24. huhtikuuta 2013

Näytöskuumetta

Ballerina Project

Niin paljon kuin sitä kuuleekin ihan kyllästymiseen asti, niin kyllä aika on mennyt kovaa! Kaikki alkaa loppumaan: tanssitunnit keskittyvät näytökseen, koulussa on tentit päällä ja muutenkin koulussa alkaa kurssit loppumaan, vain paria kolmea ainetta jäljellä - matematiikkaa ja taloustiedettä. Yäh. Tuntuu, että vasta oli syksy, vasta kaikki alkoi. Vasta aloitin tanssimisen taas - ja leikkauksestakin on tasan 1 vuosi ja 1 viikko. Vuosi sitten makasin vain loikoilin ja koikkelehdin ympäriinsä kyynärsauvoilla, itkua tuhersin kun tein vihaamiani polven suoristus- ja koukistamisharjoituksia. Kaduin silloin koko leikkaukseen menoa - ja kaduin monta kertaa kesän ja syksyn aikana, kun polvi oli huonona. Ajattelin (vain kuukausi leikkauksen jälkeen), etten tule enää koskaan tanssimaan. Kaikki sanoivan mulle, että anna nyt sille jalalle aikaa se puoli vuotta, ei se isosta leikkauksesta tokene kuukaudessa. Mutta kärsimätön kun olen.
Nyt olen ensimmäistä kertaa tanssikoulun kevätnäytöksessä (ja näytöksessä ylipäätään!) mukana! Ennen on aina tyssännyt tuohon koipeen ne esiintymiset: viime keväänä oli leikkaus ennen näytöstä, ja syksyllä en pystynyt tanssimaan. Joten nyt on mun tulikoe edessä.
Aina kun ajattelen näytöstä, rupeaa jännittämään. Olen hirmuinen stressaaja ja jännittäjä, ja tanssissa on maailman hirvein tunne se, kun raajat tärisevät! Etenkin kun medän tanssi on osaksi hitaan puoleinen, sisältää paljon battement jetéjä, muutaman piruetin, arabeskejä. Mun kohtaloksi on näyttänyt muodostuvan eräs espanjalaisittain tehtävä piruetti, jossa toisen jalan varpaat koskettavat koko piruetin ajan maata ja käsi heilahtaa vartalon edestä kutakuinkin kolmanteen asentoon. Alussa tuo piruetti sujui hyvin, no problemo, mutta nyt en pääse kuin puolikkaan kierroksen ja sen jälkeen pysähdyn horjuen, meinaan kaatua. Pyysin opettajalta apua, ja sainkin hyviä neuvoja. Huomasin, että paino on hieman liian takana ja takajalka on liian voimakkaasti vartalon takana, jolloin se estää piruetin täyden pyörähdyksen. Eli painoa työjalalle, se toinen jalka on vain "koriste".

Jotta hätä ei olisi tämännäköinen, myös esiintymispuvun hame on pieni ongelma. Kiitos tämän mun huiman pituuteni, hame on liian pitkä: ilman vyötärökappaleen solmimista ponnarille hame laahaisi maassa ja olisin nurin niskoin koko ajan. Hameen materiaali on jotain raskasta trikookangasta, ja etenkin helma on raskas. Mutta en ole ainoa, jolle hame tuottaa päänvaivaa, ja sehän on vain järjestelykysymys (tai oikeastaan ompelukysymys).
Olen pohtinut myös lavalla tanssimista, miten paljon se voi olla erilainen valojen takia. En ole koskaan ollut lavalla, joten kenraalissa täytyy totutella siihenkin.

Eikö portaita voisi kulkea helpomminkin..?
Täytyy myös keksiä, miten pääsisi tanssimaan kesällä. Kesän ensimmäiset kuusi viikkoa olen työharjoittelussa, mutta onhan tuota kesää sitten jäljellä. Ehkä vuokraan sitä tanssisalia, jota olen ennenkin vuokrannut.

Olen lukenut paljon, mitä ammattitanssijat puhuvat esiintymisestä ja jännittämisestä. Esimerkiksi Maria Kochetkova on sanonut, että siinä vaiheessa kun ei enää jännitä, pitää huolestua. Pieni jännitys takaa sen, että on paitsi valmistautunut, niin myös antaa kaikkensa, tekee parhaansa. Jos ei jännitä, esiintyminen tuntuu pelkältä harjoitukselta, jossa ei anneta parastaan.
Mutta liika jännitys? Miten sen voi muuttaa ja kanavoida positiiviseksi energiaksi? Itse tiedän, että todennäköisesti tulen yrittämään liikaa, ja sen vuoksi teen ihan tyhmiä virheitä, joita en normaalisti tee. Yhden kerran olen esiintynyt tanssin saralla, ja se oli pari vuotta sitten tanssileirin päätösnäytöksessä. Siellä tärisin ja tutisin, enkä kyllä koreografiaakaan muistanut kunnolla.
Koreografian suhteen mulla ei ole sen hirveämpiä huolenaiheita. Vähän aikaa sitten treeneissä kyllä erehdyin polvistumaan väärällä jalalla, joten se sai kiinnittämään ekstrahuomiota niihin. Käyn mielikuvaharjoitteluna tanssia läpi koko ajan.
Kuitenkin mieleeni on tullut, että ajattelenko tanssia liikaa? Niinhän sitä sanotaan, että tanssijan tehtävä on tanssia, ei ajatella. Ajattelee liikaa sitä mitä tekee, se epäonnistuu. Niin minulle kävi viime viikolla treeneissä, kun tehtiin diagonaalissa piruetteja, soutenuita ja piqueita. Piruetit pyöri hyvin ja aika vauhdilla, mutta vasempaan suuntaan opettajan korjattua asentoani tein täydellisen tuplapiruetin yhden sijaan. Tuplan! Ja lisäksi se sujui tosi helposti, ei lainkaan mitään "pyörimiskammoa", joka mulle tuppaa välillä iskemään piruetteja tehdessä. Opetus? Tee äläkä ajattele.