30. huhtikuuta 2014

It´s a photo time!

Ajattelin laittaa tähän vähän viime aikojen kuvia, vaikkeivat nyt niin tanssiin liitykään, mutta pientä vaihtelua välillä :)
Harmittaa vaan se, kun ei Dainasta ole oikein kunnolla kuvia

Oi aurinko, oi kesä, tule pian!
Vappen fotor.


Ainoastaan toinen koira tai joku metsästettävä saa Dooran
tuohon asentoon :D



Tuulen tuivertama :)


Laitan tähän oheen vielä pari vanhempaa kuvaa Dainasta, sillä tuoreita kuvia mulla ei Dainasta nyt ole :/
Näissä kuvissa tämä jo iäkkäämpi neitokainen on 3-6-vuotias :)

Nuori Daina - noin 3-4-vuotiaana :)

Kevätaurinko kutittaa.

Mitä tykkäätte tällaisesta kuvapläjäyksestä: haluatteko lisää?

29. huhtikuuta 2014

Shall I dance?


Sunnuntain näytös oli taasen täynnä draamaa, ja pitkään oloni oli yllä olevan kuvan mukainen: halusin itkeä ja hakata päätäni seinään.
Annas kun selitän kaiken alusta alkaen.

Teatterille saavuin hyvissä ajoin jo ennen puolta päivää, ja tämä oli onni, sillä pukkariin saapuessani pari tyttöä kuiskaili keskenään minut nähdessään, ja viimein kysyivät todella epäröiden, että tanssinko minä muka näytöksessä. Mä ihmettelin kysymystä ja vastasin joo-o, kyllä minä tanssin. Sain kuulla, että T oli edellisenä päivänä sanonut, että hän vetää mut pois näytöksestä. Mitä hittoa??!
Etsin T:n käsiini ja kysyin että mistä on kysymys. "Lääkäri on laittanut sulle liikuntakiellon, joten sinä et tanssi, koska polvesi ei ole kunnossa," kuului vastaus. Yritin inttää, että polvi on ihan oikeasti kunnossa, mutta ei: minä en tanssi.
Itketti ja raivostutti; miksi minulle ei olla ilmoitettu yhtään mitään?
Päätin, että mähän tanssin. Mä olen tehnyt niin paljon töitä tämän numeron eteen, että mä en lähde pois, saavat raahata mut kotiin jos niikseen tulee.

Juttelin ryhmäni tyttöjen kanssa ja he kannustivat mua jäämään. Ja mä jäin.
Ilmoitin poikaystävälleni sekä isälleni, sillä vanhempani olivat tulleet tänne asti ihan näytöstä varten. Kaikki oli yhtä sotkua, itku kuristi kurkkua, oli luovuttanut olo. Mutta mä en ole luovuttajatyyppiä, mä en luovuta!
Jäin pukuhuoneeseen ja aloin tekemään meikkiä, ja koko ajan purin hampaita yhteen jotten itkisi. Oli niin paha olla! Miksi aina minä? Miksi minulle ei oltu kerrottu, miksi T ei ottanut yhteyttä, vaan teki tuollaisen päätöksen eikä kertonut siitä minulle?! Tämä raivostutti mua eniten; opettaja, jota olen aina suuresti kunnioittanut, teki todella typerän tempun.
Lopulta eräs ryhmäläisistä tuli sanomaan, että T etsii mua, joten lähdin etsimään hänet käsiini. Jutellessani hänen kanssaan huomasin, kuinka tämä kaikki ilmeisesti tuntui T:kin hieman pahalta. Hän sanoi, että koska lääkäri oli alkuviikosta laittanut mut liikuntakieltoon polven takia, en saa tanssia, sillä vakuutus ei korvaa. Ja tulenhan mä saamaan muutenkin esiintyä myöhemmin.
Kuuntelin, ja kerroin sitten itse, että kaikki tutkimustulokset - röntgenkuvat ja verikokeet tulehduksesta - olivat puhtaat, ja kielto koski niitä päiviä, jolloin polvi oli turvoksissa kuin ilmapallo eikä liikkuminen onnistunut. Toki rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että kaunistelin hieman tarinaani, mutta en liioitellut: leikatussa koivessa on kipuja aina jonkin verran - etenkin kun mä olen äärettömän kipuherkkä johtuen myös fibromyalgiasta - mutta että koipi oli oikeasti hyvässä kunnossa. Vetosin ja pyysin että saisin tanssia, koska se merkitsisi mulle tosi, TOSI, paljon. Viimein sain luvan tanssia omalla vastuulla.
Voitte vain arvata sen riemun, kun lähetin vanhemmilleni ja poikakaverille tekstarit - he istuivat sillä hetkellä yleisössä katsomassa näytöstä - ja kerroin ryhmäläisilleni, ja sitten alkoikin taas elämä hymyillä, kirjaimellisesti :)

Meikki, lämmittely ja puku päälle, ja sitten ylös kulisseihin seuraamaan toisen puoliskon alun tansseja. Mä olin niin riemuissani, että mun naamalla oli varmaan maailman typerin virne koko ajan, mutta en voinut sille mitään!
Viimein siirryimme asemiin, sillä edellä oleva numero oli vierähtämässä loppusuoralle. Tytöt panikoivat siinä kuin hätäiset jänikset, kuinka he selviävät piruettipiiristä. Mun neuvot olivat ainoastaan hengittäminen sekä yksi-piruetti-kerrallaan -ajattelu, koska sillä tavalla siitä selviää. Nopeat onnenhalaukset, ja meidän solisti riensi lavalle.
Mä en jännittämällä jännittänyt, en. Olen siitä ruvennut pääsemään ylös. Mutta mä olin ilmeisesti niin tupaten täynnä adrenaliinia, että mun kädet vapisivat ja äärimmäisen yksinkertaiset soutenut päättyivät väkisinkin pieniin bourreihin - not so good. Mutta kun allegro-osuus käynnistyi - mitä koko tanssi on! - niin se vapina rupesi helpottamaan, ja mun naama repesi Naantalin auringon hymyyn. Tuntui aivan kuin musta olisi lennellyt ilotulitusraketteja, sillä mä olin niin elementissäni lavalla! Rakastin joka ikistä hetkeä siellä! Yhtäkkiä ei kirkkaat valot haitanneet yhtään, päin vastoin: yhtäkkiä ne tuntuivat auttavan muita näkemään juuri minut (okei, ehkä vähän itsekeskeinen ajatustapa, mutta mä olin siinä vaiheessa niin ääriäni myöten täynnä onnellisuutta ja kiitollisuutta siitä, että sain nousta lavalle muiden kanssa).
Muutaman tahdin kestävä soolo-osuus solistin kanssa tuntui mun mielestä menevän hyvin, ja jopa sen jälkeinen liikesarja nopeine glissade- ja assamble -hyppyineen meni hyvin: en unohtanut, yhteistyö aivojen ja jalkojen välillä toimi hyvin.
Hetken aikaa kestävän parityöskentelyn aikana kuiskasin mun parille, että raajat tärisee. Hän totesi mulle, että hyvin menee. Hän tsemppasi mua koko ajan, joten suurkiitos siitä Nooralle! :)
Piruettipiirissä mulle tuli sekunnin sadasosan kestävä katkos, kun meinasin kahden pique-piruetin sijaan tehdä yhden pique-tasapainon ja sitten pique-piruetin, mutta just sitä tasapainoa tehdessäni muistin, että ai niin, vasta seuraavien bourreiden jälkeen tulee tasapainot ja piquet. Jopa lopun chasse-fouetté-chasse-fouetté -sarjassa sain selän kontrolloitua niin, ettei se nyöksähtänyt alas - tosin luulen, että nilkat olivat vähän sinne päin -sarjan tyyliä..
Myös aivan lopun bourréet menivät ilman takana olevaan tyttöön törmäämistä, ja ennen kuin ehti tajutakaan, sitä piti jo hipsiä lavalle kiittämään. And so it was over.

Jälkeen päin tytöt kehuivat, kuinka hyvin kinttu jaksoi, ja että hyvin meni. Mä olen totaalisesti aliarvioinut heidät, sillä nämä tytöt ovat kerta kaikkisen ihania! Kiitos kuuluu heille, sillä tiimihenki oli tosi hyvä ja sen ansiosta itse jaksoin uskoa siihen, että kyllä mä onnistun. Joten kiitos! :)

Tässä lopussa muutama kuva: kiitosruusuista kuvia sekä kuvakollaasi minusta näytöksen jälkeen aulassa.
Miten mä voin näyttää noin järkyttävältä?! Apua!


Onnittelukukkia :)
Ainoa mikä jäi hieman kaihertamaan tuossa näytöksessä, niin se, että mun nimeä ei - luonnollisesti - ollut käsiohjelmassa. Tietenkään ei ollut, koska he olivat tehneet juuri viime hetken muutoksen, josta asianomainen itse jäi totaalisen ulkopuolelle. Hmph. 
Mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että pääsin sinne lavalle, eikä polvi oikutellut lainkaan. Tämä viikko on treeneistä - ainakin koulun puolesta - vapaata, joten ensi viikolla back to the basics, ja sittenpä tuo kausi jo loppuukin. 

Saas nyt nähdä onnistuuko se Pariisin-vaihto ensi syksynä. Mikäli onnistuu, niin täällä tulen käymään sitten balettitunneilla! :)

25. huhtikuuta 2014

Pelkoja ja näytösvalmisteluja


Näytös kolkuttaa jo ihan ovella, nimittäin ylihuomenna - sunnuntaina - on se hetki, kun pääsee taas lavalle ja esiintymään. Turha kaiketi edes sanoa, kuinka paljon mä odotan sitä hetkeä!
Mulle on alkanut kehittyä kuitenkin kaikenlaisia pelkoja: unohdan koreografian, horjahtelen pirueteissa, fouetté-hypyissä en saa selkälihaksilla pidettyä jalkaa ilmassa, cabriolet eivät ole cabrioleja... Siis ihan perustavan kaltaisia pelkoja.

Mun lonkka ja polvi rupesi viime viikolla oikuttelemaan todella pahasti: polvi turposi, sitä särki ihan mielettömästi enkä pystynyt enää kävelemään. Tiistaina kävin lääkärissä, ja mulle asetettiin ehdoton liikuntakielto. Eih!! Miten mä voin?!
Keskiviikkona menin kuitenkin tunnille, ja kerrottuani opettajalle tilanteesta hän sanoi, ettei halua nähdä mua ensi viikolla tunneilla. "Tämä ei ole enää leikin asia." Keskiviikkona rupesin tekemään aivan ihme virheitä: neljästä pique-piruetista tuli vain kolme, cabriolet meni flexissä, glissade assamble -kombinaatiot menivät niin, että assamblen sijaan tuli cabriole. Mitä ihmettä?! Seuraavan glissade assamble sissone -kombinaation jälkeen melkein unohdin, että mitä seuraavaksi tulikaan. Mä en voi katsoa muista mallia, koska palleroin eturivissä, joten kaiken on oltava kristallinkirkkaana mun mielessä.
Lisäksi loppupuolen fouetté-hyppysarjat pelottaa hieman, sillä joudun hyppäämään kipeällä jalalla, ja myös pitää muistaa löytää selästä voima: muuten yläkroppa nuoksahtaa eteen ja alas, ja ilmassa oleva jalka laskeutuu maahan. And that´s not good.

Mun pää on täynnä "mitä jos mitä jos mitä jos" -mietteitä.
Mitä, jos mä tosiaan unohdan koreografian?
Mitä, jos mä hukkaan spotin ja lopun piruettipiiristä tulee katastrofi?
Mitä, jos lopussa bourreissa peruutan vahingossa mun takana olevan tytön päälle?
Mitä, jos mä tärisen jännityksestä niin paljon, että alkupuolen hypyt menevät pieleen ja horjahtelen pirueteissa?
Mitä, jos mun polvi pettää ja kaadun?
Mitä, jos multa irtoaa tekoripset ja ne raapii silmää niin paljon että se haittaa näköä?

Mutta mä voin ainoastaan kerrata koreografiaa, tehdä mielikuvaharjoitusta sekä luottaa siihen, että kaikki tulee menemään hyvin.


National Ballet of Canada - Behind the Scenes of Giselle
Mä rakastan kaikkea näytökseen liittyvää, olipa kyse treeneistä, uusien puhtaiden trikoiden hankkimisesta tai näytösmeikistä. Toistaiseksi olen pysytellyt luomuripsisenä näytöksissä, mutta nyt päätin, että laitan ne pirun tekoripset! Itse asiassa harjoittelinkin niiden laittoa tässä pari päivää sitten :) Vähän hassuilta tuntuivat, ja en tiedä johtuiko se piilareista vai mistä, mutta silmän sisäkulmassa ne ripset tuntuivat vähän kummallisilta.. mutta kaiketi se on vain tottumuksen puutetta.
Tein myös koemeikin samoilla periaatteilla kuin Pähkinänsärkijän Espanjalaisen meikin, mutta tässä tanssissa meikin täytyy olla hieman pehmeämpi.

Mä laitan tähän oheen vähän videotutoriaalia näytösmeikin tekemisestä, ja tässä linkki yhteen artikkeliin, jossa neuvotaan, kuinka tehdä silmämeikki näytökseen.





Tässä alimmassa videossa on tehty ihana, hieman ylellisempi meikki Prinsessa Ruususen Auroran hääkohtaukseen. Ihan ei joka näytöksessä tuollaista meikkiä näe, mutta kiva huomata, kuinka tuollainen meikki tehdään.. jos sitä tekisi tuollaisen vaikka vappurientoihin ;)

15. huhtikuuta 2014

Ramppikuumetta


 Monilla tanssioppilaalla on tänä(kin) keväänä edessään näytös, ja sainkin siitä idean tehdä postaus esiintymisjännityksestä. Olen tehnyt aiemmin postauksen epävarmuudesta (klik!), mutta haluan kertoa ainakin omakohtaisista kokemuksista ja siitä, mitkä keinot ovat ainakin helpottaneet esiintymisjännitystä.

Ensinnäkin mitä on esiintymisjännitys?
Kun ihminen joutuu haastavaan tilanteeseen, elimistössä käynnistyy taistele tai pakene -reaktio. Jos tässä tilanteessa ei pystykään taistelemaan tai pakenemaan, tämä reaktio ei pääse purkautumaan ja se ilmenee erilaisilla autonomisilla ruumiin reaktioilla eli siis reaktioilla, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tässä myös adrenaliinin eritys lisääntyy, ja nämä yhdessä aiheuttavat esiintymisjännityksen oireita.
Näitä oireita ovat mm. hikoilu, sykkeen kiihtyminen, vapina ja tärinä, punastuminen, huimaus, hermostuminen ja levottomuus... and the list goes on and on. Esiintymisjännityksen oireita löytyy varmasti enemmän, sillä jokainen on yksilö, ja vaikka oirekuvaukset ovat kaikilla jotakuinkin samankaltaiset, voi niihin liittyä muita erilaisia oireita. Olen itse huomannut tämän niin, että jos puhetta pitäessä kiinnitän huomiota äänen värinään ja intonaatioon tai muihin jännitysoireisiin, kadotan helposti puheeni punaisen langan: unohdan mitä minun pitikään sanoa ja hermostun lisää, ja näin noidankehä on valmis.

Esiintymisjännitys ei välttämättä ole sidoksissa ihmisen luonteeseen, vaan siihen vaikuttavat mm. aiemmat esiintymiskokemukset, valmistautuminen, esiintymistilanne ymv. tilannetekijät. Mutta itse olen laittanut merkille sen tärkeän seikan, että mitä itsekriittisempi on, niin sitä pahempi esiintymisjännitys on; aiemmin olin todella kriittinen itseni suhteen ja myös jännitys oli sen mukaista, mutta nykyisin olen oppinut suhteuttamaan asiat, sillä yksi viiden tai kymmenen minuutin mittainen esiintyminen on tosiasiassa erittäin pieni osa kokonaisuutta. En enää aseta itselleni lähes ylitsepääsemättömiä tavoitteita ja jätän itselleni aina joustovaraa esiintymistilanteeseen: esimerkiksi koulussa pidettävissä esitelmissä käytän runkona powerpoint -esitystä mutta niin, että halutessani (ja pystyessäni) täydennän kalvossa selitettäviä asioita.

Isabella Boylston
Mikä sitten voi helpottaa ramppikuumetta?

~Hengitä! Se on oikeasti vain tunne!

Mitä pahemmin yrität torjua jännityksen, sitä pahemmin se puskee pintaan, uskokaa pois!
Mä tein vuosikausia sen virheen, että yritin puskea sen jännityksen pois mielestä, mutta sitä kovemmin se vain paheni. Muistan ne kymmenet soolokonsertit viuluopintojeni aikana, ja yhden kerran unohdin kesken konserton sen, että miten tämä tästä jatkuikaan. Mä olin hirvittävän hermostunut ja jännittynyt ennen esiintymistä, kädet ja sormet tärisivät ja muistan vielä möläyttäneeni isoon ääneen säestäjälle, että "otetaanko me kolmannen sivun alusta?" Tätä virhettä jatkoin ja jatkoin ihan vielä viime vuoteen saakka; viime kevään näytös oli alkuun ihan kamalaa, koska jännitin ihan sairaasti! Kulisseissa ennen lavalle menoa puristin kynsiäni kämmeniin ja räpyttelin kyyneliä pois, sillä kynnys astua lavalle oli järkyttävän suuri. Suljin kuitenkin silmäni ja hengitin syvään. Hengittäminen selvitti päätäni ja auttoi minut lavalle.
Eli muista hengittää! Hengityksen kautta happea virtaa elimistöön, kirkastaa ajatukset ja helpottaa oloa. Lisäksi huimauksen ja pyörtymisen riski pienenee huomattavasti, sillä heikko hapensaanti on suuressa kytköksessä tajunnan menetykseen.
Hyväksy jännitys äläkä torju sitä mielestäsi! Jännitys on loppujen lopuksi "pelkkä" tunne, joka ei takuulla tapa sinua. Kun hyväksyt sen tosiasian, että esiintyminen jännittää sinua, se oikeasti helpottaa, trust me! Esiintymiseen kuuluu aina pienoinen jännitys, sillä se on ihmiselle kuin ihmiselle haastava tilanne astua yksin (tai pienryhmässä) ihmislauman eteen, ja tämä aktivoi sen taistele tai pakene -reaktion. Kun esiintymisjännitystä on oppinut hallitsemaan, sitä voi oppia hyödyntämään esiintymistilanteessa.

~Valmistaudu huolella.

Jännitykseen voi vaikuttaa paljon sillä, että valmistautuu tilanteeseen etukäteen niin hyvin kuin mahdollista. Mikäli pidät puhetta, opettele puheesi hyvin vaikka käyttäisitkin apuna tukisanalistaa tai vaikka powerpoint-esitystä. Jos kyse on konsertista tai esimerkiksi tanssinäytöksestä, sama pätee siinäkin: opettele nuotit ja sävellys tai koreografia huolellisesti ja käy sitä mielessäsi läpi.

~Tee mielikuvaharjoitteluja.

Tämä oikeasti toimii! Mä teen erityisesti tanssikoulun näytöksiin liittyen mielikuvaharjoitteita alkaen ihan valmisteluista: paljonko varaan aikaa hiuksiin, meikkiin ja pukeutumiseen, paljonko varaan aikaa lämmittelyyn ja miten tulen lämmittelemään, ja ihan erityisesti itse esitys: kulisseissa odottaminen, syvähengitys, musiikin alku ja se kohta, kun itse asetun asemiin ja astun lavalle. Käyn mielessäni kaikki liikkeet läpi ihan sormenpäitä myöten, palautan mieleeni kaikki mahdolliset huomiot ja ohjeet. Eli käyn mielessäni läpi kaiken. Lavalla esiintyminen on ihan eri tilanne kuin harjoitussalissa, sillä on otettava huomioon lavan suurempi koko ja sen mittasuhteet, valot, oma sijainti suhteessa lavaan sekä muihin tanssijoihin.
Mielikuvaharjoittelu on todella tehokas harjoittelukeino, ja suosittelen tätä erittäin lämpimästi kaikille.

Svetlana Zakharova on kertonut monesti siitä, kuinka paljon hän
jännittää esiintymisiä, ja kuinka vaikeaa lavalle meneminen on.


~Valmistele kaikki mahdollinen jo etukäteen.

Älä jätä valmisteluja esiintymispäivän aamuun, vaan huolehdi kaikki valmiiksi jo viimeistään edellisenä päivänä.
Jos esiinnyt vaikkapa tanssinäytöksessä pidä huoli siitä, että esiintymisvaatteesi ovat kunnossa ja tiedät missä ne ovat! Itselleni kävi viime joulunäytöksessä niin, että abouttirallaa puoli tuntia ennen näytöksen alkamista huomasin, että mun asuun kuuluva huivi oli jäänyt kotiin. Onneksi huomasin "jo" silloin enkä juuri ennen lavalle menoa, sillä saatoin valjastaa äitini ja poikaystäväni huivia hakemaan. Tämän olisin voinut välttää niin, että olisin tehnyt listan ja pakannut tavarat jo edellisenä päivänä, joten älkää tehkö niinkuin minä tein, vaan tehkää niinkuin mä sanon :)
Eli ajoissa kaikki tarvittava rekvisiitta ja varustus kuntoon, niin vältyt ikäviltä yllätyksiltä.

~Harjoittelu.

Esiintymisjännitykseen tehoaa vain itsensä altistaminen esiintymiselle. 
Olen aina vihannut neuvoa esiintyä enemmän, sillä se on yksi varmimmista keinoista saada ramppikuume haltuun. Vuosien ajan mä välttelin kaikkia mahdollisia esiintymistilanteita ja välillä teen sitä vieläkin (lähinnä silloin, jos presentaatio pitää pitää vieraalla kielellä), mutta nykyisin mun suhtautuminen esiintymiseen on muuttunut, ja koska olen pakon edestä (koulussa) joutunut esiintymään paljon, se kynnys on huomattavasti matalammalla ja nautin yleisön edessä olemisesta.
Alku on aina pahin, mutta vain harjoittelemalla voit helpottaa omaa ramppikuumettasi.

~Ja lopuksi: ole armollinen itsellesi!

Meistä kukaan ei ole täydellinen eikä kukaan tule olemaankaan täydellinen. Esiintyminen jännittää jokaista ja niin sen kuuluukin; kuvittele sellainen esiintymistilanne, jossa esitettävä aihe ei ole hirveän mieleinen sinulle, mutta esitys on pakko pitää. Jos sinua ei jännitä yhtään, miten reagoisit aiheeseen? Todennäköisesti saattaisit huokailla ja haukotella ja ajatuksesi karkailisivat. Mutta jos sinulla on pieni esiintymisjännitys päällä, adrenaliini pitää sinut virkeänä ja saat panostettua esiintymiseen niin, että siitä tulee toivottavasti hyvä kokemus sekä sinulle että yleisölle. 
Mitä korkeampia tavoitteita asetat itsellesi ja mitä itsekriittisempi olet, sitä enemmän sinua jännittää, koska jännität epäonnistumista. Kun annat itsellesi luvan epäonnistua ja joustaa tilanteessa, tilanne ei tunnu niin pahalta ja niin nurinkuriselta kuin saattaa kuulostaakin, jännityksen taso pienenee, alat rauhoittumaan ja huomaat, ettei tilanne ole niin paha kuin alunperin luulit.
Monet uskovat, että yleisö näkee heistä jännittämisen, mutta totuus on se, että jännittäminen harvoin näkyy kovinkaan paljon yleisölle. Olen itse eri esiintymistilanteissa ollut todella hermostunut ja jännittynyt, mutta mulle on sanottu että ei sitä olisi huomannut. Itsestä tilanne tuntuu tosi paljon pahemmalta kuin miltä se ulospäin näyttää.
Älä siis vaadi itseltäsi liikoja, vaan ole armollinen itsellesi ja mikäli jotakin sattuu - unohdat hetkeksi mitä sinun piti sanoa - naurahda vaikka. Näinkin on käynyt englanniksi pidettävän presentaation aikana: hukkasin luettavan rivin, rupesin sopertamaan ja lopulta tokaisin hymähtäen "Sorry, I´m so nervous." Tiedättekö mitä siitä sanottiin? Ei sitä kukaan huomannut ja lisäksi olin mukavaa vaihtelua muihin verrattuna, koska hymyilin! Joten anna itsellesi ns. mokailuvaraa :) It´s just gonna be fine!

Joskus joillakin ihmisillä esiintymisjännitys voi olla niin suurissa mittasuhteissa, ettei nämä kotikonstit auta, joten apua on saatavilla. Monet ovat saaneet apua beetasalpaajista, jotka hillitsevät näitä autonomisia reaktioita, mutta toiset joutuvat käyttämään lievää rauhoittavaa lääkitystä.
Mä olen itse joskus käyttänyt ihan pienenpientä määrää beetasalpaajaa koulun presentaatioissa (etenkin ruotsin tai englannin), mutta missään nimessä tanssinäytöksissä niitä en käytä, nimittäin beetasalpaajat vaikuttavat sydämen toimintaa laskien pulssia ja verenpainetta, jolloin mulle ainakin on tullut todella rajua huimausta. 


Miten on teidän laita? Oletteko te kovia jännittäjiä, ja oletteko löytäneet joitain hyviä keinoja lievittää jännitystä?
Laitoin tähän oheen videoluennon esiintymisjännityksestä ja sen hallinnasta, joten toivottavasti saatte jotain apua näistä vinkeistä :)



HUOMIO! 

Olisiko joku halukas ostamaan Capezion lilan balettipuvun kokoa L, Piruetin mustan sifonkihameen kokoa 150-160 cm sekä uudenveroisen Blochin mustan leotardin niskalenkillä? Lähtevät kaikki edulliseen hintaan.

Blochin leotardi mustana.



Capezion puku, olkaimet menevät takana ristiin.
Väri oikeasti hieman vaaleampi kuin kuvassa.

Piruetin sifonkihame, jossa kuminauhavyötärö. Kietaisumalliseksi leikattu,
mutta ommeltu kiinni.

12. huhtikuuta 2014

Synttärisankari

Armas karvakorvamme Doora täytti eilen 11.4. kokonaisen yhden vuoden, ja sitä juhlistettiin mm. uusilla leluilla, herkkupussilla sekä ihmisjuhlijoille tarkoitetulla tummasuklaakakulla - nams!

Dooran 1-vuotiskakku :)
Suunnitelmissa oli kyllä tehdä Doorallekin oma pikkuruinen synttärikakku maksalaatikosta, raejuustosta, Cesarista, nappuloista sekä yhdestä nakista, mutta koska Doora sairasti melkein viikon päivät jonkinlaista koirien vatsatautia - jota muuten on ollut viime aikoina liikkeellä, ainakin eläinklinikan hoitajan mukaan - niin jätettiin kakku suosiolla odottamaan. Dooran ruokavalio on ollut hyvin tarkka tämän viikon ajan, sillä vatsataudin taltutti vasta kolmen päivän Promax-kuuri sekä Hill'sin dd-ruoka. Joten kakkua sitten 2-vuotissynttäreillä :)

Doora on niin ylettömän kiinnostunut kaikista tyynyistä..
Ensi viikolla meidän kolmen hengen porukka matkustaa viettämään pääsiäistä mun vanhempien luokse, ja sehän tarkoittaa Dainan näkemistä! Dainaa mulla on aina ikävä, onhan se sentään mun ensimmäinen oma koira ja Dooran "isosisko", enkä näe Dainaa kovin usein tämän välimatkan takia. Olisihan se hienoa, jos voisin pitää molemmat koirat täällä, mutta Daina on onnellisempi mun vanhempien luona, missä sillä on paljon tilaa elää ja juosta: greynä sille juokseminen on elintärkeää heti unien jälkeen ;)
Se huono puoli Dainan näkemisessä on, että sen luota on hirvittävän vaikeaa lähteä. Joka kerta itku kuristaa kurkkua ja sen jättäminen kotiin on uskomattoman vaikeaa vaikka Doora olisikin mukana. Mutta näin on parasta.

tammikuun bannerikuvailuista
Mitä muuhun elämään tulee, niin ensinnäkin sain kaupungilta maksusitoumuksen yksityiseen fysioterapiaan! Olen niin onnessani siitä, sillä opiskelijan tuloilla ei sellaisia summia tuosta vaan makseta, etenkin kun lääkärin määräämiä käyntikertoja on ainakin se 15 kpl. Nyt mulla on vihdoin ja viimein mahdollisuus saada selkä ja olkapäät kuntoon! Ei enää ainaista polttavaa kipua lapojen seudulla, ei enää jatkuvaa pelkoa siitä, että olkapäät putoavat paikoiltaan.
Ongelmia on monia, mutta mä luotan mun fyssariin, sillä hän itse tarjoutui hoitamaan homman kotiin :)

Baletissa pitää kiirettä kevätnäytöksen suhteen, ja nyt kun lonkka toimii niin vasen polvi ja nilkka oikuttelevat pahasti. Olen tarkoituksella treenannut ilman polvitukea, koska esiintymisasuna on sinivalkoinen korsettiyläosa sekä pitkä valkoinen tutu, joten tukea ei voi käyttää. 8-minuuttinen biisi (Carl Maria von Weberin Invitation to the Dance) on pitkä ja raskas tanssia, etenkin kun se on täynnä pieniä hyppyjä, juoksuja ja piruetteja. Glissadet, assemblet, chasset, cabriolet, sissonet ja fouetté-hypyt ovat olleet melkein liikaa mulle ainakin, ja tämän viikonlopun yritänkin olla niin rauhassa kuin mahdollista. Kipu leikatussa polvessa on ajoittain sitä luokkaa mitä se oli leikkauksen jälkeen, ja jostakin syystä myös nilkka on huonona. Tosin tämä on totaalisen tyypillistä mulla, ja totta puhuen rupeaisin ihmettelemään, jos joku paikka ei kipuilisi.

Linkitän tähän videopätkän Anna Pavlovasta tanssimassa tuota von Weberin Tanssiin kutsun pätkää. Jotenkin olen niin täysin mieltynyt Pavlovaan: hänen keveytensä, sulokkuutensa ja semmoinen tietty viattomuus, tyttömäisyys, jota harvoilta löytyy.
Tuo video löytyy siis täältä, sillä en saanut sitä liitettyä tähän.

Mutta tässä toinen video Nadja Saidakovan ja Vladimir Malakhovin tanssimana.