jatkaa sitä tappotahtia, vaan mun on relattava, annettava löysemmät ohjat jatkuvan kiristämisen sijaan. Sillä jos mä jatkan samaa vanhaa mallia, mä hajoan sekä henkisesti että fyysisesti. Mulla on ollut niin tiiviisti iskostuneena mieleen jo neljän, jokaisen tanssivuoden ajan, että mun on pakko olla täydellisen ballerinan mitoissa - tai ainakin pyrittävä siihen, no matter what my body wanna say. Jos mä jatkan samaa vanhaa mallia, mun tanssit on tanssittu ennen kuin ehdin kissaa sanoa.
Joten mä muutin asennettani. The new attitude.

Misty Copeland sen tietää: attitude voidaan tehdä myös tennareissa
Tämän päätöksen tehtyäni mun on ollut hieman parempi olo baletin suhteen. Lakkasin soimaamasta itseäni, koska en osaa tehdä tuplapiruetteja. Sen sijaan rupesin keskittymään siihen, että saan ne ykköset tehtyä mahdollisimman nätisti. Ennen pelkäsin piruetteja, yritin juosta - tai pyöriä - karkuun niitä. Nyt keskityn siihen, että teen plién, nopean relevén ja työjalan passéen, saan piruettiin mukaan myös kyljet, muistan spottauksen ja teen kaiken rauhallisesti.
Mä en yritä enää pakottaa itseäni tekemään enempää kuin mihin oma taitotasoni riittää, toki pyrin aina yrittämään. Mutta olen oppinut omat rajani, ja pysyttelen niiden sisällä. Tosin tässä piilee se vaara, että elän mukavasti omassa comfort zonessa, ja mikäli ei väräytä eväänsäkään yrittääkseen tehdä jotain oman mukavuusalueensa ulkopuolella, ei myöskään kehity. Mutta tämä ei ole niin mustavalkoista.

Koska mä nyt tiedän omat rajani, mä olen äärettömän kiitollinen joka ikisestä korjauksesta ja huomiosta, joita saan opettajalta. En todellakaan pidä balettia itsestään selvänä asiana, ehen. Mikään tässä elämässä ei ole itsestään selvää. Sen takia ihmiset, jotka pitävät esimerkiksi balettia itsestään selvänä, saavat mut raivon valtaan. Rehellisesti sanottuna en voi sietää sellaisia ihmisiä.
Mulle jokainen tanssittu hetki on ilon aihe. Mulle jokainen saatu korjaus aiheuttaa suuren kiitollisuuden opettajaa kohtaan: vaikka mä en ole lähellekään muiden oppilaiden tasoa, en ole tasa-arvoinen heidän kanssaan, niin silti opettaja korjaa mua. Ehkä olen pitänyt siitä niin suuren metelin, että se on nähty helpoimmaksi keinoksi..?

Olen miettinyt jopa baletin lopettamista, mutta aina jokin on vetänyt mut takaisin.
Tulevaisuudesta en osaa sanoa; viimeiset erikoistumisopinnot menossa, sitten opinnäytetyö... and then what? Työelämään. Mutta mihin?
En kuitenkaan halua luopua baletista, sillä mä olen nähnyt ihan hitosti vaivaa ja töitä sen eteen, enkä halua heittää kaikkea työtä hukkaan. Ja miksi heittäisin?
Baletti on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkää tanssia, eikä sitä oikein osaa kuvailla, se pitää kokea itse.






8 kommenttia:

  1. Hienoa, että löysit uuden vaihteen balettiopintoihin! Uskon, että uusi asenne avaa myös uudenlaisen mahdollisuuden kehittyä, kun energia ei mene pelkkään epäonnistumisen pelkoon. :)

    VastaaPoista
  2. On hyvä, että sä oot löytänyt sun kropan kanssa sopivan tasapainottelupisteen baletin kanssa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helinä ja nuorallatanssija:

      Juuh, nyt on core vahva ;D

      Poista
  3. Mun blogissa olis sulle muuten haaste :) http://pienibalettiblogi.blogspot.fi/2015/02/tanssijalkahaaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääks, tanssiJALKAhaaste?!
      Mulla ei ole rumuudensuodatinta tässä blogissa! :'D

      Poista
    2. Eipä mullakaan! Valokuva antaa onneksi paljon rumuutta anteeksi :D

      Poista
  4. En oikein tiiä mitä sanoa. Olin just ihan ahdistuksissani omasta riittämättömyydestäni baletin suhteen, sitten satun avaamaan sun blogin ja luen tämän. Kiitos <3

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta