30. marraskuuta 2014

Tanssifakta #5

Mun viimeisin tanssifakta on, että kaipaan vapaata tanssia.

Aina sanotaan, että dance like no one is watching. Helppohan sitä on sanoa, mutta ei päde ainakaan mun kohdalla käytännössä.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin - mä rakastan mun balettitunteja, ne on mulle hengähdystauko kaaosmaisesta ja ahdistavasta arjesta. Tunneilla oppii tekniikan.. mutta siinä se.
Mä haluan tanssia vapaasti.

Joskus oikein hyvänä päivänä tuntuu siltä, että olen yhtä musiikin kanssa, ja liike tulee luonnostaan. Liikkeet eivät ole suorittamista, vaan mun keho puhuu, jos ymmärrätte. Mutta yleensä mä olen liian tietoinen itsestäni, murehdin sitä millaisena muut minua pitävät; miten muut arvostelevat mua, mun "tanssitaitoa" ja ulkomuotoa. Kuinka leveä mun takapuoli on muiden mielestä? Kuinka surkea aukikierto ja developpé mulla on? Miten mun jalat eivät nouse 90 astetta korkeammalle ja kuinka äärimmäisen huono arabeski mulla on.
Miten huono ihminen mä olen.

Mä haluaisin unohtaa muut ja antaa vain mennä. Rakastan adagioita, ja aina välillä pystyn melkein unohtamaan muut.
Mä rakastan omia tanssituokioita peilisalilla. Rakastan sitä, ettei ole ketään muita paikalla arvostelemassa. Rakastan sitä, että saan tanssia musiikin tahtiin just niinkuin itse haluan ilman huolta täydellisestä aukikierrosta, oikein tehdystä tendusta ja pliéstä, huolta siitä, millainen mun arabeski on muihin verrattuna. Rakastan sitä, että saan tanssilla purettua kaiken raivon, turhautuneisuuden, itkun ja surun ja ahdistuksen ulos musta.
Mä kaipaan mun omia tanssituokioita.

Mulla oli joskus suht hyvä itsetunto ja -luottamus mitä tanssiin tuli, mutta vuosien verbaalisen ja non-verbaalisen pieksennän jälkeen mulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa ja itseluottamusta. Tämän takia en uskalla enää tunneilla tehdä spontaanisti juuri mitään, en olla eturivissä, en erottua joukosta. Mieluiten piiloudun takariviin ihan nurkkaan, jotta kukaan ei huomaa mun epäonnistumisia ja rämpimisiä. Välillä lyön läskiksi lähes ihan kaiken, koska tiedän epäonnistuvan kuitenkin. Joten mitä järkeä edes yrittää? Yrittää ja nolata itsensä muitten silmissä.
Musta tuntuu siltä, kuin olisin liian vapaa outolintu vangittuna pieneen häkkiin täydellisten ja toistensa kloonimaisten kolibrien joukkoon.

Näiden mun ikiomien tanssituokioiden lisäksi vain näytöksessä mä olen tuntenut vapautta tanssia ja esiintyä, vapaana ja vailla sitä pelkoa mitä mieltä muut ovat. Ja kun sekin viedään pois, niin mitä jää jäljelle?
Omat tanssituokiot sentään. Niitä odotellessa siis :)
 


Mitä mieltä olitte tämän tyylisestä sarjapostauksesta/haasteesta?

3 kommenttia:

  1. kannattaa aina yrittää, tolla asenteella et feilaat kuitenki feilaat ainakin. harjittele sarjoja kotona nii muistat sarjat jos se siitä on kiinni. luota ittees! sano ittelles et you can do it ja varmaan onnistut paremmin ku et jos vaan pelkäät epäonnistumista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä olet ihan oikeassa, mulla olisi kyllä parannettavaa asenteessa. Välillä otan itteäni niskasta kiinni enkä ajattele "epäonnistun kuitenkin"-tyyliin, mutta aina olen huomannut, että nonnih, arvasin näin käyvän. Kyllä mä yritän aina tehdä - varsin harvoin jätän koskaan tekemättä, ja silloin se yleensä johtuu kivusta - mutta mielessä polttelee tuo epäonnistumisen leima, koska melkein aina on käynyt niin.
      Mä kyllä harjoittelen ittelleni vaikeita sarjoja ja liikkeitä silloin kun mulla on oma vuoro peilisalilla, mutta totta puhuakseni se ei riitä, ja aina välillä lopahtaa mielenkiinto siihen, koska välillä tulee korvista ulos nuo baletin rajat ja säännöt.

      Poista
  2. Ajattele näin, jos epäonnisut sulla on tekenmistä korjata se! Saa sitä välillä feilata kunhan muistaa aina nousta ylös! Ite oon menny tolla asenteella kauanki, enkä jaksanu nousta ylös. Se oli sen harrastuksen loppu.

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta