8. toukokuuta 2013

I am survivor!

Tunnelmaa kulisseissa

Sunnuntaina oli mun balettiuran kohokohta: kevätnäytös. Eikä mikä tahansa näytös, vaan mun ensimmäinen näytös, jota odotin ja pelkäsin, johon harjoittelin niin paljon, että askeleet tuntuivat tulevan jo uniinkin.

Näytös järjestettiin kaupunginteatterilla, joten haasteena oli myös suurempi lava ja valot. Ne valot! Onneksi pääharjoituksessa vappuaattona mentiin tanssi läpi puvustuksineen ja valoineen, joten osa jännityksestä helpottui tämän harjoituksen myötä. Mutta täytyy sanoa, että ne valot toivat aivan oman haasteensa tanssiin. Joka paikka on ihan pimeänä, mutta lavalle on suunnattu järkyttävät valospotit, piruetteihin täytyy löytää sekä tasapaino että kiintopiste, valoon tuijottamisen jälkeen pitää pystyä vaihtamaan paikkaa, arabeskeihin täytyy löytää voima ja tasapaino. Kaikki meni uusiksi!

Kenraali - tai siis pääharjoitus - meni hyvin, ja totta kai se herätti pintaan ajatukset, että no nyt se näytös sitten menee pilalle, koska harjoitus meni hyvin. Tiedätte varmaan sen mitä sanotaan kenraaleista: huonosti mennyt kenraali ennustaa hyvin sujuvaa näytöstä. En tiennyt uskoako tähän vai ei. Ehkä en kuitenkaan uskonut.

Sunnuntaiaamun jännitys oli hirveä: uni oli katkonaista, kaurapuuro lähinnä oksetti, vatsassa myllersi ja rukoilin korkeammilta tahoilta selviytymistä. Lopulta kyllästyin jojoilemaan kotona, ja lähdin teatterille reilun tunnin liian aikaisin. Onneksi lähdin, sillä esiintyjien puoli oli tupaten täynnä esiintyjiä, joten oman tilan löytäminen oli haastavaa. Oma soppi löytyi kuitenkin, ja sinne saattoi linnoittautua latautumaan, tekemään maskia ja laittamaan hiuksia.
Pieni takapakki oli mun esiintymisasu. Meillä oli kaksiosaiset asut, musta leotardi ja iso musta hame punaisin helmanreunoin. Kävin hakemassa pukuni ja huomasin, että mitä ihmettä, mun leotardi kyllä, mutta erään toisen tytön hame. Onneksi hameessa ei ollut sen suurempia kokoeroja, ja ompelemani hyvin yksinkertainen vyö (joka meidän jokaisen piti tehdä) auttoi pitämään hameen paikallaan.
Tympeintä oli se odotus. Ensin piti odottaa näytöksen alkuun; piti odottaa, että voi alkaa hieman verryttelemään; piti odottaa että voi vaihtaa esiintymispukuun; piti odottaa väliaikaa; piti odottaa lavalle pääsyä; sitten piti odottaa toista näytöstä... Eli suurin osa päivää meni aikalailla odotellessa.
Esiintymisnumeroita löytyi näytöksestä useita, yhteensä 23, joista täysiä balettinumeroita oli kymmenkunta; yli puolet oli nykytanssia, breikkiä sekä yhdisteltynä kutakuinkin vähän sitä sun tätä. Joten koska numeroita oli noin paljon, kyllä sai odottaa vuoroaan.


Näytös toi minusta uusia puolia esiin, joiden olemassaolosta en ollut edes tietoinen. Musiikkitaustani takia olen esiintynyt mm. lapsena ja nuorena melko paljon, mutta vaikka nekin esiintymiset vaativat valmistautumista ja paljon, jotenkin tanssi oli erilaista. Ehkä myös siksi, että viuluahan olen soittanut jo alle yksivuotiaasta; se on tuttu minulle, tunnen soittimeni kuin omat taskuni. Mutta tanssi - sen kanssa on mennyt aktiivisesti vasta pari vuotta, joten se on sikäli uutta minulle.
Joka tapauksessa olen pitänyt itseäni sellaisena persoonana, joka ei hirveästi keskity itseensä ja suoritukseen ennen esiintymistä, persoonana joka höpöttää muille jännityksensä tasosta, persoonana joka toivoo sen olevan äkkiä ohi, meni miten meni. Ehkä sitä muuttuukin ajan mittaan vanhetessa? However, huomasin sunnuntaina, että käperryin itseeni. En juurikaan puhunut kenenkään kanssa, olin omissa oloissani ja tein mielikuvaharjoitteluja lavalle menemisestä ja siellä olemisesta. Mp3-soittimen kuulokkeet korvilla kävelin pitkin käytäviä, istuin venyttelemässä, ravasin portaita pitkin. Jopa juuri ennen lavalle menoa en puhunut mitään, henkäisin vaan pari kertaa syvään ja tein sen, vaikka kuinka hirvitti.

Mikä minusta oli pahinta näytöksessä, niin lavalle meneminen; sen jälkeen helpotti.
Kun odotimme kulisseissa edeltävän esiintymisen loppumista, kun asetuimme lähtöasemiin, hirveä paniikki iski. Mielessäni pyöri jatkuvana syöttönä "en voi mennä tuonne, mä kuolen!" Jotenkin kun muutaman sekunnin ajan kuvitteli itsensä tanssimassa lavalla, tuli jonkinlainen katkos siinä vaiheessa, kun mielessään kuvitteli itsensä menevän lavalle; toisin sanoen en pystynyt kuvittelemaan lavalle menemistä, lavalla olemisen pystyin kyllä kuvittelemaan.
Vedin pari kertaa syvään henkeä, puristin kädet nyrkkiin - ja menin. Menin lavalle juuri niinkuin olin harjoituksissa mennyt kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Pakokauhu alkoi helpottamaan heti, mutta jännitys ei lähtenyt; se pysyi yllä.
Kun mä jännitän, mä rupean tärisemään. Kun tärisen tanssiessa, tasapaino heittää. Joten ensimmäisen näytöksen aikana tasapainoni heitti tanssin alussa grand battementin ja sen jälkeisen soutenun yhdistelmässä, ja tämän jälkeisiin sissoneihin en saanut tarpeeksi voimaa, joten en saanut hyppyä nousemaan, espanjalaistyyliset kädenheilautukset ja vartalon kumarrukset yritin kyllä tehdä mahdollisimman näyttävästi. Mikä oli hyvä, niin pikkuhiljaa tanssin edetessä rupesin nauttimaan lavalla olemisesta ja tanssista itsestään; tunsin että sain hieman tuittupäistä ja temperamenttista energiaa paitsi ylväisiin pään asentoihin niin myös tanssin itsessään - tosin en tiedä, näkyikö se yhtään ulos päin, mutta itse nautin siitä. Tanssin lopussa ja kiitoskumarrusten aikana viihdyin lavalla, ja liian pian piti juosta takaisin kulisseihin.

Mutta en ollut varautunut siihen tunteiden ylettömään vyöryyn, joka koitti välittömästi jo kulisseihin juoksemisen aikana! Olin niin iloinen, ylpeä ja helpottunut, että ei todellakaan ollut itku kaukana. En tiennyt miten päin olisin, mitä sanoisin, mitä tekisin - tunnelataus oli niin ylimaallinen. Todellakin ymmärsin, miksi ihmiset tekevät tätä - esiintymistä! Miten he puhuvat pelkojensa voittamisesta, sillä juuri tein sen itsekin!
Olin edeltävänä päivänä lukenut Svetlana Zakharovan muutamia lausahduksia, joista yksi koski esiintymistä. Sanantarkalleen en muista, mutta hän kertoi, kuinka lavalle meneminen pelottaa ja miten pukuhuoneessa jännittää todella paljon, miten pitää vaan löytää se voima tehdä se. Ajattelin, että miten Svetlana voi jännittää? Tai pelätä? Hänhän on maailmankuulu prima ballerina! God´s sakes! Mutta jännityksensä on meillä kullakin.

Royal Ballet
Luulisi, että nyt toinen näytös sujuisi pienemmillä paniikeilla, mutta se oli harhaluulo. Panikoin pahemmin.
Ennen esiintymistä hyppelin ja lämmittelin selkää, yritin näin lievittää paniikkia, mutta turhaan. Siinä vaiheessa kun seisoin jo asemissa, sekuntia paria ennen lavalle lähtemistä olin niin kauhuissani, että itketti. Miten voin mennä lavalle? Kädet nyrkissä ja syvään hengittäen tartuin hameeseeni ja muiden perässä menin lavalle, kuten harjoiteltu oli.
Lavalla oli samat ongelmat, mutta nyt osasin valmistautua niihin. Grand battementissä en katsonut suoraan lamppuun kuten viimeksi, ja näin myös soutenu sujui hyvin. Sissonet jäivät vaille korkeaa pomppua, mutta olivat puhtaat. Ainoa "virhe" jonka tein, oli pieni tasapainovirhe terävässä vartalon käännöksessä, jossa tukijalka oli erittäin voimakkaasti auki pliéssä ja toinen jalka takana eräänlaisena koristeena, eli paino oli ainoastaan etujalalla.
Esiintymisen loppua kohti viihtyvyystasoni nousi, ja nautin esiintymisestä. Se uskomaton tunnelataus iski jo lavalla, ja suupielet kohti korvia kumarsin kiitokset ja juoksin kulisseihin. Mielessäni pyöri ainoastaan "mä tein sen!"

Yleisö oli tykännyt paljon meidän numerosta, ihastelivat etenkin meidän asuja. Mutta kyllä tykkäsin minäkin, ja tanssikoulun pääopettaja kertoi mulle, kuinka meidän näytös oli upea. Mä kerroin, miten tuntui että teki virheitä, mutta ei niitä kuulemma nähnyt.
Kuitenkin molemmat näytökset on videoitu, ja jo pelkästään äidin käskystä olen tilannut molempien näytösten dvd:t, joten sitten näkee ihan itse. Vaikka itsehän sitä on itsensä pahin kriitikko, minä ainakin.

Hyvä mieli jatkui aina iltaan - adrenaliini- ja serotoniinitasot kävivät huipussaan, ja höpötinkin koko illan jokaiselle kuulijalle mahtavasta olosta, itseni voittamisesta ja näytöksestä. Eikä hyvä olo jäänyt vain sunnuntai-iltaan saakka, vaan on jatkunut pitkin tätä viikkoa. No onhan tässä hyvän olon aihettakin: koulupäivät loppuivat tänään kiitettävillä arvosanoilla, jäljellä enää yksi kotitentti ja ensi maanantainen matikan tentti. Tämän päivän kansantalouden esitelmäkin sujui, kun palautin vaan aina mieleeni sunnuntaisen pakokauhun ja sen jälkeisen voitontunteen.
Kesä alkaa! Olo on niin riemukas, että tuntuu että voisin halata koko maailmaa!


Olen oikeastaan ollut pakon edestä useissa tilanteissa, joissa olen joutunut voittamaan itseni ja pelkoni; koulu tehtävineen ja esitelmineen on kasvattanut itseluottamustani muru murulta; tanssin aloittaminen ja näytökseen treenaaminen on auttanut mua huomaamaan, että myös risapolvisena kelpaan ja pärjään. Miten niin monta kertaa näytöshaaveeni ovat kaatuneet? Miten olisin kuitenkin varmaan skipannut viime tipassa koko esiintymisen lavapelon takia?
Mä olen epäonnistunut ja pettynyt niin monta kertaa, että lakkasin yrittämästä, enkä varmaan yrittäisi vieläkään, mutta kun on ollut pakko, olen pieni pala palalta haastanut itseni hieman hankalampaan tilanteeseen, josta olen selvinnyt. Olen joutunut nokakkain pelkojeni kanssa, ja selvinnyt niistä voittajana.
Vuosi sitten en olisi pystynyt kirjoittamaan näin, mutta nyt pystyn: mä taidan sittenkin olla ihan hyvä!

Vielä onnistumisfiiliksiä tahdittamaan lisään tähän Gloria Gaynorin "I will surviven". Klisee tai klassikko, it´s up to you.




EDIT

Löysin viimein youtubesta sen musiikin, joka oli meidän esityksessä.
Kyseessä on Brahmsin Hungarian Dance No.4.







3 kommenttia:

  1. tänään tällainen:
    http://elisaviihde.fi/etvrecorder/program.sl?programid=919209

    VastaaPoista
  2. Sulla on tosi kiva blogi! :) En ite harrasta balettia vaan taitoluistelua.(vaikka oon kyllä aina vähän haaveillu)Tosta tekstistä huomaa että sä oot jotenkin niin positiivinen harjoittelee ja tämän postauksen toi loppu juttu et huomaat nyt itekki et oot hyvä niin se on oikeestaan antanut mulle tosi paljon voimia kun on ollut nyt aika paljon vastoinkäymisiä ja tunnen itseni muutekin tosi huonoksi! Kiitos siitä! :) ja jään ehdottomasti lukijaksi!

    VastaaPoista
  3. Iiris,

    Kiitos tosi paljon kommentista, on sydäntä lämmittävää saada noin ihanaa kommenttia! Ja tieto siitä, että voi auttaa jotakuta, merkitsee paljon; te lukijat annatte aina syitä kirjoittaa, joten kiitos kuuluu myös sinulle :)
    Toivottavasti pystyn jatkossakin pitämään blogin sellaisena, että se miellyttää se Sinua että muita lukijoita :)
    -Heidi

    VastaaPoista

Kommentoi, vaikuta ja ilahduta